Pieni mutta pippurinen

Alle kolmikiloisena, laihana ja väsyneenä syntynyt tyyppi on muutamassa kuukaudessa kasvanut 16 senttiä 3,7 kiloa ja monta säkillistä reippautta isommaksi.

Tyyppi nauraa ja jokeltaa ja liikkuu hullunkurisella mittarimatotyylillä selällään. Hänellä on kansanrunoilijamalliset hiukset, varovaisen skeptinen ote elämään ja ennakkoluuloton suhtautuminen ruokaan.

Hän on saanut kahden kansan kielelle sopivan etunimen, keskinimen isoäidiltäni ja viimeisen nimensä lempikirjasarjastani Tiganasta. Hän pitää yskivistä ihmisistä, sylissä matkustamisesta ja muiden puuhien seuraamisesta lähietäisyydeltä. Hän pelkää kovia ääniä kuten blenderiä ja äitinsä aivastuksia.

Hänellä on isänsä pitkät, tummat silmäripset ja vihreänruskeat silmät. Hän on mestari potkimaan sukat ja tossut jalastaan. Hän nukkuu yönsä parhaimmillaan kohtuullisesti, päivisin surkeasti ja hermostuu hetkessä, jos hänet yrittää laskea… mihinkään saadakseen hommia tehtyä.

Kaikesta siitä huolimatta hän on erittäin toivottu, rakastettua ja ylipäätään oma, mainio persoonallisuutensa. Sanokaa hei Tipulle, perheemme pienimmälle.

Lahjattomat treenaa ja luuserit venyttelee

Eikös se niin mene?

Mutta viime aikoina olen ihmeekseni huomannut harkitsevani molempien aloittamista. Kiistatta lahjattomana luuserina puhun nyt treenaamisesta ja venyttelystä. Syyni ovat täysin itsekkäät, kyse on yksinomaan omasta ajasta ja hyvinvoinnistani huolehtimisesta. 

Sanotaan kauniisti, ilman värikästä kirosanojen viljelyä ja epätoivoisen itkun tihrustamista, että uusin(kaan) lapseni ei ole mikään kovin hääppöinen nukkuja. Kuukauden etuajassa syntyneelle tyypille piti ainakin ensimmäisen kuukauden ajan juottaa maitoa herätyskellon avustamana 2-3 tunnin välein pullosta, sillä painoa piti saada tankattua raivokkaasti, ettei meitä vaan passitettaisi takaisin osastolle. Imetyksestä ei ollut tietoakaan, sillä pikkukaveri oli niin hentoisessa kunnossa, ettei hän melkein jaksanut juoda maitoa tarpeeksi edes pullosta. Syöttörumbaan kuului siis myös yläkerran mikrolla ravaaminen tai veden lämmittely pakasterasiaan ja maidon hauduttelu lämpimäksi.

Yöunet menivät ensimmäisen kolmen kuukauden ajan muutoinkin tunnin, kahden pätkissä ja juuri kun tyyppi alkoi nukkumaan parilla yöheräämisellä, alkoivat parin mukavamman viikon jälkeen neljän kuukauden hulinat, jotka sotkivat sekä orastavan päivä- että yöunirytmin täysin. Ihanaa. Hetken aikaa kestäneistä parin tunnin päiväunistakin saa enää vain haaveilla ja yhden unisyklin (30-45min) läpikäytyään vauva herää vihaisena, ärtyisenä ja puhkiväsyneenä, kieltäytyen kuitenkin palaamista unille.

Tuon kolmen vartin aikana yritän epätoivoisesti ehtiä käymään vessassa tai suihkussa, pukemaan päälleni, syömään jotain, tyhjentämään tiski- ja pyykkikonetta… Kaikkea sellaista, mitä vain sylissä tai heiluvassa sitterissä viihtyvän vauvan kanssa ei pysty kunnolla tekemään.

Ensimmäisenä haasteena on kuitenkin makuuhuoneesta pakeneminen. Jos se vaihe epäonnistuu, alkaa puolisen tuntia kestävä nukuttamissirkus alusta eikä sen onnistumisesta toistamiseen ole enää mitään takeita. Helpompaa on silloin, jos vauvan saa vajoamaan uneen omaan sänkyynsä. Tällöin paikalta pois hivuttautuminen on helpompaa. Noin puolet ajasta vauvan saa kuitenkin unille vain viereen, isoon sänkyyn. 

Noh, koska olen painava ja patjamme pehmeä, sänky upottaa ja hipihiljaisessa makuuhuoneessa jokainen jousen vinkaisu kuulostaa yleiseltä hälytyssireeniltä, vauvan vierestä lähteminen on helpommin sanottu kuin tehty. Erittäin monta kertaa vaivihkaista poistumista yrittäessäni olen kaivannut joogan tai pilateksen kaltaisten lajien suomaa hillitöntä keskivartalon hallintaa, jonka avulla voisin rullata sulavasti matrix-tyyliin ylös makuuasennosta, siirtelemättä painoa kiusallisesti käsien ja jalkojen kautta vähitellen kohti sängyn reunaa ja vapautta. Ylipäätään lihakset varmaan auttaisivat asiassa.

Lisäksi olen sydän jossain pernan tienoilla läpättäen ja keuhkoihin pakkautuneeseen hiilidioksidiin pyörtymäisilläni pohtinut, että jos olisin kevyempi, makuuhuoneen laminaatti ei narisisi ja kitisisi niin kovasti, kun hiivin kauemmas sängystä ja kohti ovea. Ja jos olisin kapeampi, pääsisin myös pakenemaan makuuhuoneesta pienemmän ovenraon turvin. Näin makuuhuoneeseen pääsisi eteiskäytävästä minimaalinen määrä valoa ja vauva heräisi pienemmällä todennäkäisyydellä.

Lienee pakko siis alkaa sporttaamaan, jos ei muuten, niin vaikka siksi, että saisin välillä käydä vessassa rauhassa ja juoda vartin verran kylmää kokista heiluttamatta yhtään pirun härpäkettä jalallani. Ainiin, ei saanut kiroilla. Tarkoitin tietysti, että hengähtää hetken ilman ihanan kullannuppuni seuraa, jotta jaksan sitten olla yhtä hymyä ja pullantuoksua sen jälkeen.

Ai haluaisinko nukkua kunnolla joskus lähitulevaisuudessa? Kyllä.
Onko se mahdollista tai edes todennäköistä? Ei.

ä i t i x 2

Niin siinä sitten kävi, että vuonna 2019 huomasin olevani raskaana. Edellisen kerran näin tapahtui vuonna 2011, joten raskauksien välissä käytetyt kaksi hormonikierukkaa olivat hoitaneet hommansa varsin hyvin.

En minä olisi raskaaksi varmaan yksinäni enää ryhtynyt, enkä ihan kenen tahansa kanssa. Puolisoni on vain sitä sorttia, että pidän hänestä poikkeuksellisen paljon. Olisi ollut tarpeettoman julmaa kieltää toiselta tämän kovasti toivoma lapsi tai lapset vain sillä perusteella, että itselläni ei valtavaa hinkua hommaan ollut. Lisäksi luulen rahtusen vauvakuumevirusta tarttuneen ystäviltäni, jotka kolmenkympin korvilla lisääntyivät vasta ensimmäistä kierrostaan.

Raskaaksi tulemisen yrittäminen tuntui myös erikoiselta, kun esikoisen kohdalla niin tapahtui ihan yrittämättä. Mistä minun olisi pitänyt tietää, milloin ovuloin tai edes, onko kiertoni säännöllinen. Sain e-pillerit vuonna 2006 eli olin ollut seitsemän vuotta keinotekoisen kierron varassa ja toiset seitsemän vuotta kokonaan ilman kuukautisia. 

Kun sitten tärppäsi, karkasivat kaikki huolet siitä, raskautuisinko ylipäätään vanhempana ja lihavampana laisinkaan. En ymmärtänyt stressata alkuraskaudesta, olihan esikoisen raskaus mennyt ongelmitta. Viikon 12 ultrassa huomattu keskeytynyt keskenmeno olikin aikamoinen järkytys, samoin kuin yli kuukauden kestävä tyhjennysprossi lääkkeineen, kipuineen, tulehduksineen ja leikkauksineen.

Sen jälkeen stressattiinkin sitten sitä, saisimmeko elinkelpoisia jälkeläisiä aikaiseksi ja keväällä 2020 huomatun uuden raskauden alku meni valtavan keskenmenon pelon varjostamana, eivätkä selittämättömät, runsaat vuodot auttaneet asiaa.

Kun ultrissa kaikki näytti kerta toisensa jälkeen ihan hyvältä, alkoi raskauden suhteen näyttää hetkeksi valoisammalta. Sain raskausaikana kuitenkin hepatogestoosin: maksa- ja sappiarvoni hyppäsivät taivaisiin ja jouduin osastohoitoon. Myös verenpaineeni huiteli enimmillään kolmesta eri lääkkeestä huolimatta lopulta niin hengenvaarallisissa lukemissa, että synnytys käynnistettiin viikolla 36. Raskausajan ongelmien epäiltiin johtuvan istukan toimintahäiriöstä tai poikkeuksellisesta kiinnittymisestä. Kun istukkaa sitten irroteltiin käsin kahden ihmisen voimin, todettiin, että niinpä asia taisi olla.

Ensimmäisen, katastrofaalisen huonosti menneen, pysyvät synnytystraumat aiheuttaneen, vuorokausia kestäneen käynnistelyhelvetin kautta kiireelliseen sektioon päätyneen synnytykseni takia minulle oli alunperin luvattu suunniteltu sektio. Tätä ei kuitenkaan kuulemma tarjottaisi viikolla 36. Pelkäsin siinä määrin vauvan kuolevan kohtuun, että suostuin yrittämään alatiesynnytystä lääkäreiden mieliksi. Jouduin siis käymään parin vuorokauden käynnistelysekoilun jälleen läpi, yhtä tuloksetta kuin edelliselläkin kerralla. 

Onneksi leikkuriin pääsi nyt nopeammin ja jos saan vielä lisää lapsia, synnytystapana on automaattisesti sektio. Ihanaa. Muuten en kyllä enää hommaan ryhtyisi. Täytyy vain hyväksyä se, ettei vartaloni osaa synnyttää ja ilman modernia lääketiedettä olisin kuollut jo esikoisen synnytykseen eikä asiaa tarvitsisi enää kohdallani pohtia ja syyllistää ja jauhaa alatiesynnytyksen ihanuudesta.

Nyt pienenpienenä, 2,8 kiloisena syntynyt Tipumme on jo reippaasti yli kuusikiloinen. Posket ovat pyöristyneet, juttuja ja kiljahduksia kuuluu eikä makuuasennossa maltettaisi olla ollenkaan. Hänestä on kehittymässä enenevässä määrin oma persoonansa, ainutlaatuinen yksilönsä.

Raskastakin raskaamman raskauden, suunnitelmat sotkeneen synnytyksen ja alun syöttörumban, käynnistymättömän imetyksen, itkuisen ja vatskipuja itkevän vauvan ja mustaakin mustemman kevättalven jälkeen kaikki alkaa viimein näyttää hiljalleen valoisammalta. Ulkoisesti ja sisäisesti.

Tässä eräänä päivänä huolehtimisen ja suorittamisen ja huoltamisen ollessa hetkellisesti tauolla, teen höyrytessä pöydällä ja valon laikuttaessa asuntoa, tajusin, että olemme selvinneet tähän asti. 

Ja olen nyt äiti kaksin verroin.

Pahimpia on (ne vitun) aamut

Pardon my French, mutta voi helvetti mikä aamu taas! 

Kuutti huusi koko aamun ettei halua päiväkotiin. Piti jutella näin erityisen pitkän viikonlopun jäljiltä tämän ryhmän hoitajien kanssa, olisiko lapsen vastentahtoisuudele jokin syy, kuten uudet, koti-ikävää potevat ja alati itkeskelevät lapset. Pidimme maanantain sairastelupäivää, vaikka kuumetta taisi olla vain sunnuntaina. Tiistaina humppasimme lapsen kanssa Helsingissä – ei vissiin kannata tehdä koskaan mitään kivaa, kun arkeen paluu on Kuutin puolelta kahta enemmän ärseestä sen jälkeen. Että kiitti vaan.

Eipä tullut juteltua kun aamusekoilussa kesti niin kauan, että ehdin hädin tuskin aiottuun junaan. Opiskeluhommissa odotti vajaat parikymmentä päiväkoti-ikäistä lasta liikunnanohjaajaansa, joten pelivara mielipuoliseen säätämiseen yksinkertaisesti loppui tietyssä pisteessä.

Tappelu alkoi jo sisävaatteiden kohdalla. Leijonapaidan vetskari pitää laittaa justiinsa sopivan verran alkuun – ei liikaa tai penskan pelihousut repesivät. Vaatteiden kanssa käydään muutenkin jatkuvaa kissanhännänvetoa ja vanhempia koetetaan vedättää ja kyykytää tanssimaan 2,5-vuotiaan tahtiin vähän väliä.

Mummonmehua piti saada, mutta lasi ei kelvannut vaan mehu olisi pitänyt kaataa juomapulloon. Ilmoitin, että mehu juodaan lasistaan tai ei ollenkaan. Kun menin pakkaamaan konetta ja jumppakamojani laukkuun, lapsi kaatoi mehun pulloon, pöydälle, lattialle ja päälleen. Join pulloon asti päätyneen mehun ja pistin lapsen kuuraamaan lattian ja pöydän.

Tässä vaiheessa alkoi jo olla kiire ja kehotin Kuuttia pukemaan ulkovaatteensa tai joutuisin pukemaan ne tälle. Lopulta raahasin ulkohousuttoman ja -hanskattoman lapsen kainalossani vastapäisessä talossa sijaitsevaan päiväkotiin. Tämä karjui koko matkan kimeällä äänellä käskyjä palauttaa kengät kaappiinsa, pipon koriinsa ja lapsen kotiinsa pukemaan.

Ilmeisen kuuroille korville kaikuivat muistutukseni siitä, että tälle oli tarjottu peräti puoli tuntia pukeutumisaikaa, joka oli kuitenkin käytetty huutamiseen, kierimiseen sekä mehu- ja vetoketjutaisteluihin.

Joku kysyy, että kannattaako tapella. Hyvä kysymys, mutta vastaukseni on että kannattaa; Näen leikkipuistoissa, töissä ja opiskeluhommissa toistuvasti pikkutyranneja, jotka pompottavat vanhempiaan kaikessa alle kouluikäisestä alkaen; Vanhemmat tarjoavat epätoivoisina neljää eri ruokaa saadakseen lapsen syömään tai poistuvat puistosta säännönmukaisesti siksi, etteivät saa lapseen minkäänlaista kuria.

Enkä jaksa edes aloittaa jauhamista niistä vastuuntunnottomista, tapalaiskoista ja itsekeskeisistä teini-ikäisistä ihmisperseistä, joita riittää takuuvarmasti jokaiselle yläasteluokalle kautta maan havainnollistamaan jatkuvan periksiantamisen ja täysihoidon seurauksia.

Ainahan sanotaan, että kyse on sekä temperamenttierosta että vaiheesta; Toisilla on kovempi pää ja oma tahto koko ikänsä ja uhma- tai tahtoikäkin laantuu joskus, alkaakseen aivojen kehityksen myötä viimeistään murrosiässä kahta kauheampana…

Olkoot vaan vaihe, mutta olen entistä varmempi siitä että tätäkään paskavaihetta en halua ehdoin tahdoin kokea uudestaan. Näillä geeneillä ei nimittäin ole mahdollista saada aikaan säyseänpehmeitä, helppoja ja neuvottelukykyisiä lapsia.

Äiti on ihan perkeleen väsynyt.

Soittakaa aikuistensuojeluviranomaiselle!

Väärällä jalalla herätyn aamun tapahtumat pähkinänkuoressa: Kuutti heräsi ja sai raivarin. Päätin jonkin aikaa kiukuttelua seurattuani, että nyt tuo huutaminen ja sätkiminen saa loppua. Lapsi ei halunnut pysytellä sylissä rauhoittumassa vaan naukkasi leukaani napakasti.

Lienee tarpeetonta sanoa, että tempausta seurasi vakavahenkinen keskustelu toisten satuttamisesta. Ties kuinka monennetta kertaa… Yhtä selvää lienee, etten ole tyytyväinen uusimpaan naamani koristukseen. Peräänkuulutan edelleen sitä aikuistensuojeluviranomaista

 

#WTF

Mies kävi yöllä ennen unille käymistään tarkistamassa, ettei lapsi ole (jälleen kerran) poikittain sängyssään ja että tällä on peittoa suojanaan. Sain kehotuksen tulla kurkistamaan lastenhuoneeseen…

Sitä minä vaan, että ajoittain on vaikeaa, ellei mahdotonta keksiä, mitä noilla vähän alle kolmevuotiailla oikein on tekeillä.

Itse asiassa aika useinkin, kun lapsen mielikuvituksen ja omien leikkien laajentumisen myötä tämän puuhat muuttuvat toisinaan monimutkaisiksikin ja leviävät erilaisiksi asetelmiksi pitkin asuntoa…

Joulupuuta rakennetaan – miten sujuu yhteistyö 2-vuotiaan kanssa?

 

Teimme isäni ja Kuutin kanssa kuusenhakureissun perjantaina. Kyseessä ei ollut mikään romantisoidun joulukuvaston mukainen perinnereissu, jossa olisimme lähteneet ahkion ja kirveen kanssa lumiseen metsään, huopatossut hangella narskuen, punaposkisten kulkijoiden hengityksen huurutessa kirpakassa pakkasilmassa. Hyppäsimme sen sijaan räntäsateessa kumisaappainemme ja mustekalakiinnikkeinemme autoon ja hurautimme lähimmän Honkkarin parkkipaikalle. Onneksi kuusen noutaminen tuntui silti olevan lapselle ilon aihe ja elämys, tämä kun ei mistään postikortti-idylleistä tiedä tai välitä.

Sain kopeloida läpi parikymmentä pihtakuusta ennen kuin löysin kauniiseen, mutta epäkäytännöllisen pienellä kololla varustettuun kuusenjalkaamme sopivan kuusen. Ja äkkiä kassalle ennen kuin joku nappaisi sen itselleen! Kuusi matkasi kotiin auton katolla ja lapsi tarkkaili kattoikkunan kautta vakavailmeisenä ja keskittyneenä, ettei kuusi vaan putoaisi pois kyydistä. Kuusta oli muuten yllättävän vaikea valita sokkona, valikoiman ollessa verkkopusseissaan. Vähän muotopuolihan tuo meidänkin kuusemme on ja latva oli järjettömän pitkä suhteessa muuhun kuuseen. Päädyinkin pätkäisemään siitä puolet pois.

Mies nosti eilen kuusen parvekkeelta sopeutumisvaiheestaan pois ja täräytti sen kiinni jalkaansa. Selvittelimme illan ratoksi umpisolmussa olevan kynttiläsarjan – onneksi lapsi oli yökylässä, sellaista sadattelua johtovyyhden kimpussa ähertäjistä irtosi. Aamulla pääsimme lapsen kanssa koristelun kimppuun. Huolehdin itse raskaimpien lasipallojen kiinnittämisestä ja Kuutti sai ripotella pienimpiä ja muovisia koristepalloja sekä -enkeleitä alaoksille. Ei siitä taaskaan hassumpi tullut, vaikka itse sanonkin. Ja onhan tässä välipäivät aikaa siirrellä koristeita, jos käyvät ärsyttämään!

