Sitten olen valmis


Että sellaista tänään. Nyt on läpyskä kädessä ja mieli kevyt.

Vähän olisi voinut noiden arvosanojen kanssa skarpata, mutta eiköhän opinnoista ne olennaisimmat asiat poimittu mieleen ja menetelmiä kerätty taskun pohjalle. Siitäkin huolimatta, että aika ajoin tentteihin lukua, esseiden kirjoittamista ja raporttien väsäämistä rytmittivät raskausväsymys, imetyssessiot ja uhmaraivarit. 

Tekisi mieli sanoa, että nyt vaan leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, mutta vakavissaan puhuen odotan tulevia haasteita innokkaasti. Hieman pelottaa, mutta onneksi vain vähäsen.

 

Neurootikkominä, hänet hukkasin mä

Oi niitä lapsen saamista edeltäviä aikoja, jolloin ehdin punnita, suunnitella ja ylianalysoida jokaista asiaa. Jaksoin olla neuroottisempi tai en ainakaan pitänyt sitä yhtä pöhkönä kuin nykyään. Jollain tasolla kaipaan itsekriittisempää ja perfetionistisempaa minääni, vaikka muistankin itkeneeni säännöllisin väliaijoin iskeneiden alemmuuden ja riittämättömyyden tunteiden kourissa sängyn pohjalla.

Missä tämä vanhenemisen tai vanhemmuuden myötä tapahtunut rentoutuminen ja jokaisen elämän osa-alueen lähes pakonomaisen hallinnantarpeen väheneminen sitten ilmeni? Kävin oppilaitoksellani valmistumiskeskustelussa ja tyhjensin kaappini. Ihailin vajaat neljä vuotta sitten koulunsa aloittaneen naisen ennakointikykyä, sillä kaapista paljastui melkoinen aikakapseli erinäistä tavaraa, millä selviäisi lähes joka sortin arkikatastrofista.

Sateenvarjo koulupäivän aikana alkaneen kaatosateen varalta, matalat kengät korkkarikuoleman selättäjiksi tai hajonneiden kenkien tilalle ja kangaskassi yllättäville lisäkantamuksille, kuten koulun kirjastosta lainatulle tenttikirjapinolle. Joskus pakolliseksi määrittelemäni varustus piti sisällään ilmeisesti myös deodorantin loppukevään hellepäiviä tai liikunnallisempia luentoaktiviteetteja ajatellen (kyllä, osa opettajistamme piti satunnaisesti taukojumppaa), hiusharjan (silloin pitkähiuksiselle), vaihtosukkahousut mahdollisesti hajoavien tilalle sekä kolme kiloa kopiopaperia (kuvassa vain murto-osa).

Lisäksi kaapista löytyi kissataloudessa elävän pelastus eli tarraharja, hiuspinnejä, teräviä lyijykyniä, kumi, muutama kolikko hätätilanteita silmälläpitäen sekä purkkapaketti kauhunhajuisen hengityksen varalta – se tosin päätyi roskiin neljän vuoden seisotuksen päätteeksi. Voidaanko todeta, että arjen odotettavissa olevien ja odottamattomampien tilanteiden riskinhallintani on ollut tuolloin kohtuullisen hyvissä kantimissa?

Saatan olla edelleen satunnaista keskivertosählääjää järjestelmällisempi, mutta mietin toisinaan kaiholla niitä lapsettomia päiviä, joita en suinkaan käyttänyt himourheilemiseen, baareissa notkumiseen tai muihin huolettoman opiskelijan aktiviteetteihin – oli vaikea esittää huoletonta, kun ei sitä ole koskaan osannut olla. 

Sen sijaan järjestin kotiin ruokajuhlia, opiskelin, paiskoin duunia ja siivosin. Ihan luvattoman usein ja luvattoman paljon. Joka viikko pestiin lattiat, tomutettiin petivaatteet parvekkeella ja jynssättiin kaikenmaailman lampunpäälliset. Ikään kuin kotoa hiljattain muuttaneen nuoren itselleen rakentama huusholli olisi kaatunut niskaan kuin korttitalo, jos yksikin roska olisi leijaillut sen ylle.

Olen tänään, piirun vajaan valmiina opiskelijana, työelämän suuntaan kuikuilevana, vanhempana, ystävänä ja ihmisenä onnellisempi ja tasapainoisempi. Mutta silti osa minusta on sitä mieltä, että vaikka sitten hieman onnettomampana, olisin parempi ihminen, saisin nykyistäkin enemmän aikaan, kotini kimmeltäisi ja hoitaisin kolmen tyypin hommat – jos vain saisin napsautettua hermoja tasoittavia itkukohtauksia saavan neurootikkominäni takaisin päälle.

Vettä on kuitenkin virrannut Keravanjoessa sen verran paljon, että taidan kuitenkin tyytyä hoitamaan kaikki pakolliset ja asialliset hommat sekä kasan vapaaehtoista lisäpuuhaa niiden päälle ja olla välillä tyytyväisesti läsnä, elää hetkessä, luottaa siihen, ettei ennalta suunnittelematon maailma romahda, jos lakkaa hetkeksi häsläämästä.

 

Aika on aika suhteellista

Kun ei ole vielä palannut työhommiin, elo on toisaalta melko lailla aikatauluvapaata – mikä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että olen täysin itsenäisesti vastuussa kirjallisten tehtävieni valmistumisesta aikataulussaan. Olenkin laatinut kullekin hommalle omat deadlinensa, joiden puitteissa pidän välillä lähes yksinomaan kotitöihin, liikuntaan ja perhe-elämään liittyviä päiviä ja toisinaan kirjoitan aamusta yön pikkutunneille.

Osaan olla hyvinkin tehokas, siedän painetta vähintäänkin kohtalaisesti, kivojen projektien osalta tappiin asti. En ole kuitenkaan kokenut pakottavaa tarvetta sännätä nyt-heti-saman-tien ihan mihin tahansa hommiin, jalkaterät vielä puoliksi koulun oven välissä. ”Leppoistetaan” nyt loppujen kirjallisten hommien lomassa ja kesällä remontin merkeissä; Syksymmällä on varmasti paukkuja muodostaa työtoveruuksia, erikoistua ja perehtyä hommiinsa – joita toivottavasti silloin on, melkoisella palolla.

Ehtii niitä töitä paiskia loppukesästä tai alkusyksystä eteenpäin kymmeniä vuosia. Ja olkoon tämä loppukevennys pieni selkääntaputus 3,5 vuodessa suoritettavaksi suositeltujen opintojen tahkoamisesta 2,5 vuodessa, osan ajasta raskaana ja loput pienen lapsen vanhempana.

Mutta oikeastaan piti hieman syylliseltä kalskahtavan selittelyn sijaan lätisemäni siitä, mitä vapaampi aikataulutus käytännössä tarkoittaa; Kun on luvannut itselleen tehdä kouluhommia vähintään tietyn tuntