Aihearkisto: Vanhemmuus

Elämäni kauheimmat sekunnit

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Lapset ja lasten tyyli, Oma elämä, Vanhemmuus 1 kommentti

Lueskelin Valeäidin kertomusta tilanteesta, jossa lapsi oli päässyt luikahtamaan omille teilleen, vanhemman tarkkaavaisuuden kääntyessä hetkeksi toisaalle. Pystyin samaistumaan hänen tunnelmiinsa, sillä säikähdin itsekin hetki sitten ihan todella. Pahemmin kuin ehkä mitään aiemmin.

Pelkoa, kauhua ja säikähdyksiä on monenlaista. On kauhuelokuvien ennalta-arvattavia, mutta piinaavia, koko ajan nurkan takana vaanivia säikäytyksiä ja liian vilkkaan mielikuvituksen aikaansaamaa pelkoa hiljaisella metsätiellä. (Ja miettikää, kun sieltä vesakosta yhtäkkiä tulla rymistelee hirvi – voi sitä kauhun määrää!)

On nimeämätöntä pelkoa läheisten sairastumisesta tai tapaturmiin joutumisista, inhottavimpina selittämättömät pahat aavistukset, jotka käyvät toteen. Ja sitten on selviytymisen kannalta olennaisia säikähdyksiä, jotka saavat hyppäämään pois huomaamatta jääneen auton edestä, väistämään käärmettä tai vetämään käden pois leimahtavan paistinpannun läheltä.

Toissaviikon perjantaina meillä oli melko tiiviisti ohjelmoitu ilta. Heti harjoitteluni loputtua hyppäsimme autoon, veimme iPadin huoltoon, kävimme ostamassa viemisiä ja suuntasimme kyläilemään, minkä jälkeen koetimme ehtiä vielä hyödyntämään saunavuoromme.

Huoltofirman parkkipaikalla, jossain päin Helsingin laidalla, mies lähti autosta viemään laitetta huoltoon. Irroitin lapsen istuimesta, nostin tämän ulos ja etsin auton etupenkiltä avaimia voidakseni lukita auton. Kuvittelin nähneeni miehen heittämässä niitä penkille lähtiessään. Avaimia ei löytynyt; Mies olikin ottanut ne mukaan. Käännyin sanoakseni lapselle että mennään hakemaan iskältä avaimet, että saadaan auto lukkoon. Ja lasta ei näy missään, ei yhtään missään.

Pyörin ympäri, katsoin onko lapsi kiertänyt auton toiselle puolelle. Parkkipaikka oli lähes tyhjä, näin esteettömästi viitisen metriä lähes joka suuntaan. Meinasin mennä totaaliseen paniikkiin: Eihän lapsi voi muutamassa kymmenessä sekunnissa ilmaan haihtua eikä kukaan voi tätä vierestäni napatakaan minun huomaamattani.

Huusin lasta nimeltä pariin otteeseen, kuulostin varmasti hätääntyneeltä. Tein nopean tilannearvion ja totesin, ettei parkkipaikalla ollut mitään lasta kiinnostavaa. Hänen oli siis täytynyt olla tarkkaavaisena auton kyydissä ollessaan ja huomata, mihin suuntaan mies oli lähtenyt. Suuntasin siis parkkipaikan viereisen rakennuksen kulman taakse kohti huoltoa ja lapsi tuli nurkalla vastaan. Hän oli lähtenyt miehen perään ja katsoi minua hölmistyneenä. Varmaan ihmetteli hätääntynyttä ääntäni.

Vasta pari päivää myöhemmin tajusin, miten vaarallinen tilanne olisi ollut vaikkapa väkijoukon keskellä tai lähellä isoa autotietä. Onni onnettomuudessa että selvisimme vain säikähdyksellä. Tiedänpä olla päästämättä lasta pois silmistäni hetkeksikään. Vahingosta viisastuneenakaan en pysty ymmärtämään, mitä järkeä evolutiivisesti tai muutenkaan on siinä, että kaksivuotiaalla on taitoja vaikka mihin, muttei järkeä sen himpun vertaa.

