Tokko partiomieles tallella on

IMG_9992IMG_0006 IMG_0125IMG_0007 IMG_9949 IMG_0653IMG_9957 IMG_9958 IMG_9961 IMG_9967 IMG_0629IMG_9972 IMG_0010IMG_9982 IMG_0616IMG_9985 IMG_9978IMG_0628IMG_9987 IMG_9996 IMG_0022 IMG_0027 IMG_0031 IMG_0036 IMG_9953IMG_9993IMG_0047 IMG_0055 IMG_0058 IMG_0061 IMG_0070 IMG_0079 IMG_0076 IMG_0081 IMG_0095 IMG_0092 IMG_0106 IMG_0110 IMG_0119 IMG_0129 IMG_0660

Kesätauon jälkeen partiomieltä löytyi itseltäni ainakin puoleksitoista vuorokaudeksi. Sen verran ehdin nimittäin piipahtaa kolmen lippukunnan ja kolmen kunnan alueilta kasattujen partiolaisten voimin pystyyn pistetyllä Sudenpentu-Seikkailija-leirillä Roihahduksella.

Harmi kyllä, en saanut kuvia iltanuotiolta, sillä sain viime hetken yllätysnakin kyseisen spektaakkelin järjestämisestä, mutta toivottavasti näistä päiväsaikaisia touhuja ikuistaneista kuvista välittyy vähän alkuleirin tunnelmia kotikoneiden tai kännykän näyttöjen kautta teillekin.

Olipa mukavaa olla leirillä, jossa ei ollut joko leirinjohtajana tai keittiöllä isossa pestissä tai muutoin vain ison kokonaisuuden vastuuhenkilönä. Ehti tutustua ihmisiin ja hengähtää luonnon helmassa ihan eri tavalla, jopa nukkuakin. Aikamoista luksusta, mutta teki partioväsymyksen kannalta varmasti hyvää.

Joten kiitos Roihahduksen porukalle, hyvin vedetty ja jaksakaa vielä loppuun asti yhtä hyvin!

Festariasu, olkaa hyvät

IMG_8988 IMG_8980 IMG_8985 IMG_8976

Että tällaisessa asussa tuli sitten reposteltua PING Helsinki läpi.

Halusin lookkiin kukkaistyttöhenkeä, Flowta ja Coachellaa, vaaleutta, kirkkaita värejä, kuplivaa kesähääfiilistä ja hieman härskiyttäkin. En tiedä, toteutuiko mikään edellä mainituista mielestänne, mutta itse olin lopulta varsin tyytyväinen.

Toppi, kukkapanta ja korkokengät: H&M / Hame ja rukousnauharannekoru: Lindex / Papukaijakorvikset: Fida Kerava

Joku järki tässä on nyt oltava!

Makoilin mökkisängyssä. Mies oli jo käynyt yöpuulle ja tunkenut tulpat korviinsa. Olohuoneen puolelta kuului kummallista ynähtelyä ja luulin ensin Kuutin heränneen.

Kun kuuntelin tarkemmin, tajusin Hertan näkevän unia ja vingahtelevan lapsen petilaatikon jalkopäässä. Pian Kuuttikin havahtui puoliuneen koiran nytkähtelyn ja vinkaisujen myötä.

Hihittelin yksikseni pimeässä, kun lapsen uninurkkauksesta kuului seuraava, enemmän tai vähemmän unisten osapuolten keskustelu:

Hertta: Uik, uik. Viuk. Hnggh. Uiiih.

Kuutti: Hiljaa siellä! Kyllä sinä tiedät, että sinun pitäisi olla tähän aikaan nukkumassa!

 

Vitsi miten hölmöjä tyyppejä, kumpikin.

 

#Teammomfie Tallinnan risteilyllä – katso kuvat!

Söimme, joimme, tanssimme pikkutunneille ja hajoilimme skandaalinännille.

Laittauduimme pieneen hyttiin ahtautuneina ihan seuran vuoksi ja siinä häärätessä meinasimme unohtua istuskelemaan onnemme eli pöytävarauksemme ohi. Onneksi emme sentään jääneet nälkäisiksi, koska ainakin omassa tapauksessani nälkä on hyvän fiiliksen pahin vihollinen.

