Aihearkisto: Vanhemmuus

Kun lapsi saa äitinsä kiukkuitkemään ja 49/52

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Vanhemmuus 27 kommenttia

Olipa kerran partiolaisten adventtikalenteri. Tiedättekö sellaisen perinteisen, pahvisen kuvaluukkukalenterin, jonka hinta muodostuu valmistuskustannuksien lisäksi pitkälti järjestön, lippukuntien ja ryhmien toiminnan tukemiseen menevästä osuudesta? Minä tiedän, sillä niitä pahuksen läpysköjä on tullut oman ryhmän kanssa myytyä sekä lapsena että nyt ryhmänvetäjänä kohtuullisen monena vuonna.

Minusta kalenteri on sinällään tosi kiva, että sen luukkujen takaa paljastuu [SPOILER ALERT] usein joulun odotukseen liittyviä kuvia: adventteina oikea määrä kynttilöitä, itsenäisyyspäivänä lippu, Lucian päivänä jotain teemaan sopivaa ja niin edelleen. Olinkin joulun odotusta romantisoivana ja lapsen kanssa keskustellen asioita opettavaksi vanhemmaksi pyrkivänä odottanut kuvakalenterin yhteistä avaamista…Näin meidät istumassa aamuvarhaisella lastenhuoneen lattialla ja itseni selittämässä, mikä on adventti tai itsenäisyyspäivä ja miksi luukun takaa paljastui juuri sellainen kuva. Siirtämässä perinteitä ja kaikkea muuta sentimentalista.

Aloitin tämän joulukasvatuksen kertomalla, että nyt on ensimmäinen adventtisunnuntai. (Partiolaisten adventtikalenterin luukut alkavat nimensä mukaisesti kulloisenkin vuoden ensimmäisestä adventtisunnuntaista, joskus esimerkiksi jo 28.11.) Kerroin että olohuoneen adventtikyntteliköstä saa nyt sytyttää yhden kynttilän, koska on ensimmäinen adventti – seuraavan kynttilän saisi sytyttää viikon päästä, toisena adventtisunnuntaina, jolloin kalenterista löytyisi ehkä kaksi kynttilää.

Lapsi jäi illalla huoneeseensa leikkimään junilla ja menin puuhaamaan jotain kotitöitä… Arvaako joku jo mitä tapahtui? Mies meni kurkistamaan hetken päästä, mitä lapsi touhuaa ja kuulin lapsen selittävän tälle jotain itkunsekaisella äänellä. Kurkistin huoneeseen ja mies totesi minulle englanniksi, että koeta olla räjähtämättä ihan täysin (ei tosin sanasta sanaan noin). Ja kyllä kiehahtikin niin että melkein silmissä musteni.

Kuutti oli repinyt kalenterin auki. Luukut ja lähes koko etupaneeli oli tungettu peltiseen rasiaan. Lapsi taisi nähdä ilmeestäni, että nyt tuli tehtyä niin sanottu kaardinaalimunaus, sillä tämä aloitti välittömästi hypernopean selitysrimpsun siitä, miten hän oli yrittänyt löytää ne kaksi kynttilää. Kuutilla oli ehkä ollut ajatuksenpoikanen hommaa ryhtyessään, mutta tämä tiesi selvästi puuhan olleen kuitenkin kiellettyä. Jouduin kävelemään huoneesta ulos ja vetämään syvään henkeä. Ja sitten vielä vähän lisää henkeä.

Jos olisin toiminut ensimmäisellä mieleen tulevalla tavalla olisin karjunut kurkku suorana jotain luokkaa: ”Voi vitunvitunvittu, hemmetin vatipää, eikös tästä puhuttu, että siihen ei kosketa omin päin. On se jukolauta turhan vaikeaa uskoa mitään?” Ja niin edelleen. Todennäköisesti paiskaten peltirasian teatraalisessa kaaressa päin seinää. Nytkin kiukkukyyneleet, joita vuodatan itse asiassa useammin kuin surukyyneleitä, kohosivat silmiin.

Koska 25 vuoden harjoittelu herkästi leimahtavan temperamentin hallinnassa on tehnyt tehtävänsä, kerroin vain erityisen kireällä äänellä, että nyt on tullut rikottua yhdessä sovittuja sääntöjä joulukalenterin käsittelyn osalta, se ei ollut kivasti tehty, nyt ei enää ole kalenteria ja äitiä ainakin harmittaa kovasti. Rangaistukseksi Kuutin hiljattain saama ja kovasti leikeissä seikkaillut paloauto muutti joksikin aikaa jäähylle.

Yleensä sääntörikkomuksista selviää huushollissamme toruilla ja keskustelulla, mutta jos satuttaa toisia tai rikkoo jotain, niistä saattaa seurata myös rangaistus. Sekä tietenkin vielä harjoitteluvaiheessa olevaa anteeksipyytelyä. Ja nyt rikottiin kerralla sekä kalenteri että hieman äitiäkin, joten paloauto sai lähteä.  Sinne menivät yhteiset opetustuokiot, joulun odotuksen fiilistely lapsen kanssa ja usko lapsen kykyyn uskoa ohjeistuksiin – paperiroskikseen pienenä silppuna. Vähempikin itkettäisi. Ai miten niin reagoin joskus turhalla dramaattisuudella ja tunteilla asioihin?

Mutta hyvät kanssaihmiset ja -vanhemmat: Miten te oikein käsittelette näitä lapsen törttöilyjen aiheuttamia tunnemylläköitä? Vai oletteko kaikki vaan yksinkertaisesti parempia ihmisiä tai luonnostaan niin stoalaisen tyyniä, ettei huutoraivari juolahda koskaan mieleenne ensimmäisenä vaihtoehtona? (Vaikkei siihen päädyttäisikään.) Vai onko lapsosemme ainut, joka tekee sen tuhannen tihutyötä kun silmä välttää – tuskinpa.

