Asioita, joita olen oppinut itsestäni viime aikoina

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_6410-2-1024x683.jpg

Olen selvästi tulossa vanhaksi. 31-vuotias ei varmaan monellakaan mittarilla ole vielä aidosti vanha, mutta joissain asioissa omaan vanhenemiseensa selvästi törmää. Ehkeivät eläkepäivät vielä kolkuttele oven takana, mutta huomaan kouriintuvilla tavoilla ja usein muuttuvani iän myötä enkä tiedä täysin, miten suhtautua siihen.

Jaksan katsoa niin sanottua aikuisten draamaan. Sarjassa ei tarvitse olla peitsisankareita, lohikäärmeitä, velhottaria tai teinisäätöä on-off-suhteineen ja moottoripyötäkolareineen. Arvostan sarjojen ja elokuvien hahmoissa enenevissä määrin kerroksellisuutta, elämänkokemusta ja ei vain yhdestä konfliktista tai vastoinkäymisestä selviytymistä, vaan pitkän linjan päähän potkituksi tulemisesta huolimatta elämässä etenemistä. 

Vanhemmuuden haasteista, irtisanomisista, avioeroista ja läheisten kuolemista läpi räpiköimistä. Roikkumista, hapsottamista ja ryppyyntymistä, mutta kuitenkin edelleen elämästä nauttien. Teemoille saa antaa aikaa hautua ja kehittyä, niitä ei vain tarvitse väläyttää traagisina taustatarinoina, antamassa hahmoille näennäistä syvyyttä tai motivaatiota. Asioihin ei tarvitse aina olla ratkaisuja, yksinkertaisia tai ratkaisuja ollenkaan. Mutta iät ja ajat fantasiakirjoja ja -elokuvia rakastaneena, arvostaisin toki syväluotaavampia sarjoja ja elokuva lohikäärmeillä varustettuina.

Alan antaa periksi tarpeelleni valokuvata kukkia. Kukkien kuvaaminen ja kukkakuvien jakaminen ja kavereille lähettäminen tuntuu jotenkin auttamattoman keski-iän ylittäneeltä tai mummotouhulta. Mutta minkäs sille voi, että olen aina pitänyt kukista: vaatteiden ja tekstiilien kuoseissa, koruissa, asusteissa, hiuspannoissa. Olen maalannut kukkia ja tehnyt niistä grafiikkaa. Voinen yhtä hyvin lisätä kukkien kuvaamisen ja niiden fiilistelyn julkisesti listalle. 

Hyväksyn vartaloni ja olemukseni muutokset helpommin. Teini-ikäisenä käytin tunti- ja päiväkausia kadehtimalla lähes kaikkia, koska he olivat laihempia, kauniimpia, pidemmillä jaloilla tai valkeammilla hampailla varustettuja. Jos hetkellisesti olin tyytyväinen ulkonäkööni, aina löytyi joku, jonka näkeminenkin sai haluamaan vajota lokavesikaivon kannen rei’istä viemäreihin. Jos nykyään huomaan jossain uuden luomen tai pigmenttimuutoksen, katkenneen verisuonen, kummallisen ihokarvan tai rypyn, en jää vellomaan asiassa. Arvostan keltaisempaa ja vahvempaa hammasluutani, sillä se on säilynyt kolme vuosikymmentä reiäittömänä ja ylipitkää selkääni siitä, että se on mahdollistanut vauvojen kuljettamisen vatsassani ilman kohtuutonta ahtautta.

Kriiseilen vartaloni, läskieni, hullunkuristen mittasuhteideni ja itsepintaisten hiusteni kanssa yhtä toisinaan, mutta toisaalta olen saanut huomata monella tapaa elämän haurauden. Muistan useammin arvostaa saatuja terveitä päiviä, käveltyjä kilometrejä, tehtyjä matkoja ja perheen kanssa vietettyjä, hyviä hetkiä, koska tiedän, että nuoriakin ihmisiä kuolee syöpään, koronaan, auto-onnettomuuksiin, tsunameihin, milloin mihinkin. Enkä halua käyttää enää kohtuuttomia määriä aikaani ulkonäköni murehtimiseen, sillä se ei tuo minulle mitään hyvää.

