Pieni mutta pippurinen

Alle kolmikiloisena, laihana ja väsyneenä syntynyt tyyppi on muutamassa kuukaudessa kasvanut 16 senttiä 3,7 kiloa ja monta säkillistä reippautta isommaksi.

Tyyppi nauraa ja jokeltaa ja liikkuu hullunkurisella mittarimatotyylillä selällään. Hänellä on kansanrunoilijamalliset hiukset, varovaisen skeptinen ote elämään ja ennakkoluuloton suhtautuminen ruokaan.

Hän on saanut kahden kansan kielelle sopivan etunimen, keskinimen isoäidiltäni ja viimeisen nimensä lempikirjasarjastani Tiganasta. Hän pitää yskivistä ihmisistä, sylissä matkustamisesta ja muiden puuhien seuraamisesta lähietäisyydeltä. Hän pelkää kovia ääniä kuten blenderiä ja äitinsä aivastuksia.

Hänellä on isänsä pitkät, tummat silmäripset ja vihreänruskeat silmät. Hän on mestari potkimaan sukat ja tossut jalastaan. Hän nukkuu yönsä parhaimmillaan kohtuullisesti, päivisin surkeasti ja hermostuu hetkessä, jos hänet yrittää laskea… mihinkään saadakseen hommia tehtyä.

Kaikesta siitä huolimatta hän on erittäin toivottu, rakastettua ja ylipäätään oma, mainio persoonallisuutensa. Sanokaa hei Tipulle, perheemme pienimmälle.

ä i t i x 2

Niin siinä sitten kävi, että vuonna 2019 huomasin olevani raskaana. Edellisen kerran näin tapahtui vuonna 2011, joten raskauksien välissä käytetyt kaksi hormonikierukkaa olivat hoitaneet hommansa varsin hyvin.

En minä olisi raskaaksi varmaan yksinäni enää ryhtynyt, enkä ihan kenen tahansa kanssa. Puolisoni on vain sitä sorttia, että pidän hänestä poikkeuksellisen paljon. Olisi ollut tarpeettoman julmaa kieltää toiselta tämän kovasti toivoma lapsi tai lapset vain sillä perusteella, että itselläni ei valtavaa hinkua hommaan ollut. Lisäksi luulen rahtusen vauvakuumevirusta tarttuneen ystäviltäni, jotka kolmenkympin korvilla lisääntyivät vasta ensimmäistä kierrostaan.

Raskaaksi tulemisen yrittäminen tuntui myös erikoiselta, kun esikoisen kohdalla niin tapahtui ihan yrittämättä. Mistä minun olisi pitänyt tietää, milloin ovuloin tai edes, onko kiertoni säännöllinen. Sain e-pillerit vuonna 2006 eli olin ollut seitsemän vuotta keinotekoisen kierron varassa ja toiset seitsemän vuotta kokonaan ilman kuukautisia. 

Kun sitten tärppäsi, karkasivat kaikki huolet siitä, raskautuisinko ylipäätään vanhempana ja lihavampana laisinkaan. En ymmärtänyt stressata alkuraskaudesta, olihan esikoisen raskaus mennyt ongelmitta. Viikon 12 ultrassa huomattu keskeytynyt keskenmeno olikin aikamoinen järkytys, samoin kuin yli kuukauden kestävä tyhjennysprossi lääkkeineen, kipuineen, tulehduksineen ja leikkauksineen.

Sen jälkeen stressattiinkin sitten sitä, saisimmeko elinkelpoisia jälkeläisiä aikaiseksi ja keväällä 2020 huomatun uuden raskauden alku meni valtavan keskenmenon pelon varjostamana, eivätkä selittämättömät, runsaat vuodot auttaneet asiaa.

Kun ultrissa kaikki näytti kerta toisensa jälkeen ihan hyvältä, alkoi raskauden suhteen näyttää hetkeksi valoisammalta. Sain raskausaikana kuitenkin hepatogestoosin: maksa- ja sappiarvoni hyppäsivät taivaisiin ja jouduin osastohoitoon. Myös verenpaineeni huiteli enimmillään kolmesta eri lääkkeestä huolimatta lopulta niin hengenvaarallisissa lukemissa, että synnytys käynnistettiin viikolla 36. Raskausajan ongelmien epäiltiin johtuvan istukan toimintahäiriöstä tai poikkeuksellisesta kiinnittymisestä. Kun istukkaa sitten irroteltiin käsin kahden ihmisen voimin, todettiin, että niinpä asia taisi olla.

Ensimmäisen, katastrofaalisen huonosti menneen, pysyvät synnytystraumat aiheuttaneen, vuorokausia kestäneen käynnistelyhelvetin kautta kiireelliseen sektioon päätyneen synnytykseni takia minulle oli alunperin luvattu suunniteltu sektio. Tätä ei kuitenkaan kuulemma tarjottaisi viikolla 36. Pelkäsin siinä määrin vauvan kuolevan kohtuun, että suostuin yrittämään alatiesynnytystä lääkäreiden mieliksi. Jouduin siis käymään parin vuorokauden käynnistelysekoilun jälleen läpi, yhtä tuloksetta kuin edelliselläkin kerralla. 

Onneksi leikkuriin pääsi nyt nopeammin ja jos saan vielä lisää lapsia, synnytystapana on automaattisesti sektio. Ihanaa. Muuten en kyllä enää hommaan ryhtyisi. Täytyy vain hyväksyä se, ettei vartaloni osaa synnyttää ja ilman modernia lääketiedettä olisin kuollut jo esikoisen synnytykseen eikä asiaa tarvitsisi enää kohdallani pohtia ja syyllistää ja jauhaa alatiesynnytyksen ihanuudesta.

Nyt pienenpienenä, 2,8 kiloisena syntynyt Tipumme on jo reippaasti yli kuusikiloinen. Posket ovat pyöristyneet, juttuja ja kiljahduksia kuuluu eikä makuuasennossa maltettaisi olla ollenkaan. Hänestä on kehittymässä enenevässä määrin oma persoonansa, ainutlaatuinen yksilönsä.

Raskastakin raskaamman raskauden, suunnitelmat sotkeneen synnytyksen ja alun syöttörumban, käynnistymättömän imetyksen, itkuisen ja vatskipuja itkevän vauvan ja mustaakin mustemman kevättalven jälkeen kaikki alkaa viimein näyttää hiljalleen valoisammalta. Ulkoisesti ja sisäisesti.

Tässä eräänä päivänä huolehtimisen ja suorittamisen ja huoltamisen ollessa hetkellisesti tauolla, teen höyrytessä pöydällä ja valon laikuttaessa asuntoa, tajusin, että olemme selvinneet tähän asti. 

Ja olen nyt äiti kaksin verroin.

Kasvattamisen sietämätön raskaus – eli kaikki se mitä voimme jälkeemme jättää.

img_1960

Ketä me kasvatamme? Miksi me kasvatamme? Millaisia taitoja haluamme antaa elämään sen jälkeen, kun se pitkä tai lyhyt aika, jonka saamme olla osana lapsen, nuoren, miksei aikuisenkin elämää, päättyy?

Näitä kysymyksiä pyörittelen päässäni, en toisinaan, vaan oikeasti päivittäin. Oman lapsen, aikanaan opiskelujen ja harrastusten, viime vuosina myös työn puitteissa kohdattujen kasvatettavien osalta.

Mitkä taidot ovat tärkeitä osata?

On helppo listata konkreettisia valmiuksia ja kikkoja eri ikävaiheissa oleville lapsille ja nuorille: kynäote, kurahousujen pukeminen, yhdellä jalalla hyppiminen, polkupyörällä ajo, hampaiden peseminen, numerot, aakkoset, erilaisten ruokien maisteleminen ja perunan kuoriminen. Ai niin ja pyykinpesukoneen käyttäminen, verokortin tilaaminen, rintaliivien valitseminen, riittävän unen saaminen, villasukkien käyttäminen kylmällä, opiskelu-urakan jakaminen kalenterin avulla sopiviin paloihin ja niin edelleen…

Näiden taitojen oppimiseen ja opettamiseen on korkeintaan pari, kolme väylää ja tapaa. Ja olkoonkin että ne vievät aikansa, ne ovat useimmille helpohkosti opittavissa, ainakin riittävällä toistolla; Koska kyse on niin kouriintuntuvista valmiuksista, ei niiden opettelua myöskään tarvitse perustella kohtuuttoman monisanaisesti, isoille tai pienille.

Toista ovat sitten muiden henkisen ja fyysisen tilan kunnioittaminen, tunteiden sanoittaminen ja niiden kanavoiminen rakentavilla ja korjaavilla tavoilla, arjen ja aikataulujen hallinta. Tai omaa henkistä hyvinvointia tukevat keinot ja rakenteet, sydänsuruista selviäminen, itsetunnon vahvistaminen, omien vahvuuksien ja kehitystarpeiden tunnistaminen. Saati epäonnistumisen pelosta huolimatta eteenpäin ponnisteleminen ja häviöiden sekä virheiden sietäminen ja niistä oppiminen, analyyttinen ja kriittinen ajattelu, medialukutaito, itsetutkiskelu, seksuaalisuuden hahmottaminen moniulotteisena ja muuttuvana ilmiönä…

Vaikka päivästä toiseen selviäisikin, edes pintatasolla, aiemmin esitettyjen konkreettisten taitojen avulla, iskee kylmä suihku päin näköä yllättävän nopeasti jos unohtaa harjoitella ja toisaalta myös opettaa toisille näitä ihmisenä olemisen ydintä lähempänä olevia taitoja.

Kun miettii, miten paljon on itsekin hakannut päätään seinään monissa monimutkaisemmissa: tunteisiin, egoon, minäkuvaan sekä sosiaalisiin paineisiin ja suhteisiin liittyvissä asioissa, toivoisin voivani, josko ei ohittaa niin ainakin tasoittaa isoimpia esteitä eri kokoisten ja näköisten kasvatettavieni kanssa ja heidän matkansa tulevan varrelta.

Eikä minulla ole suinkaan ollut  poikkeuksellisen huonot edellytykset oppia tunnetaitoja tai itsesäätelyyn liittyviä valmiuksia. Silti oma kantapääni on lyhentynyt senttikaupalla, niin paljon sen kautta on sanonnan mukaisesti opittu asioita. Voi vain kuvitella, miten paljon enemmän elämä heittää eteen piikkimattoa ja tervaa sekä höyheniä, jos perheolot, lapsuuden kasvuolosuhteet tai parisuhteet ovat menneet yksilötason ongelmien, yhteiskunnallisten tai globaalien katastrofien vuoksi perustavalla tavalla pieleen.

Minulla oli sentään muutoin voimavaroja, joilla selättää vaikeuksia niillä paremmin sujuvilla elämän osa-alueilla: ystäviä, aikuista tukea, seurustelukumppani…Sen sijaan osa lapsista, nuorista ja aikusista putoaa joka kulmassa, lähes jokaiselta askelmalta tyhjän päälle, vailla hyväksi todettua polkua, pahimmat silmäkkeet kiertäviä pitkospuita. Kenkien kastuminen kuuluu tästä suosta läpi tarpomiseen, elämä kun on tutuksi tulleen videonpätkän mukaisesti usein melkoinen *****nan työmaa.

