Lastenkirjoja vai muovihahmoja? ARVONTA!

Yhteistyössä McDonald’s

McDonald’sin muoviset oheislelut lienevät tuttuja kaikille: Disney-figuureja, sata ja yksi erilaista dalmatialaishahmoa, pikkuponeja, supersankareita, suuripäisellä kissalla koristeltuja koulutarvikkeita, rannekelloja – jokainen muistanee törmänneensä joihinkin lastenaterian kylkiäisiin, kenties jopa keränneensä niitä. Harvalle kylkiäislelut kuitenkaan ovat suuria aarteita ja ne päätyvät usein kiertoon: Nähtyäni vuosia sitten aterioiden mukana tulleita leluja pussikaupalla kirpputoreilla, laatikoittain päiväkodeilla ja kasoina kuljeksimassa tuttujen nurkissa, olin ilahtunut kuultuani McDonald’sin kirjakampanjasta.

Syyskuun lopulla alkoi jälleen Happy Meal-kirjakampanja, jossa lastenaterian ostaja saa viikoittain vaihtuvan kirjan kylkiäiseksi. Pohjoismaisissa McDonald’s ravintoloissa on jaettu lastenkirjoja jo vuodesta 2011 alkaen. Kirjoja tuottaa Läsrörelsen ja tarkoituksena on tukea lasten lukuharrastusta. Tuloksena onkin ollut jo 15 miljoonaa lastenkirjaa. Entisenä, päivittäin kirjoja kuluttaneena himolukijana ja nykyisenä satunnaisesti lukemiselle aikaa löytävänä ja silloin päivä- ja yökaudet kirjoja läpi kahlaavana tarinoihin uppoutujana tykkään ideasta.

Sain koko kirjakampanjan aikana julkaistavat kirjat selailtavikseni ja löysin niiden kansista monia tuttuja nimiä: Tove Appelgrenin, Jan Lööfin ja Lars Klintingin muutamia mainitakseni. Minulle on luettu lapsena paljon ja monien kuvittajien kädenjälki on jäänyt mieleen lähtemättömästi lukuisten lukukertojen myötä. Lähes kaikki tämän vuoden kirjoista vaikuttivat pienemmällekin kuuntelijalle sopivilta aiheensa ja pituutensa puolesta. Vain Kun on yö-kirja oli sen verran pitkä ja paikoitellen jännittäväkin, että lukisin sitä ehkä vasta hieman vanhemmalle lapselle kuin parivuotiaalle. Sen kuvitus oli toisaalta kaikista herkullisin ja tarina mukaansatempaavin.

Mutta tosiaan, jos käytte hampurilaisilla niin nyt kannattaa ottaa lastenateriaan kylkiäiset, varsinkin jos perheestänne löytyy lukemisen ystäviä!

Saan myös arpoa tutustumispaketin teidän lukijoiden kesken. Pakettiin kuuluvat kaikki kampanjan kahdeksan lastenkirjaaPikku Leena lääkärinä, Riitta ja Krokotiili kalaretkellä, Kalle auttaa ritaria, Julia haluaa lemmikin, Isän leikki-ilta, Kotka joka pelkäsi lentämistä, Nukuhan jo Vesta-Linnea ja Kun on yö.

Voit voittaa kirjapaketin kertomalla oman tai lapsesi suosikki-lastenkirjan kommentissa ja liittämällä mukaan sähköpostiosoitteen, josta voin tavoittaa voittajan. Blogia Lilyssä seuraavat, rekisteröityneet käyttäjät saavat automaattisesti kaksi arpaa arvontaan ja blogin Facebook-sivua seuraavat vielä kolmannen. Huikkaathan kommentissasi siis, jos pysyt Norppalan menossa mukana myös Facebookin avulla.

 

 

Toiveuusinta: Tässä kehossa, näissä nahoissa

Juttu on julkaistu alunperin Kideblogeissa 31.7.2013 ja uudemman kerran nyt täällä Lilyssä useamman lukijan toiveesta.

Kannanpa omankin korteni kekoon ja vastaan Mintun heittämään haasteeseen.

Kun kirjoitan nykyhetkessä suhteestani kehooni, viittaan mielelläni taannoiseen tekstiini aiheesta. Ja teen niin nytkin; Jos siis haluaa saada kattavamman käsityksen kasvamisestani nykyisiin mittoihini, liikunta- ja ruokailuhistoriastani tai kehonkuvaan liittyvän ajatusmaailmani kehittymisestä, kannattaa lukaista aiempi kertomukseni.

Eräs keskeinen asia omasta kehonkuvastani ja sen määrittelystä on jäänyt sivuosaan aiemmissa teksteissä. En ole mielestäni tuonut tarpeeksi selvästi esille sitä, miten vahvasti annan vartalolleni arvoa sen mahdollistamien suoritusten perusteella; Ei se ulkonäkö niinkään vaan kaikki mitä keholla voi tehdä.

