Kummitusvauva uimassa. Toisille on ehtinyt kertyä rusketusta vähän eri lailla!

En rusketu. Palan. Joskus pahasti; onneksi en enää pariin vuoteen ole siinä onnistunut. Etelän reissuilla makasin joskus nuorempana kahden sentin aurinkorasvakerroksen kanssa marinoitumassa. Joskus paloin silti enkä edes uinut rasvoja pois. Käytin samoja bikineitä aina koko viikon reissun ja Suomeen palatessa saattoi löytää haaleaakin haaleammat rusketusrajat. Kirkkaassa valossa ja kun tiesi etsiä. Niinpä niin.

Viimeistä päivää Kanarian reissulla. Huomatkaa kuparinruskea jumalainen värini!

Olen päättänyt, että kalpeus on ikään kuin tavaramerkki. Olihan aikanaan tapana ajatella, että vain köyhät ja kipeät joutuivat ulos fyysiseen työhön. Fiksuilla ja varakkailla oli mahdollisuus soitella sembaloa sisällä ja juoda teetkin aurinkovarjon alla. Eli olen lähestulkoon aristokraattinen. Odotan soittoa Venäjältä. Jos joku vaikka tekisi vallankaappauksen ja päättäisi, että olen keisarinna! Tai vaihtoehtoisesti riittäisi, jos näyttäisin Charmedin eli Siskoni on noidan Paige Matthewsilta.

 Kerran olin ruskea. Silloin minulla oli ruiskurusketus. Käskin ruiskia läskin keskitummaksi laakista. Oli muuten messevän näköinen iho, kun väri alkoi kulua laikuittain pois. Laitan siitäkin kuvan, mutta älkää pelästykö taannoista pottakampaustani. Kuvittelin silloin, että jaksaisin laittaa sitä, mutta en jaksanut. Ainakaan partioleirillä keskellä metsää, ilman sähköä ja suihkua. En kyllä muutenkaan, mutta [lisää sopiva tekosyy tähän].

Aina voi lohduttautua sillä, että liiallinen auringonpalvonta tunnetusti vanhentaa ja vahingoittaa ihoa. Siis varjoon, suojaan, pitkähihainen päälle, sujahdus maksihameeseen ja UV-suojallista pakkelia naamaan. Näillä mennään. (Mutta kyllä se selluliitti näyttäisi kivemmalta ruskettuneena. Tai sitten ei.)

Kalpea on kaunista? (Kuva otettu heinäkuun loppupuolella.)