Kolmivuotias stailasi äitinsä – katso kuvat!

Siinä on Emmi sulle sitä kilkkiotsikkoa kerrakseen! Noniin ja sitten asiaan; Lentoaskeleiden Rosanna haastoi minut luovuttamaan päätäntävallan asustani yhdeksi päiväksi lapselleni ja mikäs siinä, valitsenhan useimmiten ne vaatteet, joissa Kuutti joutuu selviytymään ihmisten ilmoilla päivästä toiseen.

Arvelin operaatioon kuluvan aikaa, joten en ryhynyt siihen päiväkoti-luento-aamujen aikataulussa arkiviikolla vaan lykkäsin puuhan suosiolla viikonlopulle. Eilen keksin ehdottaa miehelle lauantailounasta paikallisessa ravintolassa ja tajusin vasta aamulla, parin herättävän teekupillisen jälkeen, että joutuisin täten lähtemään syömään lapsen valitsemissa kuteissa.

Kuutti suhtautui ehdotukseeni vaatteiden valinnasta varsin avoimin mielin, kun pohjustin asiaa tälle. Pyysin tämän sitten jossain vaiheessa lähtövalmisteluita käymään makuuhuoneessa valitsemassa vaatteita. Aloitin kysymällä, laittaisinko hameen, housut vai mekon. Osa teistä tietääkin, että vaatekaapistani löytyy varsin huomionarvoinen määrä päällepantavaa ja kaiken sen kaman levittäminen valittavaksi ei vain olisi ollut mahdollista. Jouduin siis rajoittamaan valinnanmahdollisuuksia kyselemällä lapselta ensin, mistä lähtisimme liikkeelle.

Lapsi mietti hyvin lyhyen hetken ja totesi sitten, että mekon. Tiedustelin, olisiko tällä väritoiveita. Mekon piti kuulemma olla punainen, joten avasin kaapin, josta mekot löytyvät. Vaihtoehtoina olivat muun muassa tämä omppumekko, ”panisin”-mekko sekä yksi suosikeistani eli olkaröyhelömekko. Kuutti valitsi kuitenkin epäröimättä raitamekon, huolimatta äidin vaisusta vastusteluista, argumentteinaan se, että mekko oli rentoilumekko ja oikeasti Nanson yöpuku.

Siirryimme alaosiin ja kysyin, että mitäs mekon kanssa laitetaan jalkojen suojaksi. Lapsi totesi että sukkahousut tietenkin. Avasin sukkahousulaatikon ja lapsi kaivoi esille pinkit ja oranssinpunaiset sukkahousut, päätyen lopulta tiukan tuijotuksen jälkeen oransssinpunaisiin. Ja dyykkasipa tämä sieltä punavalkoraidalliset sukatkin. Yleensä en käytä sukkia sukkahousujen päällä, mutta menkööt.

Lapsi valitsi mekon päälle myös vyön tongittuaan vyölaatikkoani tovin ja leikittyään parin vyön kietomista itsensä ympärille. Valitsimme yhdessä myös korut, joiden osalta lintukaulakoru vaikutti helpolta valinnalta ja korvakorujen valintaperusteena oli kuulemma mahdollisimman iso koko ja punaisuus. Hiuspannan kanssa päädyimme säätämään jonkin aikaa, sillä lapsi olisikin halunnut hiirenkorvapannan itselleen päähän ravintolaan ja vaihtoi vielä rusettipantani kesken lähdön kukkapantaan huomatessaan sen eteisen pöydällä.

Laukun valinta oli ilmeisen helppo ja perustui kuulemma väriin. Kenkien osalta jouduin rajoittamaan valinnan mahdollisuudet kelin kannalta järkeviin kenkiin eli noin viiteen alahyllyn kenkäpariin; Muut olivat ohuita kangastennareita tai matalia ballerinoja, jotka olisivat vallitsevassa märässä kura-mutakelissä kastuneet hetkessä läpi ja menneet kenties peruuttamattomasti pilalle. Takin valinnan kohdalla lapsen mielenkiinto lopahti täysin, kenties siksi, että tarjolla oli voittopuolisesti yksinomaan mustaa, mutta kaulaani tämä jaksoi sentään kaivaa huivitelineestä vielä punavalkoraidallisen härpäkkeen, joka ei kyllä lämmittänyt yhtikäs mitään.

