Okraa, hiekkaa ja auringonlaskuja

img_1600img_1596

Makaan aurinkotuolissa ja mietin, miten valtavan etuoikeutettu olenkaan, kun voin olla onnellinen ja kokonainen täällä ja siellä, kotona ja lomalla, auringonpaahteessa ja yön kylmyydessä, kaartuvan tähtitaivaan alla.

Nautin tämänhetkisestä kiireettömyydestä lapsen ja miehen kanssa, mutta toisaalta myös hektisistä, tarpeiden ja toiveiden ja askareiden täyttämistä työpäivistä ja -rupeamista. Uusista ihmisistä, suhteiden muodostamisesta ele, sana, lupaus ja kohtaaminen kerrallaan. Onnistumisista, jopa takapakeista, aidosta, sanattomasta palautteesta.

Jos jotain olen kuluneen kuukauden aikana oppinut niin sen, että kaipaan haastetta, vaihtelua, liikettä ja jatkuvaa oppimista ollakseni onnellinen. Liika tekemättömyys väsyttää, pysähtyminen lamaannuttaa ja liian toistuva arki apatisoi. Viikon loma tuntuu juuri nyt ihan maksimilevolta, juuri kun olen muistanut, miten elossa olen käydessäni isommilla kierroksilla.

Mutta lupasin itselleni, että tästä lomasta aion myös nauttia, sillä tuleva, pitkä talvi tulee kyllä viemään veronsa ja loskan keskellä fillarini kanssa kiroillessani ja repiessäni tulen kaihoamaan takaisin shortsikeleihin ja sandaalikävelylle dyyneillä.

Eilen, kun lentokenttätaksi irtautui parkkihallista, silmäni nauliutuivat ensitöikseen vuoriin. Voi vuoret, vuoret, vuoret, miten saatoinkaan unohtaa teidät. Jos jollekin luonnosta löytyvälle asialle voisin sanoa sydämeni laulavan, olisi se vuorijonojen kaukaisuuteen katoavat siluetit jyrkänteineen, kanjoneineen, laaksoineen ja rosoisine huippuineen. Aakean, laakean maiseman ja havumetsän peittämien kumpareiden keskellä sitä unohtaa, miten kovasti kaipaakaan vuoren kupeeseen, rinteille ja ihan vain pysähtymään niiden majesteettisuuden äärelle. Voinette arvata, kuka järjesti jo itselleen kyydin vuoristoon ja aikoo suunnata viikon keskivaiheilla 14 km patikointiretkelle. Onneksi tuli lenkkarit mukaan!

Vuorten lisäksi aiomme vierailla ainakin lasipohjaveneajelulla bongaamassa luonnonvaraisia kilpikonnia, delfiinejä, valaita ja muita mereneläviä sekä polskimassa jossain kallioiden reunustamassa laguunissa. Ja jos merinisäkkäät ja muut otukset ovat pakosalla, saanee veneretkellä ainakin hyvin aurinkoa ja raitista meri-ilmaa!

Olen myös nähnyt elämäni ensimmäisen luonnonvaraisen torakan, kyllä kuulitte oikein. Useampi Turkin, Espanjan, Kanariansaarten ja jopa Egyptin reissu on takana ja silti sain nyt vasta kokea tämän hienouden. Pyydystin uuden ystäväni hetimiten lasin alle ja aioin esitellä tälle lapsenikin, mutta voitteko kuvitella julmuutta, jonka tuo jalo ja kaunis luontokappale oli yön aikana kohdannut… Mieheni, tuo julma ja kivisydäminen olento, oli vetänyt torakkaparan pöntöstä alas.

Istuimme äsken miehen kanssa loma-asunnon terassilla, lapsen jo nukkuessa omassa petilaatikossaan ja säkkipimeän yön kuljettaessa kaukaista jumputusta yökerhosta ja vaimeita ääniä muiden alueen asukkaiden puuhista. Laseissa oli Pinã Coladaa ja Californiaksi duunissa uudelleennimetyllä vaimolla San Fransiscoa. Jos päivällä on ollut pilvistä huolimatta hikistä ja juoda on pitänyt ahkerasti, niin illan sikeässä hämärässä oli puolestaan täydellisen, lempeän lämpöistä. Kukaan ei kaivannut tai vaatinut mitään, ei edes se vieressä istuva puoliso.