Ja jos en ole aina kehoni kanssa sinut, se johtuukin selluliitin tai ryppyjen sijaan siitä että olen auttamattoman jähmeä ja kömpelö. Olen ollut niin kauan kuin pystyn muistamaan eli ainakin kaksikymmentä vuotta; En ole koskaan osannut kiivetä liikuntasalin köysiä ylöspäin, seistä käsilläni, tehdä kärrynpyörää tai hyppiä hyppynarua. En muista koreografioita tai askeleita. Kompastun jalkoihini ja hätäännyn. Hukkaan rytmin, putoan, satutan itseni, kaadun ja häpeän. Pitkään liikunnasta puuttuikin kaikki ilo ja syytin siitä kehoani, joka oli, mielessäni, pettänyt minut.

Isohko ja vahva. Niinkin minua on luonnehdittu. (Vuosien koulukiusaamisen ja kehoni läskiksi ja rumaksi pilkkaamisen ohella. Mutta se on jo toinen tarina.) Riuska, täpäkkä emäntä. Tekijäihminen. Suhtautumiseni näihin kommentteihin on ristiriitainen; Toisaalta minusta on hienoa jaksaa kantaa muuttolaatikoita, laukkuja tai rakennustarvikkeita jos tilanne niin vaatii. Ettei minun tarvitse olla koko ajan riippuvainen itseäni vahvempien avusta. En haluaisikaan olla heikko ja avuton. Mutta onko vahvuus ja fyysisyys naiselle tavoiteltavaa? Vai sanooko joku selän takana pian myös ”miesmäinen” ja ”näyttää transulta”. Ei se minua haittaisi, olen mitä olen, mutta tiedän monen muun välittävän toisten sanomisista paljon enemmän.

Entäpä raskauden kehoon tuomat muutokset? (Niistäkin olen kirjoitellut laajemman jutun. Raskausarpien vaalenemisprosessiakin on seurattu.) Raskausarvet eivät ole minulle mitenkään uusi asia, vaikka raskauden mukanaan tuovat arvet kyljissä ja vatsassa olivat aiempia arpia rajumman näköiset; Murrosiässä pyylevä lapsenkehoni levisi kaikkialta muualta kuin vyötäröltä ja pituutta tuli kerralla paljon. Siihen pituuskasvu sitten jäikin. Raskausarpia oli kaikissa kasvukohdissa. Paino nousi, entisillä ruokailu- ja liikuntatottumuksillakin.

Raskaus ja synnytys eivät olleet erityisen voimaannuttavia. Raskaus sujui erinomaisesti, mutta synnytys menikin miten meni. Olin pitkään harmissani siitä, ettei synnytys ottanut onnistuakseen. Sitäkään, mukamas maailman luonnollisinta asiaa, en kyennyt hoitamaan kunnolla. Ja imetykseenkin olen tarvitsin koko ajan rintakumia. Eli ei näillä voi paljoa kehua retostella.

Edellisen jutun valokuvaajalla otatetun kuvan kaltaisen otoksen saisi varmasti uudestaankin. Ammattikuvaajan avulla studiovaloissa ainakin. Nämä kuvat on kuitenkin otettu aamulla olohuoneessamme, miehen toimesta ja varsin ripeästi. Kuvauksen kohteena on edelleen 172 senttiä ja 80 kiloa naista, kaksi kiloa enemmän kuin muutama vuosi sitten.

Haluan olla mahdollisimman terve ja voida hyvin. Siksi koetan hikiliikkua ainakin kolme kertaa viikossa ja kunniottaa kehoani kiinnittämällä huomiota myös ravintoni laatuun. Tekemäni työt ovat opettaneet, miten monella tapaa ihmisen keho voi sairastua, antaa periksi ja rajoittaa elämää. Ja vaikka sairaana tai liikuntarajoitteisenakin voi elää onnellista elämää, haluan jatkossa kiinnittää entistäkin enemmän huomiota kehoni hyvinvointiin, liikkuvuuteen ja terveyteen.

Koska mielestäni keho on elämistä, nauttimista ja tekemistä, ei sen esittelemistä varten.

Ultimaalinen paskamutsifiilis

Maanantain kunniaksi blogin Facebook ja myöhemmin vielä vertaistukilätinän hengessä perustettu pienemmän porukan päiväkahviryhmä räjähtivät kitinästäni. Homman laukaisi vähemmän rakkaan opinahjoni tarjoama, rennonletkeä puolen vuorokauden mittainen koulupäivä: aamuluentoa seuraavat seminaarikäynti, pikalounas, luentotehtävän vääntäminen, loppuiltapäivän hankekoulutus ja koko illan mittainen perhetyön koulutus. 

Kaikki oikein mielenkiintoisia, mutta missä välissä se lapsiparka pitäisi noutaa päiväkodista ja hoitaa? Ei ilmeisesti missään. Mitä tästä opimme: Älä lisäänny opiskeluaikana. Tai työelämässä mukana olevien, pienten lasten vanhempien puheiden perusteella milloinkaan muulloinkaan.

