Olipa kerran partiolaisten adventtikalenteri. Tiedättekö sellaisen perinteisen, pahvisen kuvaluukkukalenterin, jonka hinta muodostuu valmistuskustannuksien lisäksi pitkälti järjestön, lippukuntien ja ryhmien toiminnan tukemiseen menevästä osuudesta? Minä tiedän, sillä niitä pahuksen läpysköjä on tullut oman ryhmän kanssa myytyä sekä lapsena että nyt ryhmänvetäjänä kohtuullisen monena vuonna.

Minusta kalenteri on sinällään tosi kiva, että sen luukkujen takaa paljastuu [SPOILER ALERT] usein joulun odotukseen liittyviä kuvia: adventteina oikea määrä kynttilöitä, itsenäisyyspäivänä lippu, Lucian päivänä jotain teemaan sopivaa ja niin edelleen. Olinkin joulun odotusta romantisoivana ja lapsen kanssa keskustellen asioita opettavaksi vanhemmaksi pyrkivänä odottanut kuvakalenterin yhteistä avaamista…Näin meidät istumassa aamuvarhaisella lastenhuoneen lattialla ja itseni selittämässä, mikä on adventti tai itsenäisyyspäivä ja miksi luukun takaa paljastui juuri sellainen kuva. Siirtämässä perinteitä ja kaikkea muuta sentimentalista.

Aloitin tämän joulukasvatuksen kertomalla, että nyt on ensimmäinen adventtisunnuntai. (Partiolaisten adventtikalenterin luukut alkavat nimensä mukaisesti kulloisenkin vuoden ensimmäisestä adventtisunnuntaista, joskus esimerkiksi jo 28.11.) Kerroin että olohuoneen adventtikyntteliköstä saa nyt sytyttää yhden kynttilän, koska on ensimmäinen adventti – seuraavan kynttilän saisi sytyttää viikon päästä, toisena adventtisunnuntaina, jolloin kalenterista löytyisi ehkä kaksi kynttilää.

Lapsi jäi illalla huoneeseensa leikkimään junilla ja menin puuhaamaan jotain kotitöitä… Arvaako joku jo mitä tapahtui? Mies meni kurkistamaan hetken päästä, mitä lapsi touhuaa ja kuulin lapsen selittävän tälle jotain itkunsekaisella äänellä. Kurkistin huoneeseen ja mies totesi minulle englanniksi, että koeta olla räjähtämättä ihan täysin (ei tosin sanasta sanaan noin). Ja kyllä kiehahtikin niin että melkein silmissä musteni.

Kuutti oli repinyt kalenterin auki. Luukut ja lähes koko etupaneeli oli tungettu peltiseen rasiaan. Lapsi taisi nähdä ilmeestäni, että nyt tuli tehtyä niin sanottu kaardinaalimunaus, sillä tämä aloitti välittömästi hypernopean selitysrimpsun siitä, miten hän oli yrittänyt löytää ne kaksi kynttilää. Kuutilla oli ehkä ollut ajatuksenpoikanen hommaa ryhtyessään, mutta tämä tiesi selvästi puuhan olleen kuitenkin kiellettyä. Jouduin kävelemään huoneesta ulos ja vetämään syvään henkeä. Ja sitten vielä vähän lisää henkeä.

Jos olisin toiminut ensimmäisellä mieleen tulevalla tavalla olisin karjunut kurkku suorana jotain luokkaa: ”Voi vitunvitunvittu, hemmetin vatipää, eikös tästä puhuttu, että siihen ei kosketa omin päin. On se jukolauta turhan vaikeaa uskoa mitään?” Ja niin edelleen. Todennäköisesti paiskaten peltirasian teatraalisessa kaaressa päin seinää. Nytkin kiukkukyyneleet, joita vuodatan itse asiassa useammin kuin surukyyneleitä, kohosivat silmiin.

Koska 25 vuoden harjoittelu herkästi leimahtavan temperamentin hallinnassa on tehnyt tehtävänsä, kerroin vain erityisen kireällä äänellä, että nyt on tullut rikottua yhdessä sovittuja sääntöjä joulukalenterin käsittelyn osalta, se ei ollut kivasti tehty, nyt ei enää ole kalenteria ja äitiä ainakin harmittaa kovasti. Rangaistukseksi Kuutin hiljattain saama ja kovasti leikeissä seikkaillut paloauto muutti joksikin aikaa jäähylle.

Yleensä sääntörikkomuksista selviää huushollissamme toruilla ja keskustelulla, mutta jos satuttaa toisia tai rikkoo jotain, niistä saattaa seurata myös rangaistus. Sekä tietenkin vielä harjoitteluvaiheessa olevaa anteeksipyytelyä. Ja nyt rikottiin kerralla sekä kalenteri että hieman äitiäkin, joten paloauto sai lähteä.  Sinne menivät yhteiset opetustuokiot, joulun odotuksen fiilistely lapsen kanssa ja usko lapsen kykyyn uskoa ohjeistuksiin – paperiroskikseen pienenä silppuna. Vähempikin itkettäisi. Ai miten niin reagoin joskus turhalla dramaattisuudella ja tunteilla asioihin?

Mutta hyvät kanssaihmiset ja -vanhemmat: Miten te oikein käsittelette näitä lapsen törttöilyjen aiheuttamia tunnemylläköitä? Vai oletteko kaikki vaan yksinkertaisesti parempia ihmisiä tai luonnostaan niin stoalaisen tyyniä, ettei huutoraivari juolahda koskaan mieleenne ensimmäisenä vaihtoehtona? (Vaikkei siihen päädyttäisikään.) Vai onko lapsosemme ainut, joka tekee sen tuhannen tihutyötä kun silmä välttää – tuskinpa.

// Käske pikkuveljesi ottamaan 52 viikkoa-kuvat, saa 40 tärähtänyttä ja pimeää kuvaa. Ainakin tuo kieltä näyttävä äiti ja angstaava lapsi sopivat postauksen kuvitukseksi. Kohta on muuten yhteiskuvavuosi pulkassa ja uusimmat 52 viikkoa-kuvat löytyvät tuon linkin takaa – toivottavasti saan joskus Kideblogien arkistonkin tänne niin voin koota vuoden yhteen!

P.S. Kurkkaa kommenteista monet hyvät pointit, parit selittelyt ja kalenteriasian lopullinen kohtalo.