Kävin tänään M:n kanssa terveyskeskuspäivystyksessä tämän korvatulehduksen takia.
Kun astuin sisään päivystykseen, huomasin tiskin takana saman sairaanhoitajan, 
jonka kohtaaminen oli edellisellä kerralla jättänyt lähtemättömän muistikuvan:

Kun olin raskaana, jossain viikon 32 tietämillä, heräsin eräänä yönä kutinaan. 
Se tuntui yhtä aikaa siltä kuin ihollani olisi juossut satapäin pienenpieniä hyönteisiä ja olisin polttanut itseni nokkoseen. Kutina alkoi jalkapohjista ja pian myös kämmeniäni ja kyynärtaipeitani kutitti.
Kutina ei tuntunut olevan ihan ihon pinnalla. Suihkussa käynnin sekä jalkojen
ja käsien rasvauksen jälkeen luovutin ja totesin, ettei kyse tainnut olla ihon kuivuudesta. Mitään ihottumaan viittaavaa ihossa ei ollut, joten epäilin, ettei kyse olisi allergisesta reaktiostakaan.

Äidilläni todettiin raskaushepatoosi tämän ollessa raskaana ja kutina oli hänellä kova.
Itselläni maksa-arvot olivat kohonneet vähän jo aloittaessani e-pillerit, joten saatoin olettaa hormonien vaikuttavan maksani toimintaan; Kutinan jatkuessa kolmatta päivää, päätin lähteä käymään terveyskeskuksen päivystyksessä, koska en ollut varma, minne minun kuuluisi lähteä vaivoineni. Vauva oli liikkunut mielestäni kuluneina päivinä huolestuttavan vähän. Oli viikonloppu. Neuvola ei ollut auki eikä siellä tietenkään vastattu edes puhelimeen. Synnytysosastollekaan en kehdannut soitella.

Sain kyydin terveyskeskukselle, otin vuoronumeron ja odotin vuoroani.
Kun olin odotellut täysin tyhjässä odotushuoneessa (kello oli lähes yhdeksän illalla) viisitoista minuuttia,
yksi hoitajista huomasi minut ja pyysi minut ilmoittautumaan.

Hoitaja: Milläs asialla sitä ollaan liikkeellä?
K: Olen viikolla 32 raskaana ja minulla on…
Hoitaja: Ette kyllä ole niillä viikoilla raskaana, teillähän on aivan liian pieni maha!
K: Kyllä minä koen tietäväni, missä vaiheessa raskauteni on, 
mutta jollette usko, näette varmaankin koneelta neuvolan tiedot.

Hoitaja kysyi sosiaaliturvatunnukseni, syynäsi tietoni perinpohjaisesti ja totesi nyrpeänä, että niillä viikoilla taidan olla kuitenkin menossa. Katseli silti paheksuvasti vatsani tienoille. (Oli kyllä hieman hölmistynyt olo. Miksi ihmeessä valehtelisin raskausviikkoni? Enkä kyllä ollut varustettu niin ”pienellä” raskausmahalla ihan vain huijatakseni terveyskeskuksen henkilökuntaa.)

Vaihdoin naimisiinmenon yhteydessä sukunimen edellisen vuoden lopulla, samoin kun etunimieni järjestyksen. Kysyin hoitajalta, ovatko tiedot päivittyneet heille. (Eivät olleet.) Hoitaja halusi varmistaa muidenkin tietojeni ajantasaisuuden ja kyseli läpi sekä osoitteen että puhelinnumeron. Viimein päästiin taas asiaan:

K: – Niin minulla on ollut kolme päivää kovaa kutinaa kämmenissä ja jalkapohjissa. Lisäksi vauva on liikkunut aika vähän. Kun suvussa on ollut raskaushepatoosia, ajattelin, että voisi olla hyvä tarkistaa asia?
Hoitaja: – Ai te epäilette raskausmyrkytystä?
K: – Ei, kun raskaushepatoosia. 
Hoitaja: – En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta! 
(Joka sadas raskaana oleva nainen saa raskaushepatoosin.)
– Näyttäkääpäs niitä käsiänne.

Näytin käteni ja hoitaja pyöritteli niitä pitkään, tutkien myös sormien välit.