Opintoni ovat paperilla päiväopintoja. Sanon paperilla, koska touhu ei aina ihan vaikuta siltä. Tälläkin hetkellä kahden kurssin pakolliset hankkeet sijoittuvat ilta-, yö- ja viikonloppuaikaan. Toinen hanke pitää sisällään yhden viikonloppuyön, jolloin pitäisi keikkua opiskeluviikon päätteeksi hereillä koko yö ja toinen hanke muodostuu kolmesta iltakahdeksaan asti kestävästä koulutuspäivästä ja kahdeksasta yövuorosta. 

Ei siinä sitten mitään, ilta- ja yövuorot sopivat minulle ihan mainiosti, jos niiden jälkeen saa ottaa torkut. Mutta tässä tapauksessa luennoilla pitäisi istua napottaa silmät kirkkaina ja kynä terävänä heti aamusta alkaen, ihan sama, onko yöllä valvonut nuorten hyvinvointia. Sanoisin rumasti, ellei rumia sanoja olisi tullut kuluneena kuukautena, tämän vuoden opiskelumeininkien selvittyä, syydettyä joka ilmansuuntaan jo riittämiin.

Normaalistihan tällaiset epätavallisen pitkät opiskelupäivät koulutuksineen ja tentteineen järjestyvät lastenhoidon osalta näppärästi ihan sillä, että mies noutaa lapsen päiväkodista ja puuhaa tämän kanssa illalla jotain mukavaa. Kun sitä vaihtoehtoa ei ainakaan pariin viikkoon ole, järjestin lapsen illaksi hoitoon isovanhemmilleen.

Lapsesta poikkeuksellinen päiväkodista hakija on mainitsemisen arvoinen ja hauska asia, josta kerrottiin heti aamupalapöydässä tohkeissaan kavereille. Isovanhempien luona on mukavaa, kun meno ei ole yhtä tiukkaa kuin kotona ja kivojen ihmisten kanssa pääsee metsään, pihahommiin ja saunanlämmitykseen. Itse tirautin kaikesta huolimatta pari turhautumisesta kitkerää kyyneltä pakatessani lapsen päiväkotireppuun yöpukua ja unilelua. 

Emmi sen hyvin sanoi, että pienet lapset varsinkaan eivät edes tiedä muusta, joten eivät he vanhemmiltaan odota sen kummempaa kuin mihin ovat tottuneet; Vuorotyötä tekevien vanhempien lapsille epäsäännöllisempi arki on normaalia ja yksinhuoltajan lapsi ei oireile toisen vanhemman puuttumista, ellei tilanne ole tuore.

Ja aina voi panostaa yhdessäoloon niinä hetkinä kun se pitkien työ- tai opiskelupäivien vastapainoksi on mahdollista. Itsekin olen tässä yhden aikuisen poikkeusarjessa koettanut erityisesti pysähtyä lueskelemaan, leikkimään ja juttelemaan niiksi muutamaksi tunniksi, jotka lapsi on hereillä päiväkotipäivän jälkeen. Toki kotitöitä on pakko tehdä, mutta niitäkin puuhastelemme pitkälti yhdessä.

Jossain hiljattain lukemassani ammattikirjallisuudessa sanottiin, että lapsen ja vanhemman hyvän vuorovaikutussuhteen säilymisen kannalta 15-20 minuuttia niin sanotusti täysipainoista, läsnäolevaa vuorovaikutusta riittäisi päivittäiseksi annokseksi.

Vaikka arki olisi hetkistä ja lapsen hoidon ohella puuhailtaisiin parheen askareita, tulisi tuossa lyhyessäkin, lapselle omistetussa hetkessä kartutettua kohtaamisen ja kuulluksi tulemisen sekä yhdessä jaettujen ilojen kokemuksia. Aikaisempien sukupolvien aikuisilta kysyttäessä monet lapsuutensa hyväksi ja suhteen vanhempaan positiiviseksi kokeneet ovat sanoneet, ettei vaikkapa maatalon arjessa se vanhempi ole ollut mikään viihdekeskus vaan tämä on pysähtynyt hommien lomassa aina toisinaan lapsen seuraksi. Ja se on riittänyt.

Noh, aina voi rationalisoida ja koettaa oikeuttaa asioita. Koettaa sanoa itselleen, ettei se lapsi mene muutamista poikkeuspäivistä rikki tai sekaisin. Ettei tämä välttämättä muistele äitiään kylmänä ja lapsensa hylänneenä ihmishirviönä. Toisinaan iskevä äkillinen syyllisyyden puuska on silti aika lamaannuttava. Kertokaa siis tekin, toisinaan pitkää päivää opiskelujen tai töiden takia tekevät: Miten tästä paskamutsi-fiiliksestä pääsee eroon tai edes selviää? 

