Nainen, sä olet turhaa roskaa.

Sain politiikkosivulleni Facebookissa viestin, jossa sanottiin, että olen roskaa. Turhaa kuonaa. Kuluerä, jota kukaan ei jäisi kaipaamaan.

Nainen, joka elää yhteiskunnan siivellä, koska tekee kuntasektorin hommia. (Olkoonkin että yksityisessä yrityksessä, mitä kyseinen kommentoija ei varmasti tiennyt.) Että joku viitsiikin tehdä hoivatyötä, joka on silkkaa tulonsiirtoa. Mikä vielä pahempaa, hyysään maahanmuuttajia. Ja he vasta yhteiskunnan rahoilla elävätkin. Kuulemma.

Olen sietänyt vuosien piinan kouluaikanani. Kasvotusten syydetyt loukkaukset, porukasta eristämisen, tavaroiden rikkomisen, päälle sylkemisen, lievät pahoinpitelyt. Listaa voisi jatkaa turhan kauan. Ja jos jotain silloin opin niin sen, että kestän paljon ja pitkään. Otan harvoin todella itseeni. Että siedän pilkan ja solvaukset aina paremmin kuin sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden.

Kestin nytkin. Poistin viestin, kuten monet aikaisemmatkin saamani vihaviestit. Ei ole mitään järkeä vastata vihaan vihalla.

Mutta yksi sanoista pääsi iholle, tökkäämään pahasti suomujeni välistä. Turha. Sitä en haluaisi olla. Haluaisin jättää tämän maailman, planeetan, maan, valtion edes vähän paremmaksi paikaksi ennen kuin täältä lähden. En vain aina tiedä miten. Tai jos luulen tietäväni, onko ponnistuksillani lopulta väliä vai olisiko joku muu tehnyt samat asiat nopeammin, paremmin, laajemmalla ymmärryksellä?

Pelastuuko maailma sillä, että pyöräilen autoilun sijaan, en syö lihaa, kierrätän, vältän lentomatkustamista, lahjoitan rahaa Unicefille, saimaannorpille, SPR:lle ja vaikka minne muuallekin tasaiseen tahtiin jokaisesta tilipussista? Auttavatko addressit, poliittisissa ryhmissä ja kaduilla keskusteleminen, mielenosoitukset tai äänestäminen? Olisiko panokseni tämän maailman auttamiseen suurempi jossain tuolla kaukana, kyynärpäitä myöten ongelmissa, oikeasti tekemässä jotain?

Keskustelin myös yhden elämässäni aikanaan varsin keskeisen ihmisen kanssa kyynistymisestä, epätoivosta, siitä, että tuntuu, että ihmisten itsekeskeisyys, ahneus ja julmuus vain kasvaa ja tarttuu. Että ne ihmiset, jotka haluavat taistella yhteisten asioiden puolesta, antaa omastaan muille, rakastaa ehdoitta ja kiinnostua muista ovat katoava luonnonvara.

Hän koki, että yhä harvempien harteille kaatuu vastuu, se vaikeasti selitettävä sisäinen omatunnon ääni, joka pakottaa heidät puskemaan viimeiseen pisaraan asti, vaikka urakka olisi toivoton. Ja että ennemmin tai myöhemmin hekin luovuttavat vääjäämättömän tuhon edessä. Jääväätkö he katsomaan savuavia raunioita vai pakenevatko jonnekin, missä vielä on rauhaa ja turvaa, sitä hän ei osannut sanoa.

Minä en usko siihen, että ihmiskunta olisi tullut tiensä päähän, että olisimme vailla toivoa paremmasta maailmasta. Luulen, että jos menettäisin uskoni ihmisiin, kadottaisin itseni. Olen ehkä yksi niistä idiooteista, jotka taistelevat loppuun asti ja ovat valmiita tuhoutumaan kaaoksessa, jos se auttaa muita, saa aikaan jotain suurempaa, parempaa. Mikään muu kuin viimeiseen pirtaan asti kaikkensa tekeminen ei ole riittävästi, oikein.

Kutsukaa sitä ideologiaksi, uskonnoksi, oikeudentunnoksi, miksi ikinä haluattekin, sillä ei ole minulle väliä. Mutta ajatus siitä, että minun ja meidän kaikkien tulisi pyrkiä tinkimättömästi kohti parempaa, reilumpaa, tasa-arvoisempaa ja ympäristöä kunnioittavampaa maailmaa on yksi keskeisimpiä minuuteni rakennuspalikoita. Mitä maailman pelastamiseen tulee, minulla on ehkä jotain annettavaa, vaikka sitten vain aikaani ja rahaani, mutta…

Vaimona, äitinä, ystävänä ja työntekijänä joku muu hoitaisi hommani varmasti paremmin. Olisi enemmän läsnä, olisi kärsivällisempi, kiltimpi, lempeämpi, ymmärtäväisempi, kauniimpi, aikaansaavampi, joustavampi, treenatumpi…

Ja se, että olen ympäröinyt itseni älykkäillä, itsenäisillä ja upeilla tyypeillä johtaa siihen, että he painavat eteenpäin menestyksekkäästi riippumatta siitä, olenko kuvioissa mukana eli en. Olen huomannut, että tässä kykenevien, reippaiden ja itsevarmojen ihmisten verkostossa oma punokseni ei ole erityisen merkityksellinen.

Viime vuosina olen kaivannut sitä tunnetta, että olisin jollekulle täysin korvaamaton, parasta ikinä. Minuna, Karoliinana, siviilielämässä. Se ihminen, jonka vuoksi voisi mennä vaikka läpi harmaan kiven, jättää kaiken taakseen, tehdä hölmöjä asioita ja heittäytyä, vaikka vain lyhyeksi, katoavaksi hetkeksi.

On äärimmäisen egoistista ja itsekästä toivoa, että olisin jollekulle ensiarvoisen tärkeä, tämän elämän keskipiste, jonkun muusa ja aamun ensimmäinen, illan viimeinen ajatus, edes pienen hetken. Tämän tiedostaminen ei kuitenkaan poista kyseistä kaipuuta. Mutta sen ajatusketjun myötä sukelletaan niin syvälle jään alle, tuntemattomaan pimeään, etten ole siitä vielä valmis kirjoittamaan tällä areenalla.

Se mihin ajattelin tämän pohdinnan sen sijaan lopettaa, on sekin aika syväluotaava kysymys; Minulta nimittäin kysyttiin hyvin kevyesti ja yllättäen eräänä iltana, mitä pelkään. Sain vastattua jotain yleisluontoista sodasta, epidemioista, korkeilla paikoilla oleskelusta ja jättiläishämähäkeistä. Mutta kipein ja rehellisin vastaus olisi ollut se, etten ole kellekään tärkeä. Etten jättäisi kehenkään jälkeä, hyvää muistoa, kaipausta, kun täältä lähden.

Olla itseriittoinen, näennäisen irrallaan maailmasta ja muista. Sitä en haluaisi olla. En ehkä tuota rahaa tälle valtiolle, vaikka veroja maksankin ja palveluita kulutankin. Mutta toivon tuottavani työlläni ja pyrkimyksilläni parempaan enemmän hyvää kuin huonoa, oikeuttavani tavallani olla ja elää sen, ettei minusta käytettäisi jälkikirjoituksissa sanaa turha.

Myrskyn jälkeen on poutasää

IMG_8656 IMG_8660 IMG_8802 IMG_9556IMG_9542 IMG_9544 IMG_9560 IMG_9562 IMG_8676IMG_9570

Kuluneella viikolla takana oleva, lähes yhtäjaksoinen työvuosi on tuntunut harteilla. Olen huomannut selvästi sen, että kun lomia ei ole ollut kerättynä eikä palkattomia päiviä ole kehdannut montaa pitää, keskellä remonttia ja asunnon ostoa ja muita rahaa nieleviä projekteja, olo on ollut välillä aika väsynyt.