Mutta pitäisi siihen silti mahtua myös iloa, onnistumisia, vahvistavia kokemuksia, rakkautta, tukea ja joku, jonka olkapäätä vasten voi itkeä, jolle voi luvan kanssa kaataa ylitse vuotavat tunteensa, joka ohjaa ja auttaa kanavoimaan kehää kiertävät, toivottomat ajatukset säie säikeeltä kohti uutta ratkaisua ja uraa.

Jos meidät jätetään yksin, toistamaan samaa virhettä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, siitä huonosta, tuhoisasta, rikkovasta tavasta käsitellä itseämme ja muita, tulee jossain kohtaa osa minuuttamme. Ajatus siitä, että ”minä nyt vain olen tällainen”, syö muutoksen mahdollisuuden, sementoi pelkäksi pintakerrokseksi tarkoitetun asian osaksi perustusta ja ikään kuin vapauttaa huonoon toimintamalliinsa urautuneen yksilön vastuusta.

Ja siksi kasvattajan ajatus siitä, että ”kyllä elämä aikanaan opettaa”, on äärimmäisen vaarallinen. Se ei ole sinällään väärä toteamus, sillä elämänkoululaisia ovat torit ja turut väärällään. Onhan tässä oman osaamisensa ja pärjäämisensä varaan jättämisen ja päin honkia menemisen välillä ihan mukavaa korrelaation katkua…

Kuinka moni on ehdoin tahdoin valinnut alkoholisoituvansa, syrjäytyvänsä, putoavansa yhteiskunnan tukiverkoston ammottavista aukoista tyhjän päälle, roikkuvansa minimitoimeentulolla, hakkaavansa lapsiaan ja puolisoaan, päätyvänsä asunnottomaksi, siirtävänsä kurjuutta, osattomuutta, vähävaraisuutta ja yhteiskunnan näkökulmasta riittämätöntä koulutusta myös seuraaville sukupolville?

Olisiko siinä matkan varrella ollut jonkun aikuisen paikka puuttua tilanteeseen? Vanhemman, isovanhemman, sisaruksen, kummin, lastentarhan- tai alakoulun luokanopettajan, opinto-ohjaajan, nuorisotyöntekijän, naapurin. Sanoa, että autan sinua tämän vaikean aineen haltuun ottamisessa tai etsin voimaa tuovan harrastuksen. Vahvistaa lapsen tai nuoren itsetuntoa ja minäkuvaa, auttaa tunnetaidoissa. Halata, rakastaa, kohdata, sanoa, että olet arvokas ja pärjäät. Ja jos asiat menevät pieleen kaikesta huolimatta, olen tässä, sinua varten. Sinun tiimissäsi, puolellasi.

Kun ajattelee urakan massiivisuutta, kokonaisvaltaisuutta, sen mukanaan tuomaa valtavaa vastuuta, se on ajoittain tukahduttava, lamaannuttava, hallitsemattoman kokoinen vyyhti tarpeita, toiveita ja odotuksia. Mutta kuten joulusiivouksessa ja muissa konkreettisemmissa urakoissa, täytyy vain kääriä hihat, määrittää kriittisimmät kaaoksen vallassa olevat nurkkaukset, pilkkoa savotta-aluetta, jakaa vastuuta tiimilleen ronskisti delegoiden, unohtaa hetkeksi tyystin muut hommat, olla läsnä ja lopulta vielä itselleen armollinen.

Sillä jokaista listaa ja vaatekaapin pohjaa ei aina ehdi tomuttaa, mutta ero entiseen on silti jo valtava. Tulee uusi viikko, uusi vuosi, uusi joulusiivous; Toisaalta ihmisten kanssa tehtävä työ on sikäli paljon palkitsevampaa, että yhdellä keskustelulla, hyvällä kokemuksella voi olla vuosikymmenten yli kestävä vaikutus, toisin kuin sillä pahuksen imuroimisella.

