Teräsreisi tässä moi

FullSizeRender

Sarjassamme töissä kuultua. Huilasimme kahden ohjatun leikin välissä polvi-istunnassa jumppasalissa, kun yksi lapsista koputti reittäni.

—-

Pohtijatyyppi: ”Miten sulla voi olla nämä näin isot?”

Norppa: ”Ne on kuule pelkkää lihasta, kovalla työllä hankitut. (KÖH)”

Keskustelun aloittaneen lapsen kaveri siihen: ”Isot lihakset onkin!”

Ja pienen miettimisen jälkeen…

Pohtijatyyppi: ”Voimaa! Oo! Paljon voimaa!”

—-

Tässä sitten mietin, että kannattaako treenata vai ei? Palaute on vähän ristiriitaista!

Nimimerkillä ThunderThighs_89

 

 

Mun pitäis

FullSizeRender-1

Liikkua ensi viikolla enemmän.

Lakata syömästä työpaikan herkkukaappia tyhjäksi pikkuhiljaa, olkoonkin että hankin sinne täydennyksiä.

Rapsuttaa enemmän kissoja ja ulkoiluttaa enemmän koiraa.

Kirjoittaa vanhempainiltayhteenveto ja tehdä miljoona muutakin pientä työjuttua.

Lakata rapsuttamasta rintakehän näppyjä auki asunnonvaihtostressiä purkaakseni.

Hommata uusi matkakortti hukkuneen tilalle ja palauttaa kirjakerhopaketti, mutta kun keskustaan ei vaan selviä ei sitten millään.

Ottaa enemmän kuvia.

Jaksaa leikkiä myös oman lapsen kanssa. Ei siis vaan keksiä tälle puuhaa vaan oikeasti leikkiä.

Kirjoittaa enemmän blogeja ja vähemmän omia hömpänpömppätekstejä englanniksi, kun niitä nyt ei ainakaan kukaan lue.

Sortteerata tavaroita kierrätykseen rankalla kädellä.

Ja ja ja ja…

Lopettaa näiden pahusten listojen tekeminen paperille tai päähän, koska ne eivät ainakaan edistä allekirjoittaneen kokonaishyvinvointia.

P.S. Ja muistaa, että olen ilmeisesti prinsessa, joten millään tällä ei oikeasti ole väliä, sillä kaikki ratkeaa heti kun löydän tarpeeksi hyvää palvelusväkeä!

 

 

Aiheellisesti eeppistä?

  
Töissä tänään… Kollega kipeänä, tupa yhtä vaille täynnä ja oma kroppa edelleen toipumassa taudista. 

Jäi tilanteen hallinnan nimissä lisäkoulutus välistä ja keskityttiin niin sanotusti ydintehtäviin. Kuten vessavahinkojen selvittelyyn, uneen, ruokaan ja perusturvallisuuteen. 

Kun optimoi työtehonsa, tunsi itsensä hetkittäin sänkyjen avaukseen tai puuronjakoon erikoistuneeksi robotiksi: kymmenelle ensimmäiselle puurokauhallinen ja maitoluraus, sitten leipiin levite ja leikkeet. Tahdissa mars! Kaappi auki, sänky alas, peitto, tyyny, peitto tyyny, kaappi auki, sänky alas…

Lisättiin pakettiin vielä vesisade (kuravaatesota), liian lennokkaat leluvasarat (kuhmu), lapset, joiden peruspuheääni on puolihuuto (kaikkia sattui loppupäivästä korviin tai päähän) sekä pari tyypiä, joilla oli rutiinit ja säännöt hukassa vapaiden jäljiltä tai ajatukset vaan muualla.
Lähdin sitten kohti kauppaa (patonkia ja skumppaa!) sekä kotia (juustokakkua ja vieraita!).

Polkaisin pyörän käyntiin ja klikkasin musat päälle. Sattumanvarainen ensimmäinen biisi* hykerrytti, ehkä vähän liikaakin.

Kysymys kuuluu: Niin kauan kun överieeppiset tuuribiisit jaksavat huvittaa, tarkoittaako se sitä, että nollautumiskyky vielä tallella? Vai enteileekö kenties salakavalaa hermoromahdusta?

* Kuuntele TÄÄLLÄ

Melkein hyvin kasvatettu

FullSizeRender

Eräs tyttö kysyi kerran tässä maailmanajassa, eräässä hoitopaikassa, vilpittömän uteliaasti pihahommissa:
”Miksi tuo poika on noin tumma?”