Pukeudutaan outoihin vaatteisiin ja koruihin – laitetaan värivalot loistamaan

 

Pukeudutaan outoihin vaatteisiin ja koruihin
Laitetaan värivalot loistamaan
Kutsutaan ystävät
Halataan ja kerrotaan
Surun ja ilon aiheet
Jokainen vuorollaan

Laitetaan kädet yhteen
Liekit tanssimaan
Ollaan vaiti hetken aikaa
Olo muutetaan

Pukeudutaan outoihin vaatteisiin ja koruihin
Laitetaan värivalot loistamaan
Sä olet mulle ystävä
J
a ehkä läpi koko elämän

 

 

Juhlat / Pariisin Kevät

 

Päivän asu: ITZEL

Tässäpä pikaisesti päivän asukokonaisuudesta ja -kasvomaalauksista muutama kuva. Vieraista ensimmäiset kolkuttelevat ovella tunnin päästä ja hommaa piisaa.

Intiaaniteema lipsahti oman asuni osalta ennemminkin Etelä-Amerikan kuin Pohjois-Amerikan suuntaan, koska mieli halasi räiskyviä värejä rauhallisempien luonnonsävyjen sijaan. Eikä asulla mihinkään autenttisuuteen tietenkään pyritty vaan vaikutelman luomiseen. Raahatessani roskiksia pihalle, hissin oven avannun naapuri totesi heti ensitöikseen että: Ohoh, intiaani. Joten oikeaan suuntaan asu ainakin oli menossa.

Mitäs pidätte?

 

SNEAK PEAK

Täällä on täysi juhlakoristeluhässäkkä päällä. Viikon kouluhommat on vähän pakostakin taputeltu, koska viikonloppuna on luvassa synttärijuhlallisuuksia sen verran jatkuvalla syötöllä. Pian myös miehen ja tämän siskon laajamittainen kokkausprojekti pyörähtää käyntiin keittiössä. Sotku siis kasvaa hetken ja huomenaamulla siivotaan. Puuh, maanantaina olen todennäköisesti onnellinen juhlista, mutta kaipaan pari lepopäivää järjestelyjen jäljiltä!

Ihanaa viikonloppua, palailen vähintään juhlatunnelmien, todennäköisesti muidenkin juttujen tiimoilta taas huomenna! 

 

Luovuudesta ja sen tarpeellisuudesta

Kun olin muuttamassa takaisin Lilyyn, Toimitus kysäisi pari kysymystä ”comeback-juttua” varten. Tuolloin pohdin myös, mikä oikeastaan on parasta bloggaamisessa. Päädyin siihen tulokseen, että parasta on jonkin luovan tekeminen lähes päivittäin; Jos en saa, ehdi tai pysty tekemään jotain luovaa, menen jumiin ja väsähdän.

Nautin kirjoittamisesta ja koska kuvan tekemisessäni on ollut luova tukos jo pidempään, valokuvaaminen on ottanut sen paikan. Blogiin voin kirjoittaa monipuolisesti yhteiskunnallisesti kantaaottavampia juttuja tai arkikuulumisia sekä jakaa sisustukseen, tyyliin ja uusiin löytöihin liittyvää höpinää. Ja tietysti jakaa huolella otettuja ja valittuja kuvia. 

Toinen, samanarvoinen juttu ovat ihmiset. Lukijat ja kanssabloggaajat, joilta olen saanut vertaistukea, monet naurut, kanssakulkemiset ja myötäelämiset. Kerran itkin vähän elokuvateatterissa, odotellessani saliin pääsyä, lukiessani eräästä blogista keskenmenouutisen. Ja toisaalta blogin kautta ystäväksi muodostunut ihminen pyysi minua hiljattain kaasokseen. Voiko tällaista mukaan tempautumista osata odottaa miltään harrastukselta? Itse en ainakaan osannut.

Mutta siitä luovuudesta. Luulen että kiire, paine valmistua, urheilla, olla nopeampi, tiukempi, älykkäämpi ja parempi nakertavat ”luovuusvarastojani”. Lomalla tai rennompina ajanjaksoina vapaata, luovaa energiaa nimittäin oikein pursuaa ja se konkretisoituu asujen kanssa leikittelynä, sisustusprojekteina, kuvaamisena ja juhlasuunnitelmina.

Kuten inkkarisynttäri-ideana, joka on työllistänyt minua viime päivinä. Kun muutamat arkihässäkkään sovitettavissa olevat, luovalle puuhastelulle varatut hetket ovat kuluneet paperisulkia leikatessa, helmiä nauhoihin pujotellessa ja puisia kertakäyttöaterimia maalaillessa, blogiin humpsahti saman tien päivän mittainen päivitystauko. Ja siinä missä blogin päivittymättömyys kielii välillä siitä, etten ole saanut luovalle näpertelylle varattua edes pientä tovia, tällä kertaa kyse oli vain siitä, että paletissani oli pitkästä aikaa maalia ja lattioilla leikkausroskia. 

Vaikka jonkin projektin, kuten teemasynttäreiden alulle paneminen keskelle kiireisintä tenttiputkea voi tuntua mielipuoliselta ja mieskin pudistelee päätään videopuhelun läpi nähdessään aluillaan olevat koristeluviritykset, täytyy sanoa että jokainen itselle pohjimmiltaan mieluisaan puuhaan kaadettu minuutti on mennyt oikeaan osoitteeseen.

