Niitä hyviä hetkiä

Jos keskiviikkona oli jotenkin erityisen raskaan tuntuista pakertaa arkea läpi – siitä paljon puhutusta aamusta alkaen (kiitos muuten kaikille keskusteluun osallistuneille!), oli tiistaina huomattavasti letkeämpi päivä.

Olikin ihan paikallaan käydä läpi näitä toissapäiväisiä kuvia, sillä niitä karsiessani ja muokatessani palasi hyvin mieleen, että reissussa, menossa ja meiningissä lapseni osaa käyttäytyä varsin mallikelpoistesti. Eikä niitä kiukkukohtauksia saada pahemmin myöskään isovanhemmilla tai kylässä – pitäisi ehkä pyytää useammin vieraita meille, jos vieraskoreus siirtyisi kotiinkin.

Kävimme tiistaina Liikenneturvan järjestämässä tilaisuudessa keskustelemassa lasten autossa kuljettamiseen liittyvistä turvallisuusasioista sekä kyselemässä asiantuntijoilta turvavälineiden valinnasta – isommille tai pienemmille lapsille. Poimin tilaisuudesta ajateltavaksi ja taskuun muutamia vinkkejä sekä yhden postausaiheen. 

Kuutti oli puolestaan omassa elementissään eli santsaamassa hedelmiä ja minismoothieita aamiaispöydästä, tutkimassa tilaa, piirtämässä ja mopoilemassa leikkipisteessä uusien sekä ennalta tuttujen kavereiden kanssa. Ei mitään nitinöitä siirtymisissä tai muissa peruspuuhissa, kun tiedossa oli riittävän hyvää sapuskaa ja tekemistä…

Suuntasimme Puutalon porukan kanssa vielä Luonnontieteelliseen museoon, jossa lapsia kiinnostivat vaihtelevassa määrin eniten tähtöset, puisen sillan yli edestakaisin juokseminen, pimeässä huoneessa ihmettely, eri eläinten kakat, levähdyspenkkien väliin jäävä kolo sekä dinosaurusten luurankojen hampaat, joiden pesuun olisi kuulemma kaivattu jätti-isoa hammasharjaa. Mainiot tyypit ja aika erilaiset näkökulmat museovierailuun kuin keskivertoaikuisella, veikkaisin. (Olisi varmaan aika jännää olla yhtäkkiä reippaasti alle kaksikymmentäkiloinen ja metrin mittainen.)

Koetin välillä käydä opettavaista keskustelua eri eläinlajeista, mutta suurin osa horinoistani taisi kaikua kuuroille korville. Onneksi museokäyntejä olisi varaa tehdä useamminkin, ainakin näin opiskelijahintaisilla lipuilla, joten en kasannut reissulle paineita oppimistavoitteista. Muutenkin lasten kanssa liikkuessa pysyy tyytyväisempänä, kun unohtaa lähtökohtaisesti ajatuksen omasta tutkiskelusta tai kuvaamisesta ja keskittyy pitämään museon kokoelmat ehjinä ja lapsen näköpiirissään, sen verran liukkaasti nuo naperot jo kipittävät omille teilleen.

Museosta poistuttuamme kävimme vielä ravintolassa pizzoilla ja Kuutti nukahti sovitusti rattaisiinsa ennen kuin ehdimme edes ulos kauppakeskuksen yläkerrasta, jonne olimme vetäytyneet syömään. Sarjassamme malliesimerkki tilanteista, joissa se etukäteisvalmistelu ja -keskustelu oikeasti toimi; Jos lapselle olisi tullut täysin yllätyksenä tieto rattaissa nukuttavista päiväunista, olisi tilanteessa, (väsyneen lapsen ja lounasaikaan varsin täyden ravintolan huomioon ottaen), ollut kaikki katastrofin ainekset kasassa. Kun unia oli povattu ja pohjustettu useaan otteeseen aiemmin, Kuutti tiesi, että nyt nukuttaisiin rattaissa tällä kertaa ja se siitä. Kaveri kiipesikin mukisematta vankkureihinsa, pyysi sadesuojaa rattaiden päälle näkösuojaksi ja simahti saman tien.

Kuuttihan käyttäytyi ikäisekseen erittäin mallikelpoisesti koko kierroksen. Tuollainen päivän uni- ja ruokarytmiä sotkeva paikasta toiseen matkaaminen sekä monet kivat, mutta kuitenkin uudet ja siten kuormittavat tilanteet ovat yhdistelmänä tavallaan aika stressaavia. Pitäisikin antaa lapselle erityisen iso annos kehuja sekä päänsisäistä tunnustusta tämän kiskaistessa neljäsosavuorokauden mittaisen hyvän käytöksen putken. Ehkäpä taputella myös itseään hieman olalle.

Pitipä nyt sanomani, eilisen vuodatuksen jälkimainingeissa, että on niitä hyviäkin hetkiä. Myös tässä myrskyisemmässä vaiheessa, tuhoa ja kauhua kylvävän uhma-aallon pyyhkiessä kaiken irtaimen ja mutsin kärsivällisyyden viimeisetkin puuntyngät mennessään säännöllisin väliajoin.

Pahimpia on (ne vitun) aamut

Pardon my French, mutta voi helvetti mikä aamu taas! 

