Mekko, Marimekko

Ah rakkauteni rahatilanteeni toiselta puolelta.
Jos mammonaa olisi rajattomasti, tiedätte, millä kotini ja vaatekaappini hiljaksiin täyttyisi.

Sain Marimekon sivuilla kierrellessäni mielestäni niin hyvän idean, että saatan jopa toteuttaa sen.
Alemmassa kuvassa näkyy kaksi neljän lasinalusen settiä. Ne voisi kiinnittää joillain julistetarroilla seinään tauluiksi ja näin neljän taulun setille tulisi hintaa alle kolmekymppiä…

Ja sen omppuepisodin jälkeen tarvitsisin edelleen uuden kuoren puhelimeni suojaksi.
Kenties tuo Siirtolapuutarha-kuori kotiutuu joskus?
(Tosin ilman pika-alfan tekemää hienoa värimuutosta.)

Joskus kun olemassa olevista mekoistani alkaa aika jättää, muutun aikuiseksi, alan säästää rahaa ja hankin tilalle vain kalliita, mutta laadukkaita vaatteita ja elän elämäni onnellisena ja tiedostavana loppuun asti.
Kahotaan, miten käy.

 

Mietintöjä

Olen miettinyt viime päivinä blogiin liittyviä asioita paljon.
Tai oikeastaan sitä, kuinka paljon minun pitäisi miettiä blogin kirjoittamista.
Täytyisikö minun valita kohdeyleisö, rajata aiheeni sen mukaan
ja tehdä täsmäiskuja ajankohtaisten puheenaiheiden ympärille?

Entä jos en halua?
Jos haluan vain kirjoittaa elämästämme, ajatuksistani, kuvata kauniita asioita, tarttua päivänpolttaviin puheenaiheisiin silloin kun se tuntuu oikeasti mielekkäältä ja minulla on asiasta jotain sanottavaa?

Minusta on mukavaa, että tiedän blogilla olevan lukijoita.
Kommentteja on ihana saada ja nautin blogimaailmassa ylipäätään yhteisöllisyydestä sekä uusista tuttavuuksista – niin kasvotuksin kuin linjoillakin kohdatuista. En silti yleensä mieti kauheasti, voinko kirjoittaa jostain aiheesta. Voin mielestäni kertoa melko huoletta omasta elämästäni: Muiden elämästä kertominen onkin toki täysin eri asia.
Sitä täytyy rajata, varmistella lupaa kuvien julkaisuun ja miettiä, haluavatko elämässäni esiintyvät henkilöt että kerron välillisesti omasta elämästäni kertoessani myös mitä he ovat puuhanneet.

Sitten on vielä blogosfäärin ikuisuuskysymys raha ja tavara.
Tällä hetkellä saan kotihoidon tukea ja Keravalisää, yhteensä noin neljäsataa kuukaudessa, eli rahaa ei varsinaisesti tule ovista ja ikkunoista sisään. Kun syksyllä niin sanotut tuloni koostuvat yksinomaan opintotuesta,
saan tukea verojen jälkeen noin 270€ kuussa. En siis koe, että minun tarvitsisi potea huonoa omaatuntoa,
jos saan joskus jonkin rasvan tai lastenruokapurkin blogin kautta. 

Jos työn ja sattumusten kautta blogi jossain kaukaisessa tulevaisuudessa siirtyisi valikoidun kirjoittajajoukon portaaliin tai saisin jotain isompia yhteistyökuvioita tai mainostuloja, verottajan lisäksi olisin itsekin hyvilläni pienestäkin rahallisesta helpotuksesta. Mutta näinkään ei ilmeisesti saisi olla, jos monien menestyneempien blogien saamia kommentteja on uskominen.

Tuntuu siltä, että vaikka kirjoittamiseen, kuvien ottamiseen, aiheiden pyörittelemiseen mielessään monelta kantilta, tiedon etsimiseen ja kaikkeen muuhun oheistoimintaan käyttäisi joskus jopa tuntikausia, bloggaamista pidetään sellaisena puuhana, että bloggaaja ei saisi koskaan hyötyä siitä mitään.
Haluaisin tietää, mistä tämä johtuu?