Sillä sieluni tai mieleni, miten kukakin sen näkee, jokin sellainen perustavanlaatuinen osa minussa, tarvitsee luovuden käyttöä johonkin, mielellään jonkin kauniin luomiseen, pysyäkseen ehjänä ja tasapainossa. Halpaa terapiaa!

Millaisia luovia asioita te puuhastelette ja kuinka merkityksellisiksi ne koette?

 

Mihin tänä syksynä rakastuisi?

 

Oma vastaukseni on tällä hetkellä aika selvä. Nimittäin Mainion uusiin vaatteisiin – sekä lasten että naisten puolelta. Lapsellamme on tällä hetkellä vain yhdet ruutuleggingsit ko. merkiltä, mutta läppärin näyttöä muisuttava kristallipalloni säteilee siihen malliin, että pikapuoliin kaapista saattaa löytyä muitakin vaatekappaleita.

Jos olette onnistuneet ohittamaan kaikki mainiot hehkutukset lastenvaateasioihin vihkiytyneistä blogeista, joiden uhri minäkin tässä asiassa olen, Mainioon voi tutustua yrityksenä sekä vaatteiden tuotanto-olosuhteiden osalta täällä. Eli ei siitä sen enempää. Josko sitä piipahtaisi verkkopankissa kurkistamassa, onko lastenvaatekassaan salaperäisesti ilmaantunut lisää roposia…

Pyyteettömästi ihastunein terveisin, teidän
Norppaemo

 

Elämä säästöliekillä – eli asiaa rahasta

Toisilla on rahaa on kuin roskaa – toisilla on vaan lehtiä

Juttu on julkaistu Kideblogien puolella 18.8.2014. Salamatkustajan Satu kertoi heidän taloudellisista ratkaisuistaan ja Valeäiti toi myös urakuvioita blogiin. Näistä naisista innostuneena siirsin tämän jutun Lilyyn ennen muiden arkistojen kotiutumista tontilleni. Osalle teistä juttu on toistoa, osalle uutta, tiedetään.

Minun on pitänyt kirjoittaa jo pidempään tästä aiheesta, mutta se on jäänyt ajatuksen tasolle, koska olen pelännyt kirjoitukseni loukkaavan jotakuta tai poikivan vain hedelmättömän keskustelun aiheesta ”joillakin menee vielä huonommin”. Totta kai minä sen tiedän. Emme ole varsinaisesti mitään yhteiskunnan vähäosaisia tai kuulu vähimmällä sinnittelevään porukkaan. Ja osittain tilanne on riippuvainen omista valinnoistani. Itse asiassa aika paljonkin…

Opiskeluni ovat luonteeltaa melko paljon fyysistä läsnäoloa vaativia. On pakollisia luentoja, ryhmätöitä, hanketyöskentelyä sekä kolme vähintään kymmenen viikkoa kestävää harjoittelua. Osa opettajista ilmoittaa kurssien aikataulut hyvin myöhään, mikä yhdessä pakollisten läsnäolojen kanssa tekee opintojen ohella työskeltelystä varsin haastavaa. Opiskelutovereistani moni on sanonut homman olevan melkoista tasapainottelua työnantajan ja opettajien suututtamisen välillä. Muutama onkin irtisanoutunut hommastaan opintojen jäädessä junnaamaan paikalleen.

Kun aloitin opiskelut, sovimme, että saisin opiskella täysipainoisesti ja eläisimme toisen aikuisen tuloilla. Näin rahat riittäisivät pienehkön asunnon lainanlyhennyksiin ja muihin asumismenoihin sekä laskujen maksuun ja ruokaan. Asuntoon ei opintojeni alkamisen jälkeen tehty mitään isompia uudistuksia, matkat ovat olleet lähialueiden matkoja, sukulointia sekä yksi budjettimatka Espanjaan. Mutta opintoni ovat edenneet reipasta tahtia, mikä oli myös tavoitteena.

Tuolloin mietimme, onko tärkeämpää voida reissata, päivittää asuntoa isompaan tai yksinkertaisesti säästää pahan päivän varalle vaiko saada toiselle meistä, sitä kipeämmin tarvitsevalle, tutkinto valmiiksi. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon yhteisymmärryksessä, minkä luulen olleen hyvä pohja sittemmin käydyille keskusteluille liittyen rahankäyttöön.

Ja sitten kuvioon tuli lapsi, puolentoista vuoden äitiysloma-vanhempain-hoitovapaa. Lapsen vieminen puolitoistavuotiaana päiväkotiin tuntui raskaalta ja ajatus ajoittain pitkiksi venyvien koulupäivien jälkeen tai viikonloppuisin työskentelemisestä lähes mahdottomalta. Missä välissä ehtisin viettää aikaa lapseni kanssa? Aviomiehestä, ystävistä, harrastustovereista ja eläimistä puhumattakaan. Tai kirjoittaa opintoihini liittyviä esseitä saati lukea tentteihin?