Jonotin elämääni ensimmäistä kertaa laivamyymälän aukeamista, sillä olin niin janoinen. Toisin kuin alas vedettäville rullaoville pakkautuneet, hädin tuskin täysi-ikäiset kanssaodottajat, olin itse hakemassa aidosti vettä ja kolaa enkä lavallista laivajuotavaa.

Kynnelle kykenevät heräsivät aamulla reippaasti tai vähemmän reippaasti pyörähtääkseen Tallinnan keskustassa aamiaisella ja tehdäkseen tehokkaan ostoskierroksen. Vaikka liikkeelle selviäminen olikin hieman tuskaisaa, tuli onnistuneesta keskustakierroksesta sopivan kiireetön olo ja itse kullekin tarttui laukunpohjalle tuliaisia ja muutamille myös kasa tarkkaan etukäteissuunniteltuja täsmähankintoja.

Oli hurjan kiva reissu – ainut valituksenaiheeni olkoon se, että jouduin bändilliselle tanssilattialle teinidiskon sijaan. Onneksi sentään esiintymisvuorossa ollut bändi oli skarppi ja soitti pääsääntöisesti ihan tanssittavaa, viime vuosikymmeniltä ammentavaa musiikkia eikä sentään mitään Juna kulkee-humppaa. Mutta silti, seuraavalla reissulla teinidiskoon, kiitos. 

Kiitos tällä kertaa mukaan kyenneille #teammomfielaisille – otetaan samalla tai eri kokoonpanolla joskus uusiksi!

 

// #MOMFIE

 

 

Silmäni näkivät sinut jo idullasi?

Istuin tänään matalassa erkkerissä vanhassa puutuolissa ja siemailin veriappelsiinimehua matalajalkaisesta lasista. Ympärillä oli nykyisiä ystäviä ja kavereita, pitkälti liian harvoin nähtyjä, mutta silti tärkeitä – sekä entisestä elämästä, lähes kymmenen vuoden takaa tuttuja ihmisiä, joiden kuulumisia, opiskelu- ja työjuttuja, parisuhteiden käänteitä, hääkuumeita ja suunnitelmia kuuntelin nauttien välillä hiljaisuudessa ikkunasta porottavasta auringosta.

Söin juustokakkua ja salaattia. Aina välillä viereeni pyrähti pirteä, syvänsinisillä, kirkkailla silmillään tiukasti tuijottava lapsi, joka kyseli, saisiko hän santsata vesimelonilohkoja, suolakeksejä tai juustoa. Keskusteluseuraani kuuluvat toivat lapselle keittiöreissuillaan toisinaan lisää tuoremehua, mansikoita tai muuta pientä naposteltavaa.

Alun arastelun jälkeen lapsi uskaltautui myös pyytämään apua ja jutustelemaan vieraidenkin aikuisten kanssa. Tämä kellotteli pörrömatolla kyljellään niin ikään vieraana olevaa vauvaa tarkkaillen, pyyhki kätensä ja kasvonsa hyvinkin pedantisti jokaisen herkun jälkeen, ilmoitti oman ikänsä, kertoili tulevista syntymäpäivistään ja paistatteli paikalla olevien aikuisten kehuissa. 

Kotimatkan viimeisillä metreillä muistin sanoa omaltakin osaltani lapselle, että käyttäydyitpä reissussa hienosti, niin kylässä kuin matkojenkin aikana. Että kanssasi oli oikein kiva olla liikenteessä ja mennään toistekin, kun osasit tervehtiä, pyytää, kiittää ja jutella niin mainiosti. Koko päivän tunsin tosin olevani suhteessa muihin aikuisiin se ärsyttävä vanhempi, joka hölisee lapsensa tekemisistä, kehuu tämän suoriuksia ja pitää tätä vähintään maailman kahdeksantena ihmeenä. 

Henkisesti ja fyysisesti rankan vauvavuoden, opiskeluarkeen ja sen myötä osa-aikavanhemmuuteen sopeutumisen, oman herkästi kiehahtavan luonteen ja uhmantäyteisten päivien yhteensovittamisen… Vanhemmuuden vähemmän hohdokkaiden puolien kanssa kipuilemisen jälkeen olen viime aikoina kokenut lapsen kanssa elämisen vastaavan viimein pääpiirteissään niitä mielikuvia, joita olin elätellyt siitä asti kun ryhdyin pohtimaan, millaista omien lasten saaminen olisi.