Ne muutamat kilot, joita sain raskauden jälkeen himoliikunnalla ja varsin tarkalla syömisten syynäämisellä karistettua ovat hiipineet takaisin ja liikuntamotivaaton ja -ajan löytäminen töiden ja muun elämän oheen ovat hukassa.

Ensimmäinen työvuosi on ollut monella tapaa raskas: on ollut paljon vaihtuvia sijaisia, lukuisien uusien työtehtävien haltuun ottamista, hintsusti vapaata, paljon lapsia, uudet kollegat ja puolittain uuden työkielenkin omaksumista. Ammatillinen tuki on ollut niukkaa ja kaikki saatu palaute pitkälti jälkijättöistä eikä välitöntä tai ratkaisukeskeistä.

Tuntuu että puheliaalle, sanavalmiille (siviilissä esiintyvät kirosanat sujuvasti tilanteen vaatiessa pois karsivanakin ) värikkäästi asioita ilmaisevalle on kuluttavaa, kun joka ikinen sana ja liike on suurennuslasin alla kokonaisuuden punnitsemisen sijaan; Välitetyillä taidoilla, tiedoilla, arvoilla, rehellisyydellä ja kohtaamisella ei ole väliä, jos sanoo joskus jonkin asian niin eikä näin. Ja huumori, kielletty, kielletty, kielletty.

Välillä tuntuu, että on yhdentekevää, kuinka hyvät askartelut, jumpat, kielen kehitystä tukevat kerhot tai pienryhmätoiminnat suunnittelet, miten koetat huomioida erityispiirteitä tilaratkaisuissa tai toiminnoissa tai miten kuuntelet päivästä toiseen isot ja pienet asiat. Sillä aina löytyy jokin yksittäinen, kehno sanavalinta tai tilanne, josta voi kritisoida.

Olen mielestäni oikeasti valmis ottamaan palautetta vastaan. Ei niin että kuuntelen kyllä asian, mutta syytän muita tai selittelen kaiken omalta kannaltani parhain päin. Mutta tämä edellyttää sitä, että palaute se on oikea-aikaista ja paikkaansapitävää eikä monen suun kautta kierrettyään tunnistamattomaksi muuttunutta ja sekaisin mennyttä huhupuhetta.

Fiksusti esitetyt kehittämisideat käsittelen mielestäni varsin rationaalisesti ja myönteisesti. Mutta olen saanut tässä muutamaan kertaan huomata, että kasvokkain annetun palautteen ja reilun kohtaamisen idea taitaa olla utopiaa. Tulkinnat tehdään jo ennen kuin asianosaisia on kuultu ja syytös on paras puolustus.

Koetin viime viikolla tarkkailla tässä ei-niin-rakentavassa hengessä kanssatyöskentelijöitäni oikein kriittisesti. Ahaa, keskeytti toisen! Haa käski vaan eikä selittänyt! Tsk, tsk, ei edes tervehtinyt kollegaa… Voi voi, antoi ristiriitaisen ohjeen! 

Ja hei, siitä huolimatta että oltiin inhimillisiä, tehtiin työtä jokainen omana persoonanaan, välillä omaan, työn alla olevaan kohtaamiseen tai puuhaan keskittyen, saatiin siinä sivussa myös halauksia, syliin kiipeäviä pikkutyyppejä, jakaa monet kivat hetket. Mikä parasta, muutamaan otteeseen tuli suoraa, positiivista palautetta ja kiitosta palvelun loppukäyttäjiltä.

Näin kesäloman korvilla on hyvä sanoa, että kiva että edes siltä suunnalta sitten.

Mutta se siitä, puhdistakoon juhannussauna kehon ja kokko sielun, ladatkoon rakkaiden kanssa vietetty aika akkuja, hyvä ruoka ja juoma kirkastakoon mielen. Ehkä keskikesän juhla voisi olla yhtä lailla uusien alkujen taitekohta kuin uusi vuosikin?

