Missä tukka?

  

Kysyi ”Laura-täti” instagramin puolella. Ja kyllä, reippaasti yli olkapäiden yli virahtanut moppi on historiaa – ainakin toistaiseksi.

Kaiken takana oli Spiderman, tarkemmin sanottuna heräteostoksena hankittu, rinta- ja vatsalihastoppauksilla ja muilla kauheuksilla kruunattu naamiaisasu, jonka kasvoille tulevan osan silmäaukoista herkästi sähköistyvä otsatukka pyrki pihalle. Lapsella alkoi palaa käämi ja ehdotin, ties kuinka monennen kerran, että josko parturoitaisiin.

Ihme ja kumma, tällä kertaa vastaus oli vaisuhko ”joo”. Kuutti kyllä varmisti, että sattuuko hiustenleikkuu kamalasti. Ai miten niin edellisestä kerran jälkeen ohi oli vilahtanut iso osa lapsen eliniästä? Vakuuttelin, ettei sen ainakaan pitäisi sattua ja nappasin tukanleikkuukoneen ja sakset käsiini.

Ei tuota lasta meinaa tunnistaa tällä hetkellä samaksi, mutta eipä tarvitse taas hetkeen parturoida!

Dooris, dooris

Eli olennaisia asioita ihmisyyden ytimestä. Istuin nimittäin bussissa päivänä eräänä ja huomasin vierustoverini syövän karjalanpiirakkaa, tuosta noin vain sitä haukaten. Miten erikoista! Epäjärjestelmällistä, riehakasta, hiukan barbaaristakin!

 Summasinpa tästä huvittuneena omia omituisuuksiani ja totesin syöväni yllättävän järjestelmällisesti kaiken vähänkin raamikkaamman ruoan reunat edellä: kuorelliset leivät, riisipiirakat, pizzan… sekä tietysti ne Dorikset, joita pyörittelin käsissäni tänään Nosh-kutsujen tarjottavia esille nostaessani.

Koska olemme selvästi niin sanoakseni jännän äärellä, haluisin kysyä, löytyykö täältä muita ”kuorityttöjä tai – poikia” vai onko teillä ihan muita ruoan syömiseen liittyviä persoonallisia tai pinttyneitä tapoja?

   
   

Kyllä äiti tietää

 

En erityisemmin välitä pihatöistä. Maanmuokkaus, istuttaminen ja painavien asioiden, kuten kivenmurikoiden kantaminen, ovat ihan siedettäviä duuneja, mutta kaikki ylläpitotoimet: haravointi, kitkeminen ja kuoputtaminen saavat aggression heräämään ja verenpaineen kipuamaan kattoon. Yäk.

Tästä syystä olen aina haaveillut puutarhattomasta asumismuodosta (talo dyyneillä, kenties?) tai havupuiden, kivien ja kalliokasvien peittämästä, lähes huoltovapaasta pihamaasta.

Uuteen kotiimme sattuu kuitenkin kuulumaan julmetun ison terassialueen (vähällä vaivalla paljon iloa, jes) lisäksi myös leikattavia koristeomenapuita, hoitoa vaativa sammalmatto sekä retuperälle päästetty etupiha muutamine pystyynkuolleine angervoineen, ykittäisine havuineen ja soraerämaineen.

Arvaatteko kuka on repinyt irti vanhoja, pystyynkuolleita pensaita, haravoinut, raijannut kivenjärkäleitä, ravannut puutarhaliikkeissä, raahannut multasäkkejä, saanut auringonpistoksen, tuhonnut harmikseen useamman muurahaispesän betonilaattoja siirrellessään, saanut sadekuuron niskaansa ja leikannut pensasaitaa? Noin muunmuassa…

No se sama nainen, joka vannoi, ettei omalle pihalle tule kuin kiviä. Kyllä äiti tiesi jo 12 vuotta sitten, ettei perfektionismiin taipuva (ja tuolloin nykyistä pahemmin kontrollifriikki) esteetikkotytär kestäisi hunningolla olevia tiluksia.