Sen vuoksi jätinkin lukioaikaisen rappukäytävien siivoamisen taakseni ja istuin koulun penkille. Siksi otan vastuun kantaakseni, opin virheistäni ja iloitsen aidoista kohtaamisista sekä yritän avata mieleni ja jossain määrin myös sydämeni, joka päivä, olemaan ihmiselle ihminen. Kotona ja kodin ulkopuolella. Se on raskasta, kuluttavaa ja menee joskus tunteisiin, vaikkei sitä näyttäisikään. Mutta silti ehkä parasta, mitä tällä maailmalla on antaa.

 

…..

Virvon varvon tuoreeks terveeks

IMG_3089IMG_3025 IMG_3061  IMG_3102 IMG_3107IMG_3105   IMG_3110 IMG_3112IMG_3111IMG_3100

Käytän jenkkimäistä hehkutusta ja sanon, että rakastan palmusunnuntaita. Siis rakastan! Pukeutumista, meikkaamista, ihan luvan kanssa vähän överisti – kai saattaja-aikuinenkin saa laittautua?

Ja niiden paljon kirottujen ja kammottujen virpomisvitsojen askartelua. Olen muuten aika hullu värikoodaaja ja uusien koristeideoiden keksijä; Haitarimadot, norkot, suikaleet, kerroskukkaset, höyhenniput ja erikoisemmatkin rusettiviritykset luonnistuisivat. Olisin ollut valmis tekemään kymmeniä vitsoja, mutta tänä vuonna tarvetta oli vain pienemmälle nipulle.

Odotin koko viikon lapsen kanssa kiertelyä, sukulaisten virpomista, lapsen ilmettä, kun koriin alkaa kertyä suklaamunia  ja muita herkkuja.

Diggailen myös tätä nukkumalähiössä asumista. Koska sekä ovelle tupsahtavat pikkuiset noidat, puput, kissat, velhot että lätkäpipoissa sekä kulmakynäpisamissa virpovat esiteinit ovat vaan ihan julmetun söpöjä.

Pysykää tekin tuleva vuosi tuoreina ja terveinä, karja kunnossa, jääkaappi täynnä ja lepra loitolla!

Naistenpäivän mietteitä

IMG_2828

Naisten oikeuksien, tasa-arvon ja rauhan päivänä pysähdyn vuosi toisensa jälkeen kiitollisena sen ääreen, miten hienoja tyttöjä ja poikia, naisia ja miehiä tämän maan isät ja äidit ovat kasvattaneet.

Miten monessa perheessä tehdään jo rohkeasti omannäköisiä ratkaisuja pienten lasten hoidon suhteen, jaetaan kotityövastuuta ja mahdollistetaan kouluttautumis- ja urahaaveiden toteutumista puolisolle sukupuoleen katsomatta. Ja miten monet järjestöaktiivit, toimittajat ja poliitikot, miehet tai naiset, puurtavat tasa-arvon eteen vuodesta toiseen.

Ajatus siitä, ettei sukupuolen tulisi vaikuttaa elämässä etenemisen ja täysinäisen ihmisyyden tai kansalaisuuden toteutumiseen lähtee aina ensisijaisesti kotoa. Monimuotoisella medialla, koululla ja varhaiskasvatuksella on oma roolinsa, mutta kodin merkitys on suuri.

Siksi kohotankin hattua appiukolle ja anopille, jotka ovat kasvattaneet pojan, joka jakaa arjen taakkaa mutisematta, on vähintäänkin tasapuolisesti läsnä lapsemme elämässä ja tukee puolisoaan tämän valitsemalla koulutus- tai työpolulla, mikä se kulloinkin onkaan. Ja kaikille muillekin tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa omalla esimerkillään rakentaville vanhemmille.

Viime vuosina ajatukseni ovat lentäneet naistenpäivänä kotimaan tasa-arvo-ongelmien ja -haasteiden kuten naisiin kohdistuvan vihapuheen, politiikassa ja yhteiskunnassa vaikuttavien naisten turvattomuuden tunnetta lisäävien uhkailujen ja töryn syytämisen, lievien tai lähes olemattomaksi sovellettujen raiskaustuomioiden tai yritysmaailman huipun totaalimiehisyyden ääreltä Suomea kauemmaksi.