Toimikoot tämä koristeluvideo (muistakaa valita parempi laatu) 51/52 postauksena 52 viikkoa-postaussarjassa (klik). Jos reissusta ja jouluna saataisiin vielä viimeiset yhteiskuvat otettua…

Onko teillä jo kuuset valmiina vai kuuluuko kuusen koristelu aaton puuhiin? Suositteko aitoa vai muovista kuusta vaiko jätättekö koko komeuden hankkimatta ja nautitte kyläpaikan kuusesta? Olisi kiva kuulla kuusiperinteitänne – minulle se on nimittäin yksi takuuvarma joulufiiliksen nostattaja.

 

P.S. Parempia kuusikuvia on varmasti luvassa, mutta kyytimme kohti satamaa lähtee tunnin päästä enkä ole ehtinyt meikkaamaan, laittamaan tukkaa tai pakkaamaan. Palaillaan siis asiaan kun olemme hoitaneet perinteisen joulunalusristeilymme pois alta.

 

Taaperoarjen 10 parasta!

1. Omat leikit

Kuutti leikkii (viimein!) päivittäin itsekseen vaihtelevan mittaisia pätkiä. Tämä ei seurankipeän ja vilkkaan lapsemme osalta ole ollut mikään itsestäänselvyys, joten lapsenhuoneesta kuuluva leikkijunien surina, poni- ja autotarinat sekä muumien seikkailuihin liittyvät höpötykset tuntuvat edelleen harvinaiselta herkulta. On ihanaa, että jonkin koti- tai opiskeluhomman ollessa kesken, lapsen voi passittaa huoneeseensa leikkimään ja tämä oikeasti touhuaa siellä tovin jotain likipitäen täyspäistä – kunnes hakee taas jomman kumman vanhemman katsomaan leikkejään.

2. Pääsääntöisesti järkevät unet

Nukkumaan menemisen kanssa on ollut viime viikkoina vähän nihkeämpi, hieman uhmansekaisempi kausi, mutta kokonaisuutena ns. taaperovuosi numero kaksi, eli kahdesta kolmeen vuoteen, on ollut tähän mennessä reippaasti ensimmäistä kahta vuotta helpompi. Sekä yö- että päiväunille on menty useimmiten mukisematta, ilman aikuisen läsnäoloa, iltapesujen ja -satujen jälkeen, omaan sänkyyn kiipeämällä ja suljetuin ovin. Yöunia kiskotaan 10-12 tuntia ja päiväunia puolen tunnin torkuista parin tunnin harvinaisiin megauniin.

3. Lapsen luovuuden ihmetteleminen

Piirrustuspapereille syntyvät lintuperspektiivikoirat, tähdet, pilvet, aurinko ja sade. Munanleikkuri muuttuu soittimeksi, samoin kuin metallisen kerrossängyn pylväät, pyykkikoppa ja puolillaan oleva vesipullo. Ei ole niin pientä tai suurta asiaa, etteikö se pääsisi osaksi lapsen juttuja, leikkejä, piirustuksia tai omatekoisia loruja.

4. Hyvin ilmeinen mallioppiminen

Kävimme itsenäisyyspäivänä kirkossa; Partiolippukunnallamme oli lipunnostovuoro ja olimme lupautuneet auttamaan itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksen järjestelyissä. Kuutti oli käynyt kirkossa vain kerran aiemmin, kaverimme häissä ja tällä kertaa häntä kiinnosti ilmeisen paljon tarkkailla, miten siellä tulisi toimia. (Tämä sattui nyt olemaan tuorein esimerkki siitä, miten lapsi katsoo tarkkaan aikuisilta ja muilta lapsilta mallia siitä, mitä uusissa tilanteissa pitäisi tehdä. Sama ilmiö toistuu toki muissakin ympyröissä.)

Tutuissa ympäristöissä muiden puuhat eivät niin kiinnosta, mutta kirkossa matkittiin kaikkea: virsikirjan selailua, kirjanmerkkinauhojen siirtelyä sivulta toiselle, mukana laulamista (omilla sanoilla), seisomaan nousemista tietyissä kohdissa toimitusta sekä rahan laittamista kolehtihaaviin. Jouduin muutaman kerran tukahduttamaan naurunpyrskähdyksen Kuutin kurkistaessa mallia vieruskaveriltaan ja tehdessä sitten tismalleen samat asiat perässä. Tämä matki myös kuoronjohtajan käsien heilutteluja. Luonnollisesti kirkossa olemiseen liittyvien kysymysten tulva oli loputon.

5. Norppalan laulava perhe

Kotimme on muuttunut lyhytmusikaalien näyttämöksi. Laulun aiheiksi kelpaavat mitkä tahansa arkiset puuhat: pukeminen, omenan syöminen – leikeistä puhumattakaan. Myös asuntomme karvaiset asukkaat kirvoittavat lauluja. ”Peppii, sä oot mun kaveriii – niin hauska tava-taa!”. Välillä musisointiin yhtyvät mies pianoineen, kummit tai kaiuttimesta pärähtävät lastenlaulut.