Kurkistin, ketä hän tarkoitti ja koetin sitten selittää, että usein tummemmilla lapsilla on joko tummempi äiti tai isä tai sitten molemmat. Ei aina, mutta useimmiten. Ja että ihonvärin voi saada vanhemmilta samalla lailla kuin vaikka vihreät silmät tai punaisen tukan.

Juttelimme myös siitä, että ihmisiä löytyy monenvärisinä: valkoisina, mustina, ruskeina, kellertävinä, punertavina ja kaikissa väreissä siltä väliltä.

Vertasimme myös omaa vitivalkeaa käsivarren alapintaani kyseisen lapsen käden väriin ja tätä alkoi naurattaa: ”Sinä olet ihan tosi valkoinen!”

Totesin, että voisin ottaa itselleni mieluusti hieman tummemman pintavärin, jos se suojaisi auringossa palamiselta, sillä käräytän varjoissa luikkimisesta ja rasvaamisesta huolimatta itseni säännönmukaisesti joka kesä ainakin kertaalleen.

Lapselle tuntui tämä selitys riittävän, kunhan oli pohtinut, mistä toisen tummempi ihonväri johtuu. Päivän päätteeksi sain kuitenkin muistutuksen siitä, että lasten tekemät yleistykset ja johtopäätökset ovat aina aivan omaa luokkaansa.

Tyttö, jonka kanssa olin keskustellut asiasta, tuijotti nimittäin huolissaan perhekohtaamista; Puheenaiheena olleen pojan vanhemmat hakivat tämän kotiin… mutta jättivät vanhemman, niin ikään hieman keskivertoa lapsiporukan jäsentä tummemman tytön ottamatta mukaansa.

”Mikseivät ne ottaneet Kirsikkaa* mukaan?”

Niin, seuraavaksi keskustelimmekin sitten siitä, etteivät kaikki hieman eriväriset lapset välttämättä kuuluu yhteen perheeseen. Voi pienet kanelirullaset, miten teidän mielenne muodostavatkin toisinaan sukkelasti olemattomia yhteyksiä ja sutjakoita summauksia.

// Kuvituskuva havainnollistaa sitä, että on mahdollista olla myös liian valkoinen tähän maailmaan. Enkä puhu nyt yhteiskunnassa vallitsevista arvoristiriidoista, joiden osalta toivoisin, ettei värillä olisi väliä, vaikka onkin. Vaan käytännön tasosta – jos Suomessakin palaa vielä loppukesästä, menee heikosti. //

*Nimi tietenkin muutettu

Kolme asiaa, joista voi olla onnellinen

IMG_0657

Noin niinkuin juuri tällä hetkellä.

Ensinnäkin havahduin yöllä siihen, että yleistä köhnöttämistä, kyhnäämistä, turhanpäiväistä hipeltämistä, lääppimistä ja muutakin hempeilyä harvakseltaan oma-aloitteisesti harjoittava mieheni kauhaisi minut joko täysin tajuttomassa tilassa tai puoliunessa kainaloonsa. Tuhisi niskaan ja jatkoin uniani varsin tyytyväisenä. Yllätyksenä ja pyytämättä saadun vieressänukkumisen tuottama lämmin fiilis jatkui pitkälle aamupäivään ja tasoitti näyttösiivousstressiä.

Toisekseen lapsemme leikki äsken pitkästä aikaa leluilla. Edes hetken yksikseen ja omassa huoneessaan. Tuntuu etteivät lelut ja leikit ole jaksaneet viime aikoina jaksaneet kiinnostaa – ainakaan sisätiloissa ja olen välillä joutunut kovistelemaankin, että miksi niitä romuja on, jos niillä ei kerran leikitä. Kenties tämä vaihe alkaisi olla hetkeksi ohi?

Kolmannekseen alkava työviikko, anivarhainen aamuvuoro ja pyöräily eivät harmita tippaakaan, kun hyvällä todennäköisyydellä aamun herääminen uuteen päivään näyttää työreitin varrella taas samalta tai oikeastaan paljon paremmalta kuin ylläolevassa kännykkäräpsyssä.

 

Mitä opin ensimmäisellä työviikolla?

IMG_0627

Opin että pyörällä pääsee 10km matkan töihin 27 minuutissa, mutta takaisin kotiin sama matka voi kestää 45 minuuttia, jos oikein laiskottaa.