Myös bloggaaminen liittyy soppaan siinä määrin, että kyllähän kuvien ottamiseen ja karsimiseen sekä muokkaamiseen, kirjoittamiseen, visuaalisten asioiden ja kollaasien kanssa jumppaamiseen ja pidempien asiajuttujen luonnostelemiseen käytetyssä ajassa siivoaisi ilta- ja yöaikaan parit rappukäytävät, jakaisi mainiokset tai tekisi oman alan hanttihommia, olettaen, että joku olisi valmis palkkaamaan oman alan hommiin lähinnä arki-iltaisin ja viikonloppuisin.

Bloggaminen kirjoittamisineen ja kuvaamisineen on minulle rakas harrastus, mutta aina toisinaan mietin, pitäisikö se lopettaa. Ei siksi että kyllästyttäisi, päinvastoin. Jos minulla olisi taloudellinen mahdollisuus siihen, haluaisin kirjoittaa enemmän, pidemmin ja satsata kuvaamiseen vielä enemmän. Olenhan kaikki tai ei mitään-ihminen henkeen ja vereen. Mutta se vaatisi enemmän lukijoita, suuremman näkyvyyden ja sitä kautta myös suuremman korvauksen. Harvahan tätä hommaa työkseen tekee, useimpien korvaukset ovat maitorahoja ja lisäsäästöjä lastenvaatekassaan; Kenties voi ostaa pari kymppiä kalliimman ulkohaalarin tai smoothiekoneen, joka ei hajoa kuukaudessa.

Tässä maassa tuhannet, todennäköisesti kymmenet tuhannet, haaveilevat rakkaan harrastuksensa muuttumisesta edes osapäivätyöksi: ompelijat, korujen tekijät, valokuvaajat, pöytälaatikkokirjoittajat, tanssijat, soittajat, laulajat ja verkkopelaajat. Se ei kuitenkaan ole helppoa ja harvalle harrastuksesta koituu rahallisesti muuta kuin kuluja. Muutoin kerrytetty pääoma fyysiseen ja henkiseen terveyteen kytkeytyvine vaikutuksineen onkin täysin oma lukunsa. Olenkin siis tyytyväinen siihen, että saan bloggaamisesta edes pientä korvausta. Kunnianhimoisena ja mieluisissa asioissa kehittymisintoisena tähyilen silti alati uusia mahdollisuuksia ja ideoita.

Bloggaaminen antaa sitä paitsi harrastuksen itsensä lisäksi myös vertaistukea, uusia kavereita ja ystäviä sekä kaikkea mielenkiintoista oheistoimintaa, mitä vastaavan ajan käyttäminen työskentelyyn tuskin toisi mukanaa.

Näillä on siis menty. Olen heittänyt matkatoimistojen esitteet roskiin, perunut lehtitilauksia heti naurettavan edullisten tutustumispätkien päätteeksi, karsinut kampaajakäyntejä ja päällystänyt pilalle tahriintuneen divaanin viltillä. Olen ottanut taloudellista tukea vastaan vanhemmiltani kuntosalijäsenyydestä maksamiseen. Tehnyt hienon, terveellisten ruokien ympärille kasatun uuden ruokalistan kesälle ja todennut ruokien maksavan hurjasti; Karsinut kaikki hyvänmakuiset eli kalliit terveysjutut listalta ja päätynyt toisinaan syömään sipsiä, koska salaatti alkaa maistua puulta.

Kun opintotuesta jää osa omiin menoihin käytettäväksi, menot on pakko pistää arvojärjestykseen; Olen valinnut aina halvemman meikkituotteen, välipalavaihtoehto ja ruokapaikassa annoksen ainakin osittain hinnan perusteella. Miettinyt, haluanko elokuviin oikesti tällä kertaa, istunut terassilla kuivin suin, ja jättänyt juoksutapahtuman väliin hinnan vuoksi.

Juossut saaduilla, vanhoilla lenkkareilla (koska aiemmin ostetut hajottivat polvet), ostanut lapselle kenties ihan hyviä, mutta kuitenkin halpatuotettuja, ja siten myös pilkkahintaisia vaatteita eettinen omatunto kolkuttaen. Haaveillut tehosekottimesta, uudesta päiväpeitosta ja itkenyt katkerasti koiran eläinlääkärin maksettua maltaita. Tosin olen myös syntymäpihi ja hurjalta tuntunut eläinlääkärilasku olisi varmasti hapottanut, vaikka olisin töissäkäyväkin!

On hetkiä, jolloin miettin, mihin oikein olen ryhtynyt. Kun mietin kaverin synttärikutsun saadessani, onko varaa ravintolaruokaan vai pitäisikö jäädä kotiin. Punnitsen, onko varaa ostaa tutulta lapselle koristeltu syntymäpäiväkakku tai lähteä laivareissulle kavereiden kesken. Pahimmillaan huomaa jättävänsä asioita kertomatta, kaunistelevansa niitä tai valehtelevansa. Useimmiten kertovansa puolitotuuksia.