Ja tänään olen kantanut mukanani lähes yliluonnollista tunnetta, jota en oikein ole osannut paikantaa. Kummallista tuttuuden ja haikeuden rajamailla viipyilevästää olotilaa, jonka määrittäminen olisi vaatinut hetkeksi pysähtymistä.

Illalla, lapsen ryhdyttyä yöunia edeltäviin puuhiin isänsä kanssa tunne muuttui viimein sanoiksi ja kuviksi; Tajusin nähneeni hyvin pitkälti Kuutin nykyistä ulkomuotoa, persoonaa, olemusta vastaavan lapsen unissani jo useiden vuosien ajan: ennen kuin tiesin, milloin saisin lapsia tai tulisiko minusta ylipäätään vanhempaa.

Joku sanoo näitä väläyksiä etiäisiksi, näyksi tulevasta, toinen puhuu kohtalosta ja kolmas johdatuksesta. Käytännöllisenä skeptikkona voisin sanoa mieleni tehneen temppujaan yhdistellen palasia kokemastani ja toivomastani sekä todennäköisistä tulevista yhteen.

Niin tai näin, kylmiä väreitä tällainen saa aikaan – ehkä näin onkin tarkoitettu ja palaset ovat osuneet kohdalleen juuri niin kuin niiden pitikin. 

 

Nää muijat ei hajoo

Palautin alkuviikosta opiskelujeni vihoviimeisen tenttivastauksen, eilen kävin viimeisessä seminaarissa – enää pitää hakea tutkintotodistus jossain vaiheessa. Tosin sitä ennen pitää naputella vielä muutama varsin laaja essee ja kasata raportti niin ikään viimeisestä hankkeesta. Monella tapaa siis viimeisiä viedään ja töitäkin on tullut tehtyä valmistumisen eteen aika usein yötä myöten; Pieni irtiotto ja juhlistaminenkin olivat mielestäni ihan paikallaan.

Jätin pojan ja miehen rakentelemaan legoilla ja junaradoilla, hyppäsin oikeaan junaan ja kävin Helsingissä ikkunaostos- ja vähän shoppailukierroksellakin Iksun kanssa. Sen jälkeen suuntasimme katsomaan Netflixin uuden alkuperäissarjan the Unbreakable Kimmy Schmidt:in ensimmäisiä jaksoja, syömään, juomaan ja tutustumaan muihin StreamTeamin jäseniin. Ja omiin jäseniimme, sillä illan ohjelmaamme kuului myös Yin joogaa. Kyllä, norppaemo joogaamassa, mahtoi olla näky!

Maailmanlopun korvatulehduskierteet, päälle puskevat deadlinet, rantakuntovaatimukset, remontit, vesivahingot… huolenaiheita ja paineita riittää itse kullekin kannettavakseen. Juuri tällaiset illat hyvän seuran, ruoan ja juoman sekä tekemisen parissa ovat yksi asia, jotka pitävät työ- ja perhe-elämän kanssa poukkoilevien naisten pääkopat kasassa tai näin ainakin väittäisin.

Kello oli lähemmäs puolenyön, kun kömmin sänkyyn asti. Mieli ja keho olivat kevyet ja arkihuolet karistetut. Kiitos siis kaikille ihanille naisille – ja yhdelle miehelle sekä tietysti Netflixille illasta. Tuli oikeasti todella hyvään saumaan! 

 

 

Naistenpäivän pähkinä: Tyhmentävätkö naiset itse toisensa?

Hei kuulkaas kuinka paljon me uskalletaan laittaa asiaa tähän meidän lehteen, kun eihän tästä saa nyt turhan raskasta luettavaa tulla. Hyvä jos jaksaa työpäivän ja kotiarjen päälle edes lähteä lenkille tai katsoa uutiset. Sopiiko politiikka tai jotkin eriarvoisuusjutut oikein profiiliin – niistähän voisi tulla paha mieli. Kuka jaksaa lukea jostain translain uudistuksesta; Hennesin kuvastokin saa silmät luppasemaan.