Jos Kuutti on jotain oppinut äidiltään niin värimätsäyksen perussäännön: jos et muuta keksi niin pukeudu kokovartaloasu-mentaliteetilla samaan väriin. Ja ilmeisesti sen, että hieman liikaa on juuri sopivasti. Täytyy tosin sanoa, että kukkapannan, jättikorvisten ja lintukaulakorun yhdistelmä oli siinä määrin överi ja sekava, etten olisi itse asustanut kaikkea tuota sälää pääni ympärille samalla kerralla. Enkä olisi syyllistynyt tuollaiseen raitayliannostukseen.

Myönnetään, hieman hihitytti lähteä keskustaan ravintolareissulle kukkapanta päässä JA yöpukumekossa. Mutta kuten blogin Facebookissa todettiin: ”Tietty uskallat, sähän pukeudut kuin sekopää muutenkin.”

 

 

Munaa joka lähtöön ja makuun

… sekä tietenkin vähän höyheniä ja pääsiäiskarkkien säilömiseen sopivia lasisia kanoja tai kukkoja.

Rairuohomme tuppaavat joko homehtumaan tai sitten niitä ei muisteta istuttaakaan. Vaihtoehtoisesti kissat repivät ruohoparat siemenineen päivineen naamariinsa. Niisk. Kahtialeikattuun maitopurkkiin sullottuja ruohoasetelmia Tiimarin (rauha muistolleen) pörrötipujen koristamina ei siis meillä näy, mutta erilaisia koristemunia riittää senkin edestä. Niitä on ripoteltu pitkin tasoja sekä ripustettu erilaisiin oksaviritelmiin parveketta ja vessaa lukuunottamatta jokaiseen huoneeseen.

Koska koristemunia tuntuisi olevan myynnissä jos jokin sorttisia, tuollaisista lapsellisen-piirroskuvasöpöistä aina keraamisiin ja intiahenkisiin muniin asti, luulisi jokaiselle löytyvän omansa. En tiedä, huutelevatko itäveren rippeeni nimeäni vai mistä on kyse, mutta omasta mielestäni hienoimpia pääsiäiskoristeita olisivat tällä hetkellä mahdollisimman pienellä piiperryksellä ja ”kultauksella” koristellut munaset. Uh, se siitä tyylikkyydestä ja graafisuudesta sitten.

Koristellaanko teillä kotia pääsiäisasuun vai jääkö pääsiäinen paitsioon joulun ja vappupallojen väliin?

 

Kollaasien pääsiäiskoristeet: Tiger ja Indiska

Meillä kotona tänään eli kevätsisustusta

Muutamia tuliteriä sisustustyynyjä, lisääntyvä luonnonvalo,  toisen näytön tieltä siivottu ja romukarsittu työpöytä, varastosta kaivettuja tyynynpäällisiä uudelle kierrokselle, mustat keittiöntuolit edellisten hajonneiden valkoisten tilalle, pari hengissä olevaa viherkasvia sekä kasa pääsiäiskoristeita. Siinäpä tämänhetkisen alkukeväisen sisustusilmeen avaintekijät.

Virtapiikki

On vissiin kevät ja flunssakin ohi, sillä nyt jaksaa taas paremmin. Kuten aikaisemminkin kirjoitin, tunnelin päässä näkyy valoa eikä kyseessä tainnut olla vain hetkellinen kirkastuminen vaan olo kohenee koko ajan. Mies kommentoi taannoista postausta toteamalla että talvi on ollut tutkitusti pimein viiteenkymmeneen vuoteen ja vaimon tiskirättimäinen olemus on hyvinkin voinut johtua siitä.

Opiskeluhommia riittää, kotitöitä kasaantuu pyykkiläjien ja karvapötkylöiden muodostelmiksi sinne tänne, työhakemuksia pitäisi naputtaa ja lenkkipolutkin kutsuvat, kunhan tuo tatuoinnin uusi pala paranee siinä määrin, että uskallan kiskoa juoksuliivit ylleni. Mikään ei kuitenkaan tunnu ylitsepääsemättömän raskaalta tai vaikealta eikä tekemättömien hommien listaaminen saa enää pakenemaan peiton alle nyyhkyttämään. Liikuntaankin tuntuisi taas olevan paukkuja ja haluja ihan eri lailla kuin muutama kuukausi sitten, vaikkei mikään rantakuntoon 2030-projekti olekaan työn alla.

