Jokainen päiväkotipäivä on tuomiopäivä?

Mietin päiväkodeissa keikkaa tehneenä, niissä harjoitelleena ja varhaiskasvatusalan hommiin suuntautuvana erästä asiaa, joka lisää oman osansa siihen paljon puhuttuun vanhemmuuden ikuiseen huonoon omatuntoon.

Nimittäin sitä, miltä tuntuu vanhempana lukea juttuja siitä, miten henkilökunta rumasti sanottuna ”kyttää”, ”vahtaa” tai laskee vanhempien työssäkäymisiä, opiskeluja ja perhetilanteita. Verkkokeskustelujen ja sivukorvalla kuultujen keskustelujen perustella monen päivähodin henkilökunta koettaa silmämääräisesti arvioida, onko lasten vanhemmilla vaikkapa masennusta, (avio)eroon tai työttömäksi jäämiseen liittyvää kriisiä tai vastaavaa tilannetta päällä, jonka vuoksi pitäisi ”kotona olon” ohessa käydä esim. terapiassa, työterveyshuollossa tms. asioita hoitamassa päiväsaikaan.

Onko lapselle paras paikka kotona sellaisen vanhemman kanssa, jolla on vuorotöistä kertynyttä univelkaa tai joka on henkisesti siinä pisteessä, että hän vain nukkuisi, tuijottaisi seinää, ei saisi itselleen vaatteita päälle tai ruokaa lämmitettyä tai purskahtelisi hallitsemattomasti itkuun joka välissä? Kyllä, lapset elävät aikuisten rinnalla arkea ja vaikeammat kaudet kuuluvat jokaisen perheen elämään…

Mutta ääritilanteissa, ennen nykymuotoista itse pärjäämisen ja pieniin perhepiireihin eristäytymisen ajanjaksoa, joku muu aikuinen olisi kenties ottanut lapset siipensä alle siihen asti, että vanhempi saa asiansa kuntoon. Voisiko päivähoito olla lastensuojelun avohuollon toimenpide siinä mielessä, että sillä tuettaisiin vanhemman kuntoutumista, lapsen hyviä vertais- ja aikuissuhteita ja siten koko perheen hyvinvointia?

Ei meidän perheessämme ei ole masennusta tai päihdeongelmia. Kummankaan pää ei leviä (paitsi ajoittain ”normaaleissa” rajoissa). Lapselle on mahdollistunut hyvän pituiset talvi- ja kesälomat ja opiskeluaikanani myös arkivapaita hoidosta. Hoitopäivät ovat olleet maksimissaan kahdeksantuntisia ja tilanteesta riippuen lyhyempiä. Siitä huolimatta itselleni on muodostunut huono omatunto siitä, jos ja kun vien lapsen hoitoon – niin monessa paikassa tuntuu vanhempien sättimistä esiintyvän.

Otetaanpa pari esimerkkiä elävästä elämästä, jotta joku superäiti ja paremmintietäjä voi kouraista niiden aikana kourallisen sepeliä heittovalmiuteen; Kun opiskelin täysipäiväisesti ja tavoitevauhtia nopeammin (tein muuten paperilla 3,5 vuoden pituisiksi arvioidut opinnot reilussa 2,5 vuodessa), se tiesi tentteihin lukemisen sekä esseiden ja raporttien kirjoittamisen ohella lukuisia luentotunteja ja erilaisissa työkentälle sijoittuvissa hankkeissa vietettyjä iltoja, arkipäiviä ja viikonloppuja.

Tein esimekiksi kymmeniä tunteja opintoihin kuuluvaa yövapaaehtoisen hommaa turvatalolla. Näiden vuorojen aikana mies hoiti lasta illan ja yön. Joskus sain nukuttua vuorojen aikana ja joskus oli kiireisempää. Tuolloin aamupäivällä oli pakko saada jokunen tunti kunnollista unta ennen kuin tartuin taas tenttikirjaan ja hain lapsen iltapäivällä hoidosta.

Se mitä henkilökunta kenties näki, oli väsyneen ja nuutuneen näköinen mutsi, joka toi lapsensa hoitoon aamulla – samoilla silmillä kuin oli lähtenyt neljän jälkeen iltapäivällä liikkeelle kohti hankehommia. Sama leväperäisesti käyttäytyvä mutsi käveli seuraavaksi kotitalon ovesta sisään (asumme päiväkodin vieressä) ja haki lapsen iltapäivästä pihalta. Mutta sitä, mitä noiden kotiseinien sisällä tapahtuu, ei voi henkilökunta tietää, ellei vanhempi vuodata tarinaansa syyllisyydentunnoissaan jokaiselle, joka sitä suostuu kuuntelemaan.

Olipa kerran myös mutsi, jolla paloi kesken tenttiputken hermo ihan totaalisesti eikä mikään enää tarttunut päähän. Lenkkikamat päälle, 45 minuutin pyrähdys päivän päätteeksi ja suoraan lenkkikuteissa hakemaan lapsi hoidosta hieman etuajassa. Illalla mies lähti puistoon ja pelaili lautapelejä lapsen kanssa, kun luin kirjan loppuun ”uudella päällä”. Ehdinpä sen lisäksi leikkiä lapsen kanssa junaradalla sen sijaan, että olisin opiskellut viimeiset kolme varttia väkisin, huonommilla tuloksilla ja juossut illalla. Juuri tästä syystä meillä ei lasketa, mutta lasketaanko päiväkodissa?

Opiskeluhommia on kuitenkin tehty niin päivällä, illalla kuin yölläkin, aina sopivassa välissä, täyttä työpäivää ja välillä -iltaakin tekevän miehen kanssa lapsen huolenpidosta vuorotellen. Kummankin puolen isovanhemmat ovat aktiivisesti mukana työelämässä ja auttelevat mielellään työajan ulkopuolisten menojen osalta, mutta perusarki hoidetaan silti kahden vanhemman voimin (mikä sekin on luksusta moneen perheeseen verrattuna).

Päiväkoti on kolmivuotiaan lapsen kaverisuhteiden, monipuolisen aktiviteetin (jumppasalit, retket, yhteisleikit, musiikki, taiteilut, teemapäivät) kannalta tosi korvaamaton palanen meidän arkea. Lapselle tärkeät kaverit ja läheiset aikuiset näkyvät ja kuuluvat tämän jutuissa ja nyt kesälomalla päiväkotiin kaivattaisiin ainakin kerran viikossa leikkimään – tylsempinä kotilomailun viikkoina useamminkin.

Opiskelun loppurutistukseni ja työarjen välissä on kaksi kuukautta aikaa: kesä- ja heinäkuu, joista heinäkuun saimme ilmaiseksi loma-ajaksi vain pitämällä lapsen ”kirjoilla” kesäkuun ja maksamalla (täyden) hoitomaksun. Kesäkuussa lapsi teki kokonaiset kolme hoitopäivää, muun muassa sairastelupäiväni ja pakollisen työmenoni vuoksi. Jokaisella kerralla huomasin selitteleväni, miksi tuon lasta hoitoon, vaikka tiedän, etten itse sitä vastaavassa tilanteessa työntekijänä olettaisi – eihän vanhemmilla ole mitään tilivelvollisuutta menoistaan.

