Olipa kerran satu nimeltä joulu


Olipa kerran joulu. Tuo pyhä* juhla ja ”vuodenaika” jona kaikki olivat iloisia ja onnellisia eikä kukaan eronnut. Mutta sen jälkeen, kun toteutumattomat odotukset lässähtivät päin okulaareja, parisuhteita purettiin ja kriisityön palveluihin hakeuduttiin oikein urakalla. Turvakodeissa, leipäjonoissa ja pikavippifirmoissa riitti asiakkaita. Kaikki eivät eläneet elämäänsä onnellisena loppuun asti, mutta moni sai kuitenkin hyviä muistoja ja syötyä useamman rasiallisen konvehteja. Ei mitään uutta auringottoman taivaan alla.

Tosielämässä joulua odotettaessa tai vietettäessä seinä saattaa nousta pystyyn jo aiemmin kuin jälkikäteen terapiaan raahautuessa. Ei elämä pysähdy joulun ajaksi. On sairastelua putkissa, vuorotellen ja yhtä aikaa koko perhe, läheisen kuolema, alta menevä työpaikka, auton hajoaminen, joka nielee kaikki joulurahat… Yksinäisyys, joko fyysinen tai henkinen – sen uskoisin olevan vaikeinta kantaa juuri sellaisten juhlapyhien aikaan, kun kuuluisi olla niin kovasti yhdessä.

Joulu on ehkä satu. Sellainen satu, joka on lähes kaikille tuttu. Vähän niin kuin Hannu ja Kerttu. Kaikki tietävät jutun juonen, joskaan eivät välttämättä sanatarkasti koko tarinaa. Oli sisarukset ja isä, ehkä äitipuoli. Ja metsä sekä piparkakkutalo. Niin ja noita, uuni ja leivänmuruja… vai olivatko ne kiviä. Joka tapauksessa paha sai palkkansa ja lapset pääsivät kotiinsa lopussa. 

Joulusadun palasetkin ovat tuttuja: perheen ja läheisten kanssa vietetty aika, kynttilänvalo, tuoksut, harmonia, rauha, ruoat, leivonnaiset, koristeet… Jokainen kertoo niistä vähän omanlaisensa sadun, mutta liian villejä tulkintoja (vaikkapa jäätelöauton kuljettajaksi muutettua noitaa paheksutaan) perinteiden rikkomisesta.

Moni meistä lienee haaveillut joskus satuun sukeltamisesta, kuvitellut pienen hetken porttia satumaailmaan. On kyseessä sitten ollut Tylypahkasta saapunut kirje, henkevältä näyttävä teepannu tai kaniininkolo, kaipaa aikuisenkin mieli välillä elämäänsä ripauksen ihmeitä, taikaa ja jotain elämää suurempaa. Osalle joulu on palanen satua arjen keskelle, tunnelmointeineen, koristeineen ja puuhineen.

Kukaan tuskin tahtoo viedä joulun taikaa toisilta pois, joskin jouluun hullaantuminen voi ärsyttää kanssaihmisiä samoin kuin vanhoja vaatekaappeja puolitosissaan kolisteleva kolmikymppinen sisarus tai sähkökatkon sattuessa valoloitsun toimivuutta testaileva puoliso. Liika on liikaa.

Ja toisaalta joulua voi tuskin elää, tehdä, rakentaa tai tunnelmoida myöskään liian vähän. Joissain saduissa ei ole lohikäärmeitä, yksisarvisia tai puhuvia hiiriä, on vain ihmisiä, jotka kohtaavat toisensa, jättävät jälkensä toistensa elämään ja kenties erkanevat sitten. Eikä toinen satu ole toista huonompi.

Joulun sadussa on mielestäni olennaisinta sanoma – kuten saduissa yleensäkin. Minulle joulun sanoma on vuodesta toiseen toivo ja ilo, valon voitto pimeästä. Juhla jossa annetaan, jaetaan ja kohdataan. Mies sanoi joulun sanomakseen sen, että ihmiset tekevät juhlan. Haastan teidätkin kertomaan: mikä on teidän joulunne sanoma? 

* Minulle pyhä voi tarkoittaa uskonnollisista syistä pyhää, kulttuuripiirissä pyhäksi koettua tai henkilökohtaisesti pyhänä pidettyä asiaa.

 

 

Päivän asu: Heurekan opas

Viikon ohjelmoiduimpaan (apua, miten tuo kuuluu taivuttaa vai kuuluuko) päivään vähän asukuvia pitkästä aikaa.