Kyllä äiti tietää

 

En erityisemmin välitä pihatöistä. Maanmuokkaus, istuttaminen ja painavien asioiden, kuten kivenmurikoiden kantaminen, ovat ihan siedettäviä duuneja, mutta kaikki ylläpitotoimet: haravointi, kitkeminen ja kuoputtaminen saavat aggression heräämään ja verenpaineen kipuamaan kattoon. Yäk.

Tästä syystä olen aina haaveillut puutarhattomasta asumismuodosta (talo dyyneillä, kenties?) tai havupuiden, kivien ja kalliokasvien peittämästä, lähes huoltovapaasta pihamaasta.

Uuteen kotiimme sattuu kuitenkin kuulumaan julmetun ison terassialueen (vähällä vaivalla paljon iloa, jes) lisäksi myös leikattavia koristeomenapuita, hoitoa vaativa sammalmatto sekä retuperälle päästetty etupiha muutamine pystyynkuolleine angervoineen, ykittäisine havuineen ja soraerämaineen.

Arvaatteko kuka on repinyt irti vanhoja, pystyynkuolleita pensaita, haravoinut, raijannut kivenjärkäleitä, ravannut puutarhaliikkeissä, raahannut multasäkkejä, saanut auringonpistoksen, tuhonnut harmikseen useamman muurahaispesän betonilaattoja siirrellessään, saanut sadekuuron niskaansa ja leikannut pensasaitaa? Noin muunmuassa…

No se sama nainen, joka vannoi, ettei omalle pihalle tule kuin kiviä. Kyllä äiti tiesi jo 12 vuotta sitten, ettei perfektionismiin taipuva (ja tuolloin nykyistä pahemmin kontrollifriikki) esteetikkotytär kestäisi hunningolla olevia tiluksia.

Niin vain entinen yli-iso parkkipaikka, joka oli alun alkaen ensimmäisen kuvan etupuolikkaan kaltaista pikkukuvikkoa, muuttui orastavaksi hyötypuutarhaksi norppaemon ja nörttimiehen toimesta. Vajaa kaksi päivää ja eloton nurkkaus sai aivan uuden muodon.

Lavoille tullaan istuttamaan mansikkaa, salaatteja, yrttejä ja minitomaatteja. Marjapensaiden osalta kasvamaan pääsivät musta- ja punaherukka, puutarhavadelma ja karviainen. Ehkäpä selitys pihanlaittointoon piileekin tässä – kasveissa on heti enemmän järkeä, jos ne tuottavat syötävää!

     
 

Syksyn sävel

Pitkästä aikaa kunnon kuvat eli klikkaathan kuvat isommiksi ja selailet sitten nuolilla läpi, niin saat niistä enemmän iloa irti. Pus.

IMG_5983 IMG_5973 IMG_7059 IMG_8356mv (1) IMG_8132 IMG_8137 (1) IMG_8158 (1) IMG_8173 (1) IMG_8201 (1) IMG_8118 (1) IMG_6011 IMG_5970 IMG_5961 IMG_5968 IMG_1382 IMG_6006 IMG_5936 IMG_5966

Partion syysretkelle raahautui yksi väsynyt ja muuttoahdistunut johtaja, joka koetti selvitä mahdollisimman vähällä äkseerauksella ja raatamisella sekä olla tulematta kipeäksi ennen viimeistä asunnon tyhjennysrutistusta.

Ei kauhean skarppi reissu, muttei metsässä vietetty aika ainakaan pahaa tehnyt päätukokselle, sen voin sanoa. Omaa partioryhmäänsä luotsasi retkellä myös mies ja Kuuttikin pääsi mukaan.

Monista päiväsaikaan otetuista sekä kaikista iltakuvista kunnia kuuluu M. Rantalalle, joka hoiti niin partioporukkamme lapset enimmiltä osin kuin kamerankin kanssa heilumisen.