Ovatko lapsenne tai muut metrin mittaiset tyypit onnistuneet säikäyttelemään teitä kunnolla?

 

17/52: Pikatsemppaus

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Lapset ja lasten tyyli, Terveys, Vanhemmuus Kommentoi

Eihän se ole lapsen syy, että olen onnistunut poimimaan itselleni jostain tällaisen kaikki voimat vievän ja henkeä ahdistavan taudin; Olenkin koettanut venyttää pinnaani ja olla niin hyvä vanhempi kuin olen yskänpuuskien, pihisemisen, torkahtelun ja kuumehoureiden lomassa kyennyt.

Pikainen saippuakuplien puhaltalusessio matkalla autolle ja kohti lääkäriä kuului näihin äitiysponnisteluihin. Sopivan rauhallista ja nopeaa puuhaa, jonka pystyin suorittamaan kököttämällä kyykyssä sekä vetoamaan pojan ja miehen kauppareissuun puhalleltuani kuplia pienen hetken. Tänään kävin tosiaan lääkärissä. Ensin suuntasin terveyskeskuskseen, jossa oli niin ruuhkautunut päivystys, että minut ohjattiin erikoislääkärille paikalliseen Aavaan.

Lääkäri syynäsi keuhkojani ja hengitysteitäni pitkään tutkien ja kuunnellen. Tuomioksi tuli ärhäkkä keuhkoputkentulehdus ja tulehduksen alku keuhkoissa. Kannoin apteekista lääkkeitä kotiin peräti kuudellakymmenellä eurolla (opintotuella kituuttava kiittää!), vaikka olen yleisesti ottaen sitä mieltä, ettei hengitystieinfektioita tarvitse lääkitä.

Siinä vaiheessa kun pelkkä autolta lääkärikeskukselle käveleminen saa aikaan yskäkohtauksen, hengityksen vinkumista ja huimausta täytyy kuitenkin antaa periksi. Syödään sitten antibioottikuuri, hengitellään avaavaa astmalääkettä ja suihkitaan kortisonia. Josko vaikka joskus paranisikin. Eikä varsinkaan avaava lääke ole pahitteeksi ulkona leijuvan siite- ja katupölymääränkään vuoksi…

P.S. Tänään on viimeinen päivä osallistua pöllöarvontaan ja alekoodia voi hyödyntää vielä 5.5 asti.  

Viisitoista

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Vanhemmuus Kommentoi

52-viikkoa kuvaprojekti, kotilöhöysasut ja erään sateisen sunnuntain välipalahetki. Siinäpä määräävät seikat, suunta ja tarkoitus näille kuville.

Nauttikaahan tekin lopusta viikonlopusta ja rakkaittenne seurasta! Minä aion käydä vielä vähän urheilemassa pitkän, lapsen kanssa tehdyn messukierroksen päätteeksi ja illaksi voisin käpertyä miehen viereen katsomaan jotain hyvää rikossarjaa.

P.S. Sain vastattua muutaman edellisen postauksen rästiin jääneisiin kommentteihin. Luen kommentit aika nopeasti, kun saan niistä sähköpostitse ilmoituksen, mutta vastaaminen venyy toisinaan, sillä en voi näpytellä vastauksia jokaisessa tilanteessa, esimerkiksi harjoittelusta käsin.

Musikaalinen erhe

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Lapset ja lasten tyyli, Vanhemmuus 8 kommenttia

Jos olette kuunnelleet Ipanapa Räppiä, tuota mainiota lastenlevyä, jolta räppiskeptikkoäidinkin korvaan on jäänyt pari lihavaa korvamatoa, saitte otsikosta ehkä omanne, olkaa hyvät.

Lapsen musiikkikasvatus, se on mietityttänyt viime aikoina jonkin verran; Milloin se pitäisi tosissaan aloittaa, miten ja kenen toimesta?