Kuutti huusi koko aamun ettei halua päiväkotiin. Piti jutella näin erityisen pitkän viikonlopun jäljiltä tämän ryhmän hoitajien kanssa, olisiko lapsen vastentahtoisuudele jokin syy, kuten uudet, koti-ikävää potevat ja alati itkeskelevät lapset. Pidimme maanantain sairastelupäivää, vaikka kuumetta taisi olla vain sunnuntaina. Tiistaina humppasimme lapsen kanssa Helsingissä – ei vissiin kannata tehdä koskaan mitään kivaa, kun arkeen paluu on Kuutin puolelta kahta enemmän ärseestä sen jälkeen. Että kiitti vaan.

Eipä tullut juteltua kun aamusekoilussa kesti niin kauan, että ehdin hädin tuskin aiottuun junaan. Opiskeluhommissa odotti vajaat parikymmentä päiväkoti-ikäistä lasta liikunnanohjaajaansa, joten pelivara mielipuoliseen säätämiseen yksinkertaisesti loppui tietyssä pisteessä.

Tappelu alkoi jo sisävaatteiden kohdalla. Leijonapaidan vetskari pitää laittaa justiinsa sopivan verran alkuun – ei liikaa tai penskan pelihousut repesivät. Vaatteiden kanssa käydään muutenkin jatkuvaa kissanhännänvetoa ja vanhempia koetetaan vedättää ja kyykytää tanssimaan 2,5-vuotiaan tahtiin vähän väliä.

Mummonmehua piti saada, mutta lasi ei kelvannut vaan mehu olisi pitänyt kaataa juomapulloon. Ilmoitin, että mehu juodaan lasistaan tai ei ollenkaan. Kun menin pakkaamaan konetta ja jumppakamojani laukkuun, lapsi kaatoi mehun pulloon, pöydälle, lattialle ja päälleen. Join pulloon asti päätyneen mehun ja pistin lapsen kuuraamaan lattian ja pöydän.

Tässä vaiheessa alkoi jo olla kiire ja kehotin Kuuttia pukemaan ulkovaatteensa tai joutuisin pukemaan ne tälle. Lopulta raahasin ulkohousuttoman ja -hanskattoman lapsen kainalossani vastapäisessä talossa sijaitsevaan päiväkotiin. Tämä karjui koko matkan kimeällä äänellä käskyjä palauttaa kengät kaappiinsa, pipon koriinsa ja lapsen kotiinsa pukemaan.

Ilmeisen kuuroille korville kaikuivat muistutukseni siitä, että tälle oli tarjottu peräti puoli tuntia pukeutumisaikaa, joka oli kuitenkin käytetty huutamiseen, kierimiseen sekä mehu- ja vetoketjutaisteluihin.

Joku kysyy, että kannattaako tapella. Hyvä kysymys, mutta vastaukseni on että kannattaa; Näen leikkipuistoissa, töissä ja opiskeluhommissa toistuvasti pikkutyranneja, jotka pompottavat vanhempiaan kaikessa alle kouluikäisestä alkaen; Vanhemmat tarjoavat epätoivoisina neljää eri ruokaa saadakseen lapsen syömään tai poistuvat puistosta säännönmukaisesti siksi, etteivät saa lapseen minkäänlaista kuria.

Enkä jaksa edes aloittaa jauhamista niistä vastuuntunnottomista, tapalaiskoista ja itsekeskeisistä teini-ikäisistä ihmisperseistä, joita riittää takuuvarmasti jokaiselle yläasteluokalle kautta maan havainnollistamaan jatkuvan periksiantamisen ja täysihoidon seurauksia.

Ainahan sanotaan, että kyse on sekä temperamenttierosta että vaiheesta; Toisilla on kovempi pää ja oma tahto koko ikänsä ja uhma- tai tahtoikäkin laantuu joskus, alkaakseen aivojen kehityksen myötä viimeistään murrosiässä kahta kauheampana…

Olkoot vaan vaihe, mutta olen entistä varmempi siitä että tätäkään paskavaihetta en halua ehdoin tahdoin kokea uudestaan. Näillä geeneillä ei nimittäin ole mahdollista saada aikaan säyseänpehmeitä, helppoja ja neuvottelukykyisiä lapsia.

Äiti on ihan perkeleen väsynyt.

Soittakaa aikuistensuojeluviranomaiselle!

Väärällä jalalla herätyn aamun tapahtumat pähkinänkuoressa: Kuutti heräsi ja sai raivarin. Päätin jonkin aikaa kiukuttelua seurattuani, että nyt tuo huutaminen ja sätkiminen saa loppua. Lapsi ei halunnut pysytellä sylissä rauhoittumassa vaan naukkasi leukaani napakasti.

Lienee tarpeetonta sanoa, että tempausta seurasi vakavahenkinen keskustelu toisten satuttamisesta. Ties kuinka monennetta kertaa… Yhtä selvää lienee, etten ole tyytyväinen uusimpaan naamani koristukseen. Peräänkuulutan edelleen sitä aikuistensuojeluviranomaista

 

Paskamutsifiiliksen karkottamista: Aktiviteettikortit käyttöön

Tajusin eilen illalla, sängyssä levottomana kieriskellessäni, alati nalkuttavan vanhemmuusomantuntoni äänen voimistuneen viime viikkoina. Mukavuudenhaluisena ja toisinaan pitkänkin koulupäivän jälkeen istuisin mielellään teekupin kanssa selailemassa sisustuslehteä tai levittäisin pyykkejä jonkin televisio-ohjelman pyöriessä taustalla Netflixistä.

