Lahjattomat treenaa ja luuserit venyttelee

Eikös se niin mene?

Mutta viime aikoina olen ihmeekseni huomannut harkitsevani molempien aloittamista. Kiistatta lahjattomana luuserina puhun nyt treenaamisesta ja venyttelystä. Syyni ovat täysin itsekkäät, kyse on yksinomaan omasta ajasta ja hyvinvoinnistani huolehtimisesta. 

Sanotaan kauniisti, ilman värikästä kirosanojen viljelyä ja epätoivoisen itkun tihrustamista, että uusin(kaan) lapseni ei ole mikään kovin hääppöinen nukkuja. Kuukauden etuajassa syntyneelle tyypille piti ainakin ensimmäisen kuukauden ajan juottaa maitoa herätyskellon avustamana 2-3 tunnin välein pullosta, sillä painoa piti saada tankattua raivokkaasti, ettei meitä vaan passitettaisi takaisin osastolle. Imetyksestä ei ollut tietoakaan, sillä pikkukaveri oli niin hentoisessa kunnossa, ettei hän melkein jaksanut juoda maitoa tarpeeksi edes pullosta. Syöttörumbaan kuului siis myös yläkerran mikrolla ravaaminen tai veden lämmittely pakasterasiaan ja maidon hauduttelu lämpimäksi.

Yöunet menivät ensimmäisen kolmen kuukauden ajan muutoinkin tunnin, kahden pätkissä ja juuri kun tyyppi alkoi nukkumaan parilla yöheräämisellä, alkoivat parin mukavamman viikon jälkeen neljän kuukauden hulinat, jotka sotkivat sekä orastavan päivä- että yöunirytmin täysin. Ihanaa. Hetken aikaa kestäneistä parin tunnin päiväunistakin saa enää vain haaveilla ja yhden unisyklin (30-45min) läpikäytyään vauva herää vihaisena, ärtyisenä ja puhkiväsyneenä, kieltäytyen kuitenkin palaamista unille.

Tuon kolmen vartin aikana yritän epätoivoisesti ehtiä käymään vessassa tai suihkussa, pukemaan päälleni, syömään jotain, tyhjentämään tiski- ja pyykkikonetta… Kaikkea sellaista, mitä vain sylissä tai heiluvassa sitterissä viihtyvän vauvan kanssa ei pysty kunnolla tekemään.

Ensimmäisenä haasteena on kuitenkin makuuhuoneesta pakeneminen. Jos se vaihe epäonnistuu, alkaa puolisen tuntia kestävä nukuttamissirkus alusta eikä sen onnistumisesta toistamiseen ole enää mitään takeita. Helpompaa on silloin, jos vauvan saa vajoamaan uneen omaan sänkyynsä. Tällöin paikalta pois hivuttautuminen on helpompaa. Noin puolet ajasta vauvan saa kuitenkin unille vain viereen, isoon sänkyyn. 

Noh, koska olen painava ja patjamme pehmeä, sänky upottaa ja hipihiljaisessa makuuhuoneessa jokainen jousen vinkaisu kuulostaa yleiseltä hälytyssireeniltä, vauvan vierestä lähteminen on helpommin sanottu kuin tehty. Erittäin monta kertaa vaivihkaista poistumista yrittäessäni olen kaivannut joogan tai pilateksen kaltaisten lajien suomaa hillitöntä keskivartalon hallintaa, jonka avulla voisin rullata sulavasti matrix-tyyliin ylös makuuasennosta, siirtelemättä painoa kiusallisesti käsien ja jalkojen kautta vähitellen kohti sängyn reunaa ja vapautta. Ylipäätään lihakset varmaan auttaisivat asiassa.

Lisäksi olen sydän jossain pernan tienoilla läpättäen ja keuhkoihin pakkautuneeseen hiilidioksidiin pyörtymäisilläni pohtinut, että jos olisin kevyempi, makuuhuoneen laminaatti ei narisisi ja kitisisi niin kovasti, kun hiivin kauemmas sängystä ja kohti ovea. Ja jos olisin kapeampi, pääsisin myös pakenemaan makuuhuoneesta pienemmän ovenraon turvin. Näin makuuhuoneeseen pääsisi eteiskäytävästä minimaalinen määrä valoa ja vauva heräisi pienemmällä todennäkäisyydellä.

Lienee pakko siis alkaa sporttaamaan, jos ei muuten, niin vaikka siksi, että saisin välillä käydä vessassa rauhassa ja juoda vartin verran kylmää kokista heiluttamatta yhtään pirun härpäkettä jalallani. Ainiin, ei saanut kiroilla. Tarkoitin tietysti, että hengähtää hetken ilman ihanan kullannuppuni seuraa, jotta jaksan sitten olla yhtä hymyä ja pullantuoksua sen jälkeen.

Ai haluaisinko nukkua kunnolla joskus lähitulevaisuudessa? Kyllä.
Onko se mahdollista tai edes todennäköistä? Ei.

Hei muru, sä voit tehdä mitä vaan

IMG_1684IMG_0006 2IMG_0003IMG_0011 IMG_0026 IMG_0030 IMG_1691 IMG_9985IMG_1688

Kesti 27 vuotta oppia uskomaan itseensä. Ei täysin tai ehdoitta – tokihan oma rajallisuutensa on hyvä tiedostaa, jos ei mieli päätyä sairaalaan; En siis ole oppinut heittämään kärrynpyörää tai laulamaan edes välttävästi yhdessä yössä, enkä ehkä opi koskaan. Aivan liian monesta asiasta olen luopunut silti ennen kuin olen edes aloittanut, vain koska olen pelännyt… Niin mitä?

Epäonnistumista, nolatuksi tulemista – sitä itsensä piinaamisen, syyttelyn, sättimisen ja säälimisen loputonta suota, johon on niin helppoa, suorastaan luontaista vajota, oli kyseessä sitten isompi tai pienempi moka.

Murtuneiden luiden, sijoitaan menneiden nivelten ja irronneiden hampaiden itselleen aiheuttamista täytyy luontaisesti kömpelön ja epämotorisen vähän varoakin. Mutta miksi kouluasiat helposti hanskanneen, älyllisesti ketterän ja kielellisesti ilmaisuvoimaisen naisen täyttää usein epäilys myös aivohaasteiden saralla? Siinä kohtaa tietää pudonneensa aiheellisen huolen sijaan ihan itse kaivamaansa huijarisyndrooman kuoppaan.

Tuntuu, että ystävänä, puolisona, vanhempana ja työntekijänä saa päivästä toiseen rohkaista, kannustaa, valaa uskoa muiden tekemiseen ja olemiseen. Kestotsempparin rooliin kuuluu sen hokeminen, että kovalla työllä ja luottamalla omiin taitoihinsa tai niiden karttumiseen, ovia aukenee vähitellen lukemattomiin suuntiin. Se on joskus taakka, mutta useimmiten etuoikeus. Onneksi omiin sanoihinsa on ainakin helppo uskoa, koska miksei se huipputyyppi siinä vieressä kykenisi vaikka mihin?

Mutta kah, auta kun pitää katsoa itseään peiliin, sieltä ei katsokaan takaisin nainen, joka juoksi puolimaratonin harjoittelematta, kahlasi opinnot läpi kunnialla, nopeasti, raskaana ja lapsi kainalossa sekä kannatteli yhden partiolippukunnan koko ikäkautta harteillaan vuosia. Ja puski läpi koulukiusaamisen värittämien vuosien, pukeutui omalla tavallaan, laittaen kehonsa likoon sekä netissä että kasvotusten, pilkasta ja selän takana pahaa puhuvista ihmisistä huolimatta. Eräällä etelänlomalla sama nainen kiipesi vuorelle päähänpistona, jonkin huhupuheen mukaan ainakin.

Itseensä voi kaikista järkeilyistä huolimatta olla vaikea uskoa, mutta muihin paljon helpompa; Siinä hengessä toivoisin laittavani ihan jokaisen saamani kehun ja kannustuksen  joskus kiertoon. Jospa seuraavalla sukupolvella olisi taas enemmän uskoa kykyihinsä ja sinniinsä, parempi itsetunto, vähemmän turhia paineita ja absurdeja odotuksia? Kaiken sen epävarmuuden painolastin sijaan soisin jokaiselle riittävästi ystäviä sekä aikuisia, jotka sanoisivat, että hei muru, sä voit tehdä mitä vaan.