Meiltä löytyisi kotoa verrattain pätevä musiikkikasvattaja: Mies on nimittäin kaiketi ihan musikaalinen, sillä hänellä on yksi hyvin hallussa oleva instrumentti sekä pari ”leikkisoitinta”. Laulutaitokin teoriassa löytyy vaan ei kovin hääppöistä lauluääntä.

Minä taas olen sekä rytmitajuton että sävelkuuro, minkä kuka tahansa tanssimistani katsellut tai lauluani kuunnellut voi vahvistaa. Pöhköintä jutussa on se, että lapsen musisointisuosikista, aikuisen kanssa laulamisesta, vastaan silti minä – mies kun odottaa kuulemma instrumenttiopetukselle otollista ikää.

Onneksi päiväkodin viikko-ohjelmaan kuuluu yhdestä kahteen yhteistä lauluhetkeä ja hoitajat laulelevat lapsille muutenkin. Ja onhan lapsella ainakin pari musikaalista isovanhempaa sekä kolme laulu- ja soittotaitoista kummia. Heitä koetan työllistää musisointihommiin aina kun tapaamme ja muistan asian. Tosin lapsi raahaa kyllä oma-aloitteisestikin sukulaisiaan piano- ja kitarahommiin.

Lapsella tuntuisi riittävän intoa loputtomiin, sekä soittamiseen, laulamiseen että mukana jammailuun. Lauluun ryhdytään kesken leikkien ja aikuisiakin pyydetään laulamaan erilaisia lauluja. Uudet soittimet leikkisaksofonista ja rummuista ihan oikeaan huuliharppuun kiehtovat. Tosin klassiset lasten ensisoittimet, erilaiset marakassit, ovat saaneet osakseen vain laimeaa kiinnostusta. Liekö niissä liian hiljainen ääni?

Oikeita nuottikirjoja lapsi ei sentään jaksa käyttää: Nehän ovat hurjan tylsän näköisiä. Sen sijaan joululahjaksi saatu kuva-sanakirja on kovaa soittokirjakamaa. Kuutamosonaatti on ihan passé, tosimuusikot soittavat punaista kissaa tai Papan laivaa.

Lapsen innostus musisointiin on tarttuvaa ja johtaa usein myös koomisiin tilanteisiin;
Mies koetti kerran saada lapsen touhuamaan jotain omia hommiaan hetkeksi. Hän käski tätä laittamaan pehmoeläimensä nukkumaan ja laulamaan niille unilaulun.

Lapsi kantoi kaksi pupuaan ja Myyränsä sänkyyn, peitteli ne, juoksi hakemaan joululahjaksi saadun ukulelensa ja rämpytti soitintaan mylvien samalla ”unilaulu, unilaulu, unilauluuuuuu”. Vähän kyllä nauratti, sillä olisi pitänyt olla kuolemanväsynyt voidakseen nukahtaa siinä maailmanlopun metelissä.

Millaista musiikkikasvatusta olette saaneet tai tarjonneet lapsillenne? Ja mikä on päiväkodin, harrastusten ja koulun osa sopassa?

P.S. Videolla on vähän pojan musiikkihommia, lisää löytyy instagramista.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

Eron tuskaa(ko) eli tutti ja vaipat hiiteen

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Lapset ja lasten tyyli, Vanhemmuus 12 kommenttia

Meidän huushollissamme on ollut meneillään kaksi projektia, joista toiseen lähdimme rytinällä ja toiselle olemme antaneet enemmän aikaa. Kuten postauksen otsikkokin antaa ymmärtää, projektit ovat olleet varsin pikkulapsiperhespesifejä, sillä harvassa aikuistaloudessa tutista luopuminen tai vaipattomuusharjoittelu ovat akuutissa vaiheessa.Voitaisiin jopa sanoa, että nyt ollaan sisustus-, elämäntapa- tai tyylijuttujen sijaan äitiysblogiskenen keskiössä. Syvällä, synkässä ytimessä.