// Käske pikkuveljesi ottamaan 52 viikkoa-kuvat, saa 40 tärähtänyttä ja pimeää kuvaa. Ainakin tuo kieltä näyttävä äiti ja angstaava lapsi sopivat postauksen kuvitukseksi. Kohta on muuten yhteiskuvavuosi pulkassa ja uusimmat 52 viikkoa-kuvat löytyvät tuon linkin takaa – toivottavasti saan joskus Kideblogien arkistonkin tänne niin voin koota vuoden yhteen!

P.S. Kurkkaa kommenteista monet hyvät pointit, parit selittelyt ja kalenteriasian lopullinen kohtalo.

Miksi kantaa isompaa lasta repussa? Ja eräs metsäretki.

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Liikunta & ravinto, Vanhemmuus, Vauvat ja taaperot 5 kommenttia

 

Olen aina tykännyt lapsen neliöliinassa tai repussa kantamisesta enemmän kuin rattaiden tai vaunujen työntelemisestä. Olen melko pitkä ja kummatkin rattaamme jäävät liian alas, osittain varmasti siksi, että ne on hankittu muutamalla kympillä, lähemmäs tuhannen euron satsauksen sijaan. Säätövaraa ei pahemmin löydy; Pidempi vaunujen lykkiminen käykin alaselän päälle ja olen välillä ihan jumissa, jos olen joutunut työntelemään lasta rattaissa esimerkiksi tämän päiväuniajan yli venyvän reissun vuoksi. Onneksi reipas 2,5-vuotiaamme kävelee jo lähes kaikkialle omin jaloin.

Ja toisaalta siksi, että olen meinannut menettää järkeni useampaan otteeseen repiessäni vaunuja jäätyneen sohjon läpi, jonottaessani kuudentena vaunukkona metroaseman hissiin ja pohtiessani, miten saisin vaunut keploteltua sisään rampittoman rakennuksen portaista. Onneksi minulta löytyy sen verran käsi- ja jalkavoimia, että saan 15kg painavan lapsen rattaineen päivineen raahattua portaikkoa pitkin ylös, mutta hiki siinä tulee ja vaatteet likaantuvat. Oikeastaan ainut syy, miksi nappaan toisinaan sateenvarjomalliset matkarattaat mukaan, on ilmainen kyyti pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä.

Kun Kuutti oli vauvaikäinen, tämä ei suostunut lähes koko ensimmäisen elinvuotensa aikana matkustamaan vaunuissa, ainakaan makuuasennossa. Liekö syy ollut vatsavaivoissa, mutta huuto oli kauhea ja kanssaliikkujat tuijottivat paheksuvasti äitiä, joka raijasi kurkku suorana kiljuvaa lastaan pitkin kyliä. Eikä muuten tuntunut itsestäkään kovin mukavalta. Onneksi kaapista löytyi neliöliina, jossa lapsi nukkui aina pisimmät päiväunensa, reissasi läpi Asuntomessut, partioreissut ja junamatkat sukulaisten luokse. Lähes kaikki vauva-ajan siirtymät perhekerhoihin, ruokakauppaan ja kyläilyihin hoidinkin vauvuraivareista johtuen reppumaisen neliöliinan kanssa.

Jossain vaiheessa neliöliina alkoi kuitenkin tuntua liian heppoiselta kuljetusvälineeltä, eikä se oikein asettunut miehelle sopivaksi, tällä kun on kapeamman mallinen lantio. Päädyin ostamaan vähän käytetyn Tulan, josta olemme molemmat pitäneet; Olemme hyvin eri kokoisia ja mallisia mieheni kanssa, mutta kummallekin on löytynyt repusta sopivat säädöt, vain paria remmiä kiristämällä. Lisäksi lapsi asettuu reppuun tukevasti ja sillä on pystynyt kantamaan sekä noin vuoden ikäistä lasta että kolmea vuotta lähentelevää touhuajaa.

Ipanaisen suunnasta haastettiin minut mukaan tämän vuoden Kantokiertueelle, jonka teemana oli isompien lasten kantaminen. Koska kantaminen pelasti vauvavuoden aikana järkeni ja on ollut mieluisaa hommaa sen jälkeenkin, lähdin innolla mukaan. Saimme hetkeksi testattavaksi omaa Tulaamme vastaavan Tulan, pahuksen söpöllä kuosilla varustettuna tosin.

Ehdin testata reppua pariin otteeseen, pisimpänä pätkänä eilisellä metsäretkellä. Tosin omaa reppuakin on tullut käytettyä aina välillä, eikä se eroa pahemmin tuosta uudemmasta mallista. Klassinen käsitys siitä, että kantoreppuilu käy selän päälle ei ainakaan omalta osaltani muuten pidä paikkansa, vaan kuten totesin, rattaat ne selkäni kipeyttävät.

 

Aloin Kantokiertueen myötä pohtimaan laajemmin, missä tilanteissa käyttäisin Tulaamme noin kolmivuotiaan lapsen kantamiseen?