Välillä tuntuu että teki niin tai näin, aina tekee väärin.
Kymmenien rohkaisevien kommenttien jälkeen jostain iskee joku, jonka mielestä olenkin kaksinaamainen, markkinavoimien orja, huomionhakuinen pelle, joka on myynyt sielunsa ja kadottanut suhteellisuudentajunsa.

Sellaisina päivinä ei tee mieli avata konetta vaan lähteä ulos ja katsella miten aurinko laskee.
Soittaa ystävälle, leikkiä koiran kanssa, kutittaa vauvaa tai maata rakkaan sylissä.
Ajatella että sillä, tekikö niin tai näin ei lopulta ole pohjattomasti merkitystä.

 

Otat vain muutaman kivan kuvan

…vauvasta tai eläimistä ja porukka on ihan haltioissaan.
Ei muuten konjakinvärisillä nilkkureilla saa samalla lailla sympatiapisteitä, ehei.

En muista, kuka muotibloggaaja aikoinaan avautui suurin piirtein edellä mainituin sanoin,
mutta jos uskomme edes jossain määrin vaikkapa Blogilistaa, merkkilaukut ja Nellykollaasit voittavat
kyllä edelleen suuren yleisön mielestä vauva- ja eläinkuvat.

Ja omasta mielestäni ns. perheblogeissa tekstillä ja sen tuomalla sisällöllä on kuitenkin suurempi rooli kuin muoti- ja sisustusblogeissa, joissa tekstin luonne on usein kuvia selittävä ja/tai tuotteiden alkuperästä kertova. 
Kauhean montaa kertaa ei tarvitse kertoa, mistä vauva on peräisin, heh heh.
Eli ei pelkillä söpöillä kuvilla pitkälle pötkitä.

Kaiken lisäksi niitä pahuksen laukkuja tai maljakoita on kuitenkin verrattain helppo kuvata, jos on valoa ja likipitäen kelvollinen kamera. Ne kun eivät yritä napata kameraa itselleen.


 

Tai käännä ahteriiaan säännönmukaisesti kameran suuntaan.
Että terveisiä vaan täältä ”perhebloggaajan” suunnasta.
Näin helppoa se on, kun sen osaa.

 

 

Pääsiäistoivotus


Me ei olla täällä enää.
On vain kissat, kukat ja vähän tavallista korkeammat huoneet.
Ja väillä ovi aukeaa, hontelo hahmo astuu sisään,
päästää asuntoon talon äänet ja rapsuttaa kehrääviä kissoja.

Me kävelemme hiljaksiin lumen alta paljastuvaa hiekkatietä auringon paistaessa silmiin.
Istumme nuotiolla ja väistelemme kipinöitä.
Rentoudumme pitkän päivän päätteeksi saunassa.
Nukahdamme ihanan kokonaisvaltaisesti väsyneinä vanhaan natisevaan puutaloon.

Tuoksuu keväältä.
Sen voi myös kuulla. Tuulee eri lailla kuin aiemmin.
Jää natisee hiljaa, pian meri vapautuu sen alta.

Ihanaa pääsiäistä kaikille!

PS.
Palstalla tapahtuu, vaikka mama ei olekaan kotosalla.
Pysykää siis kuulolla.

 

Kyllä muutkin kuin äitipäät

M:n kummitäti ja hyvä ystäväni tuli syntymäpäiville ja löysi käsilaukustaan kypsän avokadon. 
Hänellä ei ollut mitään muistikuvaa siitä, milloin avokado on ostettu, onko se päätynyt laukkuun suoraan kaupasta vaiko otettu mukaan kotoa ja kuinka kauan se on kulkenut hänellä mukana.
Miten joku voi unohtaa avokadon laukkuunsa?
Hih.