Hoitaja: – Ei näissä kuulkaa ole mitään ihottumaa!
K: –  Ei tietenkään ole. En minä täällä minkään ihottuman takia iltamyöhään odottelisi.
Pääsenkö sinne lääkäriin vai en?
Hoitaja: – Ei me hoideta täällä mitään raskaana olevien asioita. Ottakaa yhteys synnytyssairaalaanne.
K: – Ajattelin kuitenkin tulla ensin tänne, kun sairaala on Porvoossa ja sinne on matkaa.
(Keravalta lähdetään synnyttämään useimmiten Hyvinkäälle, Porvooseen tai Helsinkiin.)
Hoitaja: – Asutteko te Porvoossa?!

Katsoin apua anoen isääni, joka oli ystävällisesti tarjonnut minulle kyydin terveyskeskukselle.
Tämä oli seurannut sivusta koko alati kummallisemmaksi muuttuvamman keskustelun. Hän näytti siltä, että olisi ehkä paras etsiä apua jostain muualta. Ilmoitin hoitajalle, että lähtisimme sitten Porvooseen, missä en muuten asunut, koska osoitteeni, joka oli juuri äsken varmistettu, oli  edelleen Keravalla.

Lopulta soitin synnytyssairaalaan, jossa pyysivät minua tulemaan paikan päälle.
Jäin yöksi, että verikokeet saataisiin otettua asiaankuuluvasti paasto-arvoina heti aamutuimaan. Myös istukan virtaukset ja lapsiveden määrä ultrattiin. Arvot olivat vähän koholla, mutta eivät kovin pahasti ja sain annosteluohjeen lääkitykseen, jota voisi käyttää tarpeen mukaan. Lisäksi sain ohjeet liikkeiden seurantaan. Kutina hävisi lähes kokonaan seuraavalla viikolla, mikä lie oli sen aiheuttanut. Vauvakin alkoi liikkua vimmatusti, kun ultaaminen aloitettiin. Maksa-arvot pysyivät kohonneina synnytykseen asti.

Kyseinen iltamyöhään sattunut kohtaaminen oli kyllä siinä määrin kummallinen ja huvittava, että hirvitti hieman mennä uudelleen ilmoittautumaan, tällä kertaa ”olematon vauva” mukanani.

Kaikki sujui kuitenkin jotensakin normaalisti,
vaikka jälleen jouduin kinaamaan siitä, onko lapseni kipeä vai ei.
 

Tämä on synnytyskertomuksen neljäs ja viimeinen varsinainen osa.  
Lue myös osat ”Lähtö”, ”Tuskaista odottelua” sekä ”Yö helvetistä ja Raivo”.

Ylilääkäri oli todennut, että tässä tapauksessa leikataan heti eikä kohta. 
Kun leikkauspäätös oli viimein saatu tehtyä, kaikki eteni todella nopeasti. Synnytyssaliin tuotiin sairaalasänky.
L komennettiin kantamaan tavaroitamme pois synnytyssalista ja siirtämään ne yhteen osaston huoneista. Aina kammoamani sana katetri mainittiin ja pian se oli asennettu paikalleen. Minut rullattiin leikkaussaliin ja jokaisen oviaukon kynnyksen kohdalla sängyssä heiluessani mietin, olisinko voinut taapertaa itse leikkaussaliin, sillä äsken lääkäreillä ei ollut vielä pitänyt mitään kiirettä synnytykseni suhteen. Makuulla pysyminen kun oli edelleen lähes mahdotonta.

Leikkaussalissa kaikki olivat todella mukavia. Kaikki esittäytyivät pikaisesti ja sitten ryhdyttiin hommiin. Minulle laitettiin spinaalipuudutus. Puuduttaminen ei sattunut, vaikka monet ovat kertoneet sen tuntuvan todella kauhealta. Puudutus onnistui kerralla ilmeisen hyvin. Oli taivaallista, kun selkää ja alavartaloa moukaroinut kipu loppui kuin seinään. 

Lääkäri mainitsi tekevänsä leikkausviillon ”karvoituksen rajaan”. Olin edellisenä päivänä supistuskipujen kourissa käynyt useaan otteeseen lämpimässä suihkussa ja yhdellä suihkureissulla jopa sheivannut tärisevin käsin, joten oletin kyseessä olevan lähinnä kielikuva. (Todettakoon, etten edes pystyisi kasvattamaan sellaista sademetsää, että se peittäisi arven, muttei sillä ole väliä.) Muistan lääkärin sanoneen, että leikkauksen ei pitäisi sattua, mutta se saattaa tuntua. En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti ennen kuin alkoi tuntua siltä, kuin joku olisi silitellyt viileällä kädellä sisuskalujani. Se oli todella ällöttävän, muttei kivuliaan tuntuista.