Täytyy sanoa, että monta vuotta ryhmää yksin luotsattuaan on ollut hyvä saada apulaisjohtaja, joka on oikeastaan täyttänyt pääasiallisen johtajan saappaat pikkuhiljaa, kun omat rahkeeni eivät ole enää revenneet kaikkialle.

Ja todeta, että kolmivuotias partiolaisen alku oli sikäli liekeissä retkeilystä, että lähtisi kuulemma heti uudelleen, jos pääsisi. Hyvä hyvä!

 

 

Retkiruoka – odotukset ja todellisuus

Pyörähdimme yhden yön retkellä Hyvinkään retkeilymaastoissa, jotka yllättivät huoltoasteellaan, maisemillaan ja reiteillään erittäin positiivisesti. Jos joku olisi kysynyt, mitä oikein teimme retkellä, voisin valehtelematta sanoa, että lähinnä söimme. Hyvin ja erittäin säännöllisesti – kyseessä oli valehtelematta ruokapainotteisin retki koskaan. Ei nyt ehkä tavaksi voi ottaa, mutta varmasti joskus uusiksi. 

Että jos olette ajatelleet retkiruoan olevan aina auttamatta pussikeittoja, kuivapastoja, hernekeittoa, säilykkeitä ja makkaraa, en allekirjoita väitettä mukisematta; Ainakin tällaisille yhden tai kahden yön, maltillisella kävelymatkalla toteutettaville retkille ruokatarpeita voi raijata mukana siten, että vain mielikuvitus on rajana sapuskavalinnoissa.

Piti retki sisällään muutakin kuin syömistä ja kokkausta: kävelyä, tähtiä yötaivaalla, geokätköilyä, majoitteiden pystytystä, tervaskantojen etsintää ja polttelua, kirkuvia vesilintuja, jousipyssyjen ja nuolien värkkäämistä, kauhujuttujen kertomista, partiohuutoja ja suoluonnon ihmettelyä…

Kallioilla loikkimista, tervan ja pannukahvin haistelua sekä vahvasti makuupussin laadusta riippuvaista yöunta, jonka ennen kuutta heränneet lapset auttamatta katkaisivat. Omana henkilökohtaisena projektinani oli parin koriste-esineen ja nuolenkärjen nakuttaminen käsi-lyöntimurikka-pelillä kivistä. Kyllä, kivistä – sisäinen luolanaiseni peukuttaa vahvasti.

Mutta takaisin retken pääasiaan eli ruokaan…

 

Retkemme ruokalista

Perjantain päivällis-iltapala:
– Nuotiolla paistettuja, lämpimiä voileipiä oman maun mukaan
(täytteinä mm. juusto, kinkku, kurkku ja tomaatti)
– Makkaroita
– Lihapiirakoita lisätäyttein
– Nuotiolettuja, hilloa ja kermavaahtoa
– Vaahtokarkkeja

Lauantain aamiainen:
– Papuja
– Kananmunia
– Loput makkarat
– Pekonia
– Paistettuja tomaatteja
– Leipää em. täytteille
– Vihrelisukkeet eli ööh kurkku

Lauantain lounas:
– Munakas oman maun mukaan
(täytteenä esimerkiksi rucola, palvikinkkua, tomaatti, loput pekonit, paprika, pavut ja loput makkarat)
– Leipää ja loppuja leivänpäällisiä
– Yli jääneitä lihapiirakoita
– Loput vaahtokarkit

Lisäksi tarjolla oli reilusti vahvaa pannukahvia ja kohtuullisen kollektiivisesti kierrossa olleita, kunkin omia retkiherkkuja.

Kaikki ruokalajit valmistettiin nuotiolla, mukana oli yksi ikäloppu paistinpannu ja toisena paistinvälineenä ihan virallinen nuotiopannu. Ruoat oli valittu niin, että 9-11-vuotiaat lapsetkin osasivat tehdä ruokansa pääpiireteissään itse, päästen treenaamaan samalla nuotiokokkausta ja erilaisten ruoka-aineiden pilkkomista ja käsittelyä.