Avokado jäi meille ja nyt siitä pitäisi kokata jotain. Kaiken kaikkiaan keittiömme historiassa avokado on ollut meillä hyvin vähäisessä käytössä, joten keksin, että L:n kohtaloksi koituu täten kokeilla the avokadopastaa. Ainakin tiedämme, mitä syömme tänään ennen kuin pääsemme syömään oikeaa äitien tekemää ruokaa pääsiäisleirille. Katsotaan, täyttääkö pasta kaiken hehkutuksen mukanaan tuomat odotukset.

Oletteko te syöneet tätä trendiruokaa ja mitä piditte?
Onko viime hetken vinkkejä?

Ja mikä on omituisin asia, jonka olette löytäneet laukustanne?

 

Meillä on elämä yhteinen

Tiedättekö sen tunteen, joka vastaa hieman ihastumista johonkin elolliseen asiaan tai henkilöön?
Innostumisen ja lähes riemullisen olotilan, jossa tekisi mieli heittäytyä raamatulliseksi, jutella vuorten järkkymisestä, laulaa Jenni Vartiaisen minää ja häntä tai Essi Wuorelan naimisiinmenorankutusta?

Sen tunteen, että tässä se nyt on.
Että ellei jokin valitettava likaantumis-pilaantumis-värjääntymiskatastrofi kohtaa meitä,
en tule koskaan myymään tai antamaan tätä pois.
Se tulee olemaan päivieni valo ja vaatekriisieni pelastus.
Huivien huivi.

Voi, tänään olen takki- ja huivipostauksineni aika materialistinen.

Mutta on tuota materiaa tullut kyllä kannettuakin.
Lähdin pakkaamaan leirin tavaroita kuorma-autoon viideltä. Pääsin lastaustalkoiden ja leirin ruokien ostamisen jälkeen kotiin puoli kymmeneltä ja huollon pojat (hih), jäivät vielä töihin. Väsyttää aivan sairaasti. Aika lukuisen useaan lihakseen sattuu.

Enpä päässyt afrotanssitunnille tälläkään viikolla,
mutta tuli kiivettyä portaita, kyykättyä, nosteltua, kurkoteltua ja taivuteltua varmasti sen tunnin edestä.

Voisin käpertyä sänkyyn ja ottaa tuon huivin viereeni hypisteltäväksi.

 

pico pico pic pico pico pic

On hauskaa huomata, miten oman vaatteiden ostelun vaihdettua lastenvaatteiden osteluun, 
huomaa aikaisempaa paremmin, miten muutkin jutut kuin Cars-, Angry Birds- ja Hello Kitty-printit näkyvät monen eri merkin ja ketjun vaatteissa. Ideat kiertävät (tai sitten käy niin kuin lastenvaatteiden suunnittelun ihmeelliseen maailmaan vihkiytynyt Luru selittää kommenttiosiossa).

Hei tehdäänpä tällainen sadetakin oloinen romantisoitu kalastajakylä-rannikko-originellitakki
ja lisätään joku reipas väri. Tulee kyllä myymään kuin häkä kaikkien rumiin kuoseihin
ja softshelltakkeihin kyllästyneiden lastenvaateintoilijoiden keskuudessa.

Ja kun yksi takki myydään loppuun, muut tekevät äkkiä omansa perässä.
Mutta kyllä minä vähän tuota Seppälän takkia salaa hypistelin.

 

Rapatessa roiskuu eli pakene hullua naista

Eilen juuri partionjohtajakollegani kyseli Facebookissa, että alkaako pääsiäisleiripaine tuntua.
Vastasin että jonkin verran pipo jo kiristää.

Tänään pakkasin perheemme henkilökohtaisia tavaroita leiriä varten.
Sulloin laukkuihin vaihtovaatteita vanhemmille ja vauvalle, koiran tavaroita, ulkovaatteita, eräjormaroinaa kuten otsalamppuja ja kompassin, hygieniatavaroita, pyyhkeitä, vauvan vaippoja. 