Naureskelin viime yönä erään Facebook-mammaryhmän kommenteille, joissa spekuloitiin että millä ajalla olen oikein mulkoillut lämpimän ehdottomasti suosittelemani Agent Carter-sarjan tähän mennessä ilmestyneet jaksot läpi. Eräs nimeltämainitsematon mutsikollega kysyi

”Mitä pillereitä sä vedät, kun sulla on aikaa about kaikkeen? Mulle kiitos samoja!”

ja toinen totesi

”Sillä on varmaan se joku Netflix teipattu jesarilla ranteeseen ja se tuijottaa sitä samalla ku juoksee.”

Ei nyt sentään, vaikka idea onkin hyvä. Mutta tunnustan vastailleeni eilen tatuointituolista käsin blogikommentteihin ja kiskoneeni välipalahedelmäni matkalla juna-asemalle sekä huudelleeni keskellä yötä partioryhmän kanssajohtajiltani apuja vanhemmille suunnatun infokirjeen kasaamiseen. Valon määrän lisääntyessä unentarpeeni vähenee reilusta kahdeksasta tunnista lähemmäs kuutta tuntia. Lisätunteja vuorokauteen – ei kuulkaa ollenkaan huono asia! 

Harmillista kyllä tehokkaimmat kirjoitustuntini tuntuvat siirtyvän samalla enenevässä määrin kohti puoltayötä, mikä johtanee vielä parin kuukauden ajan parisuhteemme hoitoon varattujen iltahetkien jäämiseen vähemmälle, mies kun herää niin aikaisin, ettei tämä jaksa kukkua loputtomiin. Toisaalta talven koomakuukausina tuli tehtyä kaikkea turhaakin turhempaa hommaa sen verran monta tuntia, että parisuhdetunteja kertyi kyllä varastoonkin.

Ihanaa kun on taas energiaa!
 

 

    Jos saisin tehdä yhden vauva-lapsi-tavarahankinnan uusiksi…

    …Tai ainakin paremmin informoituna, satsaisin enemmän aikaa ja vaivaa turvaistuimen hankintaan.

    Vauvoihin ja lapsiin liittyvistä tarvikkeista minua ovat kiinnostaneet lähinnä vaatteet: ulkovaatteet, kengät, asusteet, uimapuvut, sisävaatteet – kaikki käy! Olettaen siis että niistä löytyy kivoja materiaaleja tai kuoseja, lisäbonusta saa toki myös ekologisuudesta tai tiettävästi hyvistä valmistusolosuhteista. Ja kyllä sisustustekstiilit ja herkullisen näköiset lelutkin jaksavat innostaa ihan pikkiriikkisen.

    Ajattelin pitkään, että sitten kun joskus lisäännyn, voin sysätä kaikki ärsyttävät, vähänkin teknisiltä haiskahtavat hankinnat puolisoni harteille ja huudella vain taustalta omia toiveitani väreistä, työntökorkeuksista tai muista vastaavista kriteereistä. Eli olla mahdollisimman hankala, kieltäytyä tekemästä omia vertailulistoja ja puuttua peliin viime metreillä. Reilu kerho, eikös?

    Kiitos yllätysraskauden, mies keskittyi raskausaikanani lähinnä vellomaan omissa eksistentiaalisissa ahdistuksissaan ja isyyskriiseissään eikä pohtimaan heittoaisoja tai ilmakumirenkaita. Oma aikani kului armottoman opiskelutahdin ylläpitämiseen, siinä määrin kuin se raskausväsymyksen aiheuttamien toistuvien torkkujen lomassa onnistui. Ai niin, menimmepä siinä raskausviikon kolmekymmentä korvilla myös naimisiin ja järjestimme häät.