Tällainen minä olen nyt, tässä hetkessä. Ja oikeastaan… se tuntuu ihan hyvältä.

PINGviininä luoksesi liu’un

IMG_8856 IMG_8877IMG_8865 IMG_8863

Voisin jorista tähän jotain siitä, miten on siistiä, että edelleen tukevasti kasvusuuntaiselle sisällöntuottamisen (ja sen avulla markkinoimisen) alalle, digitaalisen median uusille kuvioille ja monipuolistuvien julkaisukanavien osaajille on saatu tasokas tapahtuma, jossa sekä kohdataan että koulutetaan. Olen vakavasti harrastukseni ottavana bloggaajana ja uusille haasteille ja tuttavuuksille lämpenevänä tyyppinä aidosti innoissani myös edellämainituista.

Mutta toukokuun ensimmäiset viikot ovat olleet aika ryydyttäviä. Allergia on puskenut päälle pahemmin kuin moneen vuoteen, kiitos rytinällä tulleen kevään. Hengittämisen mahdollistavat lääkkeet turvottavat kädet, jalat ja naaman tunnistamattomiksi ja olo on kuin halolla päähän lyöty. Kun päälle iskivät vielä äänen ja lopunkin virran vievä flunssa ja pari sairaana sohvannurkassa torkuttua päivää sekä vieressä omia asioitaan kimittävä lapsi, alkaa lääkkeiden viimein purressa ja olon hissuksiin kohentuessa viikonlopulle kasaantua melkoiset odotukset.

Olen kuunnellut oman ja parinkymmenen muun lapsen ilot, surut ja Ryhmä Hau-jutut mielestäni erittäin kiltisti. Pyyhkinyt, pukenut, niistänyt ja ruokkinut päivästä toiseen – oli oma olotila mukava eli ei. Ja siinä välissä bloganneeni ainakin toisinaan aktiivisesti.

Koenkin ansainneeni uutta virtaa ja inspiraatiota antavat somepöhinät, pari lasia kuohuvaa, poreet ja huonekaverin, joka on yksi hymyilevimmistä ja mukavimmista tyypeistä, joihin olen viime aikoina tutustunut. Joten PING Helsinki, olen todellakin valmis. Bring it on!

Ja pahoittelen jo etukäteen sitä, jos meininki on omalta osaltani koko tapahtuman tällainen:

Ahjo lämpimäksi talvellakin

IMG_2345 (1)  IMG_2350 IMG_2353 IMG_6851 IMG_6875IMG_6852 IMG_6855 IMG_6856 IMG_6863 IMG_6864 IMG_6865 IMG_2346IMG_6869  IMG_6883

Norppaäiti lähti neulottu ketunhäntä kainalossa, Mummin ja Kuutin kanssa, kohti oman kaupunginosan, tai laskutavasta riippuen naapurikaupunginosan ala-astetta. Kyseisellä koululla vietin muuten ensimmäiset kouluvuoteni. Pikkulinnut olivat laulaneet, että puoliltapäivin luvassa olisi jäälinnan rakennusta ja pitihän sitä lähteä ihmettelemään.

Linnaan muurattiin satoja tiiliä. Kolmen innostuneen ja asiantuntevan muurarin johdolla sekä kymmenillä, ellei sadoilla tekijöillä linnaan saatiin rakenteeltaan kestävä kaarioviaukko ja hienoja kurkistusaukkoja. Tiiliä oli varmasti satoja ja niin lapset kuin aikuisetkin latoivat märästä lumesta sekoitetun laastin avulla jäätiiliä kiinni seiniin.

Kahvilassa myytiin vohveleita ja kuumaa juotavaa, termospulloja kaivettiin esiin, koululaiset luistelivat kentällä, osa pelasi ”palloiluhäkissä” lumijalkapalloa. Paikalle oli tullut ihailtava määrä ihmisiä: mummeja, vaareja, koiria, äitejä, isiä, kummeja ja lapsia vauvoista yläasteikäisiin.