Voin sanoa, ettei jäänyt nälkä!

 

Mikä ovat teidän retkiruokasuosikkinne – tikkupullat, pakkipopcornit, nuotioahven, suklaabanaanit, folioperunat täytteineen? Pistäkää parhaat vinkit jakoon!

 

 

Se on moro!

Heippa Kerava, moikka Hyvinkään metsät. Vähän kävelyä, maltillisesti vahdittavia lapsia ja törkeän paljon retkiruokaa. Ja äitienpäiväksi kotiin.

Bloggaajalla on tietysti laukussaan järjestelmäkameran lisäksi kaksi puhelimen lisäakkua. Luvassa lienee siis retkiruokareportaasi ja kenties iltaiset hermoromahdustilitykset.

Partiosesonki julistettakoon täten avatuksi!

 

Päivän minityyli: Kissa ja kameroita

Kuvissa poseeraa tällä kertaa juuri päiväuniltaan herännyt lapsi, joka halusi ehdottomasti lisäasustaa itseään korvilla.

Mikäs siinä – nyt sain tallennettua kameralle kurkistelevan, lintuja katselevan, iloisen ja nukkuvan pienen kissan. Ihanaa aikaa tämä roolileikkien ja mielikuvituksen vilkkaan kehityksen vaihe, tykkään!

Pitää elää niinkuin opettaa, ainakin silloin kun lompakko sallii. Se on lasten vaatteiden osalta mahdollista useammin kuin aikuisten puolella… 

Kuutilla onkin toisinaan yllään päästä varpaisiin kotimaisia – ja tusinaketjuvaatteita varmemmin hyvissä oloissa tuotettuja vaatteita. Tällä kertaa paita on Noshin ja housut ovat Mainion. (Henkkamaukkalinjalle ei ole sorruttu kuin sukissa.)

Mjau!

Entisen alesekoilijan vinkit maltillisempaan shoppailuun

 

Aika monena vuotena on tullut sorruttua alesekoamiseen. Siihen että käy jossain liikkeessä tai verkkokaupassa mukamas vain kurkkaamassa, mutta päätyykin raahaamaan mukaansa kassillisen muutaman euron maksaneita puuvillapaitoja, -mekkoja ja tekokuituhuiveja. Rihkamakoruista puhumattakaan. 

Loppupeleissä en kuitenkaan ole ollut ihan pahimmasta päästä tässä asiassa, joskin en suinkaan fiksuimmassakaan kulutuslaidassa; Niitä trikoorättejä on nimittäin tullut pidettyä parhaimmillaan kymmenisen vuotta, totaaliseen reikiintymiseen, hapertumiseen, tahriintumiseen tai maailmanlopun nukkaantumiseen asti. Ja senkin jälkeen niistä on tehty siivousrättejä tai mökkigarderoobin osasia. Viiden euron tekonahkaballerinoista vanhimmat edelleen käytössä olevat taitavat olla 2000-luvun alkupuolelta, tosin ne kelpaavat tänä päivänä lähinnä partioleireille ja leikkipuistokengiksi.

Tänä ja viime vuonna olen piipahtanut vain yksissä aleissa paikan päällä, Tukholman reissullakin kiersin joulunalusalennusmyynnit kaukaa. Ja äskeisellä verkkokauppakierroksellakin pidin pääni kylmänä – ruksi seinään! Alevaatteita välilehtiin auki klikkaillessani tein kuitenkin päässäni listaa siitä, mitä voisin ostaa niin, ettei aleshoppailun jälkeen iskisi pahimman luokan morkkista ja ekoahdistusta. 