Veemäisestä taistelutahdosta puheenollen

14492362_10210371055101073_589641109471700051_n-2 img_1437-2

Ari Paunonen oli Juoksija-lehdessä sitä mieltä, ettei veemäinen taistelutahto sovi kauniimmalle sukupuolelle. Taidan olla sitten sitä rumempaa sukupuolta, sillä edellämainittua nimittäin löytyy; Eräs sukulaiseni tuppasi sanomaan, että jos ei tiedolla tai taidolla, painat sitten kiukulla. Ja niin olen tehnyt opiskeluissa, arjen kaaoksessa, lenkkipoluilla ja muissa urheiluhommissa. On painettu eteenpäin jäätävällä univelalla, hiellä, verellä ja kyynelillä.

Edellisestä 15 km lenkistäni oli vierähtänyt melkein vuosi, mutta kymmenen kilometrin hilppaisuja oli toki kertynyt paljonkin. Kun töissä tuli heitettyä puolivillainen veto aiheesta, irtoaisiko viisitoista tai kaksikymmentä kilometriä näin puolikylmiltään, lähdin tietysti leikkiin mukaan. Jopa parikymppinen olisi houkuttanut, mutta siitä juoksukaverini kieltäytyi ykskantaan.

Kestän kyllä lyöntejä ja potkujakin ottaa treeneissä vastaan, mutta voin sanoa, että se vihoviimeinen, lähes parin kilometrin pituinen mäki lenkin lopussa vaati myös sitä veemäistä taistelutahtoa. Kun ikäeroa oli häviökseni yli kymmenen vuotta ja painoeroa ainakin viisitoista kiloa ja sukupuolikin osaltani ”väärä”, olin tyytyväinen etten ottanut juoksuvauhdinkaan osalta pahasti kuonooni. Minuuttipeliä ja sillai.

Sen verran täytyy sanoa, että seuraavan vastaavan tilanteen osuessa kohdalle, sivustaseuraajat huikkasivat jo etukäteen, että tästä et sitten lähde lyömään vetoa! Ai miten niin yllytyshullu ja jääräpäinen? Ei koskaan.

Jäi hiertämään lenkkarinsyrjää siinä määrin, että se puheena ollut kaksikymmentä kilometriä pitää oikeasti juosta taas jossain vaiheessa…

 

 

Se on taas täällä: arki

IMG_0559 IMG_0575 IMG_0612 IMG_0672 IMG_0751 (1)IMG_0785 IMG_0673 IMG_0701IMG_0772 IMG_0718 IMG_0722 IMG_0756 (1) IMG_0786 IMG_0800IMG_0833IMG_0780

Ja niinhän siinä vaan kävi, että ensimmäisinä arkiviikkoina kamera jäi pölyttymään eteisen säilytysnurkkaan, pyykit kasaantuivat kylpyhuoneeseen, iltaisin kokislasi ja romaani kiinnostivat enemmän kuin blogiin tai muuallekaan kirjoittaminen ja kaikenlainen muukin aikaansaaminen oli työpäivien jälkeen aika vähissä.

Kun lisätään kaupan päälle jokin puolikasta sairaalabakteerikantaa vastaava syysflunssa, joka kaatoi asiakaskunnasta valtaosan sairasvuoteeseen ja poiki allekirjoittaneellekin kolmen päivän sairasloman… Noh, sanotaan että sohvannurkka on tullut aika tutuksi.

Ai että mitä Norppalaan kuuluu, näin kesäloman jälkeen?

Aloitimme keittiöremontin suunnittelun (apua!), varasimme lomamatkan kymmenennen vuosipäivämme kunniaksi loka-marraskuulle (kymmenen vuotta yhdessä!), lapsi aloitti 4-6-vuotiaiden poikien tempputanssissa ja vanhemmat (yhdessä!) vapaaotteluharjoituksissa, jotka tosin katkesivat ikävästi tämän flunssani takia.

Kesällä putosi odotetusti reippaat viisi kiloa elopainoa ja nyt vaan lihasta koneistoon pikkuhiljaa, niin olo on taas napakampi ja sopivasti vaarallisempi!