Lunta sateli hiljaksiin ja linnan tiilet kimmelsivät auringossa. Paksuissa nahkarukkasissa linnaa kasaan latova mies väänsi siinä sivussa jumittuneen glögitiivistepulloni auki, väreillään kaikin puolin ihastuttanut nainen lupautui auliisti kuvattavaksi, suloinen ala-asteikäinen luennoi pitkään Kuutille siitä, miten laastia tulisi käyttää rakentamisessa…

Tunnelma oli muutenkin juuri sellainen, jonka perään monet kahvipöytäkeskusteluissa ja julkisilla areenoilla haikailevat. Yhteisöllinen, lämmin, avoin.

Joten kiitos kaikille tapahtumaa järjestämässä olleille vapaaehtoisille, paikallisen ala-asteen väelle ja jokaiselle mukana olleelle. Ihan huippua talvimeininkiä, suosittelen vastaavaa projektia muillekin kaupunginosille, kouluille, päiväkodeille ja kunnianhimoisimpiin koteihinkin.

Jos ette ole vielä päässeet rakentamaan jäälinnaa, estatkaa niin kauan kun pakkasia vielä riittää! Paljon helpompaa kuin heinänteko, vettä vaan maitotölkkeihin, piristystä saa elintarvike- tai vesiväreistä ja sohjoa laastiksi.

// Kuvat saa tuttuun tapaan klikattua isommaksi esimerkiksi uuteen välilehteen

Itsensä ylittämisestä eli myrskyn silmässä

IMG_2144IMG_2142 IMG_2139  IMG_2145

YLE ja muut netissä seuraamani uutispalvelut pelottelevat liikennekaaoksella ja povaavat talven (jota Etelä-Suomessa onkin kestänyt noin viikon tähän mennessä) pahinta työmatkakeliä. HSL lähettää asiakkailleen 650 sähköpostia päivässä tehdäkseen selväksi, että niitä junavuoroja on ihan oikeasti peruttu. Lunta alkaa pyryttää ja mietin, miten usein olen kironnut myöhässä olevia busseja Helsinki-vuosinani, Keravan olemattomista koulumatkayhteyksistä puhumattakaan.

Päätin siis luottaa uskolliseen polkupyörääni ja emännänpohkeisiini enemmän kuin mihinkään julkiseen liikenteeseen. Rosvopipo päähän ja lisäleggingsit jalkaan.

Elokuvallisia mittasuhteita, mitä tulee ihmisenä kasvuun, saavuttanut duunimatka sai työnimikkeekseen Sipoo-Trek into the Darkness ja pahiten kasaantuneissa kinospaikoissa harkitsin teemaan sopivan kappaleen sanoittamista. Siitä tulisi tietenkin Gotta work for it (Blizzard). Luovaa puuhaa tuo talvipyöräily. Itsekritiikki lakkaa, kun aivot jäätyvät.

No se siitä. Mutta oikeasti oli aika huikeaa. Tuuli piiskasi pientä, terävää ja kuivaa pakkaslunta kasvoihin. Pyörteet kietoivat sisäänsä ja tunkivat lunta sisään pyörälaukkuun, taskuihin, niskaan… Paikka paikoin musta asfaltti pilkahti esiin kuin sulapaikka järven jäältä ja taianomaiset lumikiehkurat tanssivat sen pinnalla yksittäisten autojen sujahtaessa ohi, tuoden hetkeksi lisävaloa pimeyden keskelle.

Viiman kääntyessä sivuttaissuuntaiseksi se tarttui renkaisiin, runkoon ja polkijaan ja liu’utti pyörää pitkin poikin. Pääväylän risteävien sivuteiden kohdille oli muodostunut lumivalleja ja hangen alta löytyi yllättäviä kuoppia ja uria. Tuulen putsaamissa paikoissa saattoi nähdä jään kimmeltävän viekoittelevan kavalana lumen alta.