    Jossain kohtaa hommasin vaunut parilla kympillä varastoon. Niihin osui ihan sattumalta monia käytössä hyviksi toteamiani ominaisuuksia kuten vaunukopan ja istuinosan käännettävyys ja irrotettavuus; Samalla rungolla selvisi kummastakin vaiheesta ja lapsen kanssa pystyi joko juttelemaan kasvotusten tai kääntämään tämän katselemaan ympäristöään. Pieni koko on auttanut minikokoisen laina-automme kanssa puljeeraamisessa melkoisesti. Varsin nappiostos siis halvoiksi, käytetyiksi kärryiksi – tosin ne alkavat olla jäljiltämme varsin loppuunajetut.

    Viimeisten raskauskuukausien siivittämässä paniikissa hankin neliöliinan ja tilaututin miehellä kasan kestovaippoja. Olimme saaneet tutuilta ja sukulaisilta matkan varrella vaate- ja lelukasseja, harsoja, vanhoja pulloja ja Huuto.netistä oli tullut yön pimeinä tunteina ja lastentarvikkeiden hintojen masentamina metsästettyä vaikka mitä lisäimuista pinnasänkyyn. 

    Mies otti kantaa joidenkin asioiden puolesta vasta lapsen ollessa kuukauden, parin ikäinen. Tuolloin kietaisumalliset bodyt ja nepparilliset kestovaipat saivat hyväksyviä kommentteja osakseen. Ainoat hifistely-fiilistelyt kävin lapsen syntymän jälkeen isäni kanssa (?!). Tämä piti sekä vessajakkara-pyttyrengas-pottaamme että kokoontaittuvaa ammettamme insinöörityön sekä kokemusasiantuntijuuden huippuesimerkkeinä ja nyökytteli tyytyväisenä kuultuaan niiden olevan tanskalaisten isien suunnittelemia. 

    Niin se turvakaukalo ja istuin… Luulisi ettei kummankin kanssa olisi mahdollista ajaa itseään patti-kriisitilanteeseen, mutta näin vain kävi. Tiesimme tarvitsevamme turvakaukaloa heti synnytyssairaalasta kotiutumiseen, mutta siltikin sen hankkiminen jäi viime tippaan. Sattumalta sukulaisperheeltä löytyi varastostaan hyväkuntoinen turvakaukalo ja sain huokaista helpotuksesta; En joutuisi selailemaan kaukalovalikoimaa ja hakkaamaan päätäni seinään eri ominaisuuksia vertaillessani.

    Kuten Helsinkireissun postauksessa kerroin, kävimme Kuutin kanssa pyörähtämässä Liikenneturvan järjestämässä tilaisuudessa, jossa saimme tietoa turvakaukaloiden ja -istuinten valinnasta. Onneksi siellä oli hyvä aamiaistarjoilu, muuten olisin saattanut masentua tajutessani, miten heikosti olin oikeastaan edellämainitut hankintamme hoitanut:

    Esimerkiksi mukisematta ja kiitollisena sukulaisilta vastaanotetussa turvakaukalossa olisi voinut piillä parikin katastrofin mahdollisuutta. Tai oikeastaan kolme. Kaukalon kun piti mahtua vauva-aikana kolmeen eri autoon eikä ollut sanottua, että se olisi mahtunut yhteenkään. Ja jos olisimme ajelleet yhtään enemmän samalla autolla, olisin jälkikäteen ajateltuna halunnut kaukaloon myös telakan ja varmistaa, että se on suunniteltu kiinnitettäväksi autoon selkä menosuuntaan eikä Etelä-Eurooppalaisittain ihan toisin päin.

    Syytän puutteellista informaatiota. Okei, olisin saattanut saada tietoa, jos olisin lukenut koko raskausajan vauvalehtiä tai äitiysblogeja; Niissä muutamissa perheblogeissa, joita luin, reissattiin lasten kanssa pitkin maailmaa, kiskottiin ylihintaisia kahveja keskustan pikkukuppiloissa tai esiteltiin uusimpia pandapöksyjä eikä esitelty törmäystestien tuloksia.

    Missään ei myöskään osunut silmiin tieto siitä, ettei että etupenkillä lasta kuljetettaessa niin sanotun ”pelkääjän paikan” turvatyyny aiheuttaa pikkulapselle aina hengenvaaran; Se pentele kun ei kuulemma aina pysy kytkettynäkään poissa päältä törmäyksen sattuessa. Ainoan kunniamerkin voin sentään myöntää itselleni siitä, ettei Kuuttia ole kuljetettu etupenkillä koskaan, edes silloin kun tämä on karjunut raivoissaan takapenkillä yksinään – mieluummin hetken tyytymättömänä kuin tuttia ojennelleen aikuisen kaverina kuolleena ojanpohjalla.