Töissä puolet ryhmästä vaihtui ja uusien kanssa riittää totuttelua ja arkitoimintojen opettelua – osan kanssa treenataan sellaisiakin perusasioita kuin suomen kieltä. On juhlavalmisteluja, ryhmätilojen siivousta ja järjestelyä kesäkaaoksen jäljiltä ja jos jonkinlaista taiteiluprojektiakin pukkaa. Syksyyn ajoittuvat myös monet koulutukset ja iltamenot kuten vanhempainillat.

Olen kuitenkin selvinnyt käymään reiveissä vanhassa purkukiinteistössä, järkkäillyt polttareita, Mekkoiltamia sekä synttärijuhlia, jottei syksy ja alkutalvi ihan yksin nököttäessä kuluisi. Ja koonnut vinkkejä parhaiksi luettaviksi kirjoiksi sekä uutuudenkiiltävää soittolistaa pimeän kauden hengenpitimiksi.

Ja lisäksi päätin viimein rohkaistua ja lähteä selvittelemään, olisiko minulla rahkeita kunnallispoliitikan kautta vaikuttamiseen.

Pelkkä listamuotoisten kuulumisten kirjoittaminenkin alkoi hieman hikoiluttaa (vai liekö asialla edelleen flunssa?), joten ehkei tätä vaihetta turhaan kutsuta ruuhkavuosiksi. Tosin itse tuppaan kutsumaan tällaista menoa ihan vaan elämäksi, koska ei se ole sitten lukioajan ollut kovinkaan paljon hiljaisempaa, oli lapsi eli ei.

Mitäs teidän ruuhkavuosiinne elämäänne kuuluu?

Last hurrah

IMG_7323IMG_7574IMG_7307IMG_7350IMG_7516IMG_7356IMG_2819IMG_7384IMG_7392IMG_7436IMG_7473IMG_7576IMG_7388IMG_7640IMG_7660

Kun kollega on armoitettu Jokeri-fani, oli syntymäpäivälahja aika selvä – matsiin oli mentävä. Ja hyvään aikaan lähdimmekin, sillä tällä kertaa joukkueen taival KHL-kahinoissa katkesi reissumme jälkeiseen peliin. Mutta viihdyttävän pelikokemuksen joukkue tarjosi: kuroi jopa voittoon, mikä oli hyvä saavutus, kun pelattiin monessa kohdassa vaihtomiehillä, useiden avainpelaajien loukkaannuttua alkupeleissä.

Itse pelin lisäksi minua viehättää kaikkia joukkueurheilu- ja toki muitakin urheilulajeja seuratessani kanssakatsojien reaktioiden tiiraaminen: kuka huutaa riemusta, kenen kasvoille on ikuistunut riipivän epätoivoinen ilme ja kuka saa koko oman siivunsa katsomoa innostettua kannustamaan. (Se huutosakin johtaja on muuten Jokereiden peleissä useampaan otteeseen käytyäni aika selkeästi tuo keltapunahupparinen herrasmies toisiksi alimmassa kuvassa.)

Hauskaa oli ja peliin voisi suunnata työ- tai kaveriporukalla toistekin, sillä paikan päältä sai napattua juhlasankarille asiaankuuluvat juomat sekä eväät ja erätauoilla kerkesi hieman juttelemaan, toisin kuin vaikka elokuvissa. Eikä peliä katsomaan lähtiessään tarvitse vältellä spoilaantumista yhtä neuroottisesti.

Kollegan lähipiiri oli ihmetellyt, että menettekö pelkällä naisporukalla. Ennustan kuulkaa, että urheiluareenoiden katsojajoukko tasa-arvoistuu vaivihkaa, ennen kuin sitä mahdollisesti pelkäävät, mukahauskoja misogynistisiä kolumneja kirjoittelevat änkyrät sitä huomaavatkaan.

Ja soisin pelejä markkinoivien tahojen ottavan potentiaaliset naiskatsojat jatkossa ihan vakavissaan myös huomioon! Sillä naisia innostamalla, ei aliarvioimalla tai heille naureskelemalla, saataisiin kenties täytettyä monta penkkiriviä halleista, jotka toisinaan ammottavat puolityhjillään.