Räkä valui nenästä, hengitys huurusi ja jäätyi kaulahuiviin, ihokarvoihin ja poskille. Mutta mielen täytti keveys, voitonriemu, lähes perverssi itsensä ja ennen kaikkea luonnon voittamisen tunne. Minuapa et saa, pysähtykööt ja hidastukoot muu maailma, mutta pyörä kulkee kun mutsi polkee. 

Ja niin vain olin töissä, lähes samassa ajassa kuin ilman lumimyrskyäkin. Voittajafiilis etten sanoisi. Sitä haluan muutenkin elämääni lisää ja uudenvuodenlupaukseni olikin löytää uusia tapoja tai virkistää vanhoja keinoa, joilla kehoni ja mieleni klikkaisivat paremmin yhteen ja tukisivat toistensa jaksamista. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Tämän hehkutuksen lopuksi haluaisin lainata vielä Tove Janssonin Taikatalvea, jonka tietty kohta nousi vahvasti mieleeni aamuisen fillarikympin puolivälin jälkeen:

”Vasta silloin Muumipeikko huomasi, että tuuli oli lämmin. Se kuljetti häntä tuiskun keskellä, tuntui kuin hän olisi lentänyt. Minä en ole muuta kuin ilmaa ja tuulta, hän ajatteli ja antoi mennä. — Muumipeikko levitti käsivartensa ja lensi. Pelottele niin paljon kuin haluat, hän ajatteli ihastuksissaan. Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Sinä et ole sen pahempi kuin kukaan muukaan, kun vain tutustuu sinuun. Nyt et voi enää pettää minua.”

En nyt sanoisi edelleenkään pitäväni talvesta, mutta tänä aamuna oltiin jo hyvin lähellä sellaista hetkellistä mielenhäiriötä.

 

// Kuvitusräpsyt kuvausrekvisiittaa, samoin lapsi ja koira. Otettu lempeämpänä päivänä, vähemmän räkä poskella.

Syksyn sävel

Pitkästä aikaa kunnon kuvat eli klikkaathan kuvat isommiksi ja selailet sitten nuolilla läpi, niin saat niistä enemmän iloa irti. Pus.

IMG_5983 IMG_5973 IMG_7059 IMG_8356mv (1) IMG_8132 IMG_8137 (1) IMG_8158 (1) IMG_8173 (1) IMG_8201 (1) IMG_8118 (1) IMG_6011 IMG_5970 IMG_5961 IMG_5968 IMG_1382 IMG_6006 IMG_5936 IMG_5966

Partion syysretkelle raahautui yksi väsynyt ja muuttoahdistunut johtaja, joka koetti selvitä mahdollisimman vähällä äkseerauksella ja raatamisella sekä olla tulematta kipeäksi ennen viimeistä asunnon tyhjennysrutistusta.

Ei kauhean skarppi reissu, muttei metsässä vietetty aika ainakaan pahaa tehnyt päätukokselle, sen voin sanoa. Omaa partioryhmäänsä luotsasi retkellä myös mies ja Kuuttikin pääsi mukaan.

Monista päiväsaikaan otetuista sekä kaikista iltakuvista kunnia kuuluu M. Rantalalle, joka hoiti niin partioporukkamme lapset enimmiltä osin kuin kamerankin kanssa heilumisen.

Täytyy sanoa, että monta vuotta ryhmää yksin luotsattuaan on ollut hyvä saada apulaisjohtaja, joka on oikeastaan täyttänyt pääasiallisen johtajan saappaat pikkuhiljaa, kun omat rahkeeni eivät ole enää revenneet kaikkialle.

Ja todeta, että kolmivuotias partiolaisen alku oli sikäli liekeissä retkeilystä, että lähtisi kuulemma heti uudelleen, jos pääsisi. Hyvä hyvä!

 

 

Oikeasti hyvää huomenta!

 Eli aamuvirkun tunnustukset.

Ihan huikean energinen aamu! Mekko päälle ja lilat huulipunat mestoilleen, aamupala ja lounas laukkuun. Spotifysta lemppariromanssi-soittolista (klik) päälle ja pyörän ”kyytiin”.