Ja että lapsilla on täysin omanalaisensa tapa vastata ”kyllä tai ei”-kysymyksiin. Koska niissä on selvästi liian monia vaihtoehtoja. Vastauksena toimii nyökyttelyn ja päänpudistelun merkillinen hybidi, jonka tulkinta johtaa usein väärään lopputulokseen. Puurossa ei pitänytkään olla hilloa / leivällä pitkin olla kurkkua ja niin edelleen. Ihan sympaattista, mutta selkeästi artikuloitu vastaus helpottaisi tilannetta.

Opin myös, miltä tuntuu tulla kutsutuksi tädiksi, jos nimeäni ei muisteta. Edellisessä paikassa, jossa tein vastaavia hommia, olin nimiunohduksien sattuessa jostain syystä ”Toi”.

Huomasin, että ”unimakkara” ja rauhoittava päähieronta rentouttavat myös levottomina pyöriviä lapsia.

Opin huomaamaan monen lapsen kohdalla kullekin yksilölliset merkit siitä, milloin uhkaa tulla itku surusta, väsymyksestä tai ikävästä. Ja sen, milloin kisakunto leikkimiseen alkaa lopahtaa ja edessä on konflikti, ellei aikuinen puutu peliin.

Huomasin, miten mukavalta tuntuu saada halauksia ja huomata, että lapset uskaltautuvat ottamaan oma-aloitteista kontaktia uuteenkin aikuiseen jo parissa päivässä, vaikka vanhoilla tutuilla aikuisilla onkin vielä ansaittu erityispaikka mielissä ja kielissä.

Opin että uuden työn aloittamiseen liittyykin aika paljon selviteltäviä, tilattavia ja varattavia asioita, jos työskentelee muualla kuin yksityistalouksissa.

Vahvistin käsitystäni siitä, että työmatkaliikunnan tuoma aktiviteetti ja raitis ilma ovat paikallaan sekä ennen työpäivää että sen jälkeen.

Ja että eräässä naapurikunnassa on helkkarin monta tienomistajaa tiukoissa shortseissa ja luvattoman kalliin pyörän selässä. Ainakin siitä päätellen, etteivät niin sanotut peruspyöräilijät saisi kaiketi oleskella heidän reitillään.

Tajusin hyvin elävästi – jälleen, miten huonosti siedän keskeneräisyttä itsessäni. Ellen osaa heti kaikkea talon ja ryhmän rutiineista spesifeihin työtehtäviin ja itselleni vieraaseen kieleen, turhaudun ja potkin itseäni kovemmin nilkoille kuin mihin kukaan muu pystyisi.

Hahmotin kaipaavani seikkaperäistä ja mielellään kirjallista perehdytystä sen sijaan, että oppisin asioita paloissa ja arjen lomassa. Sillä vaikkei kukaan tarkoittaisi kyseisen yksikön tai ryhmän vakiintuneista tavoista kertoessaan tai jonkin eri tavalla totutusti tehtävän asian osalta huomauttaessaan, toisen toimintatavan olevan väärin, toivoisin tietäväni asiasta ennemmin kuin myöhemmin.

Näin siitä huolimatta, että tiedän kaiken mahdollisen kertaamisen, jakamisen ja läpikäymisen olevan mahdotonta olosuhteissa, joissa perehdytykselle ei ole määrättömästi erikseen varattua aikaa ja muu työarki rullaa rinnalla ja pääroolissa. Eikä kaikkia mahdollisia tilanteita tule heti alussa vastaan – saati että niin hurjan määrän tietoa omaksuisi kerralla.

Mutta silti. Kun juurihan sitä piti olla ”valmis” ja kaikkine nippelitietoineen, asiakastyön opintoineen, mukamas-tietämyksineen palaa lähes lähtöruutuun. Tai ei nyt sentään, rakentamaan harjoittelu- ja työkokemuksen päälle. Olisi kuitenkin erittäin jepa olla heti täysin pr0.

Mietin myös luvattoman monta kertaa viikon aikana, ärsytänkö kollegani henkihieverin partaalle, puhunko liikaa, väärällä kielellä, olenko kummallinen teenjuoja-kasvissyöjä-sinitukka. Ja niin edelleen.

Opin myös, ettei omaa äitiään huomaa paljon mielummin uuden työpaikkansa pihalla yllätyspiipahduksella kuin vuosikymmeniä sitten ala-asteen pihalla.

Ja aika monta muutakin asiaa.

Pahoittelen hiljaiseloa, mutta kaikki uusi ja omaksuttava, yleinen stressaaminen ja itseruoskinta ovat verottaneet ilta-aikojen jaksamista. Ja lisäksi tässä on ollut kaikenlaista Asuntomessukäyntiä, ravintolareissua ja partion syyskauden suunnittelukokousta… Ensi viikolla taas reippaampi meininki?