Metsäretkillä: Jos aikuiset haluavat tehdä välillä pidemmän, useita tunteja tai päiviä kestävän reissun metsään, on lapselle hyvä pitää varalla reppua mukana. Näin aikuisetkin saavat retkeilystä irti kuntoilullisemman puolen sekä ehtivät nähdä enemmän maisemia. Toinen aikuisista voi kantaa ruokatarvikkeet ja majoitteen ja kun lapsi väsyy, matkaa voidaan jatkaa repun kanssa. Lapsi näkee repusta kauemmas kuin omalta korkeudeltaan, mikä voi parantaa tämän viihtymistä kyydissä ja voipa reppuun vaikka nuhkahtaakin. Jos isompi lapsi malttaa matkustaa repussa etupuolella, tämän kanssa on varsin rattoisaa rupatella, jutella luonnon ihmeistä – ja aikuinen voi kantaa tavaroita selkärepussa. Kapeat pitkospuut, näkötornit ja pirunpellot aukeavat rattaattomille retkeilijöille.

Kaupunkilomilla ja -reissuilla: Lentokentät, juna-asemat, metrot, kauppakeskukset ja taidemuseot: paljon väkeä, vähän tilaa, suuri riski hukata lapsi tai joutua maanittelemaan tätä pois uimasta kultakala-altaasta tai syöksyä pelastamaan tätä väärään suuntaan matkaavista rullaportaista. Toisinaan lapsi jaksaisi kierrellä kaupungilla tai odottaa vuoroaan paremmin, jos olisi aikuisen kanssa luontevalla vuorovaikutuskorkeudella, lähempänä kasvoja. Hälinässä ja metelissä tai silloin kun lapsen kiljumalla käymää keskustelua ei katsottaisi hyvällä, lapsen kanssa on helpompi jutustella vaikkapa näyttelyn teoksista tai tätä ihmetyttävistä asioista, kun lapsi on lähellä aikuista. (Lentokenttä-esimerkkiin liittyvä tarkennus: Lapsi tosin täytyy poistaa repusta turvatarkastuksen ajaksi.)

Suurissa yleisötapahtumissa tms.: Kaupunginosafestivaalit, ruokatapahtumat, Hullut Päivät, konsertit, Asuntomessut… jokainen keksinee jonkin sellaisen tapahtuman, jossa ihmismassojen ja kojujen välissä puikkelehtiminen tai kohteisiin, kuten taloihin sisälle pääseminen on lähes, ellei kokonaan, mahdotonta rattaiden kanssa. Repussa lapsi on melko hyvässä turvassa töytäisyiltä ja näkee tapahtumat paremmin kuin omalta tasoltaan. Aikuinen voi selostaa, mitä tapahtuu ja minne ollaan menossa sekä tarkkailla, kokeeko lapsi meiningin riittävän turvalliseksi.

 

Omakohtaiseen kokemukseen liittyviä vinkkejä taaperon ja leikki-ikäisen kantamiseen:

– Repun käytöstä jutteleminen on tärkeää, varsinkin jos lapsi ei ole matkustanut repussa ”koko pientä ikäänsä” eikä kantovälineessä matkaaminen ole samalla lailla tuttua kuin vaikkapa rattaissa istuminen. Kuutillekin jouduin myymään repussa kulkemista isojen lasten reppuna ja sellaisena ratkaisuna, johon turvaudutaan siinä vaiheessa, kun lapsen oma puhti ja jaksaminen kävelyyn loppuvat. Keskustelimme reppureissusta useampaan otteeseen samalla kun kerroin, että lähipäivinä lähdemme metsäretkeilemään.

– Energisen ja vilkkaan lapsen kanssa kannattaa antaa tämän liikkua aluksi itse kävellen, jos ollaan esimerkiksi retkeilemässä. Kun tahti käy liian kovaksi, lapsi väsähtää ja alkaa kaivata taukoa, tämä rauhoittuu yleensä paljon sävyisämmin reppureissaajaksi kuin alussa, jolloin puhtia, uteliaisuutta ja halua tutkia ympäristöä omin jaloin köpötellen riittäisi vaikka muille jakaa.

– Reppu menee oikeasti todella pieneen tilaan matkalaukussa. Jos yhtään epäilet, että repulle voisi olla välillä käyttöä, se kannattaa kokemukseni mukaan ottaa matkaan ennenmmin kuin vaunut, joiden mukana raahaaminen turhan takia ottaa päähän huomattavasti enemmän kuin laukkuun sujautettavan repun.

– Reppu on hyvä hätävararatkaisu esimerkiksi tilanteissa, joissa johonkin nähtävyyteen tai muuhun kohteeseen on vaikea päästä vaunujen kanssa tai silloin, jos kiire saattaa yllättää ja lapsen tahtiin liikkumiselle ei ole aikaan. Aina ei vaan pysy aikataulussa, vaikka yrittäisikin parhaansa; Mielestäni sekä aikuiselle että lapselle on mukavampaa ottaa loppukiri repun kanssa kuin lasta eteenpäin hoputtaen.

– Kun liikkuu useamman lapsen kanssa siten, että pienempi lapsi matkustaa vaunuissa ja isompi lapsi kävelee, reppu voi pelastaa myös sellaisen tilanteen, jossa isompi lapsi väsähtääkin yllättäen, vaikkapa eläintarhassa kierrellessä. Kierros saadaan tehtyä loppuun eikä väsymyskiukkuraivarin kourissa kieriskelevää tahtoikäistä kiljukaulaa tarvitse maanitella kulkemaan vielä kilometrikaupalla lautalle päästäkseen.

– Jos on tiedossa, että lapsi saattaa ottaa torkut repussa, kantaisin tätä etupuolella, jolloin lapsi näkee vähemmän asioita, mutta aikuinen voi huolehtia paremmin siitä, että lapsi pysyy hyvässä asennossa.

Millaisia kokemuksia teillä on lasten kantamisesta liinassa tai repussa? Oletteko kantaneet vauvoja vai isompakin lapsia? 