Maihin, joissa äitiysterveydenhuolto on samaa tasoa kuin 1700-luvun Suomessa, joissa tytöt jäävät joka kuukausi pois kouluista viikoksi kuukautisten takia, lapsiavioliitot ja sukuelinten silpomiset ovat arkipäivää, synnytykseen kuolee hyvin todennäköisesti jossain elämänvaiheessa, lapsensa hautaa nälän, tautien tai huonon hygienian takia lähes jokainen ja yhteiskuntaa pyörittävät yksinomaan miehet, ottaen heikoimmassa asemassa olevien naisten ja lasten asiat vaihtelevasti huomioon.

Ja niihin kylmiin ja äänettömiin ruumiisiin, joita nostetaan Euroopan rannoilta. Pieniin, katkenneisiin elämiin, jonkun poikiin ja tyttäriin. Perheisiin, joiden yhteiselo rikotaan ja mahdollisuus jälleennäkemisestä heikkenee päivä päivältä, kun päätämme että ihmisarvoinen elämä kuuluu meille, muttei heille.

Minulle naisten oikeuksien ja tasa-arvon päivä on joka kuun 16., jolloin tililtä kilahtaa rahaa Unicefille ja SPR:lle, kun seison keräyslippaan kanssa kauppakeskuksessa, toimitan vaatteita vastaanottokeskukseen tai käyn loputonta, toisinaan toivottomalta tuntuvaa dialogia kirjoittaen ja keskustellen, koettaen muistuttaa että ihmisen ei tarvitsisi olla ihmiselle susi, että meissä on enemmän samaa kuin erilaista ja erottavaa; Samat tunteet, perustavanlaatuiset toiveet ja pelot, halu tehdä omasta ja lastemme elämästä turvallinen ja onnellinen.

Anna naistenpäivän lahjasi vaikkapa täällä:

UnicefSPR / Kirkon ulkomaanapu / Naisten pankki

2015 kicked my ass and I want revenge

IMG_0142 IMG_1591IMG_0174 IMG_0255 IMG_4802 IMG_0610 IMG_1121 IMG_1161  IMG_1838 IMG_1836 IMG_1899 IMG_1991 IMG_1257  IMG_6609 (1) IMG_0369 IMG_4297 IMG_1675IMG_0168 IMG_2273

Joku oli 2015 jakanut Tumblriin tiivistelmän vuodestaan ja se kuulosti tältä ”2015 kicked my ass and i want revenge”. Klikkasin sydäntä vaistonvaraisesti ja tajusin, että vuonna 2015 tapahtui paljon kaikkea. Omaan makuuni liian paljon kaikkea.

Hullu opiskelujen loppukiri, valmistuminen juhlineen, kesälomasta leijonanosan haukannut mökkiremontti, ensimmäisen omistuskodin myyminen pois ja unelmakodin menetys onnekkaammalle ostajalle, työnhakuprosessi ja työpaikan saaminen, tarpeisiin sopivan, joskaan ei niin romantisoidun täydellisen asunnon osto, evakossa asuminen, remontti….

Ennen kesää sanoin, että keväällä rutistettiin aika lailla verenmaku suussa ja kesäloma tuli tarpeeseen, vaikka sitä vietettiinkin kuullotehöyryissä kylpien. Kun joku kysyi kuulumisia, olen summannut olotilani toteamalla, että oli aika raskas syksy.

Uuden duunin alku ja uudenlaisissa työtehtävissä aloittaminen veti löysät ajat ja jaksamisen vähiin elokuussa. Piti opetella liuta nimiä, työtapoja, erilaisia spesifejä työtehtäviä, joihin laaja-alaiset perusvalmiudet antava koulutus ei paneudu, ja niinkin yksinkertaisia asioita kuin tavaroiden paikkoja. Omaksuttavaa riittää vieläkin, mutta päässä ei enää surise iltaisin uusien asioiden paikkaansa etsivä parvi.