IMG_0636

Kun kaikki muuttuu

kaikkimuuttuu.001

Huomenna alkavat työt. Lapsi aloittaa samana päivänä isompien lasten ryhmässä päiväkodissa. Jännittää, hermostuttaa, pukkaa jopa paniikin poikasta. Sekä oman että lapsen pärjäämisen vuoksi.

Ohitse ovat välivuodet, opiskelutaipale ja lapsen kanssa kotona vietetty aika, kaikki tyynni.

Edessä on ennalta määrittelemättömän pitkä aika uudenlaista oppimista, työminuuteen kasvamista ja vaaditunkokoisiin saappaisiin astumista. Varmasti rankkaa, ajoittain kuormittavaa ja stressaavaa, mutta toivottavasti myös antoisaa, kasvattavaa ja onnistumisen iloa tuovaa työarkea.

Ja tietysti perhe-elämän, partio- ja liikuntaharrastusten sekä ystävyyssuhteiden ja aviomiehen kanssa vietettävän ajan sovittelemista palettiin.

—-

Ja jottei kaikki mullistuisi vähitellen, lempeässä tahdissa, blogikin muutti tänne.

Periaatteessa omilleen, mutta kenties kuvioon liittyy aikanaan yhteisö, jonka muodostavat kavereiksi ja ystäviksi muodostuneet tyypit, jotka haluavat kukin tehdä omanlaistaan juttua.

Itse haluan voida kirjoittaa ajoittain kauniista ja ajoittain raskaista jutuista, ilman eri kerroksien väkeä, pallohämmennystä, ainakin enimmäkseen yhteiskuntavastuuta pohtien, vapaassa tahdissa ja sitä mukaan, kuin uudenlainen arkeni sen sallii. Vahtaamatta kävijälukuja.

Blogi siirtyy sivutoimisesta ansaintatavasta nyt lopullisesti harrastukseksi; Aktiiviseksi ja rakkaaksi sellaiseksi – mutta harrastukseksi yhtä kaikki. Vaikkei se ole aikoihin mitään tuottanut tälläkään hetkellä. Saattaa blogissa toki joskus jokin yhteistyökuvio tai ”hyväntekeväisyystyö” olla muiden vinkkien ja suositusten lomassa, mutta varsin harvakseltaan.

—-

Mietin tulevaan arkihässäkkään tuijottaessani, lopettaako bloggaamisen kokonaan, mutten osaa. Haluan jättää jäljen elämämme seikkailuista, kriiseistä, kasvusta, iloista, juhlista, onnistumisesta ja kohtaamisista jatkossakin tänne.

Ja toisekseen olisi lähes mahdotonta sanoa hyvästit niille, jotka blogia seuraavat uskollisesti. Voin täysin rehellisesti sanoa, että jokainen kommentti, tykkäys ja some-jako on tuonut iloa sekä luonut nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunnetta.

Tervetuloa siis kaikki vanhat ja uudet tänne tiensä löytäneet lukijat!

 

SEURATKAA NORPPALAN PORUKKAA NÄIN:
SUORAAN TÄÄLLÄ BLOGIKODIN / WORDPRESSIN PUOLELLA:
HTTP://ILMANSINUAOLENLYIJYA.BLOGIKOTI.FI
FACEBOOKISSA:
HTTPS://WWW.FACEBOOK.COM/ILMANSINUAOLENLYIJYA
INSTAGRAMISSA:
HTTPS://INSTAGRAM.COM/PHOCAHISPIDA/

 

Kun saan Bloglovin’in ylläpidolta uuden postausvirran toimivan osoitteen, jaan sen sitten blogissa ja facebookissa. Jos seuraat jo blogia sitä kautta, älä huoli, kaikki säilyy seuraajien näkökulmasta ennallaan yhdellä klikkauksella.

 

MITÄS TYKKÄÄTTE BLOGIN UUDESTA ULKOASUSTA?

(Kommentoida voi klikkailemalla sydäntä. PUS.)

 

 

Nosta säästösi ja ammu ne metsiin – eli näin tehdään yhteiskunnallisesti vastuullisia päätöksiä

Päivähoitolaki saatiin joiltain osin uudistettua edellisellä hallituskaudella; Tuolloin tehtyjen uudistuksien taustalla oli ajatuksena pedagogiikan korostaminen ja varhaiskasvatuksen laadun lisääminen ryhmäkokoja pienentämällä.