Leikkaussalissa sattui myös hieman koominen tapaus. Minut leikkaussaliin rallikilpailutyyliin kärrännyt sairaanhoitaja oli ensimmäistä kertaa läsnä sektiossa. Minua pidettiin paikallaan varmuuden vuoksi leikkauksen aikana, joten en voinut kääntää ylävartaloani tai päätäni. Äkkiä oikealta sivultani kuului melko kovaääninen tömähdys. Minua pitelevät kädet katosivat ja kuulin vaimeaa keskustelua, jonka perusteella päättelin kyseisen sairaanhoitajan pyörtyneen. Kuulin hänen vakuuttelevan olevansa kunnossa ja hänet kehotettin juomaan jotain ja haukkaamaan raitista ilmaa. Sitten leikkaus jatkui normaalisti.

Kun lääkäri eteni leikkauksessa vauvaan asti, hän sanoi, että ”Miten päin sinä raukka siellä olet?”. Lääkäri puhui leikkaussalissa kasvotarjonnasta, mutta papereissa lukee avosuinen tarjonta. (Myös jälkikeskustelussa puhuttiin avosuisesta tarjonnasta, joten olettakaamme siitä olleen kyse.) Lääkäri kertoi vauvan päähän muodostuneen pahkan, tämän oltua niin pitkään pinteessä ilman vettä. Hän korosti, että sen pitäisi kuitenkin kadota ajan myötä. (Tuota pahkaa ihmettelin vasta osaston puolella, sillä ensikohtaamiseni vauvan kanssa jäi hyvin lyhyeksi.)

Kun lääkäri mainitsi vauvan olleen kummallisessa asennossa, en tiennyt pitäisikö itkeä, kiroilla ihan per….sti vai myhäillä tyytyväisenä. Tuntui nimittäin yhtä aikaa kummalliselta, pelottavalta ja hienolta, että olin osannut, lasta aiemmin synnyttämättä, oman kehoni tuntemuksien perusteella sanoa, ettei kaikki sujunut synnytyksessä normaalisti.

Sairaalan henkilökunta pahoitteli leikkauksen jälkeen, etteivät he havainneet vauvan virhetarjontaa. Tämä on mielestäni se käsittämättömin seikka, koska täysin maallikkokin olisi pystynyt epäilemään kyseistä virhetarjontaa muutaman Google-haun perusteella.

Synnytyksen kuluessa tein useaan kertaan selväksi, että mielestäni tuntemukset eivät vastaa niitä tuntemuksia, joita normaalisti etenevässä synnytyksessä on kerrottu olevan ja että epäilen jonkin olevan vialla. Kuvailin oireitani selvästi ja silti useampi lääkäri ja kätilö sivuutti ne ja antoi ymmärtää, että valitan aivan turhasta. Oireina olivat erittäin kova selkäsärky, jota esiintyi myös supistusten väleissä ja supistusten loputtua jatkuvasti sekä viiltävä kipu peräaukon alueella. Kivut pysyivät hallittavina vain seistessä tai nojatessa eteenpäin johonkin, makuulla taju meinasi lähteä… Yksikään minua hoitaneista kätilöistä tai lääkäreistä ei harkinnut sanomallani olevan jotain hoidollista merkitystä.

Bebesinfon sivuilla (alkuperäislähteet ko. artikkelin lopussa) kerrotaan hyvin selkokielisesti seuraavaa:
”Jostain syystä osa vauvoista on lantiossa avosuisessa tarjonnassa,  jolloin synnytyksen avautumisvaihe yleensä pitkittyy ja äiti kokee erittäin kivuliasta selkäsärkyä synnytyksen aikana. Vauvan pää painaa häntäluuhun ja alaselkään ja selkäsärky saattaa tuntua jopa supistusten välissä. Synnytys saattaa johtaa sektioon tai imukuppisynnytykseen. Jos huomaat synnytyksen aikana erityisen pahaa selkäsärkyä tai jos avautumisvaihe pitkittyy, ymmärrät mistä saattaa olla kysymys. Tällöin pysty- ja etunoja-asennot ovat erityisesti hyödyksi. ”