Kuuttikin kaipaa toisinaan päiväkodin hälyn jälkeen pientä hetkeä, jolloin hän touhuaa itsekseen omien lelujensa parissa. Ennemmin tai myöhemmin lapsi alkaa kuitenkin säheltää, säntäillä ja kiipeillä. Tuolloin tulee herkästi ohjattua tätä leikkimään ”nätisti” omilla leluillaan: keittiöllä, duploilla, junaradalla, autoilla, poneilla – tai kokoamaan palapelejä. Ajatuksena on toisaalta se, että lapsi osaisi leikkiä myös yksin, keskittyä ja rakentaa leikkiä eteenpäin ympäri asuntoa häröilemisen sijaan…

Kun kaverilla on kuitenkin ikää vajaat kolme vuotta ja energiaa sekä halua sosiaaliseen kanssakäymiseen riittää vaikka muille jakaa, kouraisee vatsanpohjaani kun huomaan lapsiraukkani tarjoilevan muovikupistaan teetä kissallemme ja loukkaantuvan, kun katinretaletta eivät keittiöleikit kiinnosta.

Päätinkin skarppaavani ja tekeväni aktiviteettikortit. Ajatuksena olisi tehdä lapsen kanssa jotain yhdessä, kulloiseenkin tekemiseen keskittyen, vähintään puoli tuntia ainakin kolmena arkipäivänä viikossa, mielellään useamminkin. Sitä paljon puhutta läsnäolemista!

Kaikkea kivaa voi puuhata tietenkin myös viikonloppuina. Lomille, vapaapäiville ja viikonlopuille ajattelin tehdä kuitenkin omat ”isommat” aktiviteettikorttinsa. Niiden erikoispiirteenä kun on muihin verrattuna tekemisen pidempi kesto, joka saattaa vaatia myös siirtymistä kotoa ja lähiympäristöstä jonnekin kauemmaksi.

Aktiviteettikortit voi pistää rasiaan ja valita sieltä yhdessä lapsen kanssa jonkin kivan, yhteisen tekemisen päivään. Ajattelin piirtää lappusiin jonkin aktiviteettia kuvaavan symbolin, jotta lapsenkin on helpompi tietää, mitä kortissa sanotaan. Listasin yömyöhään unta tavoitellessani ylös seuraavia aktiviteetteja:

Pelejä:
Palapelit
Muistipeli

Musiikkia:
Eri soittimien kokeilu
Lastenlauluja yhdessä

Taiteilua:
Maalaus
Piirtäminen
Värityskirja

Askartelua:
Tarrapuuhat
Muovailuvaha
Leikkausharjoitus
Helmien pujotus – oma koru

Satuja ja taitoja:
Lukutuokio
Sanakirja
Numerotreeni kirjan avulla 

Luontoa ja tieteitä:
Metsäretki
Lemmikkien hoitaminen
Helpot kokeet

Pientä kivaa pihalla:
Saippuakuplat
Hiekkalinna eläimille tms.
Ruutuhyppely
Eväshetki pihalla

Keittiössä:
Leipominen
Kokkaaminen

Liikkeelle:
Yhteisjumppa lapsi vastapainona tai liikkeet rinnakkain
Palloleikki
Pulkkailu
Rullalautailu

Leikkiä yhdessä:
Kauppaleikki
Majaleikki Duplo-/legoleikki

Sesonkihauskaa:
Pääsiäiskoristelu (kts. myös joulu, vappu ja synttärit)
Munien etsintä (pipareiden koristelu yms.)
Rairuohon istutus (joulukukat jne.)

Vapaapäiviin, lomille ja viikonloppuun:
Retki museoon
Temppurata koiralle
Yhdessä kahvilla / ravintolassa
Kirjastoreissu
Uiminen
Pidempi ulkoiluretki
Palloilu kentällä (jalkapallo, sähly, koripallo, pesäpallo)
Kaverin yökyläily
Telttailu
HopLop tai vastaava sisäseikkailu
Eläintilalla tai -tarhassa käynti
Sieniretki
Marjastus

Onko teillä ollut käytössä jotain samankaltaisia keinoja, aktiviteettikortteja tai -listaa inspiraationlähteeksi lapsen kanssa touhuamiseen tai muistivälineenä lapsen kanssa yhdessä tekemisen säännöllistämiseen? Keksittekö jotain kivoja aktiviteetteja lisättäviksi listaan?

P.S. Jos yhteistekemiskärpänen muni korvaanne tämän myötä, kannattaa ehdottomasti tsekata MLL:n mainio halpojen huvien idealista

Päivän klikkiotsikko: Äiti otti yhteiskuvia lapsensa kanssa vuoden ajan – katso uskomaton kuvasarja

52 viikkoa-projekti, johon haastoin lilyläisiäkin mukaan (täällä, klik), on viimein saatu päätökseen.

Kyseessä oli opiskelu-työ-lapsiperhearkeen sujautettuna hiukan kunnianhimoinen projekti, jossa koetettiin saada aikaiseksi sellaista, mikä jäisi muutoin kenties tekemättä: Otettua ja otatettua yhteiskuvia kameran kanssa enimmäkseen huseeraavasta perheen aikuisesta, (eli tässä tapauksessa minusta) yhdessä lapsen kanssa. Kerran viikossa, vuoden ajan. 