Aamuisin voi jo pitää pitkähihaista polkiessa, muttei vielä tarvitse, koska vauhtipolkuhiki. Housut ovat vielä ihan liikaa, ellei puhuta urheilutrikoista.

Herätyskello soi jo 5:30 ja nukkumaan menin poikkeuksellisesti vasta 1:30.

Venähti yksi työjuttu, joita muuten tällä palkalla kannataa tehdä yötä myöten. Heh heh… Sekä blogin ulkopuolinen vapaa-ajan hömpänpömppä-kirjoitusprojekti (englanniksi!).

Minullehan aikainen herätys on paras herätys ja 6h unta yössä ihan ok, 7-9h unet ovat viikonloppujen tai myöhäisten aamujen luksusta. Satunnaiset 4-5h unetkin menettelevät.

Nyt onkin pakko kysyä: Miten te 8-10h säännöllisesti nukkuvat ehditte tekemään yhtään mitään työn ja/tai perheen ulkopuolista vuorokaudessa? (Treenata, hoitaa kotia, harrastaa, nähdä kavereita…)

Tuntuu, että itsellä jäisi ainakin puolet blogipostauksista tai partiohommista tekemättä ilman myöhäisillan (yön) tunteja. Varsinkin niinä päivinä, kun pitää ehtiä salille, juoksemaan tai pitämään kokousta. Saati sitten kasaamaan blogisivustoa, raivopyykkäämään, neuroosisiivoamaan tai järjestämään juhlia.

Kiireessä olen itse tinkinyt lähes päivittäisestä postaustahdista ja omasta (toim. huom. kuulemma tiukasta, mutta en allekirjoita) kodin siisteystasostani.

Mutta yhtään enempää en haluaisi nipistää, sillä pitäähän viikkoon myös pari jaksoa Miss Fisherin murhamysteerejä tai miehen kanssa pelailua.

Joten käynkö vaan vajaakierroksilla unikekoihin verrattuna vai missä vika? Onko teillä tunneissa enemmän minuutteja?

SYNNINPÄÄSTÖ

IMG_0688

En pahemmin käy kirkossa. Ehkä pitäisi, sillä kouluaikojen kelloonvilkuilun sijaan olen aikuisena huomannut rauhoittuvani ”pakollisten” kirkkovierailujen aikana.

Musiikki, tutut, hieman laahaavat laulut, luterilaiseen perusluonteeseen kuuluva hieman fatalistinen ja iloton yleisvire, joka on sekä traaginen että koominen ja tuntuu sekä vieraalta että omalta.

Isoista ikkunoista siivilöityvä valo, ihmiset, jotka eivät kehtaa räplätä kännykkää ja ovat, ainakin suurin osa, henkisesti läsnä. Monet myös kurkottavat itsestään ulos- tai ylöspäin, hengittävät sisään, etsivät lohtua, vastauksia, parempaa huomista, yhteenkuuluvuuden tunnetta, hyväksyntää… mitä kukin nyt kaipaa.

Sain kuitenkin synninpäästöni muualla kuin kirkonpenkissä. Kävin nimittäin työterveystarkastuksessa. Jutustelimme uuden työn luonteesta; haasteista, työilmapiiristä ja mahdollisista ongelmakohdista. Fyysisistäkin seikoista: ergonomiasta, unen saannista, työmatkoista ja muista puitteista.

Käsittelimme myös terveydentilaani ja elintottumuksiani. Painoa ja pituutta kysyttäessä sanoin pituudekseni sataseitsemänkymmentäkaksi ja työterveyshoitaja kysyi: ”Entäs pituus?”. Sanoin, että juuri se ja hän ihmetteli että seitsemänkymmentäkaksi senttiä? Oli merkinnyt kyseisen luvun painon kohdalle – mikäs siinä, lähti kymmenen kiloa painoa kerralla!

Mittasimme painon ja pituuden ja ensimmäistä kertaa elämässäni, sitten kolmannen luokan terveystarkastuksen, tuulen suunta ei kääntynyt leppoisasta terveydentilan arvioinnista painoni kauhisteluun. Painoasia ei ole tuntunut koskaan herättävän terveydenhuoltoalan henkilöstössä huolta silmämääräisen arvion perusteella, mutta tieto painon numerosta on sen sijaan aiheuttanut pelkoa ja kauhua.