Tutista päätimme luopua 2-vuotis-hammastarkastuksen (jossa siis kävimme reippaasti ennen lapsen kaksivuotispäivää) innoittamana. Olivathan tutin runsaan ja pitkäaikaisen käytön mahdolliset vaikutukset purentaan tiedossamme jo ennalta ja siksi olimme rajoittaneet tutin käytön vain ilta- ja päiväunille nukahtamiseen sekä kurjimpiin sairastelupäiviin. Hammaslääkärireissua olin pitänyt mielessäni jo etukäteen tietynlaisena rajapyykkinä ja heti tarkastusta seuraavat päiväunet nukuttiinkin ilman tuttia.

Ehkä parin, kolmen päivän ajan jouduin vastaamaan unia edeltäviin kyselyihin tuttien olinpaikasta. Heitin kehiin monelle tutun tarinan oravavauvoista, jotka sijoitin kertomuksessani asumaan kotimme läheiseen mäntyyn. Lapsi kun on seurannut oravien touhuja kyseisessä männyssä parvekkeelta ja ikkunasta jo pidemmän aikaa.

Kerroin, miten oravaemolla on hurjan monta oravavauvaa ja ne kaikki itkevät ilman tuttia ja miten oravat tulevatkin todella iloiseksi, kun saavat lapsemme tutit, onhan Kuutti kuitenkin jo iso poika. En joutunut kertomaan nyyhkytarinaa kokonaisuudessaan kovinkaan monta kertaa, sillä jatkossa epämääräisempi ”oravien luona” riitti jo vastaukseksi.

Odotin homman leviävän käsiin, helpolta tuntuneesta alusta huolimatta, mutta ei. Kerrankin, siis painotan, kerrankin, jokin vaihe sujui helposti. Halleluja! Uskoni lapsiin, ihmiskunnan selviytymiseen ja evoluutioon palautui edes hiukan.

Sisäsiisteyskasvatuskin on edennyt tasaiseen tahtiin, hitaasti mutta varmasti. Enenevä määrä asioinneista hoidetaan pottaan ja vaippapyykkikoneellisten määrä vähenee niin ikään hiljaksiin. Rennompina kotipäivinä, jolloin aikaa mahdollisten lätäkköjen luuttuamiseen ja pyykin pesuun on enemmän, lapsi saa painella ilman vaippaa – ja vaatteita, luonnostaan lämmin kun on. (Äitiinsä tullut.)

Tavoitteena olisi saada lapsi ymmärtämään, että asiat kuuluu tehdä pottaan ja rykäistä vaipat pois käytöstä (yövaippoja lukuun ottamatta) kokonaan viimeistään kesälomalla. Eli armonaikaa ajatuksen lanseeraamiselle on vielä kolme kuukautta. Jaiks! Ajattelinkin kysyä, löytyisikö teiltä jotain hyviä vinkkejä vaipattomuusharjoitteluun? Kaikki niksit otetaan ilolla vastaan!

P.S. SISUSTUSKIRJA-ARVONTAAN TÄSTÄ!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Lumoava isänpäiväarvonta

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Lapset ja lasten tyyli, Uutiset & yhteiskunta, Vanhemmuus 50 kommenttia

Lumoava on tullut minulle paremmin tutuksi vasta muiden Kidebloggaajien tekstien ja kuvien kautta. Kiinnostukseni Lumoavaa kohtaan heräsi aikanaan, kun minulle selvisi että Lumoavan korut sekä suunnitellaan että valmistetaan Suomessa.

Olenkin käynyt useamman kerran kurkistamassa, millaisia koruja Lumoavalla taiteillaan, kuten heidän sivuillaankin sanotaan, ylpeänä kotimaisuudesta ja käsityönä valmistettavasta tuotemerkistä.

Jopa omaan niuhoon makuuni sopivia koruja löytyi useampia; Suosikkejani ovat Sade– ja Paratiisi korusarjat, Karnevaali– ja Kuningatar riipukset sekä Kukinto– ja Pihla korvakorut.