Tehtiin selvityksiä, kuultiin asiantuntijoita, istuttiin kokouksissa sekä perehdyttiin kansallisiin ja kansainvälisiin tutkimuksiin. Todettiin varhaiskasvatukseen laitettujen rahojen tuottavan kaikista eniten, kun otetaan huomioon ne vaikutukset, joita laadukkaalla varhaiskasvatuksella on lasten, nuorten ja aikuisten tulevaan hyvinvointiin ja palvelutarpeisiin. Money well spent, sanovat tutkimukset – mutta miksi viestiä ei kuunnella?

Tuli uudet vaalit, annettiin lupauksia ja unohdettiin ne vaalien jälkeen lennossa. Nyt julkaistussa hallitusohjelmassa edellisellä hallituskaudella tehty työ varhaiskasvatuksen kehittämiseksi romutetaan. Koska paras mahdollinen tapa säästää on kasvattaa päiväkotien ryhmäkokoja! Aivan älyttömän hyvä idea! Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?

Kiinnostaisi tietää, kuinka monen asiasta päättäneen omien lasten hoitotilanteeseen tämä tulee vaikuttamaan… Kuinka monella on enää päivähoitoikäisiä lapsia ja ovatko nämä kenties koti- tai perhepäivähoidossa. Onko perheeseen palkattu lastenhoitaja tai tehty muita, monelle perheelle taloudellisesti mahdottomia järjestelyitä?

Päiväkotiryhmien suhdelukua kasvattamalla seitsemän lasta aikuista kohden kasvaa kahdeksaan lapseen aikuista kohden ja lapsiryhmät muodostuvat vähintään 24 lapsen ryhmiksi. Miten tällä linjauksella tuetaan lapsen etua?

Kaksikymmentäneljä yli kolmevuotiasta lasta samoissa tiloissa, päivästä toiseen. Kutsuisitko itse moisen porukan kotiisi? Sillä pienikin kerrostaloasunto vastaa usein niitä tiloja, joissa lapsiryhmä syö, nukkuu ja leikkii. Lähtisitkö kahden, tai usein yhden muun aikuisen kanssa vastaavalla porukalla ulkoilemaan? Hoitaisit koko porukan: pukisit, syöttäisit, riisuisit, kasvattaisit, nukuttaisit, kuivaisit, vahtisit, ohjaisit ja ottaisit vastuun?

Vastaan tulevat päiväkotien usein nykyiselläänkin tiukat tilat: pöytäpaikat, sängyt, naulakot, leikkitilat. Monessa ryhmässä osapäivälapset tai muutoin harvemmin hoidossa olevat lapset nukkuvat jo patjoilla lattialla ja ruokailutilanteissa polvet kolisevat pöydän alla yhteen.

Ja entä jos puhutaan työntekijöistä? Päiväkodin johtaja lasketaan toisinaan mukaan talon aikuisvahvuuteen, vaikka tällä saattaa olla hoidettavanaan yli sadan lapsen talo henkilöstö- ja kiinteistöasioineen. Aikuisia siirrellään sairastapausten sattuessa ryhmistä toisiin ja sijaisia hankitaan vaihtelevasti.

Viesti kentältä on selvä; Ryhmäkoot ovat jo nykyisin tapissaan. Työntekijät saavat melusta kuulonalenemia kautta maan. Hyvin suunnitelluilla toiminnoilla, leikkipisteiden hajauttamisella ja pienryhmätyöskentelyllä voi rauhoittaa päiväkotiarkea paljon, mutta liika on liikaa ja jatkuva potentiaalinen kaaos vaikuttaa myös lasten jaksamiseen, oppimiseen ja kehittymiseen.

Lapsilähtöisellä varhaiskasvatuksella on niukasti kovaäänisiä ja näkyviä puolustajia Suomessa – varhaiskasvatushan on vain aikuislähtöinen palvelu, jolla mahdollistetaan perheen ja työn yhteensovittaminen. Pitäähän lapset säilyttää jossain työpäivän ajan!

Suomessa on kuitenkin valtava määrä tietoa ja ammattitaitoa sekä ammattilaisia, jotka haluavat tarjota lapselle mahdollisuuden laadukkaaseen hoivaan ja kasvatukseen. Poliittisessa päätöksentekoprosessissa olisi hyvä muistaa, että lapsilla on myös oikeus niihin kaikkiin. Varhaiskasvatuksella on myös tärkeä vanhemmuuden ja perheiden tukemisen tehtävä, joka nousee harvoin esille julkisessa keskustelussa.