Pitäisi jokin matkajuttu kirjoittaa. Olisiko joku tuore ja mukahauska näkökulma, kuten miten saat miehen houkuteltua kaupunkilomalle? Unohda yhteiset shoppailureissut ja myy kaupunki miehelle fudismatkakohteena, kun itse kierrät kivoja suklaaputiikkeja… (Sillä naisethan rakastavat suklaata.)

Naisille suunnattujen blogiportaaleja ja verkkoyhteisöjä puuhaavat pääasiassa naiset, naistenlehtiä kirjoittavat enimmäkseen… naiset ja naisille suunnattuja televisio-ohjelmiakin suunnittelevat enenevissä määrin niin ikään – naiset. Äkkiseltään voisi ajatella, että hyvä homma, ottakaa mediakenttä haltuun, tuottakaa laatusisältöä, uudistakaa yhteiskuntaa, tuokaa moniäänisyyttä keski-ikäisten miesasiantuntijoiden lomaan! Mutta kun ei.

Mitä me saamme lukea ja katsoa? Muotikuvia, huulipunamainoksia, söpöjä eläingiffejä, selfhelppiä – kuinka saakelin paljon hyvinvointivaltiossa elävät, lähes kaiken haluamansa saavat naisihmiset voivat tarvita erinäisiä itsehoito-oppaita? Nyt oikeasti. Jos joku kertoo vielä minulle, että pitää uskaltaa unelmoida, tavoitella haaveitaan tai tehdä vaikka elämänsä aarrekartta askartelemalla jotain kivaa, alan kirkua. Tai ehkä karjua, koska minulle se olisi voimaannuttavampaa.

Seuraava itsensä hemmottelun tärkeydestä muistuttaja ja keveän elämän puolestapuhuja saattaa saada aikaan yökkäyssrefleksin. Voitte itse päätellä, johtuuko se siitä, että olen päättänyt vähentää kahdeksankymmenen kilon elopainoani oksentamalla vaiko siitä, että olen kurkkuni myöten täynnä leppoistamis-helppous-lässynlääpuhetta. 

Ja kaikella rakkaudella Lilylle, onko oikeasti tarpeen myydä kotimaan poliitiikkaa kiinnostavana asiana kenkien kautta. Siis että erilaisten ehdokkaiden näkemykset politiikan keskeisistä kysymyksistä, kenties heille tärkeistä aiheista eivät jaksaisi kiinnostaa ilman tietoa siitä, millaisia kenkiä he käyttävät?

Kokevatko nuo toimittajat ja media-alan ihmiset sitten jääneensä jotenkin yhteiskunnassa paitsioon. Onko heille talouden, politiikan tai ihmisoikeuskysymysten seuraaminen jotenkin ylivoimaisen vaikeaa, aiheuttaako se heissä ahdistusta, voimattomuutta ja alemmuudentunnetta? 

Jos he eivät pidä itseään tyhminä, kyllä TYHMINÄ, niin miksi he paketoivat kohdeyleisölleen myymänsä sisällön kevyeen, pastelliväreillä ja metallinvärisellä kaunokirjoituksella koristeltuun ylelliseen pahvilaatikkoon. On enemmän kuin rahtusen verran alentavaa saada sellaisessa paketissa pamfletti vaikkapa aiheesta kansanmurha.

Anu Silfberg kirjoitti kolumninssaan: ”Voimaannuttavaksi tarkoitettu puhe on vaivaannuttavaa, koska sen takana väijyy oletus kohteen heikkoudesta – sekä ruumiin että mielen tasolla. Hemmottelupuhe sulkee naisen kodin ja kauneussalongin seinien sisään, pois kavalasta maailmasta.”

En voisi olla enempää samaa mieltä. Jos naiset eivät itsekään usko voivansa muuttaa yhteiskuntaa, pidä itseään yhtä pätevinä, kykenevinä ja älykkäinä hoitamaan mitä tahansa työ- tai luottamustehtävää kuin vastaavalla koulutustaustalla tai työkokemuksella varustetut miehet… Jos mielessämme mies saa suoritukseensa, persoonaansa tai kompetenssiinsa penislisän muutoinkin kuin makuuhuoneessa (toim. huom. kaikille pippeli ei ole bonus edes siellä), on joiltain osin ihan omaa ansiotamme, että meidät sysätään syrjään.