6. Lapsen huumorintajun kehittyminen

Hupsuttelu, riehuminen aikuisten matkiminen ja opittujen asioiden kääntäminen päälaelleen. Siinäpä Kuutin mielestä hauskojen juttujen kärkinelikko. Aikuisten jutut tarttuvat puheeseen: lapsi on muun muassa käskenyt äitiään ”lopettamaan tuon ihme riehumisen”. Kalsarit laitetaan päähän ja leikitään niiden olevan pipo ja koiranruoka koetetaan antaa kissoille ilkikurisesti virnistellen. Vanhemmilta pyydetään lapsen ”kaappaamista”, kutittamista ja fyysisiä mylläysleikkejä.

Lapsi alkaa kehittää hiljalleen yksilöllistä, hauskojen juttujen maailmaansa, hakien jatkuvasti myös aikuisten reaktioita ja rajoja sille, mikä on hyväksyttävän hassuttelun rajoissa.

7. Tärkeääkin tärkeämmät läheiset

Kuutti on varsinainen kyläluura. Varsin usein lasta päiväkodilta hakiessani tämä koettaa saada minut lähtemään kanssaan kyläilyreissuille. Voitaisiinko mennä isomummille kahville? Lähdetäänkö Ukille ja Mummille saunomaan? Menenkö viikonloppuna Papan ja Fammun kanssa mökille? Ja niin edelleen.

Kotiin tulevia vieraita odotetaan aina innolla, mutta vielä suuremmalla innolla suunnataan kyläilemään isovanhemmille, sukulaisille ja kavereille. Lapsikin sen tietää, että kylässä on aina vähän rennompaa, uusia nurkkia koluttavaksi ja leluja leikittäväksi sekä kirsikkana kakun päällä jotain kotiruoista poikkeavaa syötävää, usein myös herkkuja. Niiden huippujen ihmisten lisäksi, jotka seikkailevat Kuutin tarinoissa, leikeissä ja tulevaisuudensuunnitelmissa alinomaan. On siistiä, miten tärkeän roolin monet läheisistämme ovat lapsen elämässä ottaneet ja saavuttaneet.

8. Yleisapulainen 

Voisitko viedä nuo omat pyykkisi huoneeseesi? Viepä nämä tiskit keittiön pöydälle. Laita nuo roskat keittiön roskikseen. Siivoa huoneestasi lelut koreihin, kohta tulee imuri. Auttaisitko äitiä sängyn petaamisessa? Viepä kissoille tästä uusi vesikulho. Lapsi on aulis, reipas ja noheva pikkuapulainen kodin kaikissa askareissa. Kotityöt ja arkiset puuhat kiinnostavat ja lapsi on usein hyvin innokkaana tulossa auttamaan. Mutta siinäpä samalla oppii kierrättämään, pyykkäämään, järjestelemään tavaroita omille paikoilleen ja pitämään asuntoa yleissiistinä. Plussana vanhemman tieto siitä, mitä lapsi oikein toimittaa silloin kun itse koettaa hoitaa kotiaskareita.

9. Seuralainen

Vauvasta tai minitaaperosta ei oikein ollut vielä seuraksi pidemmän päälle – ainakaan minulle. Nyt kun lapselta tulee jatkuvalla syötöllä pitkiä lauseita, juonellisia juttuja, kysymyksiä, toteamuksia, sanallistettuja oivalluksia ja välillä aivan hervottomia lohkaisuja, tämän kanssa voi lähteä liikenteeseen tai oleilla kotona ihan kahdestaankin, ilman että alkaa kaipaamaan ”ihmisseuraa” pysyäkseen järjissään. Kuutti osaa ilmeisesti myös arvostaa yhdessä tehtyjä juttuja; Tämä toivoi, päiväkodin eteisessä kenkiä sitoessaan, kysessäni mitä tekisimme vapaapäivänä, pääsevänsä taidenäyttelyyn. Pari viikkoa lapsi tivasi vuorostaan isältään, milloin menemme taas yhdessä ravintolaan.

10. Asteittainen itsenäistyminen

Kun lapsi osaa syödä, juoda ja tilata sapuskaa itse, pukea valtaosan vaatteistaan päälle ongelmitta, aloittaa hampaiden pesemisen, noutaa haluamansa iltasatukirjan luettavaksi sekä kiivetä rattaisiinsa, bussin penkille ja tuoliinsa, vähenee vanhemman roolin palvelemiseen ja avustamiseen liittyvien toimintojen osuus kuukausi kuukaudelta. Ja sehän passaa! Onhan se nyt pää- ja selkäystävällisempää ohjeistaa suullisesti ja neuvoa etäohjauksen muodossa kuin kyykistellä, nostella, kumarrella ja loikata jokaisen inahduksen myötä hätiin.

 

Mitä teidän listaltanne löytyisi?

 

 

 

Miksi kantaa isompaa lasta repussa? Ja eräs metsäretki.