Miesten koruvalikoiman selaaminen oli sen sijaan jäänyt vähemmälle, mutta isänpäivän lähestyessä kävin kurkistamassa myös miesten korutatarjontaa. Omia suosikkejani olivat Soturi-sarjan korut ja Mahti-riipus ketjuineen.

Sainkin Lumoavan kautta kuvattavaksi muutamia Soturi-tuoteperheen koruja ja kävimme Kuutin kanssa kuvaamassa touhukkaita isoisä-lapsenlapsi kuvia lapsuudenkodissani. Isä suoriutui valokuvamallina toimimisesta omaan hillittyyn ja melko vakavamieliseen tapaansa.

Minusta on ihanaa, että isille on oma päivänsä, onhan heidän roolinsa monissa perheissä ja monien lapsien sekä aikuisten elämässä suuri. Isät ansaitsevat tulla muistetuiksi ja arvostetuiksi, kuten olen aiemminkin kirjoittanut.

Siksi minusta on erityisen mukavaa polkaista käyntiin koruarvonta, jossa joku teistä voi voittaa vapaavalintaisen Lumoavan miesten korun. (Palkinnon arvo on 85-195 euroa.)

Tyylikäs koru on saajan iästä riippumaton, arvokas lahja omalle isälle, isoisälle, puolisolle, kumppanille, poikaystävälle, lapsen tai lasten isälle tai miksei vaikka isänä erityisen ansioituneelle ystävälle.

Voit osallistua arvontaan kommentoimalla tähän postaukseen ja linkittämällä Lumoavan sivuilta toivomasi miesten malliston korun kommentin yhteyteen. Arvonta päättyy tiistaina 5.11 klo 23.59.

Laitathan kommentoidessasi (vain minulle näkyvään) sähköpostikenttään sellaisen osoitteen, josta voin tavoittaa sinut helposti, jos arpaonni osuu kohdallesi. Näin saan kyseltyä osoitetiedot mahdollisimman nopeasti ja koru ehtii perille ennen isänpäivää.

Onnea arvontaan!

Kävikö pahasti?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Oma elämä, Uutiset & yhteiskunta, Vanhemmuus 2 kommenttia

Lähdin innolla mukaan ideoimaan Rosannan blogitekstistä alkusysäyksensä saanutta Kävikö pahasti-kampanjaa. Tunsin asian heti omakseni, joten siitä kirjoittaminen vielä blogissakin tuntui mitä luontevimmalta tavalta viedä kampanjan ajamia ajatuksia eteenpäin.

Kampanja ja sen tueksi luotu sivusto saivat alkunsa ihmisten reaktioista eräänä arkisena päivänä, jona vanhus kaatui bussimatkalla. Miestä ei suinkaan autettu vaan kanssamatkustajat vain tuijottivat.

Blogikirjoituksen kommenttien kautta kävi ilmi, etteivät ihmisten väliinpitämättömät reaktiot toisten hätään, avuttomuuteen tai tukaliin tilanteisiin ole suinkaan harvinaisia. Kommentoijien tarinat rattaiden kanssa kaatuneesta äidistä, jonka lapsen voinnista ei edes kukaan ollut kiinnostunut ja vilkkaalla tiellä makaavasta, loukkaantuneesta moottoripyöräilijästä saivat Rosannan perustamaan sivuston.

Sivuston tarkoituksena on jakaa tarinoita eteenpäin, herättää keskustelua ja ajatuksia sekä saada ihmiset toimimaan tilanteissa joissa joku tarvitsee apua.

”Kampanjan sanomana on välittää viestiä, että me avaamme ovet pyörätuolissa istuvalle tai rattaiden kanssa kulkevalle, autamme kaatuneen pystyyn ja keräämme tämän tavarat maasta, kysymme kävikö pahasti. Soitamme ambulanssin jos yhtään epäilemme jonkun sitä tarvitsevan, ja jäämme odottamaan että se löytää perille.