    Turvaistuinta ryhdyimme hankkimaan vasta silloin kun lapsen jalat sojottivat jo ulkona turvakaukalosta, tälle kun kertyi pituutta paljon reippaammin kuin painoa. Olimme taas kiireellisen ostopäätöksen äärellä – mitään lapsen oikeasti tarpeellisia (lue tylsiä) hankintoja kun ei ilmeisesti voi tehdä ajoissa. Päädyimme hankkimaan istuimen, jolla pärjäisi mahdollisimman pitkään eli niskaosaltaan säädettävän systeemin, jossa saa matkustaa lähes nelikymmenkiloiseksi asti.

    Ihan kiva, mutta siinä sopassa menivät kyllä turvaistuimet, turvavyöistuimet ja istuinkorokkeet suloisesti sekaisin. Tuo nykyinen systeemimme on niin iso, ettei sitä saa kiinnitettyä selkä menosuuntaan niin millään ja se keikahtaa siirreltäessä kiusallisesti lähes kahteen osaan. Istuimen myyntivalttina oli se, että siitä saisi istuimen isommallekin lapselle ja sittemmin vielä istuinkorokkeen. Liikenneturvan tilaisuudessa selvisi kuitenkin, että istuinkorokkeet ovat ihan ysäriä; Kun kyselin omasta lapsuudestani ja nuoruudestani tutun istuinkorokkeen perään sain kuulla, että turvavyöistuin on istuinkoroketta suositeltavampi vaihtoehto, koska turvavyöistuin suojaa myös sivuilta. Pahus, taas huti!

    Ärsyttävän vaikeaa puuhaa, varsinkin jos tiedonhaku jää viime tippaan. Verkkokauppojen sivuilta on mielestäni aika turhan kanssa lukea ylistäviä kommentteja turvakaukaloista, turvaistuimista tai turvavyöistuimista, kun nissä nyt tavataan tunnetusti kehumaan tuotteita eikä haukkumaan niitä.

    Jos siis olet hankkiamassa jotain edellämainituista ja löydät tiesi tänne, suosittelen lämpimästi tutustumaan Liikenneturvan oppaaseen, josta löytyvät niin eri istuintyyppien painorajat, lisätietoa Plus-testistä, linkkejä turvaistuimen hankinnassa auttaviin ja muutenkin ja informatiivisiin opasvideoihin. Tuollaisen tiiviin tietopaketin olisin itsekin jaksanut selata läpi kulloistakin hankintaa tehdessäni.

    Tsemppiä tiedonhakuun ja ostoksille – muistattehan sovittaa kaukalot ja istuimet sekä testata, että osaatte kiinnittää ne oikein kiireessäkin. Eikä ajella sitten ilman turvavälineitä, kukaan ei halua sitä lapsi-keilapalloa niskaansa tai autonsa takalasiin!

     

    Ensimmäinen nurkka keväässä

    Sisustushommat seisovat, kun tässä on vähän kaikenlaista muutakin… Keväisempiä verhoja tai tyynynpäällisiä ei ole silitetty tai vaihdettu – ne on tosin jo haettu varastosta odottamaan tuolille, jossa kissat nukkuvat poikkeuksellisesta tekstiilikasasta antaumuksella nauttien.

    Tulin jokunen viikko sitten maininneeksi Kuutille, että pääsiäiskoristeetkin voisi jossain vaiheessa laittaa ja tämä on kysellyt siitä lähiten koristeiden perään säännöllisin väliajoin. Sanoista tekoihin päästiin sattuman kautta; Kaupungin puisto-osasto kevätleikkasi läheiseltä viheralueelta muun muassa jalavia sekä omenapuita ja kävin luvan kanssa nappaamassa nipun omenapuun oksia kevätkoristeluja varten. Osa pääsi keittiöön maljakkoon, siinä toivossa että niihin aukeaisivat kukat ja lehdet. Isoimmasta oksasta sain kevätasetelman pohjan olohuoneeseen.