Älä lässytä. Lue kirja, katso uutisia, seuraa politiikkaa. Ne aivot ovat päässä siksi että niitä käytettäisiin ei Viettelysten Saaren katsomista varten. (Nämä kaksi vaihtoehtoa eivät muuten sulje toisiaan pois.) Jos ajatteleminen alkaa sattua aivoihin, olet kenties päästänyt itsesi turhan helpolla viime aikoina – sattuu pohkeisiinkin äkillinen juoksemisen aloittaminen, muttei se ole mikään perustelu lopettaa treenaamista.

Äänestä, ota kantaa, allekirjoita addressi tai mene mukaan mielenosoitukseen – vaikka vain solidaarisuudesta jonkin ihmisryhmän oikeuksien toteutumisen vaadetta kohtaan. Huomaat, ettet ole yksin. Jos epäilet, ettet osaa hommaasi, lisäkouluttaudu ja mikäli olet huippuosaaja muiden varjossa, tuo se esiin tai pyydä palkankorotusta. 

Ja jos haluat olla tyhmä, sulkea silmäsi kaikelta ympärilläsi tapahtuvalta, ei sitä voi kukaan sinulta kieltääkään. Olisi vain kauhean kiva, ettei mitä tahansa suomalaismediaa selaillessa hyviä artikkeleita ja ansioituneita ajattelijoita tarvitsisi paketoida iänikuiseen sokerikuorrutukseen, ettei karkotettaisi vapaaehtois-tyhjäpäitä. Kun kaipaisi haastetta, keskustelua, tietoa ja paloa, mutta saa syliinsä paperi- tai verkkosivukaupalla keskusteluja suosikkimeikkivoiteista tai hyvinvointisiemenistä, alkaa hitusen ahdistaa. Skarpatkaa hei vähän.

Niin että hyvää naistenpäivää vain kaikille!

P.S. Loppukevennyksenä naisille suunnattu vaalimainos Last Week Tonight with John Oliverin malliin:

// Edit: Korjattu sanamuotoa, kts. kommentit.

 

 

Piti tämäkin päivä nähdä eli ihmisyydestä ja keskustelukulttuurista

Mielestäni toisen kenkiin ei voi koskaan täysin astua. Tai voi toki, mutta vähänkin pidempään kävellyt kengät muovautuvat käyttäjilleen; Kantapää löytää paikkansa sekä pohjallisesta että kengän kantaosasta, varpaat raivaavat itselleen tilaa, jalkaholvi painaa tai antaa pohjalle tilaa. En usko, että haluaisin kenenkään sanovan minulle, että hän tietää, mitä olen käynyt läpi tai missä elämäntilanteessa olen. Samaa on painotettu myös opinnoissani. Voi vain arvailla, kuunnella, keskustella, olla aidosti avoinna ja läsnä – auttaa siinä määrin kuin voi ja kerrotaan sopivaksi.

Koskaan ei mielestäni saisi mitätöidä toisen kokemusta, oli kyse sitten raskaasta lapsuudesta vuorovaikutusongelmineen, laiminlyönteineen tai aikuisiän kriiseistä: eroista, mielenterveyden häiriöistä, työttömyydestä, sairauksista, läheisten menetyksestä tai itsetunto-ongelmien kanssa painiskelusta. En voi väittää, että tietäisin, kuinka paljon vaikkapa kolmikymppisen syrjäytyneen tilanteeseen vaikuttaa se, että hän on asunut ison osan ala-asteiästään rappukäytävässä, saanut ruokaa luokkatovereidensa kotoa ja koettanut luovia epätasapainoisten ja alkoholisoituneiden vanhempien kanssa mahdollisimman pitkään, päätyäkseen lopulta laitoskierteeseen aikuistumiseensa asti.

Jos ei ole lapsuutensa kriittisinä vuosina saanut osakseen turvallisia aikuisia, rakkautta, kehua, kiitosta, perushyvää kasvuympäristöä tai edes ruokaa tai suojaa, minkä päälle omaa identiteettiään ja elämäänsä oikein pitäisi rakentaa… Sellaisella ihmisellä ei välttämättä ole minkäänlaisia selviytymisen malleja, omanarvontuntoa tai suuntaa. On vaikeaa tietää, kuka on, mitä tahtoo tai mihin pystyisi, jos itseään, tunteitaan tai toiveitaan ei ole koskaan päässyt peilaamaan toisiin ihmisiin. Meistä tulee vahvoja suhteissa toisiin ja toisaalta niiden puute heikentää meitä.