Niin vain entinen yli-iso parkkipaikka, joka oli alun alkaen ensimmäisen kuvan etupuolikkaan kaltaista pikkukuvikkoa, muuttui orastavaksi hyötypuutarhaksi norppaemon ja nörttimiehen toimesta. Vajaa kaksi päivää ja eloton nurkkaus sai aivan uuden muodon.

Lavoille tullaan istuttamaan mansikkaa, salaatteja, yrttejä ja minitomaatteja. Marjapensaiden osalta kasvamaan pääsivät musta- ja punaherukka, puutarhavadelma ja karviainen. Ehkäpä selitys pihanlaittointoon piileekin tässä – kasveissa on heti enemmän järkeä, jos ne tuottavat syötävää!

     
 

Superit synttärit

IMG_8415IMG_3279IMG_3321 IMG_3286IMG_3277IMG_8430  IMG_8438 IMG_3299 IMG_3320 IMG_8421 IMG_8433IMG_3291IMG_8371IMG_8429 IMG_3288  IMG_8417   IMG_8372 IMG_8382 IMG_8398 IMG_8401 IMG_8406IMG_3285   IMG_3273

Jokakeväinen sairastelun hyökyaalto iski niin kaveri- kuin sukulaissynttäreidenkin vierasjoukkoon ja osa jäi toipumissaarroksiin kotiensa lyhtypylväisiin. Mutta hyvät porukat saatiin kasaan kummallekin viikonlopun päivistä.

Viirit keinuivat iloisesti katossa lasten painellessa ympäri asuntoa ja terassia. Asunto oli koristeltu jo edellisenä päivänä Tigerista napatuilla viiri- ja ilmapallokasoilla ja Pop up kemujen supersankaritarrat ja -kutsut toivat teemaa myös juhlakattaukseen.

Ruokapöytään katettiin viikonlopun mittaan savuporo-, tonnikala-katkarapu-, pulled pork- ja aurinkokuivattutomaatti-fetapiirakkaa. Oli popcornia, karkkia ja sipsiä. Club sandwichejä liha- ja juustotäytteillä,  nakkipiiloja, Spiderman-tikkareita, mansikka- ja päärynäjuustokakkua sekä Red Velvet-kakku. Maanantaiaamuna olisi ehkä kannattanut jättää ne tiukimmat housut kaappiin ja odotella muutama päivä…

Krokotiilimiehellä oli ainakin hauskaa eikä menoa enää synttäreiden alkaessa haitannut se, että useampikin juhlavieras oli kaatunut sairasvuoteeseen. Saippuakuplat lentelivät kevättuulessa ja kuplat kohosivat hiljaksiin ylöspäin kuohuviinilasissa. Ehdin jo tuulettaa, että menipä kaikki kivasti, rennosti ja kivuttomasti, kun…

Saatiinhan ensimmäiselle synttärikierrokselle lopulta pakollinen väsymys-jännitys-sokerihumala-raivarikin kasaan – eipähän jäänyt vieraillekaan epäselväksi, mistä puhuimme hetki sitten keskustellessamme uusuhman ihanuudesta.

Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut viikonloppu ainakin omasta mielestäni, enimmäkseen kiitos miehen kokkailujen ja ennen kaikkea huippujen vieraiden. Viisivuotissynttäreillä täytyy pistää taas paremmaksi isäntä- ja emäntäväen osalta!

 

Työmatkalaisen tunnustuksia elämästä ja raivokkaista nelivuotiaista

  Tiedättekö mikä on parasta siinä, että työmatkan pyörätiestä 7-8 kilometriä on… keskellä ei mitään.

Ensinnäkin laulaminen; Kukaan lauluani kuullut tuskin kehuisi sitä kauniiksi, korkeintaan välttäväksi. Mutta (lähes) autiolla tiellä voi pistää karjuen ritariheviä tai fiilistellen kuulaan surumielisiä balladeja aivan rauhassa – korkeintaan linnut ja oravat kaikkoavat tienpientareilta.