    Nyt on edes yksi nurkka kodista koristeltu keväisemmäksi ja lapsi muistaa kysellä päivittäin, milloin tämä saa kevätjuttuja myös omaan huoneeseensa. Jos huomenna koristelisi siis lastenhuoneen ja jossain vaiheessa vielä keittiön ja makuuhuoneenkin? 

    Kaikki tulee valmiiksi, mutta pikkuhiljaa. Kyllä, se taitaa olla tämänhetkisen elon nyrkkisääntö, motto ja ohjenuora jokaisessa muussakin asiassa. Ei ehkä edes huonoimmasta päästä?

    27 op

    Eikä enää sitäkään jäljellä, jos katsoo tehtyjen hommien määrää eikä verkkoon kirjattuja suorituksia.
    Ei pitäisi olla näin vaikeaa, mutta kun on.

    Kiitos päiväkoti, isovanhemmat ja mies

    Talviulkoilu ei ole minun juttuni. Saatan kyllä suostua lähtemään talviretkelle, auttelemaan kaminateltan pystytyksessä, paistella vaahtokarkkeja ja keittää kaakaota nuotiolla sekä topata itseni kestämään kylmyyttä parin vuorokauden ajaksi. Talvivaellukselle en kuitenkaan lähtisi enkä myöskään hiihdä, luistele tai lautaile suinkaan vuosittain. Pulkkamäessä käymisestä tosin pidän, hyvässä seurassa ja sopivalla säällä.

    Useimmiten ulkoiluni muodostuvat kuitenkin pakollisista siirtymistä, joita hoidan enimmäkseen jalkapatikassa tai pyörällä, autoa kun ei pihasta löydy eikä sen puoleen ajotaitoakaan. Pyöräilen tai kävelen salille, juna-asemalle, kauppaan, postiin, taidemuseoon, kirjastoon ja partiokololle, ellen satu saamaan sopivasti samaan aikaan liikkeellä olevilta tutuilta kyytiä. Toisinaan mukana kulkee myös lapsi, joka saa siinä sivussa liikuntaa ja raitista ilmaa. Ja tietysti mäyräkoiran pitää päästä lenkeilleen, satoi taivaalta sitten räntää tai rakeita.

    Ulos lähteminen ulkoilun itsensä vuoksi, pihalla nököttäminen raitista ilmaa saadakseen – se ei meinaa luonnistua, ei sitten millään. Tai onnistuuhan se, kesäisin, keväisin ja syksyisin; Silloin uin, otan aurinkoa, käyn kävelyllä, potkin palloa, ongin ja siirrän tietokonehommatkin mahdollisuuksien mukaan pihalle. Ongelmana ei ole siitepöly tai ötökät, vaikka olenkin parin kasvin siitepölylle ja hyttysenpistoille jopa naurettavan allerginen. Kestän tulehtuvat pauhamat, turpoavan naaman ja vuotavat silmät. Vesisateen ja tuulenkin kanssa tulen toimeen.

    Mutta kylmyys ja maan peittävä märkä moska, niiden vuoksi asemoidun sisätiloihin hieman alle kolmasosaksi vuotta ihan suosiolla. Se toppautumisen määrä, mitä pihamaalla seisoskelun sietäminen vaatisi, vie toistuvana rituaalina järjen, hengen ja terveyden. (Samasta syystä en muuttaisi nykyistä pohjoisempaan mistään hinnasta.)

    Pysyn lämpimänä kohtuullisen vähällä, jos saan liikkua omaan tahtiini. Käyn juoksulenkeillä trikoissa, pitkähihaisessa ja pipossa käytännössä ympäri vuoden. Kolmivuotiaan pikkukaverin vauhdilla ei kuitenkaan kiskaista kymppiä tuntiin sitten millään. Toppapuvulla, välikerroksilla, kolmilla sukilla, huopapohjaisilla saappailla, avaruushuovalla ja kuumavesipullolla ehkä selviäisi lapsentahtisesta ulkoleikistä, mutta ei se ole mielestäni enää ihan tervettä touhua.

    Eikö lapsiparkamme sitten pääse ulkoilemaan? Vajaat kolme kuukautta kestäneen talvikauden aikana tämä on ollut sisällä kokonaisen päivän maksimissaan kahdella kädellä laskettavan määrän päiviä ja tuolloin joko lapsi tai molemmat vanhemmat ovat olleet oikeasti kipeinä tai valtaosa hereilläoloajasta on kulunut esimerkiksi satojen kilometrien sukulointimatkan taittamiseen. Tästä lienee kiittäminen sitä, että talvikaudella ulkoiluttajina toimivat aika lailla kaikki muut läheiset kuin äiti.