Kätilöliiton erinäiset julkaisut, jotka ovat myöskin kaikkien internetin käyttäjien saatavilla, kertovat seuraavaa:
Avosuinen tarjonta on yleisin virhetarjonta ja sen esiintyvyys on n. 10 %. Avonaista tarjontaa esiintyy merkittävästi enemmän ensi- kuin uudelleen synnyttäjillä. Avosuinen tarjonta oli merkitsevästi yhteydessä korkeampaan synnytyksen käynnistämisen ja pitkittyneen synnytyksen riskiin. Lähteissä todettiin myös, että pään laskeutuminen loppuraskaudessa saattaa häiriintyä, mikä voi vaikuttaa synnytyksen luontaiseen käynnistymiseen. Vain 29% ensisynnyttäjistä, joilla sikiö oli avosuisessa tarjonnassa synnytti spontaanisti. Tarjontavirhe oli yhteydessä 12%:iin tehtyjä keisarileikkauksia. Tarjontavirhe oli myös yhteydessä seitsenkertaiseen riskiin saada vaikea välilihan repeämä. 

Avosuisen tarjonnan tunnistamiseksi lueteltiin seuraavia seikkoja, (poimin tähän vain ne, joita itselläni esiintyi):
Spontaani vedenmeno varhaisessa vaiheessa, jatkuvat voimakkaat selkäkivut – pahenevat supistuksen yhteydessä, takaraivo ei pääse painamaan kunnolla kohdun suuta, mistä seuraa supistumistoiminnan häiriintyminen, voimakas ponnistamispakko ennen kuin kohdunsuu on täysin auki (sikiön takaraivo painaa rectumiin), pitkittynyt avautumisvaihe sekä synnyttäjän väsyminen.

Ja vasta ajateltuani, etten ollut ajanut synnytystä turhaan leikkaussaliin asti tajusin sen:
Vauva oli saatu maailmaan!

Vauva alkoi helpotuksekseni itkeä saman tien ja hoitaja kävi hyvin nopeasti vilauttamassa häntä minulle. Ehdin juuri ja juuri nähdä hiustupsun ja pienen pepun ennen kuin vauva kiidätettiin pestäväksi, napanuoran leikkaukseen ja isänsä paidan alle sylihoitoon. Minut kärrättiin heräämöön ja…
Äh, se onkin jo ihan toinen juttu!
 

Tämä on synnytyskertomuksen kolmas osa. Lue myös osat ”Lähtö” ja ”Tuskaista odottelua”.

Yöllä vuoroon tuli eläkeikää lähestyvä, vihaisen näköinen kätilö, joka antoi ensitöikseen ymmärtää, ettei minulla voinut olla kipuja tai vaikea olla, koska olin pyörinyt sairaalassa jo vaikka kuinka pitkään saamatta mitään aikaiseksi. Olisi kiinnostanut tietää, mitä minun olisi pitänyt tai ennen kaikkea, mitä olisin voinut tehdä hänen mielestään synnytykseni jouduttamiseksi.

En ollut syönyt mitään lauantai-illan jälkeen, sillä mikään ei pysynyt sisälläni ja vessaan lähteminen oli tehty piuhaviidakolla lähes mahdottomaksi. Jonkin verran olin hörppinyt mehua. Kätilö irrotti oksitosiinitipan ja sätti minua vielä hieman siitä, että synnytystä oli alun alkaenkaan lähdetty käynnistämään. Sitten hän käski minun juoda lisää mehua ja mennä synnytyssalin sängylle makaamaan. Sanoin asialliseen sävyyn, etten pysty makaamaan, koska selkäsärky oli pahentunut sellaiseksi, että makuuasennossa oleminen sai aikaan pyörryttävän tunteen ja tarpeen oksentaa.

Kätilö ilmoitti, että: ”-Nyt kuules levätään”, ja painoi minut väkivalloin sängylle makuulle. Silmissäni pimeni samantien hetkeksi enkä muista muutaman kymmenen sekunnin ajalta mitään. Sitten oksettava tunne havahdutti minut ja ponkaisin pystyyn. Voin vannoa, että jos en olisi ollut edelleen pyörryksissä, olisin lyönyt sitä kätilöä. Ilmeeni oli ehkä sellainen, että kätilö ei yrittänyt enää toistamiseen käsitellä minua väkipakolla. Tämä antoi minulle ilokaasumaskin ja käski närkästyneeseen sävyyn hengitellä siitä ja etsiä sängyltä asennon, jossa ”kelpaa olla”. Niine hyvineen kätilö poistui paikalta joksikin aikaa.