Tällä kertaa sain kuitenkin kuulla olevani perusterve – noin yleiskunnon, verensokerien, kolesterolin, hemoglobiinin, verenpaineen ja ammattilaisen mielipiteen perusteella. Parinkymmenen (edestakaisen) kilometrin työmatkan taittaminen pyörällä, säännöllinen juoksu ja salihommat sekä kasvispainotteinen ruokavalio nähtiin myös plussapuolina. Joten jos kokisin voivani hyvin fyysisesti ja henkisesti, olisimme sillä selvät.

Kerrankin terveystarkastuksesta lähtiessäni tunsin itseni yhtä terveeksi tai terveemmäksi kuin sinne astuessani. Aikaisemmin kun läskikauhistelu ja ”terveysfasismilla” päähän lyöminen ovat saaneet olon kurjaksi ja terveellisen sapuskaan satsaamisen sekä liikunnallisempaan arkielämään pyrkimisen tuntumaan turhilta – läski kun ei voi olla terve, vaikka olisikin yleisimpien mittareiden valossa terveempi kuin hoikempi kanssasisarensa.

En tiedä milloin elämänlaatu, onnellisuus, hyvä peruskunto, työssä ja työn ulkopuolella jaksaminen ja omassa kehossa viihtyminen ja liikunnan ilo unohdettiin hyvinvoinnin mittareina. Milloin ryhdyttiin arvioimaan ulkoisten seikkojen perusteella, liikkuvatko vastaantulijat oikein ja syövätkö sopivasti?

Päätettiin sivuuttaa kätevästi, sairaudet, henkiset ja fyysiset, geenit, vammat ja elämäntilanne. Ryhdyttiin jakamaan sosiaalisessa mediassa pilkkakuvia ihmisistä, joilla on selluliittia pepussa tai takareisissä ja arvostelemaan kilvan kommentitosiossa sitä, miten ei-treenaavat voisivat pukeutua säkkiin ja pysyä poissa julkisilta paikoilta.

Näistä ja monista muista syistä tuntui todellakin arvokkaalta tulla kohdatuksi ihmisenä, ei vaa’an numerona. Saada niin sanotut terveen paperit siitä huolimatta, että monen mielestä se ei ole mahdollista.

 

P.S. Kuvassa työvaate-treenivaatekombo. Päivä kun piti sisällään 25km pyöräilyä, työpäivän ja 1,5h crossingia.

 

VAIN KAKSI KÄTTÄ – eli yhden vastalauseen monet kasvot

Torilla tavattiin. Laulettiin, huudettiin ja taputettiin. Osa nauroi ja toisia itketti. 

Oli sylivauvoja, isoäitejä, varhaiskasvattajia, äitejä, ukkeja, isiä, lasten kanssa toimivia ammattilaisia kummeja ja solidaarisuusmarssijoita.

Ja niitä, jotka ymmärtävät, muutoinkin kuin työnsä tai omakohtaisen kokemuksensa perusteella, ettei lapsiin kohdistuvilla kurjistuksilla saada Suomea nousuun, ei rakenneta parempaa tulevaisuutta tai vähennetä lainaa.

Kun karsitaan lasten oikeuksista turvalliseen lapsuuteen ja läsnäoleviin aikuisiin, siitä koituvat velat sekä henkiset että fyysiset, jäävät vain entistäkin raskaampina tulevien sukupolvien maksettavaksi.

Kiitos #vainkaksikättä.

 

 

Elämäni puurokuninkaan varjossa

 

Kun asuin vanhempieni luona, siellä syötiin kauraa. Kauraa puurossa, kauraa leivässä, kauraa jäätelössä ja jogurtissakin.

En ole useimmiten yhden totuuden ihminen. En politiikan, uskonnon tai elämäntapojen saralla. En edes ruoan, vaikka sen suhteen monet hurahtavat ja urakalla; Toisille ruokapöydässä se juttu ovat viljojen osalta ruis-ruis-ruis ja toisille viljojen karttelu.