Meidän vuodestammekin putosi ajoittain viikkoja pois. Mutta kyllä vuoden aikana kertyneistä kuvista huomaa hauskasti lapsen kasvun, uusien taitojen karttumista, yleistä meininkiä ja äidin hiusvärin vaihdokset. Kuten olen aiemminkin todennut, en ole monissa 52 viikkoa-projektin kuvissa suinkaan edustavimmillani, mutta niissä näkyy arki: yhteiset puuhat ja harvemmin tallennettavat tilanteet kuten pizzasuut ja flunssapäivät.

Voit kurkata kaikki 52 viikkoa-projektini kuvat tämän linkin takaa. Linkki vie tunnisteeseen, jolla olen tägännyt (ainakin lähes) kaikki vuoden aikana tehdyt 52 viikkoa-postaukset ja sitä kautta kuvasarja on helppoa selata läpi ilman että muita postauksia hyppää väleihin.

Mitäs tykkäsitte projektista? Seurasitteko sitä ja innostuitteko kenties ottamaan itsekin enemmän yhteiskuvia?
 

Tukholman risteilyllä uusintauhmaajan kanssa

Lähdettiinpä risteilemään joulun alla, kuten aika monena vuonna aiemminkin. Mukaan tempautuivat vanhempani ja veljeni. Ohjelmassa ei ollut mitään erityistä, jollei syömistä ja hengailua lasketa sellaiseksi. Sopivaa tasoitusta ja hidastamista sekä joulustressaamisen välttelyä tai niin ainakin oli tarkoitus. Uusimman uhmakierroksen nousujohteessa sekoileva lapsi tosin hautoi erilaisia suunnitelmia päidemme menoksi…

Menomatkalla söimme buffetissa ja paluumatkalla laivan ”kävelykadun” kala- ja äyriäisravintolan puolella – tosin mies tilasi sapuskansa pihviravintolan puolelta. Olemme todenneet ravintolassa syömisen hyväksi vaihtoehdoksi kahden yön risteilyillä, sillä yksi buffettiähkyinen ilta riittää reissua kohden. Nyt on taas ahdettu kaloja, katkarapuja, sushia, erilaisia salaatteja kuten punajuuri-vuohenjuustosalaattia sekä joka sortin jälkiruokia vatsaan parin viikon tarpeiksi.

Hyttimme oli kävelykadulle päin ja lapsi halusi ehdottomasti nukkua ikkunalaudalle asetetulla petauspatjalla tälle varatun sohvapaikan sijaan. Hieman perinteistä kahden kerrossängyn ratkaisua isommassa hytissä oli parisängyssä koisaamisen ohella se hyvä puoli, että siellä mahtui kivasti lätkimään korttia veljien kanssa ja skoolaamaan seurueen syntymäpäiväsankarin kunniaksi minijääkaapista löytyneillä juomilla. Lisäksi vietin aikaa Tax-free-myymälän tyhjiä karkkihyllyjä ihmetellen, yläkerroksen kylpyläosaston porealtaissa kellotellen sekä vartalotuoksupilvien läpi astellen. 

Ja tietenkin laivan yllättävän isossa ja valoisassa leikkipaikassa päivystäen. Joulupukki piipahti leikkipaikassa ja junarataleikkipaikan vieressä nököttämiseen osallistuivat myös veljeni. Kuuttihan olisi jaksanut sukellella pallomeressä, leikkiä Muumitalolla, ajella junilla ja kokkailla keittiönurkassa varmaan vuorokauden ympäri…

Maissa ollessamme ajattelimme vältellä keskustan jouluostoskaaosta ja kierrellä rauhassa puolityhjässä luonnonhistoriallisessa museossa. Ajelimme metrolla oikeaan kolkkaan ja köpöttelimme museolle vain päätyäksemme ala-aulan infopisteelle ihmettelemään suljettua museota. Kyseisen laitoksen johto oli päättänyt lyhyellä varoitusajalla pistää museon kiinni ja laittaa työntekijät tomuttamaan dinosaurusten luurankoja, harjaamaan nenäapinakokoelmaa sekä uudelleen järjestelemään kivikokoelmia. Kaupungin muista, avoinna olevista museoista kaikki olivat meille tuttuja tai vuodenaikaan nähden nihkeältä kuulostavia.

Keskustaan siis, vaikkei meistä kukaan ollutkaan shoppailutuulella. Päädyimmekin ostostelun sijaan istahtamaan kahvilaan ja ihmettelemään yläkerroksesta käsin Gallerianin käytävillä vellovaa ihmismassaa. Saimme myös ensikäden kokemuksen keskustan ruuhkasta erehdyttyämme miehen ja Kuutin kanssa poikkeamaan paikalliseen lelukauppaan. Kullekin kuudesta kassasta oli vähintään kolmikymmenpäinen jono ja päätimme luovuttaa suosiolla. Neuvottelimme lapsen kanssa tämän säästöpossusta löytyvien kruunujen kohtalosta; Koska lelukauppa osoittautui varsinaiseksi jonotuskuolemanloukuksi, lupasimme Kuutille kierroksen laivan lelumyymälässä. Sieltä mukaan tarttui Muumipappa – muumipehmolelukokoelman uusin jäsen.