Rahasta puhuminen on helkkarin vaikeaa. Kun toteaa suoraan jonkin asian syyksi sen, ettei ole varaa tai tilin olevan kuun loppua kohden viittä vaille tyhjä, sosiaalinen tilanne jähmettyy hetkeksi täysin, aivan kuin joku olisi hipaissut ajan pysäyttävää sormusta ja hidastanut keskustelun, liikkeen ja eleet silmänräpäykseksi. Rahasta puhumisen kulttuuri on kokemuksieni mukaan Suomessa todella nihkeä. Vaikka syyt siihen, ettei rahaa ole kaikkeen mahdolliseen, olisivat useimpien mielestä ymmärrettävät, tuntuu sen myöntämiseen liittyvän häpeää. Ainakin itseäni hävettää.

Usein tilannetta vähätellään, todetaan että eihän sitä rahaa niin paljoa tarvitsekaan. Mutta kyllä ne puhelinmaksut, vesi ja sähkölaskut, vaaditut vakuutukset ja pienetkin harrastusmenot täytyy jostain maksaa. Ja lapsen päivähoitomaksu, joka on, mielipuolista kyllä, lähes eurolleen samansuuruinen kuin opintotukeni. Toki päivähoito on maailman mittakaavassa edullista ja mahdollistaa opiskeluni: päivähoitomaksusta karsisin menoistamme viimeisten joukossa.

Mutta entä ne puolitotuudet? Onko kavereiden näkemisen sijaan kotiin jäämiseen syynä tupakka-allergia, orastava migreeni vai viiden euron saldo tilillä? Jätetäänkö jokin saatu alennus tai etu mainitsematta ystävälle, koska ei jaksa selostaa taloudellista tilannettaan sadatta kertaa – vaikka uskoisikin tämän ymmärtävän? Vedotaanko lomailuehdotukseen vastatessa erilaisiin loman ajankohtiin, vaikka ne voisikin järjestää toisin sen sijaan, että todettaisiin budjetin olevan turhan niukka reissaamiseen? Entä jos jää kiinni tekosyiden keksimisestä, miltä se vaikuttaa?

Ja ennen kaikkea: miten puolitotuuksien kertominen ja rahan vuoksi (ehdotetussa muodossaan) yhdessäolosta kieltäytyminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin? Onko rahahanoja valvovalla loppuviimeksi myös pihit ja menoissaan nipistävät kaverit? Jaksaako skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen istua henkkamaukan nyppyisessä rätissä röhnöttävän ja silmäpussejaan mukana raahaavan köyhistelijäopiskelikan kanssa halvemmassa kahvipaikassa?

Ainakin omalta osaltani köyhistely, niin paljon kuin se toisinaan päähän ottaakin on myös avannut pohtimaan sosiaalista rahankäyttöä. (Asiaan perehtyneet, korjatkaa mahdolliset virheet termistössä.) Pyydän kavereita paljon kylään kahvilassa istumisen sijaan. Keitän pannullisen kahvia ja teetä sekä leivon piirakan parin kahvikupillisen hinnalla ellen halvemmallakin tai ostan pullon skumppaa parhaimmillaan yhden lasillisen hinnalla. Kysyn surutta sponsoreja blogitapaamisiin ja otan tarjotun leipomus- tai viinipulloavustuksen vastaan isompiin juhlallisuuksiin.

Pyydän kaverit yökylään löhöämään siskonpedissä, katsomaan elokuvaa ja napostelemaan jotain kaupasta ostettua kalliden kylpylälomien sijaan. Suosin taidenäyttelyiden ilmaispäiviä ja huvipuistojen ilmaislaitteita, hyödynnän esittelytarjouksia majoituspaikoissa ja etukorttialennuksia lipuista, yövyn ystävän ja tämän lapsen kanssa perhehinnalla hotellissa, pyydän appivanhemmilta tai sukulaisiltani mökkiä lainaan partioporukan reissuille.

Toivon että ainakin omat kaverini, tuttavani ja ystäväni voivat suoraan sanoa, jos jokin suunnitelma ei sovi heidän senhetkiseen budjettiinsa. Koska minulle tärkeintä on tehdä asioita yhdessä, ei niinkään se mitä tehdään. Tikanheitto pihalla, oman saunavuoron hyödyntäminen, pulkkamäki, pakettijätskin syöminen hiekkalaatikon reunalla tai lähimmälle järvelle uimaan polkeminen kelpaavat mainiosti.