——–

Päiväkodissa, jossa kokopäivähoidossa oleva lapsi viettää merkittävän osan hereilläoloajastaan, tulisi harjoitella muun muassa seuraavia asioita:

– Itsenäisyyskasvatus:
Vaatteiden pukeminen ja omista tavaroista huolehtiminen (pidetään ehjinä, viedään paikalleen ja kuivumaan). Vessassa käyminen, omasta arkihygieniasta huolehtiminen (käsien pesu jne.). Lepoon ja rauhoittumiseen liittyvät toiminnot kuten päiväunet. Näihin arjen toimintoihin kehittyy aikuisen tuella ja ohjauksessa rutiinit ja itseohjautuvuus niiden suorittamisessa vahvistuu vähitellen. 

– Yhteisvastuu:
Yhteiset lelut ja tarvikkeet pidetään kunnossa. Tiloja ei sotketa ja pihalelut palautetaan paikalleen. Voidaan keskustella ja opetella yhteisvastuuta myös laajemmin: ruokajätteen vähentäminen, kierrättäminen, lähiympäristön siistiminen ja kaunistaminen, kehitysyhteistyöprojektit ja monet muut asiat voivat avata pienellekin lapselle ajatusta yksilön vastuusta yksilön oikeuksien rinnalla

– Sosiaaliset taidot:
Vuoron odottaminen, neuvotteleminen, kiistatilanteiden sovittelu, toisten fyysisten ja henkisten rajojen kunnioittaminen, ryhmässä toimiminen, anteeksi pyytäminen ja antaminen, muiden huomioon ottaminen, muidenkin kuin parhaiden kavereiden kanssa leikkiminen sekä monipuoliset yhteistyötaidot opitaan jo (varhais)lapsuudessa. Jos näiden taitojen opettelu jää hakoteille, on nuorena tai aikuisena muiden kanssa toimiminen lähes mahdottomuus.

– Tunnesäätelyn taidot:
Pettymysten sietäminen, oman tahdon ilmaukset, ilot, surut, ikävä, harmitus, pelot ja aggressio – koko tunteiden kirjo ja kaikki siitä väliltä. Tunteet pitäisi osata vähitellen nimetä, kokea ja hallita tai kanavoida mielekkäällä tavalla. Ja niitä taitoja lapsi ei opi itsestään.

– Kielen kehitys:
Lukeminen, sadut, lorut, keskustelut ja laulut kehittävät kielen rakenteen ymmärtämistä ja sanavarastoa. Oma lukunsa ovat erityishuomiota kaipaavat lapset, kuten suomea äidinkielensä ohella harjoittelevat lapset. Monella lapsella on puutteita kielen kehityksessä ja oppimista tukee erityisopetuksen tai puheterapian rinnalla merkittävästi aktiivinen kielen oppiminen arjessa. Hyvä äidinkielen sekä suomen kielen hallitseminen antavat perustavanlaatuisella tasolla tärkeät valmiudet koulumaailmassa pärjäämiseen.

– Ruokakulttuuri:
Erilaisiin ruokiin tutustuminen, uusien makujen maistaminen, ruokapöydässä käyttäytyminen, ojentaminen, pyytäminen, kiittäminen ja pöytäkeskustelun taidot opitaan jo päiväkodissa.

– Kuvataiteen, musiikin ja liikunnan perusteet:
Perusrytmit, tanssi, kehollinen ilmaisu, värit, muodot, silmä-käsi-koordinaatio ja esteettinen ajattelu. Kävely, juoksu, hypyt, kiipeäminen, heittotaidot ja muut motoriiikan perusvalmiudet – hurja määrä mahdollisuuksia ja opittavaa, silloin kun ihmismieli on joustavimmillaan ja oppiminen huipussaan.

Pystyisitkö SINÄ Opettamaan kaikkia näitä taitoja arkirutiinien huolehtimisen ohella seitsemälle – saati kahdeksalle lapselle päivästä toiseen niin että kaikki oppisivat edes murto-osan kaikesta tarpeellisesta? 

———

Millaisia vaikutuksia massa-ajattelulla on tulevien sukupolvien palvelutarpeille? Kuormittuvatko erityisopetus, koulumaailma ja erilaiset sosiaaliset tukipalvelut, terveydenhuolto ja mielenterveyspalvelut tulevaisuudessa, johtuen nyt tehdyistä lyhytjänteisistä päätöksistä? Sanon että voisin lyödä asiasta vetoa, vaikken haluaisikaan. Sen verran varma olen siitä, että näin tulee tapahtumaan.

