Kokovartalopuudutus

  
Alakulokauteni ajankohta on vuosien mittaan siirtynyt. Ei voine puhua masennuksesta, eikä edes masentuneisuudesta, mutta mieltä puuduttavasta ja kehoa hyydyttävästä kiinnostuksen puutteesta yleismaallisesti kaikkea kohtaan kylläkin.

Vuosittainen kierto on sama… Ensin lisääntynyt valo huumaa ja kiihdyttää kehoa; Ihanaa, töistä pääsee lähtemään päivänvalon aikaan, pikapuoliin polkemaan aamullakin ei-pilkkopimeässä. Arjen pyörityksen oheen putkahtaa projektia projektin päälle; Yhteisötaidetta ja uusia työmuotoja duuniin, remonttihommia ja pihasuunnitelmia kotiin.

Hetken päästä seinä nousee vastaan; Ei tästä maalauksesta tullutkaan hääviä. Sisäkasvitkin kuolevat (taas), joten miksi pistää tikkua ristiin pihan eteen? Mitä sitä läskinä ja kömpelönä lähtemään nöyryyttämään itseään uuden liikuntalajin pariin?

Loppuu usko ja itseluottamus, ne välineet, joita kaivattaisiin inspiraation ja energian kantoraketeiksi, jotta päästäisiin edes hieman vakaammin kiertoradalle tai sen yli.

Kun päivät venyvät, töistä tarttuu flunssaa ja vatsatautia, treenikaveri toisensa jälkeen jättää lystin kesken ennen kuin on alkuunkaan päästy, millään elämän saralla ei tule huippuhetkiä tai onnistumisen kokemuksia. 

Silloinkin se kovasti odotettu kevätaurinko jatkaa porotustaan. Paljastaa likaiset ikkunat, selluliittiset reidet, siveltimenkarvat kuivaneessa maalissa, tummat silmänaluset, pölyt ja kaiken muun rikkinäisen ja keskeneräisen.

Ei ole uusia alkuja, on vain vanhojen ratkaisujen tuottamia jatkumoja. Ja siihen, sekä omaan riittämättömyyteen ja vähäisyyteen sopeutuminen, keväisen energiaryöpyn jälkimainingeissa, on ollut viime päivinä ja viikkoina melko raskasta. Taas, tänäkin keväänä.

Virvon varvon tuoreeks terveeks

IMG_3089IMG_3025 IMG_3061  IMG_3102 IMG_3107IMG_3105   IMG_3110 IMG_3112IMG_3111IMG_3100

Käytän jenkkimäistä hehkutusta ja sanon, että rakastan palmusunnuntaita. Siis rakastan! Pukeutumista, meikkaamista, ihan luvan kanssa vähän överisti – kai saattaja-aikuinenkin saa laittautua?

Ja niiden paljon kirottujen ja kammottujen virpomisvitsojen askartelua. Olen muuten aika hullu värikoodaaja ja uusien koristeideoiden keksijä; Haitarimadot, norkot, suikaleet, kerroskukkaset, höyhenniput ja erikoisemmatkin rusettiviritykset luonnistuisivat. Olisin ollut valmis tekemään kymmeniä vitsoja, mutta tänä vuonna tarvetta oli vain pienemmälle nipulle.

Odotin koko viikon lapsen kanssa kiertelyä, sukulaisten virpomista, lapsen ilmettä, kun koriin alkaa kertyä suklaamunia  ja muita herkkuja.

Diggailen myös tätä nukkumalähiössä asumista. Koska sekä ovelle tupsahtavat pikkuiset noidat, puput, kissat, velhot että lätkäpipoissa sekä kulmakynäpisamissa virpovat esiteinit ovat vaan ihan julmetun söpöjä.

Pysykää tekin tuleva vuosi tuoreina ja terveinä, karja kunnossa, jääkaappi täynnä ja lepra loitolla!

Se kevätaurinko

IMG_7914 IMG_7897 IMG_7867 IMG_7761 IMG_7816 IMG_7690 IMG_7678 IMG_7963 IMG_7906 IMG_7877 IMG_7819 IMG_7701 IMG_2974 IMG_7917 IMG_7931 IMG_7966 IMG_7975 IMG_7839 IMG_7824 IMG_7693 IMG_7951 IMG_7959 IMG_7900 IMG_2972 IMG_7880 IMG_7862 IMG_2950 IMG_7868 IMG_7941 IMG_2965 IMG_7901 IMG_7756IMG_7886


Arvatkaa vaan, kenellä on jo asunto pullollaan pääsiäiskoristeluja? Niinpä, mutta parempi levitellä ne nyt, että ehtii hetken niistä nauttiakin, ennen kuin supersankarisynttärit syrjäyttävät koristemunakokoelmat.

P.S. Kuvat saa tuttuun tapaan isommaksi ja selailtavaksi suurennettuna ”kuvarullana” klikkaamalla kuvan päältä hiirellä. Jos siis haluaa tillistellä yksityiskohtia tarkemmin.

 

Naistenpäivän mietteitä

IMG_2828

Naisten oikeuksien, tasa-arvon ja rauhan päivänä pysähdyn vuosi toisensa jälkeen kiitollisena sen ääreen, miten hienoja tyttöjä ja poikia, naisia ja miehiä tämän maan isät ja äidit ovat kasvattaneet.

Miten monessa perheessä tehdään jo rohkeasti omannäköisiä ratkaisuja pienten lasten hoidon suhteen, jaetaan kotityövastuuta ja mahdollistetaan kouluttautumis- ja urahaaveiden toteutumista puolisolle sukupuoleen katsomatta. Ja miten monet järjestöaktiivit, toimittajat ja poliitikot, miehet tai naiset, puurtavat tasa-arvon eteen vuodesta toiseen.

Ajatus siitä, ettei sukupuolen tulisi vaikuttaa elämässä etenemisen ja täysinäisen ihmisyyden tai kansalaisuuden toteutumiseen lähtee aina ensisijaisesti kotoa. Monimuotoisella medialla, koululla ja varhaiskasvatuksella on oma roolinsa, mutta kodin merkitys on suuri.

Siksi kohotankin hattua appiukolle ja anopille, jotka ovat kasvattaneet pojan, joka jakaa arjen taakkaa mutisematta, on vähintäänkin tasapuolisesti läsnä lapsemme elämässä ja tukee puolisoaan tämän valitsemalla koulutus- tai työpolulla, mikä se kulloinkin onkaan. Ja kaikille muillekin tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa omalla esimerkillään rakentaville vanhemmille.

Viime vuosina ajatukseni ovat lentäneet naistenpäivänä kotimaan tasa-arvo-ongelmien ja -haasteiden kuten naisiin kohdistuvan vihapuheen, politiikassa ja yhteiskunnassa vaikuttavien naisten turvattomuuden tunnetta lisäävien uhkailujen ja töryn syytämisen, lievien tai lähes olemattomaksi sovellettujen raiskaustuomioiden tai yritysmaailman huipun totaalimiehisyyden ääreltä Suomea kauemmaksi.

Maihin, joissa äitiysterveydenhuolto on samaa tasoa kuin 1700-luvun Suomessa, joissa tytöt jäävät joka kuukausi pois kouluista viikoksi kuukautisten takia, lapsiavioliitot ja sukuelinten silpomiset ovat arkipäivää, synnytykseen kuolee hyvin todennäköisesti jossain elämänvaiheessa, lapsensa hautaa nälän, tautien tai huonon hygienian takia lähes jokainen ja yhteiskuntaa pyörittävät yksinomaan miehet, ottaen heikoimmassa asemassa olevien naisten ja lasten asiat vaihtelevasti huomioon.

Ja niihin kylmiin ja äänettömiin ruumiisiin, joita nostetaan Euroopan rannoilta. Pieniin, katkenneisiin elämiin, jonkun poikiin ja tyttäriin. Perheisiin, joiden yhteiselo rikotaan ja mahdollisuus jälleennäkemisestä heikkenee päivä päivältä, kun päätämme että ihmisarvoinen elämä kuuluu meille, muttei heille.

Minulle naisten oikeuksien ja tasa-arvon päivä on joka kuun 16., jolloin tililtä kilahtaa rahaa Unicefille ja SPR:lle, kun seison keräyslippaan kanssa kauppakeskuksessa, toimitan vaatteita vastaanottokeskukseen tai käyn loputonta, toisinaan toivottomalta tuntuvaa dialogia kirjoittaen ja keskustellen, koettaen muistuttaa että ihmisen ei tarvitsisi olla ihmiselle susi, että meissä on enemmän samaa kuin erilaista ja erottavaa; Samat tunteet, perustavanlaatuiset toiveet ja pelot, halu tehdä omasta ja lastemme elämästä turvallinen ja onnellinen.

Anna naistenpäivän lahjasi vaikkapa täällä:

UnicefSPR / Kirkon ulkomaanapu / Naisten pankki

Last hurrah

IMG_7323IMG_7574IMG_7307IMG_7350IMG_7516IMG_7356IMG_2819IMG_7384IMG_7392IMG_7436IMG_7473IMG_7576IMG_7388IMG_7640IMG_7660

Kun kollega on armoitettu Jokeri-fani, oli syntymäpäivälahja aika selvä – matsiin oli mentävä. Ja hyvään aikaan lähdimmekin, sillä tällä kertaa joukkueen taival KHL-kahinoissa katkesi reissumme jälkeiseen peliin. Mutta viihdyttävän pelikokemuksen joukkue tarjosi: kuroi jopa voittoon, mikä oli hyvä saavutus, kun pelattiin monessa kohdassa vaihtomiehillä, useiden avainpelaajien loukkaannuttua alkupeleissä.

Itse pelin lisäksi minua viehättää kaikkia joukkueurheilu- ja toki muitakin urheilulajeja seuratessani kanssakatsojien reaktioiden tiiraaminen: kuka huutaa riemusta, kenen kasvoille on ikuistunut riipivän epätoivoinen ilme ja kuka saa koko oman siivunsa katsomoa innostettua kannustamaan. (Se huutosakin johtaja on muuten Jokereiden peleissä useampaan otteeseen käytyäni aika selkeästi tuo keltapunahupparinen herrasmies toisiksi alimmassa kuvassa.)

Hauskaa oli ja peliin voisi suunnata työ- tai kaveriporukalla toistekin, sillä paikan päältä sai napattua juhlasankarille asiaankuuluvat juomat sekä eväät ja erätauoilla kerkesi hieman juttelemaan, toisin kuin vaikka elokuvissa. Eikä peliä katsomaan lähtiessään tarvitse vältellä spoilaantumista yhtä neuroottisesti.

Kollegan lähipiiri oli ihmetellyt, että menettekö pelkällä naisporukalla. Ennustan kuulkaa, että urheiluareenoiden katsojajoukko tasa-arvoistuu vaivihkaa, ennen kuin sitä mahdollisesti pelkäävät, mukahauskoja misogynistisiä kolumneja kirjoittelevat änkyrät sitä huomaavatkaan.

Ja soisin pelejä markkinoivien tahojen ottavan potentiaaliset naiskatsojat jatkossa ihan vakavissaan myös huomioon! Sillä naisia innostamalla, ei aliarvioimalla tai heille naureskelemalla, saataisiin kenties täytettyä monta penkkiriviä halleista, jotka toisinaan ammottavat puolityhjillään.

Koskaan ei tiedä, mikä poikii, tyttöi, jos ei poikii

IMG_2548IMG_2529IMG_6453IMG_1612IMG_6490IMG_2541 IMG_2549 IMG_2567 IMG_2575IMG_2577 IMG_2576IMG_1622IMG_2580IMG_2582IMG_6487IMG_1606IMG_1639IMG_6460IMG_6501

Sekä viime vuonna, että sitä edellisenä vuonna – varoen voin sanoa, että jopa vasta alkaneena vuonna 2016, odotetuimpien tapahtumien, reissujen ja juhlien joukkoon ovat nousseet #TeamMomfie-porukan kuviot.

Voi olla, että alkuperäinen blogikuvio on hyytynyt ainakin toistaiseksi melkein syväjäähän, mutta mukana olleet muijat porskuttavat kyllä edelleen, yhdet uralla, toiset opiskeluissa, kolmannet viimeisillään raskaana ja jotkut hurjimmat pyörittäen sekä perhearkea että kaikkia edellämainittuja.

Siirrettyäni jälleen rahaa eteenpäin, varmistaakseni sen, että keväällä on luvassa lisää riemukasta menoa, halusin paikata blogin puolella vallinnutta hehkutusvajetta ja todeta että hei huipputyypit, kiitos että olette siellä, ruutujen toisella puolella, FB:n keskusteluryhmissä, risteilyillä, synttärivieraina, jakamassa muutot, tragediat, työkriisit, sukuriidat ja kaiken muun, kevyen tahi raskaan.

Koskaan ei tiedä, mikä päähänpisto, käännös, ratkaisu tai heittäytyminen elämässä poikii paljon enemmän kuin aavisti saavansa. Kun antaa itsestään muille, saa tuplaten takaisin, sanoi eräs viisas ystävä kerran. Blogatessa ehkäpä vielä moninkertaisesti. Siltä se ainakin näitä ja monia kuvia katsoessa tuntuu.

Joten kiitos teille, hullut, vahvat ja elämää pelkäämättömät naiset, skoolataan kuin tavataan, tai nostetaan lasi etänä niille, joita on liian harvoin mahdollista kohdata nokakkain!