Ruisleipää syystä jos toisesta karttelevassa seurassa se yksi totuus pyrki elämäni alkutaipaleella olemaan kuitenkin kaura; Puuro keitettiin aamulla ja tullessani tyhjään kotiin koulupäivän päätteeksi, söin ylijäänyttä puuroa usein välipalaksikin. Iltapuuro kuului tietysti asiaan myös.

Kun muutin omilleni, puuroa tuli keitettyä harvakseltaan aamupalapöytään. Söin leipää lisukkeilla, mysliä ja jogurtteja. Vaikka liikuttua tuli epäsäännöllisen säännöllisesti ja lounassetti sekä herkkujen määrä pysyi suurin piirtein samana, paino nousi ja nälkä kasvoi.

Vasta parin vuoden ja useamman kilon jälkeen palautin puuron aamiais- ja iltapalahommiin. Lisälenkit ja muutenkin pikkuhiljaa järkevöitetyt safkat tepsivät vaa’alla, mutta ennen kaikkea puurokuurista kiitti vatsa…

Mutta miten päädyin postaamaan kaurasta? No ensinnäkin minun oli pitänyt kirjoittaa muutoinkin postaus työotsikolla ”Puurohulluus on periytyvää”, mutta sitten päädyinkin aivo- ja makunystyröitä kivasti hierovaan tapahtumaan.

Piipahdin näet Fazerin järjestämällä kaura-aamiaisella kuuntelemassa heidän tutkimus- ja kehittämistyönsä uusista tuulista kauran saralla ja ravitsemusterapeutin kokemuksia kaurasta osana täyspainoista ruokavaliota sekä hyvänä palasena erityisruokavalioiden kokoamisessa.

Mitä allergisten arkeen tulee, ainakin lapsuudenkotiini on hommattu kasapäin erilaisia kauravalmisteita korvaamaan maitoallergisten osalta kermoja sun muita ruoanvalmistustuotteita. Ja onpa kaurakeksejä viety synttäreille syötäväksi ja kaurahiutalepaketteja lennätetty mukana muun muassa Turkkiin ja Egyptiin asti. Ei ole helppoa tuo moniallergisen elämä…

Mutta ai niin se vatsa! Miten se liittyi mihinkään?

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka sietää melko paljon fyysisiä ärsykkeitä ja kolotuksia pääpiirteissään hyväntuulisena; Selkä- ja päänsäryt, kuumuus, kylmyys, hiertymät, nuljahdukset ja flunssat menevät siinä sivussa, mutta yksi asia vetää mielen synkäksi ja laskee toimintakykyä reippaasti – nimittäin vatsakipu. Onneksi on helppo ja halpa vatsalääke eli kauraryynipaketti useimmiten kuiva-ainelaatikossa.

Enkä liene ainut, jonka olosta vatsa voi tehdä tukalan, oli kyse sitten sairaudesta tai lievemmistä ongelmista; Keliakia, ärtyneen suolen oireyhtymä ja muut lievemmät suolisto-ongelmat ovat tapetilla ja tiheästi esillä hyvinvointiblogeissa ja lehtien sekä kirjojen kansissa. 

Monelta löytyy jokin omalle vatsalle sopimaton ruoka-aine: vaikkapa kaali, palkokasvit, tulinen ruoka tai paistinrasva. Itselleni tiukkaa tekevät raaka sipuli, isot määrät ruista ja lihatuotteet sekä muutkin massiiviset eläinproteiiniannokset.

Tästä poikkeuksena tosiaan kala sekä kaikki tähän mennessä testaamani kasviperäiset proteiininlähteet. Siksi olinkin varovaisen innoissani Fazerin suunnitelmista jalostaa kauramyllyssään raaka-ainetta siten, että nykyisen 14-15% sijaan kauravalmisteissa olisi 50% proteiinia. 

Veikkaan, että erilaisille kasviproteiineille olisi enenevässä määrin kysyntää jatkossa ja monelle ajatus suomalaisesta tuotteesta tuntituotteiden rinnalle tai sijaan on mieluisa ajatus.