P.S. Muita Kantokiertueen postauksia löydät Kantokiertueen Facebook-tapahtumasta.

OLKOOT TÄMÄ MYÖS 47/52!

Lego-fanin arvonta

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Elokuvat, Oma elämä, Vanhemmuus 41 kommenttia

Polkaistaanpa sen pidemmittä puheitta, tässä syksyn viimeisten kirjallisten opiskeluhommien lomassa, käyntiin pieni Lego-arvonta.

Perheestämme löytyy kaksi aikuista Legofania sekä yksi Dubloista diggaava ja pikkuhiljaa pienempiin palikoihin siirtyvä taapero. Varsin ajankohtainen ja osuva arvonta on siis kyseessä.

Arvontapalkintoina toimivat Lego-elokuva, neljä elokuvan hahmoa sekä avaimenperä – lapsille tai aikuisille!

Voit osallistua kommentoimalla tähän postaukseen jotain Lego-aiheista. 

//Palkinnot on saatu Legolta

 

Kotiinpaluun kohokohta

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Rakkaus & suhteet, Vanhemmuus 1 kommentti

Palasin Tanskanmaalle suuntautuneelta reissulta kotiin lähempänä puoltayötä. Niinkin ajoissa kotiin selviämisestä on kiittäminen isääni, joka tarjosi kyydin lentokentältä. Onneksi tavaroissa ei ollut tuliaisia lukuunottamatta pahemmin purettavaa ja pääsin kaatumaan pää kaikesta tiedosta ja kokemuksista suristen sängyn pohjalle. Opiskeluhommani alkoivat poikkeuksellisesti vasta kymmeneltä ja olin asettanut kännykän herätyskellon toiveikkaasti soimaan kahdeksalta, vaikka tiesin, etten tulisi nukkumaan siihen asti.

Kuutti kiipesi aikuisten sänkyyn seitsemän jälkeen. Mies oli jo lähtenyt. Lapsi kaipasi seuraa ja valtasi suvereenisti miehen tyhjäksi jättämän sängynpuoliskon, varmistettuaan ensin, että eikös voitaisi aloittaa päivän leikit jo nyt. Kieltävän vastauksen saatuaan Kuutti huokaisi ja veti peiton päälleen. Sitten pitikin hätistää sängystä koira, koska: ”Joku makaa tän peiton päällä”.

Tuo meidän kaksipuolikkaamme ei yleensä kaipaa iltasadun jälkeen paijailuja. Koetan joskus mennä lapsen viereen köllimään illalla hetkeksi, muttä tämä hätistää yleensä läheisyyttä tarjoavan äitinsä tylysti pois toteamalla: ”Äiti mene pois, mä en voi nukkua, kun olet siinä.” Tuntee itsensä suorastaan tarpeelliseksi vanhempana ja sillain.

Tällä kertaa Mr. Yövaippapyllyä piti kuitenkin yllättäen silttää. Sen jälkeen halailla. Eikä sittenkään saanut kääntyä itselle luontevimpaan nukkuma-asentoon eli sinne päin, missä niska ei kiristä vatsallaan nukkuessa. Kysyin että miksi. Kuulemma siksi että: ”Mä haluan nyt nukkua sun lähellä”.

Sehän passaa, erittäin hyvin! Ah, ihana, puoliuninen, pörröinen, lämmin ja hyväntuoksuinen lapsi. Paras aamu pitkään aikaan. Lapsen kanssa aamuisin köllöttelyn voittaa oikeastaan vaan aamuraukean miehen kanssa ei-köllöttely… Ai liikaa informaatiota? Selvä!

MLL:n slogan Onni löytyy arjesta on vaan niin totta. Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän elän nytkun. Rutistan lasta, kuvaan pihlajanmarjoja, tanssin yksin hikisenä olohuoneessa, häröilen mainosvideolla, jota pyöritetään jossain vaiheessa elokuvateattereissa, jätän siivoamatta jos siltä tuntuu enkä syyllisty ajan käyttämisestä turhuuksiin.

Mitä muutakaan minulla on kuin aikaa. Ja onko sen ajan käyttäminen rakentavasti ensisijaista vaiko ajan käyttäminen niin, että suurin osa elämästäni tuntuisi mielekkäältä ja voisin iloita siitä. Kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Mutta en liikaa, koska loistavalla kehonhallinnallani liika kallistelu voi koitua kohtalokseni.

 

Ajatuksia isänpäivästä ja törkyhieno kakku

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Ruoka & juoma, Vanhemmuus 3 kommenttia

Mietin, miten voisin kertoa siitä, millaisena näen isän roolin, puolisoni merkityksen lapsellemme isänä ja oman isäni vaikutuksen elämääni. Luin muistin virkistämiseksi läpi joskus vauva-aikana, hormonipäissäni kirjoittamani isänpäiväjutun ja totesin hieman yllättyneenä, että eipä siihen ollut oikeastaan mitään lisättävää. Aika hemmetin hyvin summattu, vaikka itse sanonkin. Mutta eipä sitä omia ajatuksia kukaan muu kenties voi paremmin sanoiksi pukeakaan. Paitsi joku samasta kulmasta asioita katsova loistokirjoittaja. Sekin on tullut koettua.

Viime vuoden isänpäivänä meillä oli aika hektistä ja kipitimme paikasta toiseen – välillä myös ovet paukkuen. Tänä vuonna lapsi lähti perjantaina mökille appivanhempien kanssa ja on näin ollen viettänyt isänpäivän alun pappansa kanssa. Pääsenkin lapsen kanssa juhlistamaan isääni leppoisammalla aikataululla iltapäivällä. (Selasin muutenkin edellisvuosien isänpäiväjuttuja enkä kestä noiden viime vuoden ukki-lapsenlapsi-kuvien söpöyttä!)