Lokakuussa puunasimme asuntoa esittelykuntoon, useita kertoja ja tosissamme sekä ryhdyimme hieromaan kauppoja. Oli pankissa juoksemista, näyttöjä varten siivoamista, asunnon myyntiin liittyvien käytännön asioiden hoitamista ja lopulta myös muuttokuorman pakkaamista sekä vanhan kodin laittamista luovutuskuntoon.

Marraskuun alussa saimme avaimet ja remontti alkoi. Sitä tehtiinkin illat, yöt ja viikonloput, puolen suvun voimin. Sitten muutettiin, koottiin kalusteita ja kiinniteltiin tauluja. Painoa lähti kolme kiloa, tukka karisi päästä ennätystahtia ja bussiin tai sohvalle tuli torkahdeltua tavallista useammin.

Joulukuun alkuun mennessä asunto alkoi olla kelvollisessa kunnossa, mutta sitten alkoivatkin joulupuuhat harrastuksissa retkien ja erikoisohjelman merkeissä ja töissä joulukalenterihommissa.

Mitkä osa-alueet elämästä ovat sitten kärsineet tästä ruuhkaisesta syksystä eniten? Partiopuuhat tuntuivat puisevilta ja vastuuta tuli siirrettyä syksyn mittaan isolla kädellä ryhmän toiselle vetäjälle. Myös blogi jäi enenevissä määrin taka-alalle, kun ylimääräisiä tunteja ei vaan saanut kaavittua kasaan, ei edes unien kustannuksella. Myös salilla tai ohjatuissa liikunnoissa käymisen tahti on hidastunut, muttei onneksi jäänyt kokonaan pois. Ja työmatkapyöräily sekä satunnaisesti töihin juokseminen ovat paikanneet tilannetta.

Vanhempana olen potenut massiivista huonoa omatuntoa evakkojaksosta, joka näkyi kuulemma lapsen käytöksessä päiväkodinkin puolella. Lisäksi remontin viemä aika ja muutenkin opiskeluaikoihin verrattuna pidentyneet hoitopäivät ja lyhentyneet yhteiset iltapäivä- ja ilta-ajat ovat tuottaneet omantunnon tuskia. Onneksi on mies, joka hoitaa päiväkotiin viemiset ja hakemiset lähes yksin ja kokkailee lapsen kanssa sekä ulkoilee ja rakentelee legoilla. Ei jää tuo laatuaika vanhemman kanssa minun harteilleni, vaan ehkä kolmasosa siitä.

Jotenkin olen sanonut itselleni, että valittaa ei saisi, väsyä ei saisi, koska jaksavathan muutkin. Mutta jossain kohtaa terve järki ja aviomieheni ovat puuttuneet peliin ja todenneet, että esimerkiksi saunan öljyämisen, portaiden maalausurakan ja keittiöremontin voisi ehkä tehdä eri kerralla kuin yläkerran suurremontin.

Ja muutkin läheiset ovat muistuttaneet, että ei kannata vetää itseään loppuun, varmasti aiheellisesti; Joskus menneinä vuosina olen ajatellut että on normaalia stressi-itkeä itsensä tärviölle, jos nyt ei viikoittain, niin ainakin säännöllisesti.

Paljon hyvää on tapahtunut, mutta mikään ei ole tullut valmiiksi annettuna, helpolla tai ilmaiseksi. Josko tasaisempaa kyytiä ensi vuonna?

 

 

HUPS

IMG_0856

”Äiti, voinko leikkiä tällä?”
”Mmm, millä?”
”No tällä laitteella.”
”Millä laitteella?”
”Se oli sängyn alla.”

. . .