Mieleeni jäi luennosta lukuisten kiinnekohtien ohella lähes päällimmäiseksi ajatus siitä, että kaurahan on terveellistä monella sellaisellakin tasolla, joita en ole tullut ajatelleeksi… 

Mutta ennen kaikkea se, että isäni, joka on viimeiset kaksikymmentä vuotta meuhkannut kauran olevan aliarvostettu superfoodi ja noheva haastaja ruisvillitykselle, voi juhlia pian kaupan hyllyväleissä ja mediaa seuratessaan.

Ihan hyvin trendihaistettu juttu iskä!

Kauran vienti ja kotimainen kulutus kasvavat nimittäin molemmat ja uusi Sadonkorjuupuuro valittiin vuoden elintarvikkeeksi.

EU:n tasolla on hyväksytty useita kauran terveysväitteitä ja esimerkiksi kaurasta saatavaa betaglukaani pienentää sydäntautien riskiä ja auttaa hallitsemaan kolesterolia.

Kauraintoilijaksi kasvaneena seuraan mielenkiinnolla pyrkimyksiä sen suuntaan, että kauran ainesosia voitaisiin hyödyntää laajemmin muun muassa kosmetiikassa, lisäravinteissa, välipalatuotteissa ja elintarvikkeissa… 

Ja kehittää prosessia siten, että kauran alkutuotannon lisäksi Suomessa tehtäisiin tuotekehittelyä, innovaatioita sekä jalostustyötä, jolloin suurempien rahavirtojen lisäksi kotimaahan karttuisi myös uudenlaista osaamista.

Ehkä kaurafiilistelijä saa jatkossa kiskoa naamariin puuron ohella kauraisia palautuspatukoita, napata hyllystä kaurarouhejogurttia ja sivellä kauravoidetta kuiviin kyynerpäihinsä?

 

// Kuvituskuvina puurokuningas itse ja kruununprinsessa sekä yksi lemppari-kauratuotteeni eli lämpötyyny. Sain vanhan ja kuluneen tilalle Fazerilta uuden. Kolottava selkäni kiittää.    

EI VÄKISIN !

Itsepäisyys ja halu tehdä asioita oman sisäisen motivaation eikä ulkopuolisten toiveiden ajamana. Kaksi varsin määrittävää tekijää lapsuudessani ja nuoruudessani. Ehkä toisinaan vielä aikuisiälläkin.

Otin kotona sisustuskuvia ja löysin Lyhyen saksan kieliopin nököttämässä mielenosoituksellisesti pääkallo-kynttilälyhdyn vierestä. Tämän asetelman taustalla lienee viidenneltä yhdeksännelle luokalle käyty jatkuva taistelu valinnaisen saksan kielen opiskelemisesta – itse en olisi halunnut ja kotijoukoista se oli hyvä idea. Lukematta ja harjoittelematta koulunumerolla seitsemän sen kahlasin läpi, mutta tein kaikkeni pärjätäkseni mahdollisimman huonosti. Olisikohan yhden lisäkielen osaamisesta kuitenkaan ollut haittaa, josko ei välttämättä hyötyäkään?

Minkään soittimen haltuun ottamiseen minua ei saatu monesta yrityksestä huolimatta usutettua, sillä vastustin sitä kynsin ja hampain ihan vain siksi, että tiesin sen olevan ainakin toisen vanhemmistani toiveissa. Nykyään mietin, että edes auttava säestystaito olisi varsin kätevä olla olemassa, ihan työn ja harrastustenkin kannalta. Mutta tehty mikä tehty.

Mikä ihme siinä on, että uusien asioiden opettelussa vahvan, ulkoisen paineen alaisena ensimmäinen, (joskin useimmiten tukahdutettu) vastine mielestäni ja jopa kehostani on: Antakaa tilaa ottaa homma haltuun omaa tahtia, miettiä mitä tässä ollaan tekemässä –  ja älkää tuuppiko!

Eikä koskaan niin sanotusti väkisin.