Feministisen itsepetoksen vuosikymmenet

IMG_2620

Olen hokenut itselleni, ettei sukupuolella ole paljoakaan väliä siinä, mitä elämässään voi tehdä ja saavuttaa tai ettei sillä ainakaan pitäisi olla. Eikä sen pitäisi rajoittaa myöskään harrastusmahdollisuuksia, vaatevalintoja, värimieltymyksiä, parinvalintaa…. Perusperiaatteenani on ollut kaikessa lyhykäisyydessään se, että yksilön ominaispiirteet ja kiinnostuksenkohteet ovat ensisijaisia ja sukupuoli vain yksi ominaisuus muiden joukossa.

Päivänä eräänä lainasin miehen pyörää, omani kun oli kymmenen kilometrin päässä työpaikan vaunuvarastossa jumissa. Ja jouduin toteamaan, ettei tielle tullut lasikatto, hyvä veli-verkostot tai misogynia vaan niinkin maallinen asia kuin toos… pimp… hei mikä on korrekti termi blogikäyttöön?

Sillä ei vaan pystynyt. Jopa tuohon pyöräni muhkeaan ”naistensatulaan” tarvitsen ajoittain geelityynyn perussatulan lisäksi ja ”miestensatula” oli silkkaa murhaa. Pystyykö joku teräspimpsa oikeasti ajamaan noilla suikerosatuloilla vai tuleeko tässä viimein fyysiset erot vastaan kaikkien ns. perinteisillä mies- tai naisosilla varustettujen välille? (Toim. huom: ne genitaalit eivät tietenkään yksiselitteisesti määritä sukupuolta.)

Jostain luin, että paljon pyöräilevien paikat parkkiintuvat, joten dear Eki, voinko parin vuoden päästä selvitä gynekologisista sorkkimisista tai synnäriltä lauleskellen ilman puudutuksia?

Vai onko sittenkin kyse yksilöllisistä eroista eikä ilmiötä ei voi yleistää sukupuolikysymykseksi?

Onko linjoilla ketään himopyöräilijää (no pun intended) linjoilla vastaamaan  tähän jännittävään pohdintaan?

P.S. Kyllä, nyt ollaan laatubloggaamisen ytimessä!

Se vähemmän tärkeä ilo-sopimus

IMG_2381

Toivoisin, että kotimaamme huolehtisi alkuperäisväestön oikeuksista (lue Emmin kattava ajankohtaiskatsaus aiheesta täällä) siinä määrin kuin niistä verkkokeskusteluissa ollaan huolissaan. Vai ovatko kommenttiketjujen ja valheellisia muka-uutisia levittävien roskasivustojen uhriutujat sittenkin saamelaiskysymysten sijaan huolissaan valkoisen junttijumpuramiehen oikeuksista saada työ- ja yhteiskuntaelämän etuoikeuksia, tuoretta pimperoa ja olutta?

Oma ilo-sopimukseni ei kuitenkaan liity ILO 169-sopimukseen vaan niin sanotusti omaan napaan eli henkilökohtaiseen hyvinvointiini: kuntoiluun, liikkumiseen, kehon pitämiseen virkeänä, voimakkaana, liikkuvana ja pään pysymiseen kasassa.

Aloitin aktiivisemman liikkumisen raskauden jälkeen, kun totesin kehoni olevan löysää ja väsähtänyttä pullataikinaa. Kaipasin omaa aikaa, omaa tekemistä, itseen satsaamista kaiken imettämisen, refluksioksennuksien ja pätkäunien keskellä.

En ehkä halunnut, mutta minun tarvitsi tuossa elämäntilanteessa löytää jotain strukturoitua liikuntaa, johon oli helppo mennä mukaan silloin kun aikaa järjestyi eikä harrastaminen edellyttänyt 3-4 treenikertaa viikossa ja turnauksia paketin päälle.

Kuntosalihommat tai ohjattu ryhmäliikunta, sellaisena miksi se usein mielletään, eivät olleet koskaan tuntuneet jutultani. Kun aikaa oli koulun tai opiskelujen jälkeen (ennen lasta!) vaikka millä mitalla, valitsin ajanvietokseni ja urheilukseni palloilua: kori-, pesä- ja jalkapalloa tai sählyä, sekä kamppailulajeja. Sellaisia lajeja, joissa liikuntaa tuli harjoitettua ikään kuin hauskanpidon sivutuotteena eikä itsetarkoituksenaan.