Ja vaikken ole lapsen ryhmässä mitään kyttäämistä tai laskemista kuullut, sitä kuulee muualta niin paljon että hoitoon viedessä oikeasti miettii: ”mitä ne nyt ajattelee” tai ”puhutaankohan tästä nyt selän takana”.

Olen seurannut aiheeseen liittyvää keskustelua eri tiedotusvälineiden uutisten ja artikkeleiden kommenttiosioissa ja varhaiskasvatusalan Facebook-keskusteluryhmissä ja haluaisin päätellä pikkuhiljaa tämän pohdinnan eräästä ryhmästä poimimaani herkulliseen rinnastukseen:

Miettikää nyt oikeasti, jos menisitte perheen kanssa ravintolaan sunnuntaina ja siellä olisi joku naama nurinpäin oleva tarjoilija tiuskimassa. Ai miksi? Kun hänen mielestään ravintolan kuuluisi olla auki vain arkisin. Ja hänen mielestään lapsikin nauttii enemmän kotiruuasta. Lisäksi hänen mielestään kaikki hyvät perheet ovat kotona tai kirkossa sunnuntaisin.

Unohtamatta, että hänen mielestään vain sellaisten perheiden tarvitsee saada ruokaa ravintolassa, jotka eivät saa ruokaa itse tehtyä perustellusta syystä. Hänen mielestään lapsen etu on oppia sunnuntaisin oman äidin ja isän opissa ruuanlaittoa ja leipomista sen sijaan että kärsii hälyisessä ravintolassa. On myös ilman muuta selvää, että hän ei omia lapsiaan tuonut ravintolaan kuin äärimmäisessä hädässä ja voi miten hyviä niistä lapsista tulikaan!

Ei, varhaiskasvatusalalla työskentelevän tehtävä ei mielestäni ole kertoa, miten hänen mielestään lapset hoidettaisiin täydellisessä maailmassa tai miten hän on supervanhempana ratkaissut omian lastensa hoidon. Heidän tehtävänsä ei ole työajallaan tai ammattinimikkeensä varjolla tuomita tai jakaa perheitä eri kasteihin heidän työssäkäymisensä, kulttuurisen taustansa, varallisuutensa tai muiden tekijöiden nojalla.

Perheiden kanssa voi käydä dialogia, kuunnella, mitä kussakin perheessä tapahtuu, kenties keskustella esimerkiksi kotona pienemmän sisaruksen kanssa olevan vanhemman kanssa siitä, minä päivinä ryhmässä järjestetään erityisiä juttuja kuten jumppaa tai retkiä ja siitä, mihin aikaan esimerkiksi pienryhmätyöskentelyä tai yhteistä ohjelmaa toteutetaan ryhmässä.

Näin sellaiset lapset, jotka ovat hoidossa virikkeitä saadakseen ja vanhemman jaksamisen tueksi voivat olla hoidossa esimerkiksi kolmena, fiksuna päivänä viikossa tai ryhmän toiminnan kannalta mielekkäinä tunteita, jos perheellä ei ole erityisiä toiveita hoitopäivien tai -aikojen suhteen. Mutta keskustelu ja kokonaistilanteen molemminpuoliseen näkemiseen pyrkiminen pitäisi tapahtua kasvatuskumppanuuden osapuolten välillä, ei kahvihuoneissa tai netissä.

Joten omalta osaltani lupaan seuraavaa: Työssäni lasten ja perheiden kanssa, kasvatuskumppanuuden toisena osapuolena töissä ja toisena osapuolena vanhempana pyrin parhaani mukaan välttämään tulkintojen tekemistä tai spekulaatioita perheiden tilanteista. En vahtaa tai laske tuomisia, hakemisia tai olemisia sen enempää kuin laki ja työtehtäväni edellyttävät.

En puhu pahaa tai kauhistele perheiden hoitoratkaisuja kollegoilleni. Ja jos huomaan tähän sortuvani, annan itselleni napakan, henkisen potkun takalistolle. Teen hoitoon tuotavien lasten kanssa yhdessä päivistä mahdollisimman hyviä, riippumatta siitä onko heidän pakko olla hoidossa sillä hetkellä – koska se on työtäni.

 

 

 

VAIN KAKSI KÄTTÄ – eli yhden vastalauseen monet kasvot

Torilla tavattiin. Laulettiin, huudettiin ja taputettiin. Osa nauroi ja toisia itketti. 

Oli sylivauvoja, isoäitejä, varhaiskasvattajia, äitejä, ukkeja, isiä, lasten kanssa toimivia ammattilaisia kummeja ja solidaarisuusmarssijoita.

Ja niitä, jotka ymmärtävät, muutoinkin kuin työnsä tai omakohtaisen kokemuksensa perusteella, ettei lapsiin kohdistuvilla kurjistuksilla saada Suomea nousuun, ei rakenneta parempaa tulevaisuutta tai vähennetä lainaa.

Kun karsitaan lasten oikeuksista turvalliseen lapsuuteen ja läsnäoleviin aikuisiin, siitä koituvat velat sekä henkiset että fyysiset, jäävät vain entistäkin raskaampina tulevien sukupolvien maksettavaksi.

Kiitos #vainkaksikättä.

 

 

Nosta säästösi ja ammu ne metsiin – eli näin tehdään yhteiskunnallisesti vastuullisia päätöksiä

Päivähoitolaki saatiin joiltain osin uudistettua edellisellä hallituskaudella; Tuolloin tehtyjen uudistuksien taustalla oli ajatuksena pedagogiikan korostaminen ja varhaiskasvatuksen laadun lisääminen ryhmäkokoja pienentämällä.

Tehtiin selvityksiä, kuultiin asiantuntijoita, istuttiin kokouksissa sekä perehdyttiin kansallisiin ja kansainvälisiin tutkimuksiin. Todettiin varhaiskasvatukseen laitettujen rahojen tuottavan kaikista eniten, kun otetaan huomioon ne vaikutukset, joita laadukkaalla varhaiskasvatuksella on lasten, nuorten ja aikuisten tulevaan hyvinvointiin ja palvelutarpeisiin. Money well spent, sanovat tutkimukset – mutta miksi viestiä ei kuunnella?

Tuli uudet vaalit, annettiin lupauksia ja unohdettiin ne vaalien jälkeen lennossa. Nyt julkaistussa hallitusohjelmassa edellisellä hallituskaudella tehty työ varhaiskasvatuksen kehittämiseksi romutetaan. Koska paras mahdollinen tapa säästää on kasvattaa päiväkotien ryhmäkokoja! Aivan älyttömän hyvä idea! Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?