Mutta entäs se otsikossakin mainittu uhma? Kuuttia otti päähän ja raskaasti. Ai mikä? No vähän kaikki. Tavaroita ei voinut viedä paikalleen, koska tämä oli ”jumissa” eli huusi naama punaisena keskellä hyttikäytävää ja koetti juoksuttaa vanhempiaan hoitamaan omat hommansa. Ruoka-aikoina ilmoitettiin viimeistään lautasen puolessa välissä mahan olevan täysi ja tovin päästä koetettiin ruinata välipaloja. Nukkumaan ei olisi haluttu mennä, uimasta tai leikkipaikasta ei olisi huvittanut poistua ja kaikki yleensä reippaasti sujuvat pukemiset, syömiset ja liikkeelle lähtemiset päättyivät raivariin, kun lasta vaadittiin hoitamaan hommat kunnolla. 

Pään pitäminen kylmänä lapsen uhmaraivotessa on yllättävän vaikeaa. Puhumattakaan siitä, ettei lapselle annettu palaute keskittyisi vain negatiivisiin asioihin, kun joinain päivinä tuntuu siltä, etteivät mitkään arjen toiminnot onnistu kitinöittä. Oman mielialan pitäminen positiivisena vaatiikin tietoista jumppaamista ja sen toistelemista, että kyseessä on (toivottavasti) vain yksi vaihe muiden joukossa ja se likipitäen täysipäisesti käyttäytyvä lapsi voi palata kuvioihin hetkenä minä hyvänsä.

Kun lapsi heittäytyy kauhukakaratiloihin, tekisi mieli vain olla kotona eikä hoitaa kasvatuskeskusteluja ihmisten ilmoilla. Soppaa sotkee osaltaan mies, jonka hermot menevät lapsen temppuiluun kohtuullisen nopeasti, erityisesti ja lähinnä silloin kun kanssaihmiset joutuvat todistamaan lapsen sekoiluja. Koetapa sitten pitää koko porukan lomailumoraalia koholla…

 

Päivän kysymys: Millainen on lapsiystävällinen joulu?

Lapsiasiavaltuutettu haastoi bloggaavat vanhemmat ja itse kunkin meistä pohtimaan, millaisia joululupauksia (niiden perinteisten uudenvuodenlupausten lisäksi tai rinnalla) voisimme antaa, jotta joulu olisi mukava kaikille – erityisesti lapsille. Tartuin haasteeseen ja kävin peräti askartelemassa (lasketaanhan nettiaskartelukin mukaan?) aihetta käsittelevällä sivustolla tuollaisen hienon ”huoneentaulun” itselleni muistilistaksi. 

Pohdin, mitä voisin tehdä koko perheen joulufiiliksen eteen omalta osaltani. Väittäisin nimittäin että kun aikusilla on mukavaa, lapsillakin on siinä sivussa kivempaa. Poikkeuksina toki tapaukset, joissa aikuisten käsitys hauskanpidosta pyörii vaikkapa yksinomaan rästihommien paiskimisen tai alkoholin humalahakuisen juomisen ympärillä. Koska minun ei tarvitse erikseen luvata lapselle raittiita pyhäpäiviä enkä voi muuttua lumeksi lumileikkeihin, päätin keskittyä henkisempään puoleen. (Esimerkit bongasin em. sivustolta.)

Yhteiset joulupuuhat, rennosti ottaminen ja lapsen tasolle laskeutuminen leikkien ja kohtaamisen merkeissä. Ainakin niitä haluaisin tuoda jouluumme. Rennosti ottaminen kattaa niin yrityksen välttää joulustressiä ja unohtaa opiskeluasiat silloin kun en niitä tee, kuin turhista sotkuista tai pikkuvioista naputtamisen välttämisenkin. Joulukoristelun makuun olemme jo päässeetkin kuusen pystyttämisen ja pikkuhiljaa kotiin ripotellun joulurekvisiitan muodossa, joten joululahjaksi saadut kirjat, lelut ja muut ihanuudet pitää kaivaa seuraavaksi käyttöön yhdessä luettaviksi sekä leikittäviksi.

Lapsena minusta oli mukavaa, että jouluaatto oli varsin kiireetön, mutta sisälsi kuitenkin paljon puuhaa. Lumisina talvina kävimme ulkoilemassa ja pulkka-ajelulla, toisinaan koristelimme kuusen vasta aattona, joka joulu saunoimme pitkän kaavan mukaan, söimme joulupuuroa ja jossain vaiheessa pukki kävi jakamassa lahjat, joita tutkiskellen ja herkkuja mutustellen rauhoituimme loppuillaksi omiin puuhiimme. 

Meidän jouluaattomme on viime vuosina vietetty kahdessa osoitteessa, ensin joulupuuroa syöden, saunoen ja lahjoja avaten vanhemmillani ja alkuillasta miehen perheen luokse syömään ja joulunviettoon siirtyen. Koska välimatkat eivät ole pitkät, ei aattoon ole mielestäni pesiytynyt liiaksi kiireen tuntua, pakotettua säntäilyä tai huonoa omatuntoa puoleen tai toiseen.