Tavaraa tuli neljäksi päiväksi yksi keskikokoinen ja yksi pieni lentolaukullinen. Päätin olla ottamatta rinkkoja, koska tavarat nostetaan parkkipaikalta sisälle ja rinkkoihin pakkaaminen on mielestäni huomattavasti ärsyttävämpää kuin laukkujen pakkaaminen. 

Kahden aikuisen, vauvan ja koiran tavaroiksi neljän päivän reissuun tuo määrä ei ole mielestäni mitenkään hurja, kun otetaan huomioon että valtaosa neljästä päivästä oleillaan ulkona eikä vaatteita tai tavaroita ole mahdollista puhdistaa mitenkään helposti. Leirillä ei ole juoksevaa vettä, joten pyykin peseminen olisi aika rasittavaa vesien kantelemisine ja keittelemisineen.

Ihmettelin siis, miksi mies mulkoili laukkuja synkästi, kun kiskoin niiden vetoketjuja kiinni.
Useamman vilkuilun jälkeen ärähdin jo valmiiksi epäluuloisena ilmoille kysymyksen siitä, mitä tämä tuijottaa.
Mies totesi, että ompas siinä paljon tavaraa.

Virhe. Virhe. Virhe.
Seurasi kolmen vartin vääntäminen aiheista:
Kuinka monta litraa keskisuuri lentolaukku on tilavuudeltaan? (Oma rinkkani, jota yleensä käytän on 75l).
Kuinka paljon tavaraa meillä on yleensä ollut mukana pääsiäisleirillä?
Pitääkö minun survoa tavarat rinkkoihin näyttääkseni että vauvan tavarat huomioiden
meillä kahdella on oikeasti vähemmän vaatetta mukana kuin ennen?
Voiko mies käyttää samaa t-paitaa koko leirin ajan ja majoittua samoissa sisätiloissa kanssani? (Ei, hyi.)
Pitääkö minun nyt purkaa laukut ja vähentää tavaraa, että herralle kelpaa?
Voisiko joskus harkita auttavansa tavaroiden pakkaamisessa sen sijaan että heittää takin taskuun kalsarit ja hammasharjan vartti ennen lähtöä, jos kerran on varaa kommentoida?

Okei, tajusitte ehkä keskustelun luonteen.
Ei ehkä kauhean kypsää, mutta oikeasti. Jos koetan, edelleen vähän flunssaisena:
Pitää asunnon siistinä, pestä pyykit ja hoitaa muita kotitöitä,
hoitaa vauvan perushuollon ja touhuta tämän kanssa kaikenlaista,
käydä crossaamassa ja pitää itseni jotenkin siedettävän näköisenä,
kirjoittaa blogia ja kasata bufferia leiriä varten
sekä järjestää leiriä viidellekymmenelleviidelle ihmiselle
niin että kaikille olisi majoitus, ruokaa, kyydit, ohjelmaa, kaikki tarvittavat tavarat,
oma pesti ja tehtävä selvillä sekä varmistaa sadannen kerran, että kaikki täsmää
,
kannattaisiko pitää suu supussa ja pää alhaalla nämä muutamat viimeiset päivät ennen leiriä?
Ihan oman mielenterveyden, perhesovun ja yleisen hyvinvoinnin nimissä.
Kakka tarttuu ikävästi irtaimistoon kultaseni.
Toisaalta ennakointia ei perinteisesti pidetä miehisenä taitona jostain syystä.

Ja anteeksi että asunnossamme on räjähdysaltista seuraavat vuorokaudet.

 

Jälki minussa


Jos jotain olen miettinyt niin sitä, miksi toiset kaipaavat kauneutta.

Maisemia, auringonlaskuja, kastetta vain hetki sitten mullasta esiin puskeneiden krookuksien kärjissä 

tai hajuvesipulloista heijastuvaa valoa, erikoisia kiviä, joissa on muistuma kesän lämmöstä,

laskoksille meneviä helmoja, millilleen omille paikoilleen aseteltuja esineitä?


Ja miksi se on toisille yhdentekevää, ajanhukkaa, merkityksetöntä.