Tämän kampanjan tarkoituksena on levittää sitä ihmisyyttä, mikä jokaiselta kuuluisi tulla refleksinomaisesti selkärangasta tällaisissa tilanteissa. Käyttäydytään me niin, että meidän lapset eläisivät maailmassa, jossa bussin lattialle makaamaan jätetyt vanhukset olisivat täysin absurdi ajatus.”

Lähde sinäkin mukaan!

Tarpeellisuuden ihanuudesta ja rasittavuudesta

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Oma elämä, Vanhemmuus 4 kommenttia

Raskausaikana näin unta, jossa lapseni kutsui omaa äitiäni ”äidiksi” ja unessa se sai minut kiukkuiseksi. Ehkä pääni valmisteli minua jo silloin rooliin, jossa olisin aluksi lapseni silmissä erityisasemassa muihin häntä hoitaviin aikuisiin verrattuna (tämän isää lukuun ottamatta).

Pikkuvauva-aikaa lukuun ottamatta en ole kokenut olevani ainut lapselle kelpaava hoitaja tai hänen kaipaavan yksinomaan äitinsä huomiota. Siinä missä monet ovat kokeneet lapsen tarvitsevuuden ja äitiin takertumisen jopa ahdistavana, on lapsemme kelpuuttanut lähes aina minut ja isänsä tasa-arvoisesti ensisijaisiksi huoltajikseen. Mitä vanhemmaksi lapsi on kasvanut, sen tärkeämmän roolin myös lähipiirin muut aikuiset ovat ottaneet.

Olemme siinä onnellisessa asemassa että olemme voineet tavata vanhempiamme ja useimpia sisaruksiamme niin usein ettei lapsemme ole missään vaiheessa pahemmin ujostellut tai vierastellut heitä. Suurimman osan ajasta isovanhemmat kelpaavatkin hoitajiksi jopa omia vanhempia paremmin – vain pelästyneenä ja rättiväsyneenä äidin tai isän syli alkaa tuntua parhaimmalta ajatukselta.

Kuuntelen joskus sellaisten tuttavien kokemuksia, jotka ovat olleet enimmän osan ajasta lapsen kanssa kahdestaan kotona vailla säännöllisiä kontakteja lapselle tuttuihin aikuisiin – usein pitkälti olosuhteiden pakosta. Jos lapsen toinen vanhempi (näissä tapauksissa isä) on asunut samassa taloudessa, hän on tehnyt pitkää työpäivää ja ollut muutenkin paljon poissa kotoa. Sukulaiset ja läheiset ystävät asuvat kaukana. Lapsi on usein hyvin kiintynyt äitiinsä ja muiden hoiviin jääminen on hankalaa.

Hetkittäin kadehdin sitä että olisin ainut aikuinen, jonka lapsi kelpuuttaa hoitajakseen, tämän huomion ja kiintymyksen keskipiste, mutten oikeasti kuitenkaan ajattele niin. Minusta useampi lapselle läheinen, tuttu ja tärkeä aikuinen on rikkaus, jos siihen on mahdollisuus.

Kun lapselta saa erityishuomiota vain silloin tällöin, tämän käpertyessä syliin väsyneenä tai tullessa hakemaan lohtua kaatumisen tai kiellosta harmistumisen vuoksi, se tuntuu mukavalta. Lapsen kiintymyksen ilmaisemisen tavat kehittyvät varmasti muun kasvun ja kehityksen rinnalla. Ehkä silloin saan äitinä hieman erityisiä huomionosoituksia.

Niin tai näin koen tällä hetkellä saaneeni tässä asiassa mansikat kakun päältä:
Lapsi osoittaa kyllä kiintymystään, mutta hyväksyy hyvillä mielin myös muut läheiset hoitajikseen. Uskon että tilanne on hyvä meille molemmille. Lapsella on tarvittaessa tälle turvallisia ja rakkaita hoitajia ja minä pääsen välillä muihin hommiin vailla huonoa omatuntoa.