Koetin sitten matalammalle sängylle nostetun säkkituolin avulla etsiä puolimakaavan ja istuvan asennon välimaastosta kulmaa, jossa voisin olla muutoin kuin seisaallani. Vain ilokaasun jatkuva naukkailu esti selkäkivun humahtamisen päähän ja tajun lähtemisen. Ilokaasu sai aikaan sekavan ja eri tavalla pahoinvoivan tunteen. Varmistin vielä ilokaasupöhnässäni L:ltä, että eihän ilokaasu vahingoittaisi vauvaa mitenkään. Koetin tarkentaa katseeni katossa olleeseen valaisimeen, mutta se leijaili kummasti katsettani pakoon. Minusta tuntui, että puhuin ihan sekavia. Kysyin asiaa L:ltä ja pyysin esittämään jonkin kysymyksen. Tämä kysyi jotain matemaattista laskutoimitusta, muistaakseni jotain potenssilaskua, mihin protestoin vaistomaisesti että ”-En osaisi tuota muutenkaan.” mutta vastasin sen jälkeen kuitenkin oikein. Olin torkahtanut ilmeisesti noin vartiksi ja höpissyt sinäkin aikana koko ajan jotain unissani. Tuo viistoista minuuttia olikin ainut hetki, jonka nukuin koko yönä. (Kätilö muuten haukkui minut ilokaasun käyttämisestä palatessaan.)

Synnytyssalissa oli kuulemma kylmä, sillä synnytyssalista ulos vievä ovi oli tilkitty vain teipeillä ja ulkona oli täysi talvi. Henkilökunnan jäsenistä monilla oli villatakit työasunsa päällä ja L käytti synnytyssaliin varattua vilttiä pysyäkseen lämpimänä. Olin alusvaatteisillani ja silloin tällöin kietaisin ohuen aamutakin päälleni, mutta luovuin siitä aina pikaisesti. Hikeä valui kaikkialta ja tärisin koko ajan. 

Yö tuntui kestävän ikuisuuden. Jossain vaiheessa kokeilimme kivunlievitykseen aqua-rakkuloita, jotka sattuivat kuin kiukkuinen ampiasjoukkio olisi hyökännyt selkäni kimppuun, mutteivät lievittäneet kipua lainkaan. Sain kiusakseni jatkuvan selkäkivun lisäksi siis kirvelyä edelleen penisilliinin taikia kutiavaan nahkaani. Onneksi sentään se vanha kätilönhaahka oli vaihtanut vuoroa tai siirtynyt jonnekin muualle. Yön loppupuolella selkäkipu oli muuttunut ja siirtynyt osittain takapuolen suuntaan. Se tuntui samalta, kun monen kuvaus ponnistamisen tarpeesta (ananas ahterissa), mutta jatkui ja sattui aina vaan, vaikkei synnytys ollut edennyt vähääkään lähemmäs loppuaan.

Aamulla saimme kuulla tulehdusarvojen olevan koholla ja sain jälleen lisää antibioottia. Minut kytkettiin jälleen oksitosiinitippaan ja annosta lisättiin entisestään. Seuraavalla lisäyskerralla se nostettiin maksimiannokseensa, jota enemmän ei saisi kuulemma antaa ilman lupaa korkeammalta taholta. 

Lääkäri kävi paikalla ja kun kysyin jatkosta, tämä totesi, että tämän vuorokauden puolella lapsi olisi saatava ulos, tavalla tai toisella. Kerroin selkäkivustani ja takaliston kivuista. Lääkäri alkoi kysellä mielestäni täysin irrationaalisia asioita, kuten selkähistoriaani. Annoin kärkkääseen sävyyn ymmärtää, että ellei joskus muinoin kipuillut selkäni ollut reagoinut raskauden aikana mitenkään, se tuskin olisi antanut periksi juuri nyt. Koetin selittää, että kipu oli myös aivan erilaista kuin mikään aikaisemmin kokemani selkäkipu, mutta lääkäri ei reagoinut selityksiini mitenkään.

Puoleen päivään mennessä oksitosiini ei ollut vaikuttanut toivotusti. Supistuksia ei oltu saatu yön jälkeen alkamaan käytännössä ollenkaan ja kymmenen jälkeen käyrällä ei ollut näkynyt yhtään supistusta. Oli vain jatkuva, lamaannuttava selkäkipu. Oksitosiini aiheutti minulle jyskyttävää päänsärkyä ja puristavaa paineentunnetta rinnassa. Tuntui, että sydän löi ihan miten sattuun. Kun sanoin siitä, sanomaani ei noteerattu mitenkään.