Huomenna suuntaamme dyyneille päivänvalon aikaan, selviydymme auringonpaisteen puolella merenrannalle ja hyödynnämme matkalle osuvat Pokéstopit. Lapsi pääsee pakenemaan aaltoja ja mutsi etsimään matkamuistokiviä sekä häivyttämään kuluneen kesän palamisesta jääneitä rusketusrajoja.

Mutta mikä sitten on ollut hienointa lomassa tähän mennessä? Miehestä oli kuulemma huvittavaa, että omien sanojeni mukaan se kaikista paras asia on ollut se, ettei kukaan syö housuja, vaikka ne heittäisi kiireessä nurkkaan. Matkatoimisto saa lisätä tämän hotelliarvioonsa vaikka heti suositukseksi! (Ja Suomeen jätetylle koiralle vaan terveisiä…)

 

Veemäisestä taistelutahdosta puheenollen

14492362_10210371055101073_589641109471700051_n-2 img_1437-2

Ari Paunonen oli Juoksija-lehdessä sitä mieltä, ettei veemäinen taistelutahto sovi kauniimmalle sukupuolelle. Taidan olla sitten sitä rumempaa sukupuolta, sillä edellämainittua nimittäin löytyy; Eräs sukulaiseni tuppasi sanomaan, että jos ei tiedolla tai taidolla, painat sitten kiukulla. Ja niin olen tehnyt opiskeluissa, arjen kaaoksessa, lenkkipoluilla ja muissa urheiluhommissa. On painettu eteenpäin jäätävällä univelalla, hiellä, verellä ja kyynelillä.

Edellisestä 15 km lenkistäni oli vierähtänyt melkein vuosi, mutta kymmenen kilometrin hilppaisuja oli toki kertynyt paljonkin. Kun töissä tuli heitettyä puolivillainen veto aiheesta, irtoaisiko viisitoista tai kaksikymmentä kilometriä näin puolikylmiltään, lähdin tietysti leikkiin mukaan. Jopa parikymppinen olisi houkuttanut, mutta siitä juoksukaverini kieltäytyi ykskantaan.

Kestän kyllä lyöntejä ja potkujakin ottaa treeneissä vastaan, mutta voin sanoa, että se vihoviimeinen, lähes parin kilometrin pituinen mäki lenkin lopussa vaati myös sitä veemäistä taistelutahtoa. Kun ikäeroa oli häviökseni yli kymmenen vuotta ja painoeroa ainakin viisitoista kiloa ja sukupuolikin osaltani ”väärä”, olin tyytyväinen etten ottanut juoksuvauhdinkaan osalta pahasti kuonooni. Minuuttipeliä ja sillai.

Sen verran täytyy sanoa, että seuraavan vastaavan tilanteen osuessa kohdalle, sivustaseuraajat huikkasivat jo etukäteen, että tästä et sitten lähde lyömään vetoa! Ai miten niin yllytyshullu ja jääräpäinen? Ei koskaan.

Jäi hiertämään lenkkarinsyrjää siinä määrin, että se puheena ollut kaksikymmentä kilometriä pitää oikeasti juosta taas jossain vaiheessa…

 

 

Hyppää nainen, hyppää!

img_9845img_1349 img_9836img_1359 img_1361 img_9847img_1375
Uutta työtä on kohta kaksi viikkoa takana ja nyt voinen jo kirjoitella hieman tunnelmia tuntemattomaan loikkaamisesta, se kun ei perinteisesti ole ollut allekirjoittaneen vahvuuksia; Mitä tulee elämän isoihin linjoihin, riskinotto ei kuulu normaaleihin toimintatapoihini – voin toki heittäytyä improvisaatioharjoituksiin tai hetkellisiin hölmöilyhin, mutta tapanani ei ole sotkea asioitani hetken huumassa. Siksi vakituinen, vähemmän mieluinen työpaikka järkevällä sijainnilla ajaa päässäni pääsääntöisesti edelle jännittävämmältä kuulostavan epävarmemman työn, joka sisältäisi matkustamista tai muuta arkielämää vahvasti sotkevia elementtejä.