Kun aikaa oli rajallisesti ja salille sattui samaan treenikaverin, ajoittain myös kyydin, ajattelin velttoilun lopettamisen olevan helpompaa paikassa, josta löytyisi monenlaisia tunteja saman katon alta ja lapsiparkki kaupan päälle. Tosin viimeisintä käytin koko kuntokeskusjäsenyyteni aikana vain muutaman kerran, koska mies hoiti lasta treenien ajan ihan mukisematta. Kävinkin crossaamassa, afrotanssimassa ja kuntopotkunyrkkeilemässä kolmisen vuotta, mutta lempituntieni kadotessa lukujärjestyksestä kokonaan tai pitkiksi ajoiksi, lopahti niiden myötä myös into lähteä liikkeelle.

Nykytilanteeseen vaikuttaa myös työarki matkoineen, jotka haukkaavat vuorokaudesta aikaa ja jaksamista eri tavalla kuin opinnot. Siinä missä puhtia riitti aikaisemmin tehdä ei-niin-mieluisaa liikuntaa, tuntuu tällä hetkellä siltä, että vapaa-ajan pitäisi tuottaa iloa ja tukea työssä jaksamista sen sijaan, että se vaatisi tsemppaamista ja loppujenkin energioiden kanavoimista vastahakoiseen tekemiseen.

Haussa on siis liikunnan ilo. Se oli uudenvuodenlupaukseni ja työn alla on tällä hetkellä ilmoittautua thainyrkkeilyn peruskurssille kotikaupungin kamppailulajeihin erikoistuneelle salille. Vaikka kurssi alkaakin vasta maaliskuussa, olen jo nyt innoissani, mikä lupaa mielestäni hyvää; Sillä onhan liikunta parhaimmillaan silloin kun treenaamaan lähtöä odottaa innolla eikä huokaise raskaasti jo muistaessaan, että tänään pitäisi lähteä, saati vaivu epätoivoon treenikassia pakatessaan.

Aikaansaaminen ja mukavuusalueeltaan poistuminen säännöllisesti antavat toki itsessään onnistumisen ja (itse)kurinalaisuuden kokemuksen ja hyvän, ”terveydestään huolehtivan” kansalaisen sädekehän, mutta ne eivät kanna loputtomiin. Koska mielestäni myös syntymäpullean pitäisi saada nauttia liikunnasta eikä rehkiä lukemattomia tunteja salilla tavoittelemassa jotain sellaista, johon oma mieli tai keho eivät taivu, tänä vuonna puhaltavat itsensä liikuntalajien kirjosta etsimisen tuulet omatoimisen pakottamisen ja itseruoskinnan sijaan.

Miltäs kuulostaa? Ja onko liikunnan ilo myös läskin oikeus vai vaan supertimmien kana-annoksiaan keittiövaa’alla punnitsevien himoliikkujien?

LUE MYÖS: Elämäntaparemontti-postaus ja juttu siitä, mistä tunnistaa elämäntapaläskin

Itsensä ylittämisestä eli myrskyn silmässä

IMG_2144IMG_2142 IMG_2139  IMG_2145

YLE ja muut netissä seuraamani uutispalvelut pelottelevat liikennekaaoksella ja povaavat talven (jota Etelä-Suomessa onkin kestänyt noin viikon tähän mennessä) pahinta työmatkakeliä. HSL lähettää asiakkailleen 650 sähköpostia päivässä tehdäkseen selväksi, että niitä junavuoroja on ihan oikeasti peruttu. Lunta alkaa pyryttää ja mietin, miten usein olen kironnut myöhässä olevia busseja Helsinki-vuosinani, Keravan olemattomista koulumatkayhteyksistä puhumattakaan.

Päätin siis luottaa uskolliseen polkupyörääni ja emännänpohkeisiini enemmän kuin mihinkään julkiseen liikenteeseen. Rosvopipo päähän ja lisäleggingsit jalkaan.

Elokuvallisia mittasuhteita, mitä tulee ihmisenä kasvuun, saavuttanut duunimatka sai työnimikkeekseen Sipoo-Trek into the Darkness ja pahiten kasaantuneissa kinospaikoissa harkitsin teemaan sopivan kappaleen sanoittamista. Siitä tulisi tietenkin Gotta work for it (Blizzard). Luovaa puuhaa tuo talvipyöräily. Itsekritiikki lakkaa, kun aivot jäätyvät.