 

Olen aina tykännyt lapsen neliöliinassa tai repussa kantamisesta enemmän kuin rattaiden tai vaunujen työntelemisestä. Olen melko pitkä ja kummatkin rattaamme jäävät liian alas, osittain varmasti siksi, että ne on hankittu muutamalla kympillä, lähemmäs tuhannen euron satsauksen sijaan. Säätövaraa ei pahemmin löydy; Pidempi vaunujen lykkiminen käykin alaselän päälle ja olen välillä ihan jumissa, jos olen joutunut työntelemään lasta rattaissa esimerkiksi tämän päiväuniajan yli venyvän reissun vuoksi. Onneksi reipas 2,5-vuotiaamme kävelee jo lähes kaikkialle omin jaloin.

Ja toisaalta siksi, että olen meinannut menettää järkeni useampaan otteeseen repiessäni vaunuja jäätyneen sohjon läpi, jonottaessani kuudentena vaunukkona metroaseman hissiin ja pohtiessani, miten saisin vaunut keploteltua sisään rampittoman rakennuksen portaista. Onneksi minulta löytyy sen verran käsi- ja jalkavoimia, että saan 15kg painavan lapsen rattaineen päivineen raahattua portaikkoa pitkin ylös, mutta hiki siinä tulee ja vaatteet likaantuvat. Oikeastaan ainut syy, miksi nappaan toisinaan sateenvarjomalliset matkarattaat mukaan, on ilmainen kyyti pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä.

Kun Kuutti oli vauvaikäinen, tämä ei suostunut lähes koko ensimmäisen elinvuotensa aikana matkustamaan vaunuissa, ainakaan makuuasennossa. Liekö syy ollut vatsavaivoissa, mutta huuto oli kauhea ja kanssaliikkujat tuijottivat paheksuvasti äitiä, joka raijasi kurkku suorana kiljuvaa lastaan pitkin kyliä. Eikä muuten tuntunut itsestäkään kovin mukavalta. Onneksi kaapista löytyi neliöliina, jossa lapsi nukkui aina pisimmät päiväunensa, reissasi läpi Asuntomessut, partioreissut ja junamatkat sukulaisten luokse. Lähes kaikki vauva-ajan siirtymät perhekerhoihin, ruokakauppaan ja kyläilyihin hoidinkin vauvuraivareista johtuen reppumaisen neliöliinan kanssa.

Jossain vaiheessa neliöliina alkoi kuitenkin tuntua liian heppoiselta kuljetusvälineeltä, eikä se oikein asettunut miehelle sopivaksi, tällä kun on kapeamman mallinen lantio. Päädyin ostamaan vähän käytetyn Tulan, josta olemme molemmat pitäneet; Olemme hyvin eri kokoisia ja mallisia mieheni kanssa, mutta kummallekin on löytynyt repusta sopivat säädöt, vain paria remmiä kiristämällä. Lisäksi lapsi asettuu reppuun tukevasti ja sillä on pystynyt kantamaan sekä noin vuoden ikäistä lasta että kolmea vuotta lähentelevää touhuajaa.

Ipanaisen suunnasta haastettiin minut mukaan tämän vuoden Kantokiertueelle, jonka teemana oli isompien lasten kantaminen. Koska kantaminen pelasti vauvavuoden aikana järkeni ja on ollut mieluisaa hommaa sen jälkeenkin, lähdin innolla mukaan. Saimme hetkeksi testattavaksi omaa Tulaamme vastaavan Tulan, pahuksen söpöllä kuosilla varustettuna tosin.

Ehdin testata reppua pariin otteeseen, pisimpänä pätkänä eilisellä metsäretkellä. Tosin omaa reppuakin on tullut käytettyä aina välillä, eikä se eroa pahemmin tuosta uudemmasta mallista. Klassinen käsitys siitä, että kantoreppuilu käy selän päälle ei ainakaan omalta osaltani muuten pidä paikkansa, vaan kuten totesin, rattaat ne selkäni kipeyttävät.

 

Aloin Kantokiertueen myötä pohtimaan laajemmin, missä tilanteissa käyttäisin Tulaamme noin kolmivuotiaan lapsen kantamiseen?

Metsäretkillä: Jos aikuiset haluavat tehdä välillä pidemmän, useita tunteja tai päiviä kestävän reissun metsään, on lapselle hyvä pitää varalla reppua mukana. Näin aikuisetkin saavat retkeilystä irti kuntoilullisemman puolen sekä ehtivät nähdä enemmän maisemia. Toinen aikuisista voi kantaa ruokatarvikkeet ja majoitteen ja kun lapsi väsyy, matkaa voidaan jatkaa repun kanssa. Lapsi näkee repusta kauemmas kuin omalta korkeudeltaan, mikä voi parantaa tämän viihtymistä kyydissä ja voipa reppuun vaikka nuhkahtaakin. Jos isompi lapsi malttaa matkustaa repussa etupuolella, tämän kanssa on varsin rattoisaa rupatella, jutella luonnon ihmeistä – ja aikuinen voi kantaa tavaroita selkärepussa. Kapeat pitkospuut, näkötornit ja pirunpellot aukeavat rattaattomille retkeilijöille.