Voitte siis varmasti kuvitella että olisin halunnut ehtiä puntaroimaan pitkään vakituisesta työpaikasta luopumista, varsinkin kun olin juuri ehtinyt tottua aikaisemman työpaikan työyhteisöön ja saada tietynlaista rauhaa työtehtäviin ja niihin liittyvien rutiineihin. Ihan uudentyyppisiin hommiin siirtyminen lyhempääkin lyhyemmällä varoitusajalla ja kolmivuorotyöhön vaihtaminen kesken keittiöremonttitouhujen ja etelänreissun laskujen maksamisen oli monella tapaa riski, josta puolisokin oli ehkä alunperin hieman epävarma. Mutta täytyy sanoa että ainakin näiden parin viikon perusteella se kyllä kannatti.

Isäni kysyi tuossa päivänä eräänä, että mitä oikein teen siellä töissä. Alkoi hihityttämään ihan mahdottomasti, sillä sepä oli tiedustelu, johon ei vastatakaan ihan parissa minuutissa.
Viimeisen puolentoista viikon aikana olen nimittäin muun muassa koonnut sänkyjä ja lipastoja, täyttänyt sisustustyynyjä, auttanut läksyissä, pessyt vessoja, luovinut suomen ja englannin välissä etsien kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten sopivaa kommunikointikieltä, ruukuttanut viherkasveja, pelannut korttia, käynyt yhteisjuoksulenkillä…

Ai niin ja keskustellut perhetaustoista, opetellut lähes kolmisenkymmentä nuorten ja ohjaajien nimeä, istunut nuotiolla, kirjoittanut raportteja, opetellut tekemään hieman erilaisella twistillä munakasta ja uuniriisiä, kokannut ylipäätään kaikkea aamu- ja yöpalojen väliltä, keskustellut tulevaisuudensuunnitelmista, etsinyt imaamien puhelinnumeroita, opastanut bussiaikatauluja, herätellyt ja patistanut koulutielle sekä pessyt pyykkiä.

On tullut istuttua kokouksissa, pohdittua ruokalistoja ja ruokailuun liittyviä käytäntöjä, leikattua hiuksia, siivottua huoneita, kirjattua raportteja, leviteltyä liukuestemattoja ja keskusteltua yhteisistä säännöistä ja aikatauluista aina uudestaan ja uudestaan. Olen pohtinut paljon opiskeluissa oppimaani ja näkemyksiäni omaohjaajuuden luonteesta ja siitä, mitä toivon, odotan ja koen haastavaksi sillä saralla.

Aikanaan ulkomaanreissuilla ja syntymänuukana ostostelijana huippuunsa hiotut tinkaamistaidot on tullut kaivettua taas esiin, sillä neuvotteluhalua ja -taitoa löytyy kyllä myös nuorilta; Ensin lähdetään liikkeelle ääripäistä ja päädytään usein lopputulokseen, jossa hommat toimivat edelleen aikuistenkin mielestä täysipäisesti, mutta nuorten ääni ja toiveet ja kokemus pääsevät esille, näkyviin eikä heitä sivuuteta. Tai siihen koetan ainakin pyrkiä joka päivä töissä.

Minut on yllättänyt iloisesti töissä kohtaamieni nuorten avoimuus, auttavaisuus, seurallisuus, yhteisöllisyys ja kyky keskustella asioista, ilmiöistä ja ongelmista. Siinä missä kaikki edellämainitut ilmiöt voivat ajoittain muodostua myös haasteiksi, ne ovat ominaisuuksia, joita on ollut hieno todistaa ja toivon etteivät ne katoa tässä toisinaan omiin oloihinsa ja hiljaisuuteensa poteroituvien ihmisten maailmankolkassa näistä nuorista ajankaan kanssa.