No se siitä. Mutta oikeasti oli aika huikeaa. Tuuli piiskasi pientä, terävää ja kuivaa pakkaslunta kasvoihin. Pyörteet kietoivat sisäänsä ja tunkivat lunta sisään pyörälaukkuun, taskuihin, niskaan… Paikka paikoin musta asfaltti pilkahti esiin kuin sulapaikka järven jäältä ja taianomaiset lumikiehkurat tanssivat sen pinnalla yksittäisten autojen sujahtaessa ohi, tuoden hetkeksi lisävaloa pimeyden keskelle.

Viiman kääntyessä sivuttaissuuntaiseksi se tarttui renkaisiin, runkoon ja polkijaan ja liu’utti pyörää pitkin poikin. Pääväylän risteävien sivuteiden kohdille oli muodostunut lumivalleja ja hangen alta löytyi yllättäviä kuoppia ja uria. Tuulen putsaamissa paikoissa saattoi nähdä jään kimmeltävän viekoittelevan kavalana lumen alta.

Räkä valui nenästä, hengitys huurusi ja jäätyi kaulahuiviin, ihokarvoihin ja poskille. Mutta mielen täytti keveys, voitonriemu, lähes perverssi itsensä ja ennen kaikkea luonnon voittamisen tunne. Minuapa et saa, pysähtykööt ja hidastukoot muu maailma, mutta pyörä kulkee kun mutsi polkee. 

Ja niin vain olin töissä, lähes samassa ajassa kuin ilman lumimyrskyäkin. Voittajafiilis etten sanoisi. Sitä haluan muutenkin elämääni lisää ja uudenvuodenlupaukseni olikin löytää uusia tapoja tai virkistää vanhoja keinoa, joilla kehoni ja mieleni klikkaisivat paremmin yhteen ja tukisivat toistensa jaksamista. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Tämän hehkutuksen lopuksi haluaisin lainata vielä Tove Janssonin Taikatalvea, jonka tietty kohta nousi vahvasti mieleeni aamuisen fillarikympin puolivälin jälkeen:

”Vasta silloin Muumipeikko huomasi, että tuuli oli lämmin. Se kuljetti häntä tuiskun keskellä, tuntui kuin hän olisi lentänyt. Minä en ole muuta kuin ilmaa ja tuulta, hän ajatteli ja antoi mennä. — Muumipeikko levitti käsivartensa ja lensi. Pelottele niin paljon kuin haluat, hän ajatteli ihastuksissaan. Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Sinä et ole sen pahempi kuin kukaan muukaan, kun vain tutustuu sinuun. Nyt et voi enää pettää minua.”

En nyt sanoisi edelleenkään pitäväni talvesta, mutta tänä aamuna oltiin jo hyvin lähellä sellaista hetkellistä mielenhäiriötä.

 

// Kuvitusräpsyt kuvausrekvisiittaa, samoin lapsi ja koira. Otettu lempeämpänä päivänä, vähemmän räkä poskella.

Kylmää kyytiä ja timanttiset vauhdinantajat

image  imageOkei, aloitetaanpa tämä Reippailija-Hemuli-henkinen postaus toteamalla, että näytän ylläolevassa kuvassa ihan suunnistajalta. Liekö syypäänä pipo, otsalamppu, heijastinliivi vai niiden yhdistelmä. Ei sillä että suunnistajalta näyttäminen tarkoittaisi elämän olevan ohitse (tarkoittaa se vähän), mutta se antaa täysin väärän kuvan todellisuudesta – suuntavaistoni kun on yleinen naurunaihe ja kaiken kaikkiaan surkuhupaisen huono.

Suuntavaistottakin osaa polkea tai juosta työmatkareittiä, joka pitää sisällään lastenlaulua mukaillen suoraa tietä, suoraa tietä, mäkiä on matkan varrella. Yksi käännös koko reitillä!

Mutta helkutti, kun on suunnitellut hyödyntävänsä päivystys-työvuorolistoista johtuvat poikkeukselliset työajat ja juoksevansa kotiin. Niin eiköhän tule koko talven kovin pakkanen.