Parasta olisi varmaan olla ostamatta mitään tai suosia tunnetusti työntekijöiden oloja valvovien tai kierrätysmateriaaleja tehokkaasti hyödyntävien yritysten tuotteita, kierrellä kirpputoreilla ja syynätä niin sanotusti laatumateriaalienkin kohdalla niiden tuotanto-olot; Paljon puhutaan siitä, että fiksu kuluttaja ostaa kestäviä materiaaleja: nahkaa, monensorttista villaa tai silkkiä muovisekotteiden tai tekokuitujen sijaan.

Mutta mitä jos tuotetta valmistettaessa vaikkapa nahkaa tai angoravillaa on hankittu eläimiä huonosti kohtelevilta tahoilta? Onko silloin (hyvin hoidettuna) pidempään kestävä ja laadukkaampi tuote eettisempi kuin nopeammin hajoava ja heikkolaatuisempi vaate?

Jos ostaisin jotain uutena, hankkisin varmaankin silkkisen paitapuseron, sillä tähän mennessä (kirpputoreilta) ostamani silkkipuserot ovat olleet ihanan tuntuisia päällä, hiostaneet harvinaisen vähän sekä kestäneet vuosien aktiivikäyttöä, vaikka ovatkin olleet jo ainakin toisella omistajallaan kierroksessa. Hankkisin myös biker-takin tai jonkin vastaavan päällysvaatteen, jonka uskoisin miellyttävän tyylisilmääni vielä vuosienkin päästä

Kunnolliset hanskat, vähäeleiset nahkanilkkurit, siisti bleiseri ja linjakas hame olisivat varmasti sellaisia paloja vaatekaappiin, että niihin voisi yhdistellä hieman sekopäisempiäkin vaatekappaleita ja siten lisätä niidenkin käyttökertoja. Ja koska jotain spontaania ja hauskaakin pitää toisinaan oikeuttaa ostoskoriinsa, heittäisin jokerikorttina mukaan kirkkaanvärisiä tai muutoin hieman erikoisempia alusvaatteita.

Unohtamatta tietenkään tulevan kesän juhliin: häihin, nimiäisiin, sukujuhliin tai muihin kekkereihin ajateltua katseidenkerääjämekkoa asusteineen. Sitä mieluisaa mekkoa asusteineen kun harvoin löytää kohtuuhintaan, jos asua täytyy ryhtyä metsästämään viimeisinä päivinä ennen käyttöpäiväänsä…

Millaisien vaatteiden tai asusteiden hankkimista lykkäätte alennusmyynteihin? Väijyttekö jonkin tietyn merkin alejen alkamista? Noudatatteko kierroksellanne vuoden mittaan kasattua puutoslistaa hankintoja tehdessänne? Vai sekoatteko niin sanotusti luvan kanssa alennusten aikaan ja hankitte vähän mitä sattuun?

 

// Kollaasien havainnevaatteet ja -asusteet: H&M

Lätsähulluutta, salmiakkia ja sahrami-ilveksiä

Paikallinen Noshin lastenvaatteiden myyjä laittoi kotimyyntiverkostosta Facebook-sivulle muutaman kuvan ja linkin iltana eräänä. Kello oli aika paljon mutta kun silmäni osuivat vinkurasalmiakkiin, sahraminkeltaiseen, leikkisiin ilveksiin ja pakkaspäivän savunharmaaseen, oli pakko naputella tilaus tupsulätsästä menemään.

Eräs tuttavapiiriin kuuluva ehtikin jo naureskella, että nyt on Kuutilla sitten jo kolmas Noshin lätsä. No niinpä taitaa olla, mutta on niitä pidettykin läpi kevään, kesän ja syksyn, pesty koneessa sekä reissattu niiden kanssa pitkin Suomea: autolla, rattailla, polkupyörällä, junalla ja veneellä. Pysyy päässä, suojaa edes vähän häikäisyltä, lapsi saa itse puettua sekä tykkää pehmeästä materiaalista. Ollaan pidetty! (Suomenkielen molemmissa merkityksissä.) 