Opittavaa, sovittavaa ja kehitettävää on hurjasti edessä työtehtävien ja kaiken muunkin osalta. Täytyy rakentaa luottamusta, saada aikaan toimivia rutiineja ja sumplia myös työ- ja perhe-elämän välissä tasapainotteluun sekä vuorotyön lomassa nukkumiseen liittyviä järjestelyitä.

Suurin ero aikaisempaan, yhtä arvokkaaseen ja tärkeään työhön verrattuna on kuitenkin ollut yleisfiilis: jaksaminen, motivaatio ja noh, se miltä tuntuu tulla ja lähteä töihin. Aika monestakin syystä edellisessä työssä takki oli tyhjä jo kuuden tunnin päivän jälkeen, mutta tällä viikolla neljäntoista tunninkaan jälkeen ei kypsyttänyt olla töissä, väsytti toki fyysisesti, mutta muuten olisi kyllä jaksanut hoitaa vielä pari hommaa ennen kotiinlähtöä.

Lienee pakko todeta, ettei kaikelle aina ole selkeitä järkisyitä. Analyyttisen varmistelijatyypinkin on joskus pakko myöntää, että jos jokin tuntuu näin oikealta, tuntemattomaan hyppääminen on saattanut kannattaa.

Se asia, mitä en koskaan muista tehdä

img_1265 img_1281img_1271 img_1268img_1272 img_1286img_1273 img_1279

Eli ottaa kuvia ennen uuden projektin alkua, muistoksi niin hyvistä kuin vähemmän hyvistä ideoista, ominaisuuksista ja ratkaisuista vanhoissa nurkissa, tässä tapauksessa keittiössä.

Vaikkapa vanhasta kylppäristämme ei oikein ollut tallella materiaalia siinä määrin, että niistä olisi voinut muodostaa kunnon ennen-jälkeen-kuvaparia, saati makuuhuoneesta. Ja itselleni ne ovat usein remonttijuttujen suola. Joten tässäpä ennen-materiaalia oikein kokonaisen postauksen verran.

Miksi lähdemme remontoimaan keittiötä? Vanha keittiö on säilytysratkaisuiltaan vähintäänkin kummallinen: kulmakaapit jatkuvat toisen kaappirivin sisään, kadottaen tavarat pimeään nieluunsa ikuisiksi ajoiksi. Laatikoita on vähän tai ei ollenkaan, katonrajan säilytystila on hukattu sokkeliin, saranat lenksuvat eikä mitään kodinkoneita ole integroitu.

Kaiken kaikkiaan keittiö on melko ruma, mutta ennen kaikkea pohjattoman epäkäytännöllinen; Jouduimme tunkemaan ruokalautasemme alakaappiin uunivuokien ja kattiloiden kaveriksi, koska ne eivät mahdu yläkaappien hyllyille! Ja olohuoneeseen täytyi ostaa erillinen astiakaappi. Neliöiltään paljon pienempään, edellisen kotimme keittiöön astiamme mahtuivat ongelmitta ja silloin niitä oli enemmän kuin nyt. Myös kuiva-aineilla ja kierrätysjärjestelmillä oli paremmat ja selkeämmät paikat.

Toivommekin uuden keittiön olevan lopulta kauniimpi, uljaampi ja ennen kaikkea noh, paremmin suunniteltu.

Isoja tilaratkaisullisia muutoksia emme lähteneet tekemään käytännössä tai edes suunnitelmatasolla, sillä vesipisteen siirto tai suuret sähköremontit olisivat suuritöisyyden lisäksi myös julmetun kalliita. Liesi tuulettimineen, pesuallas hanoineen sekä jääkaapin, mikron ja lieden paikat pysyvät lähes entisillä paikoillaan, uudempina versioina toki. Vain uuni siirtyy lattianrajasta korkeammalle kaappiin.

Aika pieneen L:n muotoiseen kulmaukseen täytyi mahduttaa kaikki toiminnot ja optimaalinen määrä säilytystilaa… Saa nähdä, miten onnistuimme!