Tässä kohtaa joku huutaa aina ”ei meidän hyvinvointivaltiossamme”, mutta todellisuus on toinen. Näin ei ole ehkä käynyt sinulle, serkullesi tai kavereillesi lapsena, mutta hylättyjä, yksinäisiä, pelokkaita ja toivottomia lapsia, nuoria ja aikuisia löytyy jokaisesta kaupungista tässä maassa. Usein he ovat tilanteessa, jossa he eivät osaa, kykene tai pysty hakemaan apua tai sitä saadaan liian myöhään.

Usein sanotaan, että kaiken voi korjata, mutta ihmisenkin voi rikkoa korjauskelvottomaksi; Kerran alta hajonneelle ruokapöydän tuolille ei todennäköisesti istutettaisi suvun lihavinta setämiestä, koska sen kestävyys ei ehkä olisi samalla tasolla kuin muiden. Rikotusta tai huonoilla materiaaleilla kasatusta ihmisestäkin voi tulla hyvä työntekijä, rakastava puoliso ja erinomainen vanhempi, mutta se vaatii paljon työtä, tahtoa, tukea ja sen ymmärtämistä, ettei tästä välttämättä tule yhtä kestävää kuin ehjempänä säilyneestä. 

Mutta sitä eivät kaikki ymmärrä. Toisten todellisuus rakentuu vain ja ainoastaan sen ympärille, mitä peilistä näkyy. Kaikki muu on katsomatta, kuuntelematta, lukematta tai mieltään avaamatta paskaa. Koska oma kokemus ja vain se, voi antaa jonkinlaisen kuvan maailmasta.

En tiedä, ovatko ihmistieteet varsinainen vientivaltti tai pääseekö niillä lyömään rahoiksi, ellei ole Dr Phil. Olen kuitenkin sanomattoman onnellinen siitä, että saan asua yhteiskunnassa, jossa ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, marginalisaatioon, tasa-arvoon ja yhteiskunnan rakenteiden vaikutuksiin yksilöiden elämässä osoitetaan kiinnostusta ja rahoitetaan tutkimusta. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ehkä olla ensimmäisenä kieltämässä naisilta autolla ajamista sillä verukkeella, että auton hajotessa heidät voidaan raiskata eikä kaikkia tavalla tai toisella vammaisia tai mielenterveysongelmista kärsiviä lukita laitoksiin.

Toiset haluavat kaikki kynnelle kykenevät nuoret ihmiset armeijaan ja toiset lykätä naiset kotityökurssille. Jos minun pitäisi heittää jokin yleistävä passitusidea ilmoille, sanoisin, ettei kellekään tekisi pahaa osallistua vaikkapa vapaaehtoistyöhön sen ihmisryhmän parissa, jonka kokee itselleen vaikeimmaksi kohdata: huumeidenkäyttäjien, pakolaisten, yksinäisten vanhusten… Jos mitkään artikkelit, haastattelut, blogipostaukset tai visuaalisen materiaalin tietotulva eivät saa silmiä aukenemaan muiden erilaisuudelle, onnelle, kärsimykselle tai ihmisyydelle, ehkä aito kohtaaminen voisi sen tehdä.

Sillä haluaisin uskoa siihen, etteivät mitkään kovat tieteenalat, henkilökohtaisen menestyksen tien nimeen vannovat poliittiset eetokset tai halu sivuuttaa kaikenlainen toiseuden kokemus kuitenkaan tee meistä yksiulotteisia robotteja. Että siinä missä rikotusta voi tulla ainakin lähes ehjä, särkymätönkin voi huomata särön muissa – eikä vain alistaakseen ja hyödyntääkseen toisen heikkoutta. Kenties nähdä täydellisessä pinnassaan tai toisen silmien kautta, itsestään ainakin inhimillisyyden heijastuksen.