Eihän kauneuden kaipuuta voi selittää järjellä. 

Miksi se silti on toisissa niin vahvana, että välillä se tekee elämästä vaikeaa?

 

 

Juhlien jälkimainingeissa

Heti ensimmäisenä täytyy kertoa että suhtautumisessani on tapahtunut muutos,
joka on kenties odotettu ja monien lähipiirin ihmisten mielestä ihan paikallaankin:
Vauvan saamisen jälkeen stressaamisen määrä vieraiden tuloon, juhliin
tai muuten niin sanottuihin edustusjuttuihin liittyen on vähentynyt huomattavasti
.
Ehkä minulla ei vain riitä aikaa, unta ja jaksamista järjestellä kaappien sisältöjä ennen jokaista isompaa juhlaa. 


 Kyllähän meillä edelleen siivotaan ja laitetaan tarjottavia eikä vieraita ainakaan pääsääntöisesti oteta vastaan tahraisissa yöpuvun housuissa ja tukka likaisena. Mutta ajatus siitä, että vieraat ovat mukava asia, että hienointa juhlissa ja kyläilyissä ovat kuitenkin meille tärkeät ihmiset, jotka jaksavat tulla paikalle muuttuneesta elämäntilanteesta huolimatta, kuunnella univelkaisen ihmisen änkytystä, olla läsnä ja tukena, jotkut useammin, jotkut harvemmin, on vahvistunut entisestään

Eilen olin taas äärimmäisen hyvilläni ja onnellinen,
että meillä on tiivis suhde vanhempiimme ja sisaruksiimme
ja lähipiiriin kuuluvat myös isovanhemmat sekä tätejä,
jotka ovat mahdollisuuksien mukaan paikalla elämän tähtihetkissä ja arjessakin.


Näissä kuvissa esiintyvät M:n kummisetä, jonka kanssa hän harjoitteli uuden polkupyöränsä käyttöä,
äitini, joka saa olla vähän väliä korjaamassa M:n ikuisesti jaloista putoamaisillaan olevia sukkia
sekä tyytyväinen kummitäti. (Pyörä vietiin isovanhemmille sisäajokiksi sulia kelejä odottamaan.) 


Juhlissa oli paikalla kaiken kaikkiaan kuusitoista henkeä, mutta ahdasta ei tullut
muutoin kuin silloin tällöin kaikkien santsatessa sattumalta samaan aikaan.
Juhlien vanhimmalle osaanottajalle täytyi tosin välillä raivata turvallista kulkureittiä
tuolien, M:n saamien lahjojen ja vieraiden väliin.


Tarjottavat tuntuivat maistuvan, mutta niitä jäi vielä rääppiäisiä viettämään tulleelle ystäväpariskunnallemme, joiden hoidossa Hertta oli ollut varsinaisten juhlallisuuksien ajan.
Muutamia asioita olimme unohtaneet ostaa, kuten täysin epäolennaisena asiana kahvin.
Onneksi isovanhempien kuriiripalvelu toimitti niin unohtuneet patongit, Pommacit kuin kahvinkin. 


Päivänsankari oli jossain vaiheessa juhlia jo aika väsynyt,
touhuttaan ennen juhlia muutaman tunnin ukkinsa kanssa (saimme siivottua rauhassa)
ja köpöteltyään sitten vieraan (ja lahjan) luota toiselle.

Lahjaksi saatiin muun muassa täydennystä Duplokokoelmaan,
harjoituspyörä kesälle ja pääomaa oikean pyörän hankintaan, Barbapapa-keilaussetti,
kirjoja ja yksi vaate, (josta olin itse sangen innoissani). Tänään olemme ehtineet perehtyä lahjoihin vielä paremmin ja uskon että niiden antajista löytyy leikki- ja lukuseuraa myöhemminkin.

Olipa mukava nähdä kaikkia!
Mistäs syystä saisi kaikki pyydettyä uudelleen kokoon mahdollisimman pian?
Aikuisten ikääntymistä kun ei juhlisteta ennen syksyä…