Ja kun on tyhmä, juoksee kymmenisen kilometriä topissa, ohuissa juoksutrikoissa ja ohuttakin ohuemmassa juoksupusakassa. Puolet takapuoleni ja reisieni selluliiteista johtuu muuten varmaan jo aikaisemmin elämässä jäädytetyistä kudoksista.

Paleltumia eli ei, viidentoista pakkasasteen leudonleppoinen ilma korvensi jo vähän keuhkoja ja tsemppisoittolista tuli todellakin tarpeeseen.

Kännykkäkin hyytyi viimeisten kilometrien kunniaksi ja katkaisi niin musiikit kuin suorituksen kellottamisenkin. Siinäpä hyvä nyrkkisääntö: kun alkaa olla niin kylmä, että älypuhelin yrittää itsemurhaa, jää suosiolla sisään. Ei ole ihmisten hommaa enää.

Juoksuharrastukseni on ollut enemmän tai vähemmän luovalla tauolla hetken, kun työmatkapyöräily on syönyt riuhtomishaluja. Liikuntarintamalle on muutoinkin tulossa uudelleenpriorisointia ja muutoksia, jos aikataulut loksahtavat kohdalleen. Jos sen kautta löytäisi jälleen uutta potkua ja iskua liikkumiseen.

Lupailin liikunnalle vauhdittajia ja tässäpä postauksen lopuksi paskim… heikoimmankin juoksuvireen kohentajaksi sementoitunut soittolistani – eikun vaan testaamaan, eikös? Salille, lenkille tai vaikka siihen suunnistukseen.

Kuuntele TÄÄLLÄ

image image image image image image image

Melkein eturivin paikat

IMG_6307IMG_1582IMG_6294IMG_6333 IMG_6405IMG_1587IMG_6349 IMG_6381IMG_6370   IMG_6441 IMG_6448

Osa ehkä huomasi jo Instagramista, missä pyörähdimme veljeni, isäni ja appiukon kanssa viime viikolla: Jokereiden pelissä siis. (Kannattaa muuten kilkkailla kuvat taas isommiksi ja selailla ”rullassa” läpi, niin yksityiskohdat pääsevät paremmin esiin.)

Satuin saamaan lippuja ja Jokeri-fanin löytyessä perhepiiristä oli helppo saada porukka kasaan. Ja niillekin, jotka eivät edes olisi Jokeri-intoilijoita, on kovatasoisen KHL-pelin näkeminen itsessään elämys, jos jääkiekko vähääkään kiinnostaa. Tai olut, urheilutapahtumat tunnelmineen, jäähallisapuska tai kaikki edellämainitut.

Itseäni kiinnostavat ainakin jääkiekko, pelin tunnelmaan sukeltaminen ja yhdessä olo. Ruokakin kiinnostaisi, mutta miinuksena jäähalliruoasta se, ettei tällaiselle nihkeälle vihervassarille löytynyt mitään eläimetöntä syötävää, mutta selvisin hengissä vararavinnon ja pienoisen periaatteista joustamisen turvin. Ja kuten veljeni mulkoilu antoi ymmärtää, myös hankalan feministin kommentit naisten jännästä roolista jäällä ja sen reunoilla, olisi voinut jättää kotiin. Well, mihinkäs sitä kissa karvoistaan pääsisi?

Huomasin myös, että olisin viihtynyt varmaan parhaiten siinä osassa katsomoa, jossa oli kreisein kannatusmeininki. Itse kun tykkään penkkiurheillessa tömistää, läiskyttää ja huutaa. Että sellaista analyyttista ja sivistynyttä katsojan vikaa…

Mutta hyvä reissu ja varsin viihdyttävä peli olivat, lähtisin uudestaankin. Ylipäätään voisi laajentaa omaa repertuaariaan säännöllisesti kolutuista taidetapahtumista myös aktiivisempaan urheilutapahtumissa ravaamiseen; Sen kerran kun olen ollut joukkueurheilun tapahtumia tai yleisurheilua seuraamassa, olen aina viihtynyt mainiosti.

Vastavierailuja molempiin suuntiin vai miten se meni – kenetköhän vannoutuneen penkkiurheilijan raahaisin mukaani johonkin taidemeininkeihin, hmm…

 

//Liput saatu silkalla korruptiolla, jos se ei käynyt jo ilmi.//