Haluttomuuden avata ajatteluaan huomaa surullisessa määrin erityisesti verkkokeskusteluissa, joskus toki oppitunnilla, sukukokouksissa – jopa lähijunissa. Viihdyn Lilyssä erityisen hyvin siksi, että täällä keskusteluihin tuntuu osallistuvan valtava määrä älykkäitä, empaattisia ja maailmalle avoimia yksilöitä, jotka tuovat ajatuksiaan esiin toisia kunnioittaen ja heitä kuunnellen. Voin erilaisissa verkkoyhteisöissä viettämäni ajan perusteella sanoa sen olevan harvinainen ilmiö.

Tämäkin päivä piti nähdä – nimittäin hetki, jolloin toivoisin saavani reaalimaailmaan ja verkkoyhteisöihin erään moninpeleissä paljolti käytetyn toiminnon. Nimittäin mahdollisuuden äänestää joku keskustelijoista (pelaajista) pihalle joksikin aikaa: antaa tälle jäähy, porttikielto tai mietintätauko. Kun (peliporukassa) yhteisössä joku sabotoi muiden suoritusta, provosoi tai möyhää, voisi loputtoman kissanhännänvedon sijaan lopulta painaa nappia, jolla annettaisiin itse kullekin aikalisä – mikäli riittävän moni olisi samoilla linjoilla ja kokisi toimijan aiheuttavan kollektiivista pahaa mieltä ja sotivan yhteisön arvoja vastaan.

Aviomies ja vertaisverkosto tietävätkin eilisen sadatteluni perusteella, että sellaiselle voisi jälleen löytyä käyttöä.

Ihan parhaat mekkoiltamat


Tämän viikonlopun ja kenties koko kuukauden kohokohta oli mekkoiltamat eli äitien vapaailta, -yö ja -aamu. Kukin meistä kiskoi kauniit vaatteet päälle, söimme hyvin ja joimme skumppaa promilleilla tai ilman (ihan vain kaikille kyylääjille tiedoksi). Pitkin iltaa lautasille kertyi leipää, erilaisia salaatteja, chiliä ja muitakin suolaisia herkkuja. Jälkiruoaksi napsimme vielä muffinsseja, paahtovanukasta ja suklaata. 

Paransimme maailmaa ja keskustelimme vähän kaikesta, muun muassa kirjallisuudesta, parisuhteista ja vanhemmuuteen liittyvistä ilmiöistä – hyvässä balanssissa aikuisten maailmaan ja lapsiin liittyvistä asioista. Porina venyi pikkutunneille ja tyhjiä kulhoja sekä laseja kasaantui tiskipöydälle. Pyjamat vaihdettiin päälle ja lopulta itse kukin vetäytyi omaan tahtiinsa valitsemalleen yösijalle. 

Aamulla pöytä täyttyi jälleen herkuista: vohveleista, hedelmäsalaatista, croissanteista, juustoista, hilloista, tuoremehuista ja edellisillalta yli jääneistä ruokalajeista. Pitkän kaavan mukaan nautittujen aamukahvien, -teen ja brussin jälkeen takakontit- ja penkit lastattiin täyteen vieraspatjoja, kasseja sekä kameralaukkuja ja autokunta toisensa jälkeen suuntasi kohti kotia.

Kiitos emännällemme Rosannalle sekä kaikille ihanille naisille seurasta – nähdään taas pian uudestaan!

 

”Ehkä sitten, jos joku muu synnyttää sen”

Eräs vanhempi sukulainen sen kysymyksen jälleen pudotti. En ollutkaan pitkään aikaan päässyt vastaamaan siihen. Lähipiiri tietää olla kyselemättä, sillä he tietävät kantani varsin hyvin; Se on ”jyrkkä ehkä sitten joskus”.

Jos joku kuljeskelee hiprakassa kaupungilla ja joutuu väkivaltaisen ryöstön kohteeksi eikä sittemmin halua enää liikuskella yksin ja päihtyneenä kylillä – tai ainakaan joutua uudelleen ryöstetyksi, harva varmaan ihmettee kovin tämän varovaisuutta tai haluttomuutta pelottavan kokemuksen uusimiseen. Kun rajusta tulipalosta yllättävän vähällä selvinnyt kieltäytyy paiskomasta pihapenkin palasia juhannuskokkoon metrin etäisyydeltä eikä välitä ottaa revanssia liekehtivän talon kanssa, kukaan tuskin usuttaa tätä moiseen.