Mies sai puolestaan nukkua pitkään ja syödä aamupalansa kaikessa rauhassa tietokoneen ääressä. Veikkaisin sen olevan aika suosikkikombo. Ja ehtiihän sen lapsen tekemän lahjan sekä kortin katsastaa tämän kanssa myöhemminkin kuin aamukuudelta? Kaiken kaikkiaan luvassa on edellisvuotta rennompi isänpäivä – minulle, lapselle ja erityisesti isälle.

Ja niin se kakku! Ottaen huomioon, että leipomisen saralla mestariteoksiani ovat lähinnä erilaiset marjapiirakat, jotka nekin muistuttavat keskiosaltaan useimmiten paistoksia, olen melko törkeän tyytyväinen tähän neljästä kerroksesta koostuvaan täytekakkuun. Sen sisällä on murskattua mansikkaa ja päällä elintarvikevärjättyä kasvipohjaista kermaa sekä Dr. Oetkerin jalkapallosetin koristeet. Ajattelin että nurmella viihtyvä ukki saattaisi ilahtua teemakakusta. Nähtäväksi jää, miten käy!

 

Palloista, bloggaamisesta sekä disclaimereista

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Hiukset, Oma elämä, Vanhemmuus 9 kommenttia

Tajusin Lilyn perhebloggaajista koostuvassa ryhmässä jutustellessani olevani harrastusasioissa melko tavoiteorientoitunut. Usein julkisessa keskustelussa – ja jossain määrin myös kahvipöytäporinoiden tasolla, numeraalisesti mitattavissa oleviin suoritteisiin tähtävää ja kehittymistä seuraavaa harrastamista pidetään enemmän miesten juttuna ja naisten nähdään painottavan hyvää oloa, elämyksiä ja sosiaalisia suhteita.

En kuitenkaan usko noin yksiselitteiseen jakoon tässäkään asiassa; Vaikka bloggaaminen tarjoaa vertaistukea, uusia ystäviä ja hyvinvointia luovan puuhaamisen kautta, olen myös statistiikkaa kyttäävä ja seuraajista, tykkäyksistä sekä sydämistä innostuva tyyppi. Eikä halu kasvaa ja kehittyä jää vain blogimaailmaan oheistekemisineen kuten valokuvaukseen vaan salilla pitää nousta enemmän rautaa ja lenkillä kasvattaa keskinopeutta. Myös partiossa tietynlainen, vaikkakin hidas, nousujohteisuus on tärkeää.

Ellei kehitystä tapahdu, tuntuu herkästi siltä, että junnaan paikallani; Mietin, onko minulla riittävästi annettavaa tai antaako harrastus itselleni tarpeeksi, jos se ei paranna kestävyyskuntoa tai luvut eivät osoita tekeväni blogisettiäni niin hyvin että se kiinnostaisi laajaa joukkoa ihmisiä. Muun muassa siksi onkin todella motivoivaa, että Lilyn toimituksessa on huomioitu Lilyssä toimiva aktiivinen ja suuri perhebloegeista kiinnostunut porukka, johon kuuluvista moni lukemisen ja kommentoimisen lisäksi tuottaa myös omaa sisältöään.

Uusi perhekategoria nimikko-, suositeltuine- ja kaikkine perhebloggaajineen pitää sisällään monella tapaa taitavaa ja antaumuksella hommaansa tekevää joukkoa. Monet perhebloggaajat rakentavat tietoisesti ja oman panoksensa antaen, yhdessä muiden kanssa Lilystä entistäkin vahvempaa yhteisöä, jakaen kokemuksia kaikilta elämän osa-alueilta, ei yksinomaan perheasioista.

Olen kirjoittanut hiljattain siitä, miksi bloggaan, mutta ajattelin kertoa parin kysymyksen innoittamana lyhyesti myös siitä, miten bloggaan; Ideat postauksiin kumpuavat monesta lähteestä: omasta arkielämästä, emotionaalisista ylä- ja alamäistä, lapsen touhuista, sisustusprojekteista, innostavista tapahtumista, uutisista, oman alan asiantuntijalehdistä, verkossa käytävistä keskusteluista, matkoista, uutuustuotteista, haasteista, parisuhteesta…

Teen listoja postausaiheista ja jonkun aiheen ollessa mielen päällä, mutta ajan ollessa kortilla, saatan luoda postausluonnoksen Lilyyn. Kirjoitan postaukselle otsikon ja tärkeimmät ajatukset ylös ranskalaisilla viivoilla. Pyörittelen aihetta päivän mittaan, haen kenties lisätietoa, ihan jo siksikin etten puhuisi läpiä päähäni ja kyselen muiden mielipiteitä aiheeseen. Kun ehdin istahtaa koneelle, kirjoitan tekstin auki ja lisään alkuperäiseen luonnokseen kypsyttelyn aikana heränneet teemat.

Joihinkin juttuihin jään myös jumiin, kuten Elämä säästöliekillä – asiaa rahasta-juttuun. Rahasta ja sen puutteesta kirjottaessa on usein riskinä, että osa lukijoista raivostuu kommenttihuutamaan että toisilla on vielä vähemmän rahaa kuin meillä eikä teidän tuloillanne parane valittaa – vaikka jutussa kuinka olisikin tarkoituksena pohtia, miten erilaiset tulotasot voivat vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin todellisuudessa, jossa kaikki eivät voi vaan istua trendikahviloissa päivät pitkät ja osalta jää vuokrakin maksamatta, kun ei ole rahaa.