Katsotaan, kuinka kauan jatkamme tätä tapaa – todennäköisesti ainakin siihen asti, että voimme neliöiden ja seteleiden puolesta pyytää kaikki meille joulunviettoon. Keh keh. Joka tapauksessa ”kahden kohteen joulua” vietettäessä konkreettiseen ja korvien väliseen rentouteen, läsnäolemisen taitoon ja rauhaan täytyy satsata erityisesti. 

Mitkä asiat tekivät teidän lapsuutenne jouluista hyviä tai kurjia? Entä mistä asioista uskotte onnistuneen joulunajan koostuvan – aikuisten ja lasten näkökulmasta?

Voit tehdä oman joululupauksesi täällä.

 

TISSIT ( o ) ( o )

Varmaan lähes jokainen raskaaksi tuleva ja imetyslollojaan epäuskoisena peilistä tuijottava pohtii, että onko näistä mitään (tai sitäkään vähää mitä ennen) jäljellä tämän rumban jälkeen.

Imetettyäni 1,5 vuotta ja lakattuani katsomasta luontodokumentteja (koska eläinvauvat sekä ajatus vauvakroganeista – toisin kuin ihmisvauvat, saivat maidon nousemaan rintoihin kuukausia imetyksen lopettamisen jälkeen), kauhistelin rintojeni kuntoa; Erityisesti vasemman tissin, joka toimi päätoimisena maitotankkina viimeiset puoli vuotta imetyksestä, luovutettuani nihkeämmin heruvan oikean puolen kanssa akuutimman maitotarpeen mentyä ohi. 

Pehmeä ja lättänä tissi, jonka nahkasta osa roikkui rintalihaksen päällä kellottavan rauhasmöykyn alapuolella oli näky, jonka äärellä kiroilin ja tihrustin itkua pariinkin otteeseen.

Mies totesi tapansa mukaan, nottei huomaa mitään eroa, koska tuijottelee kyseisiä tissejä päivittäin eikä niissä ole tapahtunut mitään yhtäkkistä muutosta. Lohduttauduin sillä, että olin sentään aikanaan kiristänyt mieheltä lupauksen uusista tisseistä sitten kun lapsilukumme on varmasti täysi – huomasi tämä eroa tai ei.

Lohdutuksen sanoina todettakoon että viime viikkoina olen huomannut rintavarustukseni muistuttavan enenevissä määrin tisseistäni ennen raskautta otettuja kuvia. Vähän pehmeämpinä ja vähemmän kiinteinä versiona, muttei kauhean pahasti kärsineinä kuitenkaan.

Puolitoista vuotta siihen meni, mutta alunperinkin hieman yläpainotteiset ja isohkot, muttei mitenkään erityisen suuret, rintani alkavat taas näyttää tutuilta ja sellaisilta että eiköhän näiden kanssa voi elää muutaman vuoden vuodattamatta katkeria kyyneliä (jatkuvasti) alasti keekoilleessaan. 

Ja kyllä, tämäkin piti jakaa kanssanne – joskin ilman tämän kummoisempaa kuvamateriaalia.

P.S. Imetysbosat samassa mekossa löytyvät vertailun ja nostalgian vuoksi instasta.

 

Otetaan vastaan: Pidempi pinna

Istumme junassa, joka on itse asiassa eri juna kuin millä aioimme lähteä kotiin. On myöhä ja edellinen juna hajosi ennen kuin lähti edes asemalta. Haluaisin kotiin nukkumaan, mutten ole yhtä väsynyt kuin akuutisti pilkkivät matkaseuralaiseni. Lähijuna pysähtyy joka ikisellä asemanpahasella matkan varrella. Joku saman vaunuosaston matkustajista pelaa yksitoikkoisella musiikilla varustettua kännykkäpeliä tai kuuntelee samaa soittoääntä varmaan viidettätoista minuuttia putkeen – ilman kuulokkeita. Ja sitten se pääsee suusta ulos: Onneksi itsehillintäni on kehittynyt viime aikoina tai muuten olisin jo paiskannut tuon kännykän tässä vaiheessa tuuletusluukusta ulos. Musiikki loppuu välittömästi.

Väännämme miehen kanssa jouluvaloista viidettä vuotta putkeen. En tiedä, miten se voi olla edes mahdollista, mutta kyllä, suuri jouluvalokeskustelu on jälleen käynnissä. Itsehän voisin luopua jouluruoista ja -lahjoista, mutten jouluvaloista. Perheemme uniensa kanssa sekoilevaa jäsentä ne tuntuvat häiritsevän kuitenkin kiviseinien läpi ja naapurikaupungista asti. Aikaisempina vuosina ratkaisuksi sovituista ajastimista huolimatta unineurootikko repii edelleen valoja irti seinistä. Valot ovat pimenänä taas kerran, kun pakkausstressi puskee päälle ja edellisyön kehnot unet ärsyttävät. Päädyn itkemään nurkassa vartin ja kiukuttelemaan sitten reilun tunnin. Sähisen lähteväni seuraavana joululomana Kreikkaan, ettei näistä saakelin jouluvaloista tarvitse keskustella enää koskaan.

Laivaterminaalissa keski-ikäinen mies tunkee väkijoukon läpi laukkunsa kanssa, lähes kaataen arviolta kolmevuotiaan lapsen, jysäyttäen erästä naista ilmeisen kipeästi pohkeeseen ja aiheuttaen liikehdinnällään pienimuotoisen kaaoksen. Lähden ovelle matkaseuruettamme vastaan ja pidän huolen, että törmään miehen laukkuun omallani mahdollisimman kovalla vauhdilla.