Kuten blogin Facebookissa eilen tunnustin, talvi- ja välikausipyöräily (kas näin pikkulapsiajan termit taipuvat muun elämän TM käyttöön kuin voimistelija limbokepin alta) saattavat kirvoittaa yllättäviä reaktioita. Kuten lakaisukoneella ja ”kasteluautolla” (tähän loppui työkonesanavarastoni) ajaville kunnossapitotyöntekijöille yläpeukkujen näyttämistä ja lentosuukkojen lähettämistä.

Ihan vaan siksi, että tuonne maalaisosuuksien teille kylvetty hiekoitushiekka on ilmeisesti sekoitus neulanterävää soraa ja lasinsiruja. Miesparka on tunnollisesti vaihtanut pyörääni renkaan ainakin kymmenkunta kertaa talven aikana ja kyllä, pistosuojattuja on ollut ainakin puolet vaihdetuista. Että ei tämä pyöräily ainakaan kauhean edullista ole!

Ja sitten on vielä aamujumitusten tematiikka. Tiedättekö ne yöt, jolloin olisi syytä kömpiä sänkyyn jo hyvissä ajoin, mutta yksi homma seuraa toistaan? Noh, toissayö kuului ehdottomasti siihen kategoriaan. Aamun armoton kello soi 5:00 ja pihalla lellui hernerokkasumu. 

Hyytävä vesiharso toimi kyllä hyvänä herättäjänä, muttei poistanut univajetta. Tien kaarteita ei nähnyt metriä pidemmälle ja monessa kohtaa väylän kääntyessä jyrkemmin, penkereillä kasvavat puut ja pensaat näyttivät sukeltavan esiin sumusta keskellä tietä. Eräs harvinaisen kookas puu, jonka muotoon olen kiinnittänyt huomiota virkeänä ja kirkkaalla säälläkin, näytti sekunnin murto-osan ajan jättiläiseltä.

Mikäs siinä, mutta kenen aivot oikeasti tulkitsevat hämärän aistiärsykkeen ensisijaisesti jättiläiseksi, vaikka hahmo olisikin… jättiläismäinen? Liikaa Dragon Agea kenties? Vaiko liian vähän unta? Vai molempia?

Töihin päästessäni olin jo varsin hereillä, mutta jäin miettimään, miten puoliunessa moni työn raskaan raataja jättääkään kotinsa ja hyppää auton rattiin. Millaisia ovat horteisten kuskien refleksit, tilannetaju ja havainnointikyky, varsinkin poikkeusolosuhteissa kuten sumussa? Eilisaamuna kollega kertoi juuri jonottaneensa liikenneympyrään, koska joku kurvaili siinä väärään suuntaan! Tuntuu turvalliselta olla osana tätä aamu-unisten liikennekaaosta…

Paluumatkalla olisi voinut kuvitella päätyneensä johonkin hiukan ärsyttävään ”hyvänmielenelokuvaan”. Niin kaunis oli maa ja korkea taivas. Kevätaurinko sai värit erottumaan maisemasta, linnut lauloivat, pellot haisivat, vastaantuleva vanhempi kansalainen keräsi tienpientareelta pyyteettömästi roskia ja vilkutti. Kun ohipyöräilevältä lapselta putosi laukku tarakalta ja palautin sen tälle, saaden reippaan kiitoksen vastineeksi, tuli samalla aikaa kiva, että hieman kyyninen olo. Mitä seuraavaksi – sateenkaarivoimalla lentävä kissa kiitää taivaan halki ja antaa jaksupuskun? 

Ei näkynyt tsemppaajakissoja (paitsi ne oikeat karvatakamukset kotona), vaan lapsi, joka viimeaikaisille tavoilleen uskollisena raivosi lahkeiden laittamisesta, iltatoimista, pyöräilystä… Ehkäpä ällöttävän idyllisellä iltapäivällä saavutettiin mikrouniversumiini tasapaino kaiken lapsen sekoilun vastapainona?

Ai niin, Kuutti on muuten nykyään nelivuotias ja huomenna sekä sunnuntaina juhlitaan synttäreitä. Stressiä ja valmistelupaniikkia siis pukkaa, aaaaah…

  

Tässäkö naapurikunnan nimikkoeläin?