Kiinnostaisi tietää, kuinka monen asiasta päättäneen omien lasten hoitotilanteeseen tämä tulee vaikuttamaan… Kuinka monella on enää päivähoitoikäisiä lapsia ja ovatko nämä kenties koti- tai perhepäivähoidossa. Onko perheeseen palkattu lastenhoitaja tai tehty muita, monelle perheelle taloudellisesti mahdottomia järjestelyitä?

Päiväkotiryhmien suhdelukua kasvattamalla seitsemän lasta aikuista kohden kasvaa kahdeksaan lapseen aikuista kohden ja lapsiryhmät muodostuvat vähintään 24 lapsen ryhmiksi. Miten tällä linjauksella tuetaan lapsen etua?

Kaksikymmentäneljä yli kolmevuotiasta lasta samoissa tiloissa, päivästä toiseen. Kutsuisitko itse moisen porukan kotiisi? Sillä pienikin kerrostaloasunto vastaa usein niitä tiloja, joissa lapsiryhmä syö, nukkuu ja leikkii. Lähtisitkö kahden, tai usein yhden muun aikuisen kanssa vastaavalla porukalla ulkoilemaan? Hoitaisit koko porukan: pukisit, syöttäisit, riisuisit, kasvattaisit, nukuttaisit, kuivaisit, vahtisit, ohjaisit ja ottaisit vastuun?

Vastaan tulevat päiväkotien usein nykyiselläänkin tiukat tilat: pöytäpaikat, sängyt, naulakot, leikkitilat. Monessa ryhmässä osapäivälapset tai muutoin harvemmin hoidossa olevat lapset nukkuvat jo patjoilla lattialla ja ruokailutilanteissa polvet kolisevat pöydän alla yhteen.

Ja entä jos puhutaan työntekijöistä? Päiväkodin johtaja lasketaan toisinaan mukaan talon aikuisvahvuuteen, vaikka tällä saattaa olla hoidettavanaan yli sadan lapsen talo henkilöstö- ja kiinteistöasioineen. Aikuisia siirrellään sairastapausten sattuessa ryhmistä toisiin ja sijaisia hankitaan vaihtelevasti.

Viesti kentältä on selvä; Ryhmäkoot ovat jo nykyisin tapissaan. Työntekijät saavat melusta kuulonalenemia kautta maan. Hyvin suunnitelluilla toiminnoilla, leikkipisteiden hajauttamisella ja pienryhmätyöskentelyllä voi rauhoittaa päiväkotiarkea paljon, mutta liika on liikaa ja jatkuva potentiaalinen kaaos vaikuttaa myös lasten jaksamiseen, oppimiseen ja kehittymiseen.

Lapsilähtöisellä varhaiskasvatuksella on niukasti kovaäänisiä ja näkyviä puolustajia Suomessa – varhaiskasvatushan on vain aikuislähtöinen palvelu, jolla mahdollistetaan perheen ja työn yhteensovittaminen. Pitäähän lapset säilyttää jossain työpäivän ajan!

Suomessa on kuitenkin valtava määrä tietoa ja ammattitaitoa sekä ammattilaisia, jotka haluavat tarjota lapselle mahdollisuuden laadukkaaseen hoivaan ja kasvatukseen. Poliittisessa päätöksentekoprosessissa olisi hyvä muistaa, että lapsilla on myös oikeus niihin kaikkiin. Varhaiskasvatuksella on myös tärkeä vanhemmuuden ja perheiden tukemisen tehtävä, joka nousee harvoin esille julkisessa keskustelussa.

——–

Päiväkodissa, jossa kokopäivähoidossa oleva lapsi viettää merkittävän osan hereilläoloajastaan, tulisi harjoitella muun muassa seuraavia asioita:

– Itsenäisyyskasvatus:
Vaatteiden pukeminen ja omista tavaroista huolehtiminen (pidetään ehjinä, viedään paikalleen ja kuivumaan). Vessassa käyminen, omasta arkihygieniasta huolehtiminen (käsien pesu jne.). Lepoon ja rauhoittumiseen liittyvät toiminnot kuten päiväunet. Näihin arjen toimintoihin kehittyy aikuisen tuella ja ohjauksessa rutiinit ja itseohjautuvuus niiden suorittamisessa vahvistuu vähitellen. 

– Yhteisvastuu:
Yhteiset lelut ja tarvikkeet pidetään kunnossa. Tiloja ei sotketa ja pihalelut palautetaan paikalleen. Voidaan keskustella ja opetella yhteisvastuuta myös laajemmin: ruokajätteen vähentäminen, kierrättäminen, lähiympäristön siistiminen ja kaunistaminen, kehitysyhteistyöprojektit ja monet muut asiat voivat avata pienellekin lapselle ajatusta yksilön vastuusta yksilön oikeuksien rinnalla

– Sosiaaliset taidot:
Vuoron odottaminen, neuvotteleminen, kiistatilanteiden sovittelu, toisten fyysisten ja henkisten rajojen kunnioittaminen, ryhmässä toimiminen, anteeksi pyytäminen ja antaminen, muiden huomioon ottaminen, muidenkin kuin parhaiden kavereiden kanssa leikkiminen sekä monipuoliset yhteistyötaidot opitaan jo (varhais)lapsuudessa. Jos näiden taitojen opettelu jää hakoteille, on nuorena tai aikuisena muiden kanssa toimiminen lähes mahdottomuus.

– Tunnesäätelyn taidot:
Pettymysten sietäminen, oman tahdon ilmaukset, ilot, surut, ikävä, harmitus, pelot ja aggressio – koko tunteiden kirjo ja kaikki siitä väliltä. Tunteet pitäisi osata vähitellen nimetä, kokea ja hallita tai kanavoida mielekkäällä tavalla. Ja niitä taitoja lapsi ei opi itsestään.

– Kielen kehitys:
Lukeminen, sadut, lorut, keskustelut ja laulut kehittävät kielen rakenteen ymmärtämistä ja sanavarastoa. Oma lukunsa ovat erityishuomiota kaipaavat lapset, kuten suomea äidinkielensä ohella harjoittelevat lapset. Monella lapsella on puutteita kielen kehityksessä ja oppimista tukee erityisopetuksen tai puheterapian rinnalla merkittävästi aktiivinen kielen oppiminen arjessa. Hyvä äidinkielen sekä suomen kielen hallitseminen antavat perustavanlaatuisella tasolla tärkeät valmiudet koulumaailmassa pärjäämiseen.

– Ruokakulttuuri:
Erilaisiin ruokiin tutustuminen, uusien makujen maistaminen, ruokapöydässä käyttäytyminen, ojentaminen, pyytäminen, kiittäminen ja pöytäkeskustelun taidot opitaan jo päiväkodissa.

– Kuvataiteen, musiikin ja liikunnan perusteet:
Perusrytmit, tanssi, kehollinen ilmaisu, värit, muodot, silmä-käsi-koordinaatio ja esteettinen ajattelu. Kävely, juoksu, hypyt, kiipeäminen, heittotaidot ja muut motoriiikan perusvalmiudet – hurja määrä mahdollisuuksia ja opittavaa, silloin kun ihmismieli on joustavimmillaan ja oppiminen huipussaan.

Pystyisitkö SINÄ Opettamaan kaikkia näitä taitoja arkirutiinien huolehtimisen ohella seitsemälle – saati kahdeksalle lapselle päivästä toiseen niin että kaikki oppisivat edes murto-osan kaikesta tarpeellisesta? 

———

Millaisia vaikutuksia massa-ajattelulla on tulevien sukupolvien palvelutarpeille? Kuormittuvatko erityisopetus, koulumaailma ja erilaiset sosiaaliset tukipalvelut, terveydenhuolto ja mielenterveyspalvelut tulevaisuudessa, johtuen nyt tehdyistä lyhytjänteisistä päätöksistä? Sanon että voisin lyödä asiasta vetoa, vaikken haluaisikaan. Sen verran varma olen siitä, että näin tulee tapahtumaan.

Kannattaako sosiaalisten taitojen, oppimisvalmiuksien ja ryhmässä toimimisen taitojen kannalta keskeinen esiopetusvuosi pilkkoa kerhotoiminnaksi? Se vuosi, joka saattaa olla sekä ”päiväkotiuraa” tehneille että kotihoidossa olleille lapsille käänteentekevä, kaverisuhteita ja yhteistoiminnan valmiuksia antava kokonaisuus, joka valmistaa koulumaailmaa varten.

Esiopetusvuonna huomataan usein se, keille lapsille koulun myöhäisempi aloittaminen voisi olla paikallaan ja ketkä tarvitsevat erityistä tukea. Sujuva alku koulutielle voi ehkäistä oppimisvaiheuksia ja siten ylläpitää opiskelumotivaatiota niilläkin lapsilla, joilla olisi riski pudota järjestelmän ulkopuolelle jo varhain. Näinkö ehkäistään sitä paljon puhuttua syrjäytymiskehitystä?

Tämä asia koskettaa kaikkia tässä maassa asuvia. Ei voida sanoa, että säästetään tasapuolisuuden nimissä nyt lapsiperheiden ja lastenkin palveluista. Sillä päiväkodeissa kasvavista lapsista tulee seuraavien sukupolvien koululaiset, opiskelijat, työssäkäyvät ja veroja maksavat aikuiset. Ne, jotka päättävät asioista lautakunnissa, vaihtavat vaippoja vanhainkodeissa, rakentavat taloja tahi päätyvät työttömyyskortistoon tai jonottamaan päivittäistä kossupulloaan Alkoon.

Ennen vaaleja suurten puolueiden puheenjohtajat lupasivat kilvan, ettei koulutuksesta leikata. Tässä on teille uutinen – varhaiskasvatus on koulutuksellista tasa-arvoa; Ruotsalaisen Pisa-analyysin mukaan lapset, jotka olivat varhaiskasvatuksessa vuoden, saivat 19 pistettä muita enemmän Pisa tutkimuksissa. Ne lapset, jotka osallistuivat varhaiskasvatukseen useamman vuoden ajan, saivat 22 pistettä enemmän.

Varhaiskasvatuksessa luodaan vaatimattomasti pohja kielen kehitykselle, tieto- ja taitoaineille sekä sosiaalisille taidoille ja suhteille. Jos tällä ei luoda pohjaa koulutusjärjestelmään ja laajemmin yhteiskuntaan osallistumiselle niin millä sitten? Varhaiskasvatus- ja päivähoitopalveluihin osallistuu noin 70 prosenttia 3-5-vuotiaista lapsista. Seitsemänkymmentä prosenttia tulevista maamme aikuisista. Ehkä tässä ei ole säästämisen paikka.

Annan ehdotuksen: voisiko vaikka puolustusmäärärahoilla olla vähemmän käyttöä kuin tulevilla, osaavilla ja täysipäisillä kansalaisilla? Niitä kun on ilmeisesti varaa korottaa…
 

 

Niin kuin tyttö

Tuodaanpa vähän henkilökohtaista näkökulmaa vielä tähän Lilyssäkin velloneeseen tyttö-keskusteluun (tsekkaa ainakin Emmin, Lauran ja Cadyn jutut).

Lapsena ja nuorempana, aina ala-asteelta lukioikään muistan harmitelleeni ikuisuusjakoa tyttöihin ja poikiin. Liikuntatunneilla olisin kaivannut haasteeksi parhaita pallopelaajia ja pitkän matkan juoksijoita, en vain oman sukupuoleni osalta parhaimmistoa. 

Kun yhden tutun lapsi avautuu Facebookissa autuaaksi tekevänä totuutena poikien olevan persoonallisista eroista riippumatta seikkailunhaluisempia, uteliaimpia ja rempseämpiä kuin tyttöjen… Kun saan lapsena kuulla pääseväni kitkemään porkkanapenkkiä poikien suunnatessa potkimaan jalkapalloa…

Tuolloin ja nykyään mietin, millaisia tytöt sitten ovat ja mikä tyttöjen paikka on – siis niiden mielestä, joiden päässä on edelleen käsitys, jonka mukaan yksilöstä voidaan sanoa jotain varmaa ja kiveen hakattua tämän henkilötietoihin kirjatun sukupuolen perusteella.

Ja usein törmään siihen, että tyttö on jotain ei-toivottua, huonompaa, heikompaa, naurettavaa – sana tai asia, jolla voidaan lyödä ja jota voi käyttää solvauksena. 

Kun ala-asteella kimppuuni käynyt tyyppi sai napakan rystysnipun nenäänsä, hän sai kuulla kuukausitolkulla ottaneensa tytöltä kuonoon. Tapauksen opetus ei suinkaan ollut, ettei toisia kannattaisi koettaa piestä kirjavaksi vaan se, että on aika noloa hävitä tytölle.

Useampaan otteeseen sain kuulla puolihuolimattomasti heitettynä totuutena olevani harvinaisen mukiinmenevä, järkevä tai fyysisesti kykenevä – noin niinkuin tytöksi. Kiitos vain, mutta josko ihan vain ihmisenä ja yksilönä?

Miehenä tai poikana oleminen on ilmeisesti normi ja naisena tai tyttönä oleminen toiseutta, toissijaisuutta, vajavaisuutta. Miksi muutoin tytöksi kutsuminen olisi loukkauksena pahimmasta päästä, kun täysikasvuiset, mieheksi itsensä määrittävät henkilöt alkavat syyttää toisilleen solvauksia?

Ja sellaisena olen tyttöyden kokenut myös henkilökohtaisella tasolla. Altavastaajan asemasta ponnistamisena, kamppailuna paikasta lapsuuden mittelöiden kärkikahinoissa siinä kaikkien sarjassa sekä tekijänä, josta huolimatta enkä siitä johtuen, voin olla hyvä jossain. 

En edelleenkään pidä tytöttelystä, tyttöjen-alkuisista termeistä kuten tyttöjen reissuista tai illoista. En myöskään halua määrittää itseäni tytöksi tai tyttöyden kautta. Naiseksi ehkä, mutten tytöksi. Koska vuosikymmenen tai pari olen saanut kuulla ja ymmärtää tyttöjen olevan elämän höyhensarjalaisia.

Mutta kenties olisi aika antaa tyttö-sanalle vapautus omalta osaltani. Karistaa sen päälle kertyneet negatiiviset lataukset ja mielikuvat. Luvata omalta osaltani, ettei tyttö väänny omassa mielessäni, sanojeni tai tekojeni kautta plussan tai miinuksen puolelle vaan neutraaliksi sanaksi, kuten graniitti, omena tai lintuhäkki.

 

Vanhempi hoi – mitä sinä ajattelet leikistä ?

Muistatteko tytöttelyavautumiseni? Viittaan kyseiseen postaukseen tällä erää* siksi, että avasin siinä hieman työhistoriaani. (Jos ette lukeneet juttua aikanaan, niin sieltä löytyy kohtuullisen pätevä tiivistelmä aiheesta.)

Koska koulutyöt on tämän ja toivottavasti muutaman tulevankin osalta taputeltu eikä akateeminen jaarittelija voi täysin karistaa jargonkirjailtua viittaansa, tuon kenties jatkossa tätäkin puolta itsestäni esille blogin puolella; Ajattelin kirjoittaa blogissa aina silloin tällöin lapsiin liittyvistä aiheista hieman teoreettisemmin kuin kertomalla, että mitä meidän arkeemme kuuluun. 

Mitään ammattiblogia tästä ei tule, vaikka työkokemukseni painottuukin lasten hoitamiseen ja tulevaisuudessa enenevissä määrin myös kasvattamiseen. Mutta jotain harvakseltaan ilmestyvää juttusarjaa pukkaa. Miltäs kuulostaa?

Ihan ensimmäiseksi ajattelin kirjoittaa leikin merkityksestä…

Tommi K. kirjoitti omalla tontillaan Timanttiponipelistä ja siitä, miten leikki-ikäisen kanssa on hieman haastavaa koettaa paneutua lautapelien maailmaan, kun tätä kiinnostaisi enimmäkseen tutustua pelin herkullisiin yksityiskohtiin: kuvitukseen, nappuloihin ja niiden herättämiin leikki-ideoihin. Aikuisten maailman logiikkaa seuraavaa vanhempaa taas saattaa hämmentää se, ettei lapsi toimi kuten kuuluisi eli noudata kyseisen lautapelin sääntöjä.

Se, kuinka tiukasti haluamme seurata erilaisia sääntöjä, oli sitten kyse ravintolassa käymisestä, lautapeleistä, leikeistä, juhlapäiviin liittyvistä perinteistä tai vuorovaikutuksen keinoista, on varmasti yksilöllistä aikuistenkin osalta. Osa kaipaa tiukkaa stuktuuria elämäänsä sekä arkeensa ja oman koodiston ulkopuolella toimivat nähdään jopa ihmeellisinä elämäntapahippeinä. Asun yhden tällaisen sääntöjennoudattajan kanssa saman katon alla. Tämä jäänee joskus auton alle vain siksi, että tuppautuu lakiin vedoten suojatielle silloinkin, kun lähestyvä ajoneuvo ei osoita mitään merkkejä hidastusaikeista.

Lapsi ei pelitä tai pohdi kuten aikuinen siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tällä ole kehittynyt vielä ”aikuisella tavalla” toimimisen kannalta riittäviä fyysisiä tai henkisiä valmiuksia tai tunnetaitoja. Ja silti varmasti jokainen lasten kanssa toimiva tuskastuu toisinaan sen asian äärellä, ettei kykene seuraamaan lapsen ajatuksenjuoksua tai toiminnan logiikkaa. 

Aikuisen, vanhemman, kummin, isovanhemman, tai muutoin lapsen rinnalla kulkevan, omalta osaltaan tätä kasvattavan henkilön, on hyvä muistuttaa itselleen säännöllisesti, ettei lapsuus suinkaan ole tarpeeton kehitysvaiheiden ketju. Selvitäkseen yhteiskunnassa edes tyydyttävästi, on jokaisen ihmisen opittava muitakin taitoja kuin juoksemaan karkuun, syömään ruohoa, potkimaan, etsimään ravintoa, varomaan metsästäjiä ja lisääntymään. Onkin perusteltua, että opetteluun varattu aika on pidempi kuin vaikkapa hirvenvasoilla, joiden osalta edellä mainitut taidot riittävät jo pitkälle.

Ja kuten puhkikulutettu sanonta kertoo, leikki on lapsen työtä. Todella merkityksellistä sellaista, sillä on tutkittua, että lapset, joiden kanssa aikuiset leikkivät ja tekevät yhdessä asioita, menestyvät myöhemmin paremmin koulussa; He elävät terveempinä, työllistyvät todennäköisemmin ja ansaitsevat enemmän.

Syitä on lähdetty etsimään aivojen kehityksestä. Erja Rusanen Helsingin yliopistosta toteaa, ettei moni ei ole käsittänyt mikä merkitys sillä on, että aivot kasvavat ja kehittyvät lapsen ensimmäisinä elinvuosina huomattavasti nopeammin kuin muu keho; Jo kolmevuotiaana lapsen aivot painavat noin 80-90 prosenttia aikuisen aivojen painosta. Sen lisäksi kolmevuotiaan aivoissa on kaksi kertaa enemmän toimintaa kuin aikuisella.

Rusanen korostaa, että aikuisen näkökulmasta kyse on lopulta varsin yksinkertaisista asioista; Oman puuhastelun lomassa voi lapselle antaa pieniä tehtäviä, joissa aikuinen tukee lasta, tehdä vaikkapa kotitöitä. Tällaista yhteitoimintaa Rusanen kutsuu tätä arjen pedagogiikaksi.  Olennaista on oivaltaa, että leikkiminen on lapsen tapa oppia ja kehittyä.

Nobel-palkittu taloustieteilijä James J. Heckman on puolestaan todennut, että on kannattavinta sijoittaa alle kolmevuotiaiden oppimiseen. Hänen viestillään on jalansijaa myös tutkimuskentällä, sillä ensimmäiset elinvuodet ovat kehityksessä ratkaisevia – tiettyjen asioiden oppimiselle on varattu omat aikaikkunat. Osan tiedoista ja taidoista voi omaksua myöhemminkin, mutta se on tehottomampaa ja siten yhteiskunnalle kalliimpaa.

Suomessa lapsilla on kuitenkin verrattain hyvät leikin edellytykset, jos verrataan tilannetta vaikkapa kehitysmaiden lapsiin, joista suurinta osaa hoidetaan työn lomassa… Esimerkiksi Bangladeshin köyhimpään väestönosaan kuuluvista lapsista vain joka kolmas leikkii tai tekee muita asioita läheisen aikuisen kanssa useamman kerran viikossa.

Yksi asia yhdistänee kuitenkin kotimaatamme ja maita, joissa lapsuuden puolesta ei vielä liputeta samassa mittakaavassa; Unicefin blogiin haastateltu, järjestön Kenian maatoimiston johtaja Pirkko Heinonen toteaa, ettei päättäjien vakuuttaminen kaksivuotiaitten opetuksen kannattavuudesta ole ollut helppoa. Väittäisin myös meillä päin monien ajattelevan, ettei varhaislapsuuden kehityksen kanssa ole niin justiinsa.

Leikin merkitystä voidaan tuoda esille julkisella keskustelulla, tuomalla esille tutkimistietoa, puhumalla leikin puolesta ja tekemällä poliittisia päätöksiä, jotka takaavat lapsille mahdollisuuksia leikkiä sekä saada ajantasaista hoitoa sekä kasvatusta…

Haluaisinkin kuulla, millaisena te näette leikin merkityksen? Ja millaisiin leikkeihin teidän on aikuisina helppoa heittäytyä mukaan: Roolileikkeihin, sääntöleikkeihin vai vapaaseen leikkiin? Tarvitsetteko rekvisiittaa vai käykö kotileikissä hiuslakkapullon korkki kahvikupista? Tekisikö mielenne koota legorakennelmat ohjeen mukaan vai kiipeilevätkö poliisiaseman katolla Darth Vader ja joulupukki?

Saavatko ”rivivanhemmat” tarpeeksi tietoa leikin merkityksestä? Ovatko lapsuuteen, leikin tukemiseen ja leikkiympäristöihin sekä varhaislapsuuden kasvatukseen liittyvät teemat riittävästi esillä julkisessa tai poliittisessa keskustelussa?

 

P.S. Juttusarjan seuraava osa on jo työn alla, jos teitä suinkin kiinnostaa. Sen työotsikkona komeilee ”leikin kehitys vaiheittain ja lapsen iän myötä”

P.P.S. Mietittekö lahjaa varhaiskasvatusalalla työskentelevälle tyypille tai vaikkapa päiväkodin aikuisten tiimille? Kävisikö kimppalahjana kehitysmaiden lasten leikkiympäristöjen kehittämiseen tarkoitettu pedagoginen leikkilaatikko.

 

*Viime päivinä julkisuudessa pyörinyt tyttöyteen liittettävät neitimäisyyden, heikkouden tai huonommuuden mielikuvat lieveilmiöineen ansaitsisivat kenties ihan oman postauksensa, mutta nyt en aio puhua niistä samassa rykäyksessä.

  

 

Mitä olennaista opin tällä viikolla (supersankarisarjoista) ?

”And you think that the rambling in the internet will change anything?”
”People seek the truth no matter where they find it.”
”That may have been the case when you and I were young. This world around us is preoccupied with celebrity weddings and videos of cats. But… complicated issues, issues that matter they take too much focus. They take too much time from texting and the thousands channels on the satellite dish.”
”Guess I have more faith in humanity.”
 

Daredevil-televisiosarja yllätti iloisesti. Ei väkivaltaisuudellaan tai komeilla näyttelijöillään (paitsi eräällä ihanalla punapigmenttisellä kaunottarella) vaan vahvalla yrityksellä käsitellä mäiskinnän ja loikkien lomassa myös yhteiskunnallisia ja inhimillisyyden perustaan pureutuvia kysymyksiä. 

Kuka saa tehdä toisten elämään, turvallisuuteen ja olemassaoloon liittyviä päätöksiä? Tulisiko lakia noudattaa silloinkin, kun säädetyt lait ja toimeenpanovalta epäonnistuvat suojelemaan yksilöiden perusoikeuksia? 

Mikä tekee ihmisestä pahan? Millaisena useiden monoteististen uskojen tarinoissa esiintyvä paholainen näyttäytyy; Vertauskuvana, todellisena henkilönä, uhkana, joka pitää uskovat varpaillaan vaiko ihmisyyden synkimpinä piirteinä – niissä ihmisissä, joiden sisällä muut näkevät vain pimeyttä?

Missä menee aikeen ja teon raja? Antavatko toisen pahat teot oikeutuksen vastata väkivalloin? Milloin ylitetään raja, jonka taakse astuttuaan on itse yhtä paha kuin vastustajansa?

Miten informaatiotulva vaikuttaa ihmisiin? Kaipaammeko helppoja ratkaisuja, keulakuvia, populismia ja valmiiksi pureskeltuja vastauksia?

Onko tutkivalle journalismille ja ajattelua vaativille lukujutuille enää tilaa – ainakaan suuren yleisön näkökulmasta? Kiinnostavatko asiat meitä sen laajemmin kuin mitä ne vaikuttavat välittömästi omaan elämäämme?

Paljon kysymyksiä, jonkin verran yksilöiden muodostamia vastausrakennelmien kivijalkoja ja sopiva yhdistelmä ajatusten herättelyä ja toimintaa. Norppaemo tykkäsi!

 

P.S. Tsekatkaa myös edellinen ”Mitä opin supersankareilta”-sitaatti täältä.
 

VAALI-ENCORE sekä raamatullinen kaneetti

Kaverini totesi Facebookin vaalivalvojaisisissa, että tänään saattaisi olla hyvä päivä ottaa Ei näin-merkki uusintakierrokselle. (Muistattehan Ei näin-merkin?) Naureskelin ajatukselle ensin, mutta vakavoiduin sitten yön pimeinä tunteina miettimään montaakin asiaa.

Ensinnäkin sitä, onko demokratian puolestapuhujalla oikeasti varaa valittaa vaalituloksesta? Voiko todeta kansan päättäneen, mutta tihkuen samalla ylenkatseista ironiaa? Onko kellään oikeutta sanoa, että väärin äänestivät? Eivät osanneet ajatella oikein, prioriteetit vinksallaan ja niin edelleen. Omasta kuplastaan käsin on aina hyvä huudella, mutta toisaalta kulloinenkin vaalitulos herättää aina pohtimaan sitä, miten yksi- tai moniarvoisessa yhteiskunnassa elämme.

En voi olettaa, että kaikkia äänestäjiä kiinnostaisivat äärimmäisen uhanalaisten saimaannorppien suojelu, transalain uudistus, kestävämpien energiamuotojen kehittäminen ja tuottaminen, hoito- ja koulutuspalveluiden laadun turvaaminen, julkisen liikenteen verkoston vahvistaminen tai sosiaali- ja terveyspalveluiden ”yhden luukun periaatteen” soveltaminen enenevissä määrin kuntien ja muiden palvelualueiden käyttöön.

Kaikki eivät avaudu miehelleen shampookasa päälaellaan keikkuen siitä, miten valtio saisi pitää veronpalautukset, jos ne laitettaisiin veronmaksajan valitsemaan käyttökohteeseen, vaikkapa mielenterveyspalveluihin. Osa saattaa hyvinkin olla sitä mieltä, että enempi omaan taskuun jäävä raha parempi raha. Eikä minulla ole oikeutta sanoa että EI noin tai näin.

Mutta mitä sitten voin sanoa? Voin sanoa, että uskon peruspalveluihin kaadettujen veroeurojen olevan varmempi ja parempi sijoitus lapseni tulevaisuuteen kuin yksikään etelänmatka, jääkiekkomaila tai merkkitennari tulisi olemaan.

Jos ympäröivä yhteiskunta epätasa-arvoistuu entisestään, se lisää turvattomuutta, vastakkainasettelua, väliinputoajuutta ja moninaisia sosiaalisia ongelmia. Vuosien tai vuosikymmenien ajan häthätää pahimmista rei’istään tilkitty paatti uppoaa varmemmin kuin kerralla huolella kunnostettu vene. Sama pätee muuten yhteiskunnan lisäksi esimerkiksi koulurakennuksiin ja varuskuntiin.

Toivotankin tehtäviinsä valituille kansanedustajille yhteistyökykyä yli rajojen, avoimuutta, ennakkoluulottomuutta, ammattitaitoa, pitkää pinnaa, asiantuntevia virkamiesneuvonantajia ja taitavia avustajia, epäitsekkyyttä, kauaskatseisuutta, tasa-arvoista perustaa päätöksille ja inhimillisyyden lähi- ja kaukonäköä parantavia silmälaseja. 

Koska Raamatulla päähän lyömistä on esiintynyt kotimaisessa politiikassa aina ja iänkaikkisesti sekä koti-uskonto-isänmaa-henkiset puolueet keränneet opetuslapsia näissä vaaleissa, siirryn lukemaan kyseistä opusta kuin piru itse ja siteeraan 2. Korinttilaiskirjettä:

”Minä annan vain neuvon tässä asiassa; sillä se on hyödyksi teille, jotka jo viime vuonna olitte ensimmäiset, ette ainoastaan tekemässä, vaan myös tahtomassa. Täyttäkää nyt siis tekonne, niin että, yhtä alttiisti kuin olitte sen päättäneet, sen myös täyttäisitte, varojenne mukaan. Sillä jos on alttiutta, niin se on otollinen sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan, kuin niitä ei ole.


Sillä ei ole tarkoitus, että muilla olisi huojennus, teillä rasitus, vaan tasauksen vuoksi tulkoon tätä nykyä teidän yltäkylläisyytenne heidän puutteensa hyväksi, että heidänkin yltäkylläisyytensä tulisi teidän puutteenne hyväksi, niin että syntyisi tasaus, niinkuin kirjoitettu on:  

´Joka oli paljon koonnut, sille ei jäänyt liikaa, ja joka oli koonnut vähän, siltä ei mitään puuttunut.´”     

 

Norppalan äänestysmatka ja -muistutus

Koetin käydä yhteiskuntakasvatuskeskustelua kolmevuotiaan kanssa kävelymatkalla äänestyspaikalle. 

”Täällä Suomessa asuu kauhean paljon ihmisiä ja jonkun pitää päättää niiden asioista…”
”Mutta mä en halua nähdä niitä.”
”Mitä?”
”Kun mua ujostuttaa ne ihmiset.”
”Ööh, no siis ne ihmiset on ihan omissa kodeissaan täällä lähellä taloissa ja siellä Helsingissä sekä isoukin ja -mummin kaupungissa ja kaikkialla muuallakin. Mutta ne ei voi kaikki päättää aina yhdessä asioista, kun niitä on niin paljon…”
”Joo mutta en mä silti halua että ne tulee tuonne koululle ja mun pitää nähdä niitä.”
”Ei ne tule sinne, käydään vaan äänestämässä ja mennään kotiin.”
”Okei, hyvä.”

Luovutin ja totesin, että ehkä tätä demokratiaesittelyä voi jatkaa hieman vanhemman lapsen kanssa?

Kävelimme koululle, selitin lapselle, miten äänestys toimii noin niinkuin jumppasalitasolla: Todista henkilöllisyytesi, ota lappu, kirjoita ehdokasnumero, ota leima vastaan, pudota lipuke laatikkoon. Lapsi sai muuten yllätyksekseni hoitaa pudotusvaiheen.

Koska olin ainoa äänestäjä koko salissa, uskaltauduin kuluttamaan aikaa lapselle juttelemiseen ja parin kuvan räpsäisemiseen. Jos porukkaa olisi ollut jonossa, olisin painellut puolijuoksua prosessin läpi ja pois alta. Nyt on äänestetty ja illalla jännitetään tuloksia!

Ja sitten vielä se tärkein: Muistakaa äänestää, vielä ehtii hyvin!

 

P.S. Muistakaa tykätä blogin Facebook-sivusta sillä ensi viikon aikana siellä puolella on jaossa kaapin pohjalle kasaantunutta ”korruptiotavaraa” oikein urakalla. Pus.

 

Päivän ärsytyksenaihe

Rokoteasiat ovat olleet pohdinnan alla tässä blogissa ennenkin ja voisin vauhkota kymmenien kappaleiden verran siitä, miten lyhytnäköistä, typerää ja edesvastuutonta on päättää, ettei anna rokottaa lastaan rokotusohjelmaan kuuluvilla rokotteilla.

Kiitos kansallisen rokotusohjelman, monet tarttuvat taudit sekä niihin liittyneet jälkitaudit, eriasteiset vammautumiset ja kuolemantapaukset ovat hävinneet Suomesta kokonaan tai lähes kokonaan. Se on kuitenkin edellyttänyt ja edellyttää jatkossakin sitä, että riittävän suuri osa väestöstä on saanut rokotukset näitä tartuntatauteja vastaan.

Rokotuksista puhuttaessa nousee usein esille termi rokotuskattavuus, joka kertoo, kuinka suuri osuus väestöstä, tietystä ikä- tai riskiryhmästä on saanut rokotteen. Mitä herkemmin tarttuvasta taudista on kyse, sitä korkeampi rokotuskattavuuden tulisi olla, jotta rokotuksilla torjuttava tauti voitaisiin pitää poissa maasta – jos rokotuskattavuus laskee, taudit voivat palata takaisin.

Paheksun aniharvoja vanhemmuuteen tai lasten hoitoon ja kasvatukseen liittyviä ratkaisuja. Koetan kuunnella erilaisia argumentteja, keskustella, avata ajatteluani ja kohdata. Mutta tässä asiassa voin myöntää päreideni palavan epäsäännöllisen säännöllisesti. Rokottamattomuudella ei vaaranneta vain omaa lasta vaan päätös koskettaa kaikkia niitä, joita ei voida vaikkapa terveydellisistä syistä rokottaa, niitä lapsia, joita ei ole vielä ehditty rokottaa ja jossain kohtaa myös tulevia sukupolvia:

”Rokotus suojaa rokotettua itseään ja hänen läheisiään. Kun ei sairastu, ei myöskään tartuta tautia eteenpäin. Näin esimerkiksi perustautinsa takia tartunnoille alttiimmat ja ikänsä puolesta tai muusta syystä rokottamattomat voivat saada epäsuoraa suojaa muiden rokotuksista. Tätä kutsutaan laumasuojaksi.

Haluaisin tietää, josko en ymmärtää että millä ihmeen perusteilla ihmiset oikeuttavat itsensä tai lastensa rokotusten laiminlyönnin?

Toivoisin taustalla olevan ennemmin tietämättömyyden ja  sekä virheellisen tiedon* uhriksi joutuminen. Niihin kun voi tiedotuksella ja opastuksella puuttua, toisin kuin puhtaaseen itsekkyyteen ja väliinpitämättömyyteen.

P.S. Liian monta yllä olevan kuvan kaltaista uutista on osunut viime kuukausina silmiin. Viimeksi tänään. Keittää, sihisee ja porisee.

 

* Linkatussa postaukseen on kasattu useita asiallisia aiheeseen liittyviä linkkejä.

 

// Lainaus THL
 

TYTTÖ ?!

”Tänne on tulossa sellainen tyttö haastatteluun.”

Täytän sykysyllä 26 vuotta. Kaulassani on iso ryppy, poimu, jota räpellän kaulani ollessa taittuneena johonkin suuntaan. Silmieni ympärillä ja suupielissä on juonteita vatsassani on raskausarpia. Kehoni vanhenee vääjäämättä, kuvista ja peilistä takaisn katsoo paljon väsyneemmän näköinen nainen kuin kymmenen vuoden takaisten kuvien tyttö.

Olen asunut omillani seitsemän vuotta. Seurustelua ja naimisissa oloa on kertynyt saman miehen kanssa jo kahdeksan vuotta – lukioaikojen kodeista irtaantumiseen ja itsensä hyväksymiseen käytetyistä vuosista aina vanhemmuuteen ja työurien alkuun. Pisimmillä ystävyyssuhteillani on ikää 16 vuotta, vaikka välissä onkin satoja kilometrejä ja pitkiä reissuja.

”Ai sinulla on lapsi, kolmevuotias, en olisi edes ajatellut, kun olet niin nuori.”

Olen imettänyt, nukuttanut, syöttänyt, pukenut, lohduttanut, innostanut, pelannut, pitänyt sylissä, jututtanut, kuunnellut, piirtänyt, iloinnut mukana, potkinut palloa… Niin, tehnyt noista kaikkia muita paitsi imettämistä varmasti yhtä paljon muiden lapsille kuin omalle jälkikasvulleni. Alkaen laskutavasta riippuen viisitoistakesäisestä hoitokeikkaa tekevästä yläkoululaisesta tai 18-vuotiaasta lukiolaisesta, jonka hoitoon uskottiin kaksi alle vuoden ikäistä lasta, 45 tunniksi viikossa.

Takana on 12 vuotta erilaisia töitä: mansikanpoimintaa, porrassiivousta, lasten koti- ja ryhmähoitoa, avustajana toimimista kodeissa ja päiväkodeissa. Vauva- ja taaperoikäisten hoitamista pitkiä aikoja ja itsenäisesti, moniammatillisten tiimien osana toimimista sekä satoja kohdattuja lapsia ja kymmeniä tutuiksi tulleita vanhempia vuosien varrelta.

Olen opiskellut jonkin aikaa yliopistolla ja saanut tutkinnon viittä tai oikeastaan kahta esseetä vaille pakettiin ammattikorkeakoulusta. Suorittanut lukuisia harjoitteluja toteuttanut enemmän tai vähemmän suunnitteluvastuuta kantavana tiimin jäsenenä erilaisia hankkeita sekä projekteja Perhekoulusta avoimen varhaiskasvatuksen liikuntakerhoihin. 

”En viitsi näitä edes kysyä, kun ei sinulla varmaan ole tuota lastenhoitokokemusta vielä niin paljon.”

Kymmenen vuotta lähes yksinomaan lapsien hoitoon ja nuorten parissa tehtäviin töihin liittyviä hommia. Harjoittelu sellaisessa paikassa, jossa nuoret saattaisivat hyvinkin pelata likaisesti, jos huomaisivat aikuisen kyseenalaistavan itse aikuisuuttaan tai kykyään toimia heidän kanssaan.

Ja vapaaehtoistyötä, satoja, ellei tuhansia tunteja. Vapaaehtoista ystävätoimintaa ja lasten kasvatusta partiossa. Retkiä, leirejä, kisoja, leipomista, leikkejä, elvytysharhoittelua, ilojen ja surujen jakamista lasten kanssa – ja joskus tsemppaavia viestejä myös puolin ja toisin vanhempien suuntaan.

—-

”Väistäpä tyttö vähän.”

Laivalla keskitukevassa humalassa oleva setämies kaipasi itselleen liikkumavaraa. Mikä siinä, mutta kun käytävää oli molemmilla puolillani metrikaupalla ja käskyn esittäjä liikkui vaikeuksitta ja apuvälineittä, en nähnyt käskytykselle muuta syytä kuin herran oman, selvästi korkeamman universumin tähtipölyjen sekaan katoavan sijainnin esille tuomisen.

Kamppasin tyypin tämän mennessä ohi. En ole tapauksesta kovin ylpeä, joskin sillä hetkellä se tuotti syvää tyydytystä.

—- 

Tässä mietin, että joudunko syömään sanani. Sanoin miehelle nimittäin pari viikkoa sitten, että voisin sitten vastavalmistuneena kartuttaa työkokemusta melkeinpä paikassa kuin paikassa. Kivassa ja mielekkäässä paikassa viihtyisin mielellään todella pitkäänkin eikä useampi vuosi mukiinmenevässä paikassakaan olisi pahitteeksi.

Mutta jos lähtökohtainen asenne on se, etten voi ikäni vuoksi osata mitään, minulla ei voi olla validia kokemusta tai ymmärrystä, näinköhän edellytykset kehittymiselle, työhön sitoutumiselle ja perehtymiselle olisivat parhaat mahdolliset…

Ja mistä lähtien erittäin naisvaltaisellakin alalla on tytötelty, muistettu mainita haastattelussa lähes kymmenkunta kertaa eri tavoilla, miten kolmeakymppiä lähestyvä hakija on niin kauhean nuori. Setämiehiltä vielä jotenkin osaan olettaa tytöttelyä, vaikka se saakin höyryn nousemaan korvista.

Haistanko ikään liittyvän lisääntymispelon vai mistä tässä oikein oli kyse? Erittäin hämmentävää.

Vähän tuntuu siltä, kuin se yllättävän luinen ja sukkahousujen verhoama nilkka olisi osunut tällä kertaa omalle kohdalleni.

 

Kuva vuodelta 2007