Kihisen kiukusta lippukuntamme hallituksen kokouksessa. Viimeaikaisia kokouksia narinallaan ja kaiken mahdollisen vastustamisellaan terrorisoinut elämäntapaänkyrä länkyttää siitä, miten teini-ikäisille pitäisi antaa haltuunsa satoja euroja ryhmän kalenterirahoja kerralla sen sijaan että aikuiset antaisivat rahat kuitteja vastaan – vaikka aikaisempien vuosien kokoeilut ovat osoittaneet, etteivät rahojen itsenäisesti valitut käyttökohteet ole olleet rakentavia (erittäin lievästi sanottuna). Useista asiallisista vastauksista huolimatta jankutus jatkuu. Puoliksi karjaisemani: Koska ne syö, juo ja polttaa ne helvetin rahat-tiuskaisu lopettaa keskustelun äkkinäisesti. Paria viikkoa myöhemmin vetäydyn hallituksen jäsenyyteni uusimisesta, sillä en halua pohtia joka toinen viikko, milloin oikeasti heitän kyseistä jäärää jollain esineellä.

Onko synnynnäinen höyrypää tuomittu menettämään hermonsa aina toisinaan – kaikista hengitys- ja mielikuvaharjoituksista huolimatta?

Piteneekö pinna itsestään iän myötä vai vaihteleeko sen venyvyys elämäntilanteesta riippuen?

Ja onko pitkäpinnainen lapsi herkästi hikeentyvän vanhemman onni vaiko lyhytpinnaisen lapsen (kts. kuva) ja aikuisen yhteiselo helpompaa käämien kärähtämisen alhaiseen kynnykseen liittyvän keskinäisen yhteisymmärryksen vuoksi?

Taaperoarjen 10 parasta!

1. Omat leikit

Kuutti leikkii (viimein!) päivittäin itsekseen vaihtelevan mittaisia pätkiä. Tämä ei seurankipeän ja vilkkaan lapsemme osalta ole ollut mikään itsestäänselvyys, joten lapsenhuoneesta kuuluva leikkijunien surina, poni- ja autotarinat sekä muumien seikkailuihin liittyvät höpötykset tuntuvat edelleen harvinaiselta herkulta. On ihanaa, että jonkin koti- tai opiskeluhomman ollessa kesken, lapsen voi passittaa huoneeseensa leikkimään ja tämä oikeasti touhuaa siellä tovin jotain likipitäen täyspäistä – kunnes hakee taas jomman kumman vanhemman katsomaan leikkejään.

2. Pääsääntöisesti järkevät unet

Nukkumaan menemisen kanssa on ollut viime viikkoina vähän nihkeämpi, hieman uhmansekaisempi kausi, mutta kokonaisuutena ns. taaperovuosi numero kaksi, eli kahdesta kolmeen vuoteen, on ollut tähän mennessä reippaasti ensimmäistä kahta vuotta helpompi. Sekä yö- että päiväunille on menty useimmiten mukisematta, ilman aikuisen läsnäoloa, iltapesujen ja -satujen jälkeen, omaan sänkyyn kiipeämällä ja suljetuin ovin. Yöunia kiskotaan 10-12 tuntia ja päiväunia puolen tunnin torkuista parin tunnin harvinaisiin megauniin.

3. Lapsen luovuuden ihmetteleminen

Piirrustuspapereille syntyvät lintuperspektiivikoirat, tähdet, pilvet, aurinko ja sade. Munanleikkuri muuttuu soittimeksi, samoin kuin metallisen kerrossängyn pylväät, pyykkikoppa ja puolillaan oleva vesipullo. Ei ole niin pientä tai suurta asiaa, etteikö se pääsisi osaksi lapsen juttuja, leikkejä, piirustuksia tai omatekoisia loruja.

4. Hyvin ilmeinen mallioppiminen

Kävimme itsenäisyyspäivänä kirkossa; Partiolippukunnallamme oli lipunnostovuoro ja olimme lupautuneet auttamaan itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksen järjestelyissä. Kuutti oli käynyt kirkossa vain kerran aiemmin, kaverimme häissä ja tällä kertaa häntä kiinnosti ilmeisen paljon tarkkailla, miten siellä tulisi toimia. (Tämä sattui nyt olemaan tuorein esimerkki siitä, miten lapsi katsoo tarkkaan aikuisilta ja muilta lapsilta mallia siitä, mitä uusissa tilanteissa pitäisi tehdä. Sama ilmiö toistuu toki muissakin ympyröissä.)

Tutuissa ympäristöissä muiden puuhat eivät niin kiinnosta, mutta kirkossa matkittiin kaikkea: virsikirjan selailua, kirjanmerkkinauhojen siirtelyä sivulta toiselle, mukana laulamista (omilla sanoilla), seisomaan nousemista tietyissä kohdissa toimitusta sekä rahan laittamista kolehtihaaviin. Jouduin muutaman kerran tukahduttamaan naurunpyrskähdyksen Kuutin kurkistaessa mallia vieruskaveriltaan ja tehdessä sitten tismalleen samat asiat perässä. Tämä matki myös kuoronjohtajan käsien heilutteluja. Luonnollisesti kirkossa olemiseen liittyvien kysymysten tulva oli loputon.