Kaupunkilomilla ja -reissuilla: Lentokentät, juna-asemat, metrot, kauppakeskukset ja taidemuseot: paljon väkeä, vähän tilaa, suuri riski hukata lapsi tai joutua maanittelemaan tätä pois uimasta kultakala-altaasta tai syöksyä pelastamaan tätä väärään suuntaan matkaavista rullaportaista. Toisinaan lapsi jaksaisi kierrellä kaupungilla tai odottaa vuoroaan paremmin, jos olisi aikuisen kanssa luontevalla vuorovaikutuskorkeudella, lähempänä kasvoja. Hälinässä ja metelissä tai silloin kun lapsen kiljumalla käymää keskustelua ei katsottaisi hyvällä, lapsen kanssa on helpompi jutustella vaikkapa näyttelyn teoksista tai tätä ihmetyttävistä asioista, kun lapsi on lähellä aikuista. (Lentokenttä-esimerkkiin liittyvä tarkennus: Lapsi tosin täytyy poistaa repusta turvatarkastuksen ajaksi.)

Suurissa yleisötapahtumissa tms.: Kaupunginosafestivaalit, ruokatapahtumat, Hullut Päivät, konsertit, Asuntomessut… jokainen keksinee jonkin sellaisen tapahtuman, jossa ihmismassojen ja kojujen välissä puikkelehtiminen tai kohteisiin, kuten taloihin sisälle pääseminen on lähes, ellei kokonaan, mahdotonta rattaiden kanssa. Repussa lapsi on melko hyvässä turvassa töytäisyiltä ja näkee tapahtumat paremmin kuin omalta tasoltaan. Aikuinen voi selostaa, mitä tapahtuu ja minne ollaan menossa sekä tarkkailla, kokeeko lapsi meiningin riittävän turvalliseksi.

 

Omakohtaiseen kokemukseen liittyviä vinkkejä taaperon ja leikki-ikäisen kantamiseen:

– Repun käytöstä jutteleminen on tärkeää, varsinkin jos lapsi ei ole matkustanut repussa ”koko pientä ikäänsä” eikä kantovälineessä matkaaminen ole samalla lailla tuttua kuin vaikkapa rattaissa istuminen. Kuutillekin jouduin myymään repussa kulkemista isojen lasten reppuna ja sellaisena ratkaisuna, johon turvaudutaan siinä vaiheessa, kun lapsen oma puhti ja jaksaminen kävelyyn loppuvat. Keskustelimme reppureissusta useampaan otteeseen samalla kun kerroin, että lähipäivinä lähdemme metsäretkeilemään.

– Energisen ja vilkkaan lapsen kanssa kannattaa antaa tämän liikkua aluksi itse kävellen, jos ollaan esimerkiksi retkeilemässä. Kun tahti käy liian kovaksi, lapsi väsähtää ja alkaa kaivata taukoa, tämä rauhoittuu yleensä paljon sävyisämmin reppureissaajaksi kuin alussa, jolloin puhtia, uteliaisuutta ja halua tutkia ympäristöä omin jaloin köpötellen riittäisi vaikka muille jakaa.

– Reppu menee oikeasti todella pieneen tilaan matkalaukussa. Jos yhtään epäilet, että repulle voisi olla välillä käyttöä, se kannattaa kokemukseni mukaan ottaa matkaan ennenmmin kuin vaunut, joiden mukana raahaaminen turhan takia ottaa päähän huomattavasti enemmän kuin laukkuun sujautettavan repun.

– Reppu on hyvä hätävararatkaisu esimerkiksi tilanteissa, joissa johonkin nähtävyyteen tai muuhun kohteeseen on vaikea päästä vaunujen kanssa tai silloin, jos kiire saattaa yllättää ja lapsen tahtiin liikkumiselle ei ole aikaan. Aina ei vaan pysy aikataulussa, vaikka yrittäisikin parhaansa; Mielestäni sekä aikuiselle että lapselle on mukavampaa ottaa loppukiri repun kanssa kuin lasta eteenpäin hoputtaen.

– Kun liikkuu useamman lapsen kanssa siten, että pienempi lapsi matkustaa vaunuissa ja isompi lapsi kävelee, reppu voi pelastaa myös sellaisen tilanteen, jossa isompi lapsi väsähtääkin yllättäen, vaikkapa eläintarhassa kierrellessä. Kierros saadaan tehtyä loppuun eikä väsymyskiukkuraivarin kourissa kieriskelevää tahtoikäistä kiljukaulaa tarvitse maanitella kulkemaan vielä kilometrikaupalla lautalle päästäkseen.

– Jos on tiedossa, että lapsi saattaa ottaa torkut repussa, kantaisin tätä etupuolella, jolloin lapsi näkee vähemmän asioita, mutta aikuinen voi huolehtia paremmin siitä, että lapsi pysyy hyvässä asennossa.

Millaisia kokemuksia teillä on lasten kantamisesta liinassa tai repussa? Oletteko kantaneet vauvoja vai isompakin lapsia? 

P.S. Muita Kantokiertueen postauksia löydät Kantokiertueen Facebook-tapahtumasta.

OLKOOT TÄMÄ MYÖS 47/52!