(Ai meillä on tuollainenkin.)

”Ei, et voi leikkiä sillä. Se voi mennä rikki. Viepä se pois.”
”Yääh, millään ei saa leikkiä.”

Rankkaa.

 

Kolme asiaa, joista voi olla onnellinen

IMG_0657

Noin niinkuin juuri tällä hetkellä.

Ensinnäkin havahduin yöllä siihen, että yleistä köhnöttämistä, kyhnäämistä, turhanpäiväistä hipeltämistä, lääppimistä ja muutakin hempeilyä harvakseltaan oma-aloitteisesti harjoittava mieheni kauhaisi minut joko täysin tajuttomassa tilassa tai puoliunessa kainaloonsa. Tuhisi niskaan ja jatkoin uniani varsin tyytyväisenä. Yllätyksenä ja pyytämättä saadun vieressänukkumisen tuottama lämmin fiilis jatkui pitkälle aamupäivään ja tasoitti näyttösiivousstressiä.

Toisekseen lapsemme leikki äsken pitkästä aikaa leluilla. Edes hetken yksikseen ja omassa huoneessaan. Tuntuu etteivät lelut ja leikit ole jaksaneet viime aikoina jaksaneet kiinnostaa – ainakaan sisätiloissa ja olen välillä joutunut kovistelemaankin, että miksi niitä romuja on, jos niillä ei kerran leikitä. Kenties tämä vaihe alkaisi olla hetkeksi ohi?

Kolmannekseen alkava työviikko, anivarhainen aamuvuoro ja pyöräily eivät harmita tippaakaan, kun hyvällä todennäköisyydellä aamun herääminen uuteen päivään näyttää työreitin varrella taas samalta tai oikeastaan paljon paremmalta kuin ylläolevassa kännykkäräpsyssä.

 

Lapsen jutuista kotinudistin tuntee

IMG_4744

Kuutti: ”Tule äiti hetkeksi junani kyytiin.”

Norppa: ”Odota hetki, pitäisi varmaan laittaa viimein vaatteetkin päälle – ei junaan voi mennä ihan alasti.”

Kuutti: ”Eikun tämä on sellainen Nakupellen Museojuna; Täällä sinäkin viihdyt.”

Norppa: *tyrsk* ”Hyvä on..

… ”Mutta eihän sinullakaan ole kalsareita!”

Kuutti: ”Äh, onko ne pakko taas laittaa.”

 

Like mother like son.

 

 

RÄMÄPÄÄ eli videota, videota

 

Toisinaan lapsensa touhuja katsellessaan voi kuvitella kurkistavansa tämän tulevaisuuteen…

Nähdä tämän kouluikäisenä, kaveriporukkansa kanssa jossain alikulkutunnelissa, portaikossa tai skeittiparkissa kuvaamassa minikameralla tai kännykällä rullalauta-, potkulauta- tai temppupyörävideoita – toivottavasti edes kypärä päässä. Kenties pariin otteeseen myös ensiavussa paikkauttamassa tikkausta tai kipsaamista vaativia haavereita. 

Tässä tapauksessa rikostoverina oli rakas aviomieheni, jolta lapsi oli kärttänyt joko valo- tai videokuvausta mökkitontilla remuamistensa tallentamiseen.  

Välillä hieman hirvittää katsella noita kivillä hyppimisiä ja puissa kiipeilyjä; Toisaalta yleinen mielipide tuntuisi puoltavan sitä, että paljon liikkuville ja motorisia taitojaan harjoittaville sattuu siinä mielessä vähemmän (ainakaan pahasti), että he osaavat perustaitojen lisäksi myös arvioida oman suorituskykynsä paremmin. 

Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa?

P.S. Vaihtakaa ihmeessä videon laaduksi se paras mahdollinen, näyttää muuten kamalalta.

P.P.S. Vähän on eroa lapsen kaupunki- ja mökkivaatteissa!