Haukautuksi tullut pelkää kenties koiria, irronneita hampaita hoidattanut purukalustonsa vaurioitumista ja parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneen voi olla vaikea luottaa ihmisiin tai ainakaan puolisoehdokkaisiin. 

Pelkäämme erilaisia asioita ja usein pelon takana on jokin negatiivinen kokemus: lapsuudessa tai aikuisuudessa koettu, tiedostettu tai tiedostamaton, fyysisisiltä, psyykkisiltä tai sosiaalisilta kanteilta katsottuna raskas. Niin tai näin, pelot voivat lamaannuttaa, aiheuttaa vaikeuksia sosiaalisille suhteille, ohjata elämää tai olla varsin harmitonta sorttia, kuten vaikkapa lepakkokammo. Vai kuinka usein joudumme ainakaan Suomen oloissa huitomaan yli-innokkaita ripsisiippoja kimpustamme?

Miten tämä liittyy tuohon surullisen kuuluisaan kysymyksen tai minun pelkoihini?

Lienee tarpeetonta sanoa, ettei aika ole parantanut haavoja siinä määrin kuin moni on povannut; Mitä synnytykseen tulee, näen tapauksesta edelleen säännöllisesti painajaisia. Pelko on olemassa, taka-alalla, mutta kuitenkin vaikuttavana tekijänä joitain tulevaisuuden osia punnittaessa. Koetan olla ajattelematta koko asiaa ja silloin kun se nousee esille muiden perheenlisäyksien tai muiden luontevien yhteyksien kautta, rauhoitan itseäni sillä, ettei minun ole pakko työntää itseäni samankaltaiseen tilanteeseen enää koskaan.

Kuten olen ennenkin sanonut, synnytyksessä ei suinkaan ollut raskainta kipu eikä edes kontrollin puute vaan kokemus ihmisarvoisen kohtelun oikeuden menettämisestä. En ole koskaan tullut kohdelluksi yhtä huonosti ja joutunut pelkäämään samalla tavalla oman ja lapseni hyvinvoinnin puolesta.

En tiedä, miksi synnytys on edelleen asia, jota ei saisi pelätä, jonka tuskallisuus ja traumaattisuus pitäisi vain hyväksyä. Miksi muista kipua ja ahdistusta aiheuttavista asioista saa kieltäytyä, mutta synnytykseen pitäisi uskaltautua reippain mielin uudelleen, vaikka pää pistäisi kaikin voimin vastaan?

Jos olen jotenkin vähempiarvoinen nainen, äiti tai ihminen siksi, etten haluaisi enää koskaa joutua sivuutetuksi, loukatuksi, lievästi pahoinpidellyksi ja puolustamaan omaa ja lapseni oikeutta kunnolliseen hoitoon, olkoon niin; Kun Suomessa voidaan kohdella synnyttävää äitiä kuin poikimiskoneeksi valjastettua emakkoa, (jota ei mielestäni saisi myöskään kohdella kaltoin), en halua joutua altistaa itseäni moiselle ”hoidolle”.

Länsimaisen, pitkälti pasifistisen sekä asiakkaan ja potilaan oikeuksia ajavan ihmisen ongelmia, tiedän. Mutta omasta perimmäisestä arvomaailmastaan on vaikea irtautua ja sitä vastaan täydellisesti rikkova kohtelu on siksikin järkyttävää. Jos joku kysyisi, mikä synnytyksessä ahdistaa, sanoisin ettei kyseessä ole niinkään se paljon puhuttu kipu vaan loukatuksi ja satutetuksi tulemisen kokemus, omien oikeuksien äkillinen menetys ja siten arvoristiriita suhteessa toimijoihin, jotka vievät kaiken itsemääräämisoikeutesi.

Koska en kuitenkaan halua käydä tätä keskustelua aina uudestaan ja uudestaan, jätän usein vastauksestani pois siihen kiinteästi kuuluvan lisäyksen: ”Ja todennäköisemmin kyllä, jos joku muu synnyttää sen”. 

Synnytyskertomukseni osat löytyvät muuten täältä, jos joku haluaa lukaista ne läpi:
OSA  1  /  2  /  3  /  4  /  5