Kannattaako sosiaalisten taitojen, oppimisvalmiuksien ja ryhmässä toimimisen taitojen kannalta keskeinen esiopetusvuosi pilkkoa kerhotoiminnaksi? Se vuosi, joka saattaa olla sekä ”päiväkotiuraa” tehneille että kotihoidossa olleille lapsille käänteentekevä, kaverisuhteita ja yhteistoiminnan valmiuksia antava kokonaisuus, joka valmistaa koulumaailmaa varten.

Esiopetusvuonna huomataan usein se, keille lapsille koulun myöhäisempi aloittaminen voisi olla paikallaan ja ketkä tarvitsevat erityistä tukea. Sujuva alku koulutielle voi ehkäistä oppimisvaiheuksia ja siten ylläpitää opiskelumotivaatiota niilläkin lapsilla, joilla olisi riski pudota järjestelmän ulkopuolelle jo varhain. Näinkö ehkäistään sitä paljon puhuttua syrjäytymiskehitystä?

Tämä asia koskettaa kaikkia tässä maassa asuvia. Ei voida sanoa, että säästetään tasapuolisuuden nimissä nyt lapsiperheiden ja lastenkin palveluista. Sillä päiväkodeissa kasvavista lapsista tulee seuraavien sukupolvien koululaiset, opiskelijat, työssäkäyvät ja veroja maksavat aikuiset. Ne, jotka päättävät asioista lautakunnissa, vaihtavat vaippoja vanhainkodeissa, rakentavat taloja tahi päätyvät työttömyyskortistoon tai jonottamaan päivittäistä kossupulloaan Alkoon.

Ennen vaaleja suurten puolueiden puheenjohtajat lupasivat kilvan, ettei koulutuksesta leikata. Tässä on teille uutinen – varhaiskasvatus on koulutuksellista tasa-arvoa; Ruotsalaisen Pisa-analyysin mukaan lapset, jotka olivat varhaiskasvatuksessa vuoden, saivat 19 pistettä muita enemmän Pisa tutkimuksissa. Ne lapset, jotka osallistuivat varhaiskasvatukseen useamman vuoden ajan, saivat 22 pistettä enemmän.

Varhaiskasvatuksessa luodaan vaatimattomasti pohja kielen kehitykselle, tieto- ja taitoaineille sekä sosiaalisille taidoille ja suhteille. Jos tällä ei luoda pohjaa koulutusjärjestelmään ja laajemmin yhteiskuntaan osallistumiselle niin millä sitten? Varhaiskasvatus- ja päivähoitopalveluihin osallistuu noin 70 prosenttia 3-5-vuotiaista lapsista. Seitsemänkymmentä prosenttia tulevista maamme aikuisista. Ehkä tässä ei ole säästämisen paikka.

Annan ehdotuksen: voisiko vaikka puolustusmäärärahoilla olla vähemmän käyttöä kuin tulevilla, osaavilla ja täysipäisillä kansalaisilla? Niitä kun on ilmeisesti varaa korottaa…
 

 

TYTTÖ ?!

”Tänne on tulossa sellainen tyttö haastatteluun.”

Täytän sykysyllä 26 vuotta. Kaulassani on iso ryppy, poimu, jota räpellän kaulani ollessa taittuneena johonkin suuntaan. Silmieni ympärillä ja suupielissä on juonteita vatsassani on raskausarpia. Kehoni vanhenee vääjäämättä, kuvista ja peilistä takaisn katsoo paljon väsyneemmän näköinen nainen kuin kymmenen vuoden takaisten kuvien tyttö.

Olen asunut omillani seitsemän vuotta. Seurustelua ja naimisissa oloa on kertynyt saman miehen kanssa jo kahdeksan vuotta – lukioaikojen kodeista irtaantumiseen ja itsensä hyväksymiseen käytetyistä vuosista aina vanhemmuuteen ja työurien alkuun. Pisimmillä ystävyyssuhteillani on ikää 16 vuotta, vaikka välissä onkin satoja kilometrejä ja pitkiä reissuja.

”Ai sinulla on lapsi, kolmevuotias, en olisi edes ajatellut, kun olet niin nuori.”