    Arkisin päiväkodissa ulkoillaan pääsääntöisesti kerran tai kahdesti päivässä ja erityisesti viikonloppuisin ulkotouhuista vastaa mies, joka viihtyy lapsen kanssa merkittävästi paremmin koiraa ulkoiluttaen, asioita hoitaen tai pihalla leikkien kuin lastenlauluja loilottaen, kirjoja lukien tai vahaliiduilla tuhertaen. Kumpikin hoitaa vanhemmuutta tyylillään eikä tapoihimme kuulu syyllistää toista siitä – ainakaan kovin usein.

    Sangen usein soi myös puhelin. Kuuttia kysellään milloin kelkkamäkeen, milloin harjoittelemaan hiihtoa, luistelua tai muutoin vain pihapuuhiin. Kotikaupungin reippailumaastot ja erilaiset ulkoilutapahtumat on koluttu tarkkaan. On loistavaa ja sangen kätevää, niin lapsen kuin erään talviulkoilua karttavan äidinkin kannalta, että isovanhemmat haluavat touhuta lapsen kanssa pihalla säällä kuin säällä.

    Ja ollaanpa ihan rehellisiä; Jos saisitte jättää hyvällä omatunnolma hoitamatta sen asian vanhemmuudessa, joka on teille kaikista raskainta, vaikeinta ja vastenmielisintä, oli kyseessä sitten imettäminen, matematiikan läksyissä auttaminen, loputtoman likapyykkivuoren setviminen, lapseen liittyvien paperiasioiden hoitaminen tai nukutustaisteluista vastaaminen… Pitäisittekö kynsin ja hampain kiinni siitä nihkeilystä?

    Mikäli varhaiskasvattaja, lapsen toinen vanhempi, isovanhempi tai joku muu lapselle tärkeä aikuinen hoitaisi homman paremmin, sujuvammin ja iloisemmalla mielellä kuin sinä itse – antaisitko tämän ottaa kopin ja keskittyisit itsellesi luontevampiin vanhemmuuden osa-alueisiin, pitämään ne vähemmän ikävät, mutta silti ei-niin-mukavat-osa-alueet hanskassa ja pääsi kasassa. Sekä luoja paratkoon, hetkittäin jopa nauttimaan vanhemmuudesta, lapsen kasvun seuraamisesta ja yhteisistä oppimisen ja ilon hetkistä?

    Lasten kanssa ulkoiluun liittyvä keskustelu on usein todella vinksahtanutta jankkaamista. Julistetaan taivahan totena, että jokaisen lapsen tulisi päästä pihalle mielellään kahdesti joka ikisenä elämänsä päivänä, myös mahataudissa ja keuhkokuumeessa, koska raitis ilma on vaan niin hemmetin terveellistä. Ihmetellään kädet levällään ja suu mutrussa, että mikseivät kaikki rakasta loskaisessa leikkipuistossa istumista yhtä paljon kuin minä ja naapurin Teija.

    En minäkään ulise kaikille kavereille ja tutuille, että miksi he lakkasivat imettämästä, kun sehän on niin pahuksen terveellistä tai miten on mahdollista, ettei heillä syödä lähes yksinomaan kasvisruokaa, kun meidän perheessä se ainakin sujuu yhtä hyvin kesät talvet. Varsinkin kun vaikkapa edellämainittuihin ratkaisuihin on yhtä monia syitä kuin on ratkaisijoita. Ja ulkoiluakin on monensorttista; Lastenrattaiden sisään saa tupruttaa ämpärikaupalla häkää vaunulenkillä ja penskat jättää puistoon hakkaamaan kavereita lapiolla, samalla itse instagramia selaillen. Kyllä Siperia opettaa ja katu kasvattaa. Ovathan nuppuset sentään pihalla, toisin kuin joidenkin paskamutsien jälkikasvu. 

    Minä ainakin otan tästä ”vapaudu vankilasta-kortista” kaiken riemun irti, satunnaisista soraäänistä huolimatta. So long talviulkoilu! Kiitos päiväkoti, isovanhemmat ja mies!