Korkeavyötäröisten housujen, imetysajan pelastajaksi aikanaan ristimäni tuubitopin, arkinilkkureiden, sähäkän vyön ja kurjan tukkapäivän pelastavan rusettihuivin kaveriksi pääsi uudehko tekstijakku – vai pusakkako tuo on? 

Kevytjakkuun liittyy sellainen minitarina, että mies totesi suoriltaan vaatekappaleen noustessa kauppakassista että voi ei. Ensimmäinen mielikuva oli kuulemma Heurekan opas. Eipä siinä sitten mitään! Mutta eivät ne takit mielestäni tuolta näytä…

Mitäs sanotte: Opastakki – jatkoon vai ei?

Housut, toppi, vyö ja nilkkurit: H&M / Jakku ja korvakorut: Monki / Huivi: Seppälä

P.S. Kuten Muumeissa todetaan, ”hyvä ryhti on kaiken A ja O”. Taisi vaan kuvia ottaessa unohtua – koettakaa kestää.

Kun lapsi saa äitinsä kiukkuitkemään ja 49/52

Olipa kerran partiolaisten adventtikalenteri. Tiedättekö sellaisen perinteisen, pahvisen kuvaluukkukalenterin, jonka hinta muodostuu valmistuskustannuksien lisäksi pitkälti järjestön, lippukuntien ja ryhmien toiminnan tukemiseen menevästä osuudesta? Minä tiedän, sillä niitä pahuksen läpysköjä on tullut oman ryhmän kanssa myytyä sekä lapsena että nyt ryhmänvetäjänä kohtuullisen monena vuonna.

Minusta kalenteri on sinällään tosi kiva, että sen luukkujen takaa paljastuu [SPOILER ALERT] usein joulun odotukseen liittyviä kuvia: adventteina oikea määrä kynttilöitä, itsenäisyyspäivänä lippu, Lucian päivänä jotain teemaan sopivaa ja niin edelleen. Olinkin joulun odotusta romantisoivana ja lapsen kanssa keskustellen asioita opettavaksi vanhemmaksi pyrkivänä odottanut kuvakalenterin yhteistä avaamista…Näin meidät istumassa aamuvarhaisella lastenhuoneen lattialla ja itseni selittämässä, mikä on adventti tai itsenäisyyspäivä ja miksi luukun takaa paljastui juuri sellainen kuva. Siirtämässä perinteitä ja kaikkea muuta sentimentalista.

Aloitin tämän joulukasvatuksen kertomalla, että nyt on ensimmäinen adventtisunnuntai. (Partiolaisten adventtikalenterin luukut alkavat nimensä mukaisesti kulloisenkin vuoden ensimmäisestä adventtisunnuntaista, joskus esimerkiksi jo 28.11.) Kerroin että olohuoneen adventtikyntteliköstä saa nyt sytyttää yhden kynttilän, koska on ensimmäinen adventti – seuraavan kynttilän saisi sytyttää viikon päästä, toisena adventtisunnuntaina, jolloin kalenterista löytyisi ehkä kaksi kynttilää.

Lapsi jäi illalla huoneeseensa leikkimään junilla ja menin puuhaamaan jotain kotitöitä… Arvaako joku jo mitä tapahtui? Mies meni kurkistamaan hetken päästä, mitä lapsi touhuaa ja kuulin lapsen selittävän tälle jotain itkunsekaisella äänellä. Kurkistin huoneeseen ja mies totesi minulle englanniksi, että koeta olla räjähtämättä ihan täysin (ei tosin sanasta sanaan noin). Ja kyllä kiehahtikin niin että melkein silmissä musteni.

Kuutti oli repinyt kalenterin auki. Luukut ja lähes koko etupaneeli oli tungettu peltiseen rasiaan. Lapsi taisi nähdä ilmeestäni, että nyt tuli tehtyä niin sanottu kaardinaalimunaus, sillä tämä aloitti välittömästi hypernopean selitysrimpsun siitä, miten hän oli yrittänyt löytää ne kaksi kynttilää. Kuutilla oli ehkä ollut ajatuksenpoikanen hommaa ryhtyessään, mutta tämä tiesi selvästi puuhan olleen kuitenkin kiellettyä. Jouduin kävelemään huoneesta ulos ja vetämään syvään henkeä. Ja sitten vielä vähän lisää henkeä.