Kahdeltatoista oksitosiinia oli mennyt jo jonkin aikaa maksimiannoksellaan. Lääkäri päätti, että minut laitettaisiin makuulle ja kohtuuni asennettaisiin laite, jolla mitattaisiin kohdun supistusvoimaa ja että oksitosiinin määrää lisättäisiin entisestään. Olin todella väsynyt, koska en ollut nukkunut kahtena kuluneena yönä käytännössä ollenkaan ja olin ollut lähes jatkuvasti seisaallani jo useamman vuorokauden. Supistuksia ei ollut näkynyt koko aamuna tai aamupäivänä, joten ihmettelin, miten kohdun supistusvoimaa voitaisiin mitata. Oksitosiinin aiheuttama ahdistus sydänalassa paheni koko ajan. Lisäksi makuulla olo oli edelleen täysin mahdotonta. Ilmoitin, etten suostu kyseiseen toimenpiteeseen, koska se on täysin järjetön ja mahdoton.

Raivo nousi jostain. Ei sellainen kylmä viha vaan sellainen aggressiivinen, polttava raivo, joka saa suun kuivumaan, kaikki lihakset jännittymään, veren syöksymään suoniin ja sykkimään valtimoiden kohdilla ja otsassa jyskyttäen. Sellaisen raivon iskiessä näkö sumenee muutoin ja tarkentuu yhteen pisteeseen, puhuminen on hankalaa, koska tekisi mieli vain purra, raapia, lyödä ja potkia tai juosta. Niin raivoissani en ole ollut koskaan aiemmin tai sen jälkeen.

Mielessäni ei ollut niinkään ajatus siitä, että tämä täysin mielivaltainen ja päämäärätiedoton rääkkääminen saisi loppua vaan ajatus siitä, etten antaisi näiden ihmisten jahkailun vahingoittaa vauvaani. En ollut käynyt läpi sitä henkistä kriisiä ja odottanut yhdeksää kuukautta synnyttääkseni lasta, joka jouduttaisiin repimään ulos mustelmilla ja kasvojen luut murtuneena, saisi vaikea-asteisen aivovaurion tai pahimmillaan kuolisi. Tiesin, että monissa muissa sairaaloissa tilanteeseen olisi puututtu tehokkaammin jo aiemmin, synnytyksen etenemisen pysähtymisen ja tulehdusarvojen takia.

Pelasin korttini ja ilmoitin lääkärille, että jos mitään ei tehtäisi nyt, kiskoisin vaatteet päälleni ja ajaisin kotiin tai johonkin toiseen sairaalaan. Jos kerran sairaalla ei ollut tarjota keinoja synnytyksen saattamiseksi loppuun, minun olisi sama katsoa tilanne loppuun kotioloissa ja tarpeen tullen siirtyä sairaalaan, jossa hoitoa saisi.

L yritti sovitella tilannetta ja tinkiä ajasta. Josko pystyisin olemaan ehdotetussa toimenpiteessä edes jonkin aikaa. Hän ei kuulemma haluaisi lähteä ajamaan minua pois, koska sen vaarantaisi vauvan hengen. Ilmoitin, etten pysty ja ajan täältä pois vaikka taksilla, jos tilanne niin vaatii. Ja että yhtä lailla sairaalan toiminta vaarantaisi vauvan hyvinvoinnin, jos mitään ei tehtäisi pian. Vauvoja kun kuolee paljon sairaaloissa puutteellisen ja virheellisen hoidon seurauksena. Sen jälkeen L ilmeisesti totesi, ettei hän voisi vaikuttaa päätökseeni.

Nuorelle naislääkärille tuntui tulevan yllätyksenä ja järkytyksenä, että joku turvautui potilaan oikeuksiinsa saada tasapuolista hoitoa (verrattuna muiden hoitavien tahojen potilaisiin) ja päättää itselleen tehtävistä toimenpiteistä. Hän vain seisoi ja tuijotti hetken, koetti selittää minulle, että kotiin lähteminen tässä tilanteessa olisi vaarallista. Kun kysyin, miten kotona seisominen ja seinän tuijottaminen vuorokausikaupalla eroaa saman tekemisestä sairaalassa, (ja että antibiootit voi syödä kotonakin), hän poistui synnytyssalista. Hän palasi pian ja kertoi puhuneensa ylilääkärin kanssa. 

Sitten alkoi viimein tapahtua.