Laajemmissa ja yhteiskunnallisemmissa jutuissa näkökulmia olisi perinteisesti miljoona erilaista ja mietin usein, pitäisikö niihin lisätä sekaan vielä tilastoja vaikkapa tuohon rahajuttuun liittyen opiskelija- ja lapsiperheköyhyydestä. Ja toki pohtia, miten vanhempainvapaat vaikuttavat perheiden taloudelliseen tilanteeseen. Yhteiskunnallisista aiheista kirjoittaminen on minulle tärkeää, mutta se on tavallaan tosi kuormittavaa, varsinkin juttujen lukumääriin nähden. Hauskat kissavideot, arkimöläytykset ja raflaavasti otsikoidut minijutut keräävät nimittäin paljon enemmän huomiota.

Onkin ehkä vähän tyhmää kantaa mukanaan ”ammattiylpeyttä”, joka pistää luonnostelemaan juttuja, miettimään niiden sisältöä, rakennetta ja kirjoitusasioita tai hylkäämään postausaiheen kelvottoman laatuisiksi katsomieni kuvien vuoksi. Toisinaan tekisi mieli sortua samaan, mitä näkee joissain blogeissa tehtävän eli turvautua muiden sisällöllä ratsastamiseen ja kirjoittaa otsikkoon Lastensuojelu on kriisissä. Ja sitten kertoa lyhyesti tekstikentässä, että kannattaa lukea tämä, jonkun toisen kirjoitama juttu, koska se on hyvä ja aihe koskettaa bloggaajaa. Koen että bloggaajana minun tulisi kuitenkin tuottaa oma sisältöni eli tekstiä, joka antaa aiheeseen jotain uutta sekä vastata pääasiassa omilla kuvillani ja videoillani myös blogini visuaalisesta puolesta. 

Edit: Emmi, jota kunnioitan ihmisenä ja bloggajana, huomautti, että olin taas aika kärkevä asian esille tuomisessa. Joten pehmennetään kulmikasta ulosantiani seuraavalla… Seuraan Bloglovinin kautta lähemmäs kahtasataa blogia, blogiholisti kun olen. Ja niistä iso osa on perheaiheisia. Kaikki valtavan hyviä, koska en muuten turhaisi niiden lukemiseen aikaa. Mainitsemani lieveilmiöt, jotka itseäni ärsyttävät, koskettavat murto-osaa blogeista ja jokainenhan voi valita, mitä blogeja seuraa. Suurimmaksi osaksi blogeissa on todella ihania, inspiroivia, koskettavia ja laadukkaita juttuja. 

Vierastan vähän ajastusta siitä, että blogijuttuihin pitäisi lisätä selittely- ja hyvittelyosa, ettei kukaan vain loukkaantuisi tai ajattelisi pitäväni itseäni muita parempana, koska siitä ei todellakaan ole kyse, mutta tehdään se nyt jälleen varmuuden vuoksi. Olen vähän tällainen perusnegatiivinen valittajatyyppi, joka unohtaa kehua ja heitellä keijupölyä ympäristöönsä. Että jos unohdan sanoa, miten mainioita bloggaajakollegoita minulla on, miten paljon rakastan kaikkia lukijoitani ja lähettää virtuaalisijaksuhaleja, pahoittelen sitä vilpittömästi. Pus. 

Säännöllisesti kysellään myös, milloin bloggaan ja vastasinkin siihen osittain jo aiemmin. Oikea vastaus lienee: aina kun ehdin; Tekstejä ja kuvia syntyy reissuissa, junamatkoilla, samaa asiaa jankkaavilla luennoilla ja luentojen välisillä tauoilla, vessassa, partiotapahtumissa lasten jo nukkuessa, lapsen päivunien aikaan tai tämän ollessa jossain isänsä tai isovanhempiensa kanssa. Sekä tietysti myöhäisiltaisin ja öisin. Saa nähdä, miten työelämään siirtyiminen, tavalla tai toisella, tulee vaikuttamaan aikanaan bloggaamiseeni. Mutta siihen on vielä aikaa, joten katsotaan tilannetta sitten lähempänä.

P.S. Jos joku on päätynyt blogiini kategoriauudistuksen myötä, kannattaa lukaista ainakin Norppalan väen esittely sekä juttuni siitä, miksi pidän perheblogia juuri Lilyssä.

 

 

Meillä asuu machomies

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Höpsöä, Lapset ja lasten tyyli, Vanhemmuus Kommentoi

Ja voin kertoa, ettei näitä elkeitä ole ainakaan peritty tai opittu erittäin arvostavasti, tasa-arvoisesti ja ajoittain jopa ärsyttävän korrektisti naisiin suhtautuvalta aviomieheltäni. Vaan minulta, naiselta, josta on vähintään puoliksi tosissan usein sanottu että miehenä olisin aivan kauhea tyyppi.

Oikeastihan tällaiset edesottamukset menevät lähes sataprosenttisesti lapsen touhottamisen piikkiin, mutta mitä sanoisitte vaikka miehestä, joka koettaisi saada naisen pysymään lattialla makuulla, koska hän on nyt leikisti laiva. Tai ilmoittaisi, ettei isällä ole sitten mitään asiaa tisseille, koska hän haluaa nyt rummuttaa niitä. Niinpä.

Uusimpana älynväläyksenä lapsemme keksi, kirjoitellessani koneella jotain, polvet vartalon alle koukistettuina ”muna-asennossa”, käydä läpsyttelemässä minua pakaroille ja ilmoittaa että ”äiti voisi nyt pomputtaa pyllyä”. Siis anteeksi mitä?