Olen imettänyt, nukuttanut, syöttänyt, pukenut, lohduttanut, innostanut, pelannut, pitänyt sylissä, jututtanut, kuunnellut, piirtänyt, iloinnut mukana, potkinut palloa… Niin, tehnyt noista kaikkia muita paitsi imettämistä varmasti yhtä paljon muiden lapsille kuin omalle jälkikasvulleni. Alkaen laskutavasta riippuen viisitoistakesäisestä hoitokeikkaa tekevästä yläkoululaisesta tai 18-vuotiaasta lukiolaisesta, jonka hoitoon uskottiin kaksi alle vuoden ikäistä lasta, 45 tunniksi viikossa.

Takana on 12 vuotta erilaisia töitä: mansikanpoimintaa, porrassiivousta, lasten koti- ja ryhmähoitoa, avustajana toimimista kodeissa ja päiväkodeissa. Vauva- ja taaperoikäisten hoitamista pitkiä aikoja ja itsenäisesti, moniammatillisten tiimien osana toimimista sekä satoja kohdattuja lapsia ja kymmeniä tutuiksi tulleita vanhempia vuosien varrelta.

Olen opiskellut jonkin aikaa yliopistolla ja saanut tutkinnon viittä tai oikeastaan kahta esseetä vaille pakettiin ammattikorkeakoulusta. Suorittanut lukuisia harjoitteluja toteuttanut enemmän tai vähemmän suunnitteluvastuuta kantavana tiimin jäsenenä erilaisia hankkeita sekä projekteja Perhekoulusta avoimen varhaiskasvatuksen liikuntakerhoihin. 

”En viitsi näitä edes kysyä, kun ei sinulla varmaan ole tuota lastenhoitokokemusta vielä niin paljon.”

Kymmenen vuotta lähes yksinomaan lapsien hoitoon ja nuorten parissa tehtäviin töihin liittyviä hommia. Harjoittelu sellaisessa paikassa, jossa nuoret saattaisivat hyvinkin pelata likaisesti, jos huomaisivat aikuisen kyseenalaistavan itse aikuisuuttaan tai kykyään toimia heidän kanssaan.

Ja vapaaehtoistyötä, satoja, ellei tuhansia tunteja. Vapaaehtoista ystävätoimintaa ja lasten kasvatusta partiossa. Retkiä, leirejä, kisoja, leipomista, leikkejä, elvytysharhoittelua, ilojen ja surujen jakamista lasten kanssa – ja joskus tsemppaavia viestejä myös puolin ja toisin vanhempien suuntaan.

—-

”Väistäpä tyttö vähän.”

Laivalla keskitukevassa humalassa oleva setämies kaipasi itselleen liikkumavaraa. Mikä siinä, mutta kun käytävää oli molemmilla puolillani metrikaupalla ja käskyn esittäjä liikkui vaikeuksitta ja apuvälineittä, en nähnyt käskytykselle muuta syytä kuin herran oman, selvästi korkeamman universumin tähtipölyjen sekaan katoavan sijainnin esille tuomisen.

Kamppasin tyypin tämän mennessä ohi. En ole tapauksesta kovin ylpeä, joskin sillä hetkellä se tuotti syvää tyydytystä.

—- 

Tässä mietin, että joudunko syömään sanani. Sanoin miehelle nimittäin pari viikkoa sitten, että voisin sitten vastavalmistuneena kartuttaa työkokemusta melkeinpä paikassa kuin paikassa. Kivassa ja mielekkäässä paikassa viihtyisin mielellään todella pitkäänkin eikä useampi vuosi mukiinmenevässä paikassakaan olisi pahitteeksi.

Mutta jos lähtökohtainen asenne on se, etten voi ikäni vuoksi osata mitään, minulla ei voi olla validia kokemusta tai ymmärrystä, näinköhän edellytykset kehittymiselle, työhön sitoutumiselle ja perehtymiselle olisivat parhaat mahdolliset…

Ja mistä lähtien erittäin naisvaltaisellakin alalla on tytötelty, muistettu mainita haastattelussa lähes kymmenkunta kertaa eri tavoilla, miten kolmeakymppiä lähestyvä hakija on niin kauhean nuori. Setämiehiltä vielä jotenkin osaan olettaa tytöttelyä, vaikka se saakin höyryn nousemaan korvista.

Haistanko ikään liittyvän lisääntymispelon vai mistä tässä oikein oli kyse? Erittäin hämmentävää.

Vähän tuntuu siltä, kuin se yllättävän luinen ja sukkahousujen verhoama nilkka olisi osunut tällä kertaa omalle kohdalleni.

 

Kuva vuodelta 2007