Tallinnan reissulla koin taas konkreettisesti rahasta puhumisen vaikeuden, vaikka kyseisellä naisporukalla olikin enimmäkseen vahva yhteisymmärrys siitä, että euroja ei olla kylvämässä ympäriinsä. Olen kategorisesti sitä mieltä, että luotettavalle kaverille voi antaa lyhyeksi ajaksi pieniä summia lainaan, mutta sen tarjoaminen oli tilanteen tullen todella vaikeaa. En tiedä, olisiko ollut vaikeampaa tarjota vai kysyä. Ja kun toinen rohkeni tehdä aloitteen, ilma puhdistuu. Mutta miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Onko raha kaikille ja kaikkialla tabu, enemmän tai vähemmän?

Mitä ajatuksia teillä herää rahan käyttöön liittyen?
Elääkö vähemmällä rahalla pärjätessään automaattisesta säästöliekillä?
Ovatko paineet kuluttamisesta sosiaalisia vai markkinavoimien luomia?
Onko rahasta puhuminen helppoa ja riippuuko se vastaanottajasta?
Miten pienellä budjetilla selviäminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin?

Synttärityttö

Olen ihan hurahtanut syntymäpäiviin. Muistan olleeni jo lapsena. Voisin kuvitella vanhempieni toivoneen vaateen kaverisynttäreistä päättyvän kymmeneen ikävuoteen tai edes yläasteelle siirtymiseen, kaikkien kotona pidettyjen perinteisten onginta-kakkujuhlien sekä erikoisempien tapausten kuten Heurekan tiedesynttäreiden jälkeen. 

Väärässäpä raukat olivat. Kuva-albumit tietävät kertoa synttäreitä vietetyn sittemmin kotibileiden merkeissä. Välillä kutsuvieraslistalla on ollut lähes koko luokka, välillä kourallinen hyviä kavereita. Ruokaa, ilmapalloja ja yhdessäoloa joka tapauksessa. Joinain vuosina myös sukulaiskahvitteluja.

Kun täytin 18 ja asuin vielä kotona, järjestin mieheltä salaa meille, viikon ikäerolla varustetulle, melko tuoreelle pariskunnalle yhteissyntymäpäivät. Kaverini sanoi, että jos siihen mennessä kaikki eivät vielä ajatelleet meitä parivaljakkona niin kesätyörahoilla vuokrattu, kummankin kavereilla täytetty kartano syntymäpäiväpaikkana piti huolen siitä, ettei asiaa voinut unohtaa.

Sittemmin olemme pitäneet yhteiset kemut joka vuosi, ensin kavereille ja ”pyöreinä vuosina” eli 40-vuotisjuhlina erikseen myös suuremmalle sukulaisjoukolle. Lähisukulaiset ja perheenjäsenet ovat toki juhlistaneet kanssamme vuosittain, nuoremmat sisaruksemme viime vuosina toisinaan pariinkin otteeseen; Ensin kaverijuhlissa illalla ja sitten sukulaiskahveilla seuraavana päivänä.

Jonain vuonna, omilla asuessani, muistan ”synttärikahvitelleeni” kavereiden kanssa varmaan kymmenkunta kertaa, eri kaverin tai porukan kanssa tosin, useamman viikon varsinaisen päivän molemmin puolin.

Puolisolle pedataan kovat paineet noteerata päivä. Onnitteluita kärkytään heti aamusta alkaen; Auta jos unenpöpperöinen mies laahustaa epähuomiossa aamutoimiin ennen onnitteluja, niin vaimo murisee jo hyvää huomenta vaan sullekin. Been there done that. Lahjan lisäksi ravintolaruoka tai kotikokkaus, ehkä jopa kukat ovat varovaisella toivelistalla; Yhtenä vuonna mies kipaisi kauppaan ja kokosi leipäjuusto-lakkahillotornin hätävarakakuksi tajuttuaan vaimosa surkeasta ilmeestä tämän odottaneen koko päivän jotain syntymäpäiväherkkua.

Tiedän ettei lähipiirin huomionosoitusten, edes sen tekstiviestin, odottaminen syntymäpäivän kunniaksi ole ehkä kovin aikuista. Puolustaudun sillä, etten oleta mitään suureellista, josko en synttäriristeilystä pahastuisikaan. Kaverin kanssa jaettu teekupponen tai sankoin joukoin kutsuille saapuvat ystävät ja sukulaiset – erityisesti ne harvemmin nähdyt, mutta ihanat, ovat monella tasolla paras lahja.

Koska syntymäpäivät ovat aina yksi vuoden kohokohdista, en ole oikein koskaan potenut niiden yhteydessä ikäkriisiä. Voisin ahdistua lisääntyneistä rypyistä, raskausarvista tai selluliitista, mutta paria parisuhdekriisien pätkää ja vauvavuoden väsymystä lukuunottamatta kaikki eletyt vuodet ovat olleet niin huikeita, että muutama muhkura on pieni hinta niistä.

Neljännesvuosisata – eihän se ole edes paljoa?

P.S. Voisivatko nämä satunnaiset jättifinnit jäädä historiaan, vaikka tämän kunnioitettavan iän saavuttamisen myötä, jookos? Varsinkin kun syntymäpäivän kunniaksi joudun esiintymishommiin opinnäytetyöseminaarissa. Jaiks.