     

    Ei ihan nimensä veroinen

     


    Malibu Beach-mökki nimittäin. Kesähelteillä hiekkapoukamassa maatessa ja 28 asteisessa merivedessä kellotellessaan pääsee ihan tunnelmaan. Mökin sisätiloja odottava remontti valkopesuineen ja turkooseine tekstiileineen auttanevat myös piitsimeiningin saavuttamisessa.

    Ulkona ulvova tuuli, tihuttava vesisade ja päiväkävelyllä jalan alla muljuva lämpimärkä lumi eivät kuitenkaan viritelleet oikein kesätunnelmaan. Mies totesi, että eipä tänne talvella ilmeisesti kuuluisi tullakaan; Kokeneempikin kuski sai loppumatkan kurveissa hyvät vesi-jää-loskaliirot aikaan lainatulla pikkuautolla ajellessaan.

    Emme sentään ole niin sekaisin, että olisimme lähteneet hakemaan mökiltä kesäfiilistä vaan varauduimme viettämään rennonpulskeaa hiihtolomaviikon lopettajaisviikonloppua. Itse väänsin opiskeluhommia reipasta tahtia alkuviikon eikä perheenjäsenistämme kukaan muukaan lomaillut sen kummemmin. Torstain ja perjantain rauhoitin sen sijaan enimmäkseen vapaapäiviksi, joskin koetan saada koulutehtäviä eteenpäin myös täältä mökiltä käsin. Nähtäväksi jää, miten on kirjoitustavoitteiden toteutumisen laita.

    Saavuimme mökille eilisiltana ja lähtöpäivä oli taattua hässäkkää: hiekkalaatikoiden tyhjentämistä, roskien kuskaamista, kolmen ihmisen ja yhden koiran ulko-, sisä- ja vaihtovaatteiden pakkaamista, talvikausisäilössä olleiden mökin liinavaatteiden kasaamista lähtövalmiiksi, asunnon siistimistä, mökkikuumeessaan kieriskelevän ja hermostuneesti kitisevän lapsen paimentamista ja rauhoittelua…

    Siihen kun lisää päälle flunssan hyvän ystävän kestopäänsäryn ja lievän matkapahoinvoinnin; Eräs norppaemo olisi halunnut perille päästyään vain kaatua naamalleen lumihankeen ja jäädä siihen hetkeksi makaamaan. Onneksi karkkien syöminen auttaa kaikkeen.

    Samaan aikaan lomailevat myös lapsen mielestä parhaat tyypit ikinä eli Pappa ja Fammu. Mökkeilyyn mahtunee siis pelkällä omalla miniporukalla reissaamiseen verrattuna enemmän aikuisten päiväunia ja kirjoitusrauhaa sekä vähemmän tiskaamista ja riemuidioottina pihalla painelevan lapsen perässä köpöttelyä. Ei voi kuin olla tyytyväinen!

    Ja sainpa raahattua tänne taas kasan sisustusroinaa odottelemaan ensi kesän remonttirutistusta. Voi olla vaikeaa uskoa, mutta tämän enimmäkseen tietoa imien kulutetun lukukauden päätteeksi ihan rehellinen ruumillinen työ maalaamisen, purkamisen ja huonekalujen raahaamisen merkeissä tuntuu aidosti houkuttelevalta vaihtoehdolta. En malttaisi odottaa.

    Mitäs teidän viikonloppusuunnitelmiinne kuuluu?

     

    #HUPS

    Jahas. Hetken se oma väri ehti sentään olla päässä. Tuomio oli kuitenkin selvä… Ei jatkoon, palataan asiaan vaikka seuraavalla vuosikymmenellä. Onneksi tukka-ahdistuksen iskiessä kylpyhuoneen kaapista löytyi ylimääräiseksi jäänyt paketti hiusväriä.

    Jos jokin omassa ulkonäössä nyppivä ja omaan minäkuvaan sopimaton asia on näinkin helposti korjattavissa, olen valmis sietämään suihkuhuoneessa pussi päässä kököttämisen ja kemikaalihuurut.

    Nimimerkillä takaisin värjäyskierteessä eikä harmita (vielä) yhtään.