Jos olisin toiminut ensimmäisellä mieleen tulevalla tavalla olisin karjunut kurkku suorana jotain luokkaa: ”Voi vitunvitunvittu, hemmetin vatipää, eikös tästä puhuttu, että siihen ei kosketa omin päin. On se jukolauta turhan vaikeaa uskoa mitään?” Ja niin edelleen. Todennäköisesti paiskaten peltirasian teatraalisessa kaaressa päin seinää. Nytkin kiukkukyyneleet, joita vuodatan itse asiassa useammin kuin surukyyneleitä, kohosivat silmiin.

Koska 25 vuoden harjoittelu herkästi leimahtavan temperamentin hallinnassa on tehnyt tehtävänsä, kerroin vain erityisen kireällä äänellä, että nyt on tullut rikottua yhdessä sovittuja sääntöjä joulukalenterin käsittelyn osalta, se ei ollut kivasti tehty, nyt ei enää ole kalenteria ja äitiä ainakin harmittaa kovasti. Rangaistukseksi Kuutin hiljattain saama ja kovasti leikeissä seikkaillut paloauto muutti joksikin aikaa jäähylle.

Yleensä sääntörikkomuksista selviää huushollissamme toruilla ja keskustelulla, mutta jos satuttaa toisia tai rikkoo jotain, niistä saattaa seurata myös rangaistus. Sekä tietenkin vielä harjoitteluvaiheessa olevaa anteeksipyytelyä. Ja nyt rikottiin kerralla sekä kalenteri että hieman äitiäkin, joten paloauto sai lähteä.  Sinne menivät yhteiset opetustuokiot, joulun odotuksen fiilistely lapsen kanssa ja usko lapsen kykyyn uskoa ohjeistuksiin – paperiroskikseen pienenä silppuna. Vähempikin itkettäisi. Ai miten niin reagoin joskus turhalla dramaattisuudella ja tunteilla asioihin?

Mutta hyvät kanssaihmiset ja -vanhemmat: Miten te oikein käsittelette näitä lapsen törttöilyjen aiheuttamia tunnemylläköitä? Vai oletteko kaikki vaan yksinkertaisesti parempia ihmisiä tai luonnostaan niin stoalaisen tyyniä, ettei huutoraivari juolahda koskaan mieleenne ensimmäisenä vaihtoehtona? (Vaikkei siihen päädyttäisikään.) Vai onko lapsosemme ainut, joka tekee sen tuhannen tihutyötä kun silmä välttää – tuskinpa.

// Käske pikkuveljesi ottamaan 52 viikkoa-kuvat, saa 40 tärähtänyttä ja pimeää kuvaa. Ainakin tuo kieltä näyttävä äiti ja angstaava lapsi sopivat postauksen kuvitukseksi. Kohta on muuten yhteiskuvavuosi pulkassa ja uusimmat 52 viikkoa-kuvat löytyvät tuon linkin takaa – toivottavasti saan joskus Kideblogien arkistonkin tänne niin voin koota vuoden yhteen!

P.S. Kurkkaa kommenteista monet hyvät pointit, parit selittelyt ja kalenteriasian lopullinen kohtalo.

RÄPS RÄPS

Ai niin ne joulukorttikuvat!

Nyt lapselle jotkin ei-reikäiset ja vähemmän kaakaotahraiset vaatteet päälle ja poseeraamaan ennen kuin auringonvalo loppuu tämänkin päivän osalta. Istu siihen divaanille. Ei, liian levoton tausta. Sittenkin rahille. Ota vaikka tähtönen kaveriksi.

Katso tänne kameraan päin kulta, ei siihen tähteen. Ja saa hymyilläkin vähän. Onko tämä hymy? No ennemminkin irvistys.

Kymmentä minuuttia ja kahtasataa otosta myöhemmin totesin, että eiköhän siellä jotain ole. Päädyin säästämään kymmenkunta valoitukseltaan ja tarkkuudeltaan järkevää kuvaa – ne, joissa lapsi oli malttanut pysyä likipitäen aloillaan eikä ollut laulaa loilottanut jotain suu auki ja silmät kiinni.

Niiden joukosta valikoitui lopullinen joulukorttikuva, joka ei tosin ole yksikään näistä – pidettäköön se vielä yllätyksenä niille, jotka saavat korttinsa postiluukkuun asti. 

Miten teillä toimitaan joulukorttien kanssa? Lähetättekö valmiita kortteja, sähköisiä muistamisia, koko perheen poseeraukset vai ei kortteja lainkaan? Ja onko kortteja kiva saada?

P.S. Ehdoton suosikkikorttini valmiiden korttien puolelta on tämä norppakortti – tosin nämäkin ovat toinen toistaan kauniimpia!