Kuvan komentotilanne ei liity jutun tapauksiin.

 

 

Taaperovuoden parhaita ja pahimpia

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Höpsöä, Vanhemmuus 2 kommenttia

Meillä on asustanut taapero, laskutavasta riippuen, reilusta vuodesta puoleentoista vuoteen. Koinkin sopivaksi tarttua tässä välissä Vuoden mutsien heittämään haasteeseen ja listata taaperotaipaleemme huiputukset ja pohjakosketukset – kevyellä hömppäotteella valikoituina tietenkin.

TOP 3

1. Parhausihmisten palvonta oheistuotteineen.
Kuten olen monesti kirjoittanut, tapaamme perheenä vanhempiamme sekä sisaruksiamme verrattain usein ja lapsemme kyläilee heidän luonaan ja reissaa heidän kanssaan meitäkin useammin. Ja mikäpä sen ilahduttavampaa kuin lapsen innostus yhteisistä piha- tai legoleikeistä, veneilystä, saunomisesta tai uima-allashommista. Sekä vanhemmat että päiväkodin aikuiset saavat kuulla juttuja isovanhempien, enojen, sedän ja tädin kanssa tehdyistä jutuista lähes kyllästymiseen asti, niin kivoja ne ovat.

Ehkäpä melko varma mahdollisuus lastenhoitoapuun? Tai lapsen Pappa- ja ajoittaiseen Ukki-fanitukseen liittyvät lieveilmiöt kuten kaiken mahdollisen irtaimiston käsittäminen jomman kumman isoisän omaisuudeksi – vaikkapa ruotsinlaivan kutsuminen Papan laivaksi.

2. Yhteiset hellyys- ja löhöyshetket.
Ikiliikkujamme on alkanut iän myötä viihtyä paikoillaan edes parinkymmenen minuutin mittaisia pätkiä. Vaakatasossa viihtyvänä leppoistajana nautin lapsen kanssa peiton alla pötköttelystä, kirjaa lukien tai lastenohjelmaa katsellen. Samalla voimme halailla, kaulailla ja rupatella pieniä, useimmiten varsin pöhköjä juttuja.

Lapsella on juuri näihin hetkiin liittyen mainioita keskustelunavauksia muun muassa ”Äiti, äiti, äiti”, ”Äiti rakas”, ”Mitä mietit” ja niihin sopiviin vastineisiin ”Kuutti, Kuutti, Kuutti”, ”Äidin rakas” ja ”Mitäs itse” vastataan jatkamalla höpinää alusta tai toteamalla ”Enpä paljon mitään”. Löhöilykeskustelumme eivät useinkaan ole aina erityisen henkeviä. Toisinaan pohdiskelemme syntyjä syviä pitkänkin aikaa, mutta se on jo ihan toinen juttu.

3. Loputon uteliaisuus ja kehittävät keskustelut
Lastamme tuntuu kiinnostavan ihan kaikki. Lintujen tarkkailu, sateenvarjon toimintalogiikka, pyykinpesukoneen käyttö (mukaan lukien tekniset seikat kuten mistä vesi tulee koneeseen ja mistä se poistuu), ruoanlaitto ja leipominen sekä sääilmiöt. Halu tietää, oppia ja ymmärtää on valtaisa. Onnekseni tykkään selittää asioita juurta jaksain sekä täydentää tietämystäni niiltä osin minne tietoni tai muistini eivät yletä. Olen tosin joutunut joskus pidättelemään naurua selitysten lomassa, muun muassa kertoessani, ettei minun tarvitse lähteä kauppaan, koska pissaaminen sujuu nykyiselläkin välineistöllä ihan hyvin, kiitoksia vain huolenpidosta.

BOTTOM 3

1. Mysteeriraivarit eli hetket, jolloin kaikki on lapsen mielestä aivan hanurista.
Mahdollisuuksia neuvotteluun tai keskusteluun ei löydy. Eniten käyttämäni esimerkki tästä on eräs kylpy-yritys;
Oli iltapuuhien aika eikä lapsella pitänyt olla mitään fyysistä syytä olla erityisen ärtyisä, sillä ruoka- ja uniasiat kulkivat aikataulussaan eikä hän ollut kipeänä. Kysyin Kuutilta, haluaisiko hän mennä kylpyyn vesileikkeihin ja tämä ilmoitti haluavansa. Laitoin kylpyveden valumaan ja ilmoitin pikapuoliin ammeen olevan nyt täynnä. Lapsi ilmoittikin että: ”Ei mene kylpyyn.” Kysyin että mistäs nyt moinen, kun juuri äskenhän tämä tahtoi kylpyyn. Sain vastaukseksi vain tiukan EI:n.

Päätin kokeilla kepillä jäätä ja kysyin ”Meneekö äiti sitten kylpyyn?”. Sain vastaukseksi huutokiellon, joka ei sisältänyt edes sinällään validia argumenttia takapuoleni varsin epätodennäköisestä mahtumisesta Flexi Bathin sisälle. Ehdotukseni kylvettää koiraa herätti hetken tuumintatauon jälkeen niin ikään kieltävää kiljuntaa. Lopulta totesin kaatavani veden pois, mikä sai aikaan vielä kovempaa huutoa, jos mahdollista.

Lopulta kiskoin lapselta vaatteet pois ja istutin tämän ammeeseen. Huuto loppui kuin seinään ja Kuutti alkoi leikkiä ankoillaan ja laivoillaan täysin tyytyväisenä. Oli kuulkaat elämäni parhaiten käytetyt viisitoista minuttia etten sanoisi. Keskustelulla kaikki sujuu-kasvattajat, tervetuloa meille keskustelemaan tuon höyrypään kanssa, ihan milloin vain!

2. Syyllisyys
Lapsi viihtyy päiväkodissa ja kyläilemässä, myös ilman vanhempiaan. Välillä mieluisassa kyläpaikassa vanhemmat koetetaan jopa hätistää toiseen huoneeseen tai kerrokseen leikkien tieltä. Mutta silti syylisyys kalvaa ja mieli täyttyy tasaisin väliajoin sen pohtimisesta, saako lapsi nyt varmasti riittävästi yhteistä aikaa, hellyyttä, huomiota, positiivista palautetta tai huolella suunniteltua, pedagogisesti perusteltua ja mielekkäästi toteutettua ohjelmaa. Moneen kohtaan vastaus on huonoimpina päivinä vahva ehkä, mutta toivoisin kokonaisuuden kallistuvan kuitenkin plussan puolelle.
3. Uhmakohtaukset.
Ulos lähtiessä juostaan karkuun pukemista, vessaan ei haluta mennä, vanhemman levittäessä pyykkiä lapsi paiskoo spagetit syöttötuolin alla norkoilevan koiran niskakarvoihin. Naureskelua, vääntelehtimistä, kiukuttelua, oikein viimeisen päälle aikuisen hermoille käyvää käytöstä. Niin tasan tarkkaan ikään kuuluvaa hölmöilyä, josta selvitään jämäkkyydellä, säännöistä muistuttamisella ja kyllä, ajoittaisella suutahduksella myös aikuisen puolelta.

”Tää on vaan vaihe”-mantra käy toisinaan vähän kuluneeksi, kun miettii että kuinka moni jaksaisi pari vuotta kestävää vaihetta, jossa korvasta valuisi yhtäkkisesti neonvihreää tahmaa kuppikaupalla: Absurdin sekoilun sietokyvylläkin on rajansa.

Kaiken kaikkiaan taaperovuosi hakkaa kuitenkin tuskaisen pitkän, huonosti nukutun ja perheen kriisiyttäneen vauvanvuoden kirkkaasti, vähintään lukemin 10-0. Enemmän taaperoa ja leikki-ikäistä, vähemmän vauvaa, kiitos vaan.

Mitkä asiat tai kokemukset pääsisivät teidän taaperovuoden parhaat ja pahimmat listoillenne?

Matkagarderoobikurkkaus ja reissusuunnitelmat

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Matkat, Muu tyyli, Vanhemmuus 3 kommenttia

Aikuisten reissulle Tukholmaan miehen ja kahden parhausnaisen kanssa – voi kyllä!
Tosin suunnitelman varjopuolena on tähän mennessä pisin aika erossa lapsesta. Lohtua tuo kuitenkin se, että lapsi hengailee idolinsa Papan ja suosikkilistan kärkisijoilla keikkuvan Fammunsa kanssa mökillä, jolla oleilusta hän pitää kuin hullu puurosta.

Olemme tosiaan varsin säännöllisesti Tukholmassa vierailevaa sorttia ja jos aikaisempien reissujen postaukset kiinnostavat, niitä löytyy näpsästi esimerkiksi oikean sivupalkin hakutoimintoa käyttämällä. Ja tästäkin reissusta tulee varmasti jotain reportaasia, viimeistään palatessamme maisemiin maanantaina.

Satama kutsuu pikapuoliin, mutta reissufiilikseen pääsemistä vauhdittaakseni räpsin kuvia matkavaatekerroistani. Osa vaatteista tulee päälle, mutta loput sullon laukkuun hygieniatarvikepussukan, meikkilaukun, kameralaukun ja tietokoneen kaveriksi. Kyllä, kone ja kamera pysyvät visusti mukana matkallakin. No rest for the wicked.

Suunnitelmissa olisi ainakin käydä vinkkaamassani näyttelyssä, lillua laivan uima-altaassa, syödä hyvin, shoppailla ja käydä tanssimassa, nyt kun mukanani on potentiaalisesti innokasta tanssiseuraakin. Muistakaahan kurkkia matkan reaaliaikaisempia käänteitä Facebookista ja Instagramista sekä nauttia viikonlopusta!

Moikkamoimoi!

Tunnustus

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Muu hyvinvointi, Vanhemmuus 2 kommenttia

Tuntuu että jokainen naistenlehti ja elämäntaito-opas pursuaa neuvoja siitä, miten elämässä pitäisi osata ottaa rennosti, karsia ikävät ihmiset ja kuormittavat puuhat minimiin. Ratkaista ongelmansa ja saada ulkoiset puitteet tietyssä määrin kuntoon, jotta voisi nauttia elämästä.

Halusin vain käydä huikkaamasta että sairasteluista ja kiireestä (sekä valitettavasta erosta avaruuspoikakaverini kanssa, terveisiä S:lle, jos luet tätä!) huolimatta elämäni on yksinkertaisesti hurjan ihanaa. Täynnä rakkautta, ystäviä, lapsen kasvun seuraamista, hyvää ruokaa ja uusia, positiivisia haasteita.

Kroonisena kyynikkona ja satunnaisena skeptikkona koen onnellisuuteni hehkuttamisen vaikeaksi; Olen pohjimmiltani ehkä eniten ”kakkaa kynsien alla”-bloggaaja, joten se ei lipsahda suustani tai näppäimistöstäni usein, saati luonnostaan… mutta nyt oli yksinkertaisesti pakko: On helppoa olla onnellinen, tässä ja nyt.