Helpostihan tuollaisen surauttaisi itsekin – semminkin kun noita Noshin kankaita saisi ostettua haluamansa määrän ja kaavankin ovat julkaisseet. Paitsi kun ei surauttaisi sittenkään; Olen käyttänyt ompelukonetta viimeksi vuonna 1998, joten taidot ovat lievästi sanottuna umpiruosteessa.

Voin siis hyvin maksaa luomupuuvillaisesta, valvotuissa oloissa ommellusta ja hyväksi todetusta lätsästä sen 15-20 euroa, semminkin kun tuo ottamani koko L mahtuu sekä itselleni (tosin juuri ja juuri) että pojalle. Käyttöikää saattaa näin ollen tulla lopulta useampi vuosi. 

Mitäs pidätte tästä Special edition mallistosta?

 

Kahden vuoden suhteen loppu

Tutustuin sinuun kaverini kautta vauvavuoden raskaimmassa vaiheessa. Kevät oli kääntynyt lämpimän kesän kautta syksyksi ja tiuhkusadetta oli jatkunut monta päivää. Univelkaa oli kertynyt jo puoli vuotta, ajatukset olivat muuttuneet väsymyksestä lyhytjänteisiksi. Söin vähän mitä sattuu silloin kun ehdin ehdin ja torkahtelin päivisin milloin minnekin. Pienetkin ongelmat ja vastoinkäymiset tuntuivat usein ylivoimaisilta.

Kotitöistä muistan tuolta ajalta selvimmin loputtomat pyykin vuoret, laaksot ja kukkulat. Lakanat, viltit, peitot, tyynyt, vanhempien ja lapsen vaatteet, rätit, liivinsuojukset sekä kestovaipat. Kaikkia mahdollisia ihmiskehon eritteitä tahroina ja roiskeina. Synkkä epätoivo valtasi toisinaan mielen, kun survoin lisää pyykkiä ennestään pullistelevaan koppaan.

Eräänä sumuisena syyspäivänä puin siistimmät vaatteet päälle ja kietaisin, ties milloin edellisen kerran värjätyn, korpputukkani nutturalle, sipaisinpa jopa vähän väriä ripsiin. Kävelin vaunuja vihaava lapsi kantorepussa keskustaan ja astuin toiveikkaana erikosliikkeeseen, josta uskoin löytäväni etsimäni. Ja siellähän sinä olit, kestouimavaippojen, syksyasusteiden ja ekopesuaineiden välissä.

Vaatimattoman näköinen, pahvinen paketti, jonka sisältämän sadan gramman palasen en olisi koskaan kuvitellut kestävän kahta vuotta. Hintalapussa luki kolme ja puoli euroa ja tein kaupat saman tien. Kotona tuijotin paketista paljastunutta vihreää möhkälettä hieman epäluuloisena ja iskin sen kanssa erilleen lajittelemani pinon kimppuun: Siinä olivat tuhoon tuomituiksi luokittelemani vaatekappaleet, joista löytyivät pahimmat tahrat kaikista mahdollisista kategorioista: ruokaa, rasvaa, viiniä…

Sittemmin joka ikiseen pesemääni pyykkikoneelliseen päätyi ainakin muutama vaate, johon olin käyttänyt parasta pyykinpesukaveriani. Lapsen opetellessa syömisen alkeita esikäsittelyhommaa riitti eivätkä päiväkodilta pienissä pussukoissa palaavat likavaatteetkaan ole koneeseen laitettavassa kunnossa, mikä on tietenkin ihan selvää.

Nyt, kahden pitkän ja vaihderikkaan vuoden jälkeen, tiemme erkanevat piakkoin, huvetessasi lähes olemattomiin. Täytynee lähteä pian etsimään itselleen uutta vastaavaa pyykinpesukumppania, tositarkoitutuksella. Suosittelen varauksetta, pyyteettömästi ja omalla rahallani ihan jokaiselle, joka ei pesetä kaikkia vaatteitaan pesulassa. 

P.S. Muistattehan osallistua Unicefin ja Globe Hopen yhteistyömalliston asusteiden arvontaan täällä.