5. Norppalan laulava perhe

Kotimme on muuttunut lyhytmusikaalien näyttämöksi. Laulun aiheiksi kelpaavat mitkä tahansa arkiset puuhat: pukeminen, omenan syöminen – leikeistä puhumattakaan. Myös asuntomme karvaiset asukkaat kirvoittavat lauluja. ”Peppii, sä oot mun kaveriii – niin hauska tava-taa!”. Välillä musisointiin yhtyvät mies pianoineen, kummit tai kaiuttimesta pärähtävät lastenlaulut.

6. Lapsen huumorintajun kehittyminen

Hupsuttelu, riehuminen aikuisten matkiminen ja opittujen asioiden kääntäminen päälaelleen. Siinäpä Kuutin mielestä hauskojen juttujen kärkinelikko. Aikuisten jutut tarttuvat puheeseen: lapsi on muun muassa käskenyt äitiään ”lopettamaan tuon ihme riehumisen”. Kalsarit laitetaan päähän ja leikitään niiden olevan pipo ja koiranruoka koetetaan antaa kissoille ilkikurisesti virnistellen. Vanhemmilta pyydetään lapsen ”kaappaamista”, kutittamista ja fyysisiä mylläysleikkejä.

Lapsi alkaa kehittää hiljalleen yksilöllistä, hauskojen juttujen maailmaansa, hakien jatkuvasti myös aikuisten reaktioita ja rajoja sille, mikä on hyväksyttävän hassuttelun rajoissa.

7. Tärkeääkin tärkeämmät läheiset

Kuutti on varsinainen kyläluura. Varsin usein lasta päiväkodilta hakiessani tämä koettaa saada minut lähtemään kanssaan kyläilyreissuille. Voitaisiinko mennä isomummille kahville? Lähdetäänkö Ukille ja Mummille saunomaan? Menenkö viikonloppuna Papan ja Fammun kanssa mökille? Ja niin edelleen.

Kotiin tulevia vieraita odotetaan aina innolla, mutta vielä suuremmalla innolla suunnataan kyläilemään isovanhemmille, sukulaisille ja kavereille. Lapsikin sen tietää, että kylässä on aina vähän rennompaa, uusia nurkkia koluttavaksi ja leluja leikittäväksi sekä kirsikkana kakun päällä jotain kotiruoista poikkeavaa syötävää, usein myös herkkuja. Niiden huippujen ihmisten lisäksi, jotka seikkailevat Kuutin tarinoissa, leikeissä ja tulevaisuudensuunnitelmissa alinomaan. On siistiä, miten tärkeän roolin monet läheisistämme ovat lapsen elämässä ottaneet ja saavuttaneet.

8. Yleisapulainen 

Voisitko viedä nuo omat pyykkisi huoneeseesi? Viepä nämä tiskit keittiön pöydälle. Laita nuo roskat keittiön roskikseen. Siivoa huoneestasi lelut koreihin, kohta tulee imuri. Auttaisitko äitiä sängyn petaamisessa? Viepä kissoille tästä uusi vesikulho. Lapsi on aulis, reipas ja noheva pikkuapulainen kodin kaikissa askareissa. Kotityöt ja arkiset puuhat kiinnostavat ja lapsi on usein hyvin innokkaana tulossa auttamaan. Mutta siinäpä samalla oppii kierrättämään, pyykkäämään, järjestelemään tavaroita omille paikoilleen ja pitämään asuntoa yleissiistinä. Plussana vanhemman tieto siitä, mitä lapsi oikein toimittaa silloin kun itse koettaa hoitaa kotiaskareita.

9. Seuralainen

Vauvasta tai minitaaperosta ei oikein ollut vielä seuraksi pidemmän päälle – ainakaan minulle. Nyt kun lapselta tulee jatkuvalla syötöllä pitkiä lauseita, juonellisia juttuja, kysymyksiä, toteamuksia, sanallistettuja oivalluksia ja välillä aivan hervottomia lohkaisuja, tämän kanssa voi lähteä liikenteeseen tai oleilla kotona ihan kahdestaankin, ilman että alkaa kaipaamaan ”ihmisseuraa” pysyäkseen järjissään. Kuutti osaa ilmeisesti myös arvostaa yhdessä tehtyjä juttuja; Tämä toivoi, päiväkodin eteisessä kenkiä sitoessaan, kysessäni mitä tekisimme vapaapäivänä, pääsevänsä taidenäyttelyyn. Pari viikkoa lapsi tivasi vuorostaan isältään, milloin menemme taas yhdessä ravintolaan.

10. Asteittainen itsenäistyminen

Kun lapsi osaa syödä, juoda ja tilata sapuskaa itse, pukea valtaosan vaatteistaan päälle ongelmitta, aloittaa hampaiden pesemisen, noutaa haluamansa iltasatukirjan luettavaksi sekä kiivetä rattaisiinsa, bussin penkille ja tuoliinsa, vähenee vanhemman roolin palvelemiseen ja avustamiseen liittyvien toimintojen osuus kuukausi kuukaudelta. Ja sehän passaa! Onhan se nyt pää- ja selkäystävällisempää ohjeistaa suullisesti ja neuvoa etäohjauksen muodossa kuin kyykistellä, nostella, kumarrella ja loikata jokaisen inahduksen myötä hätiin.

 

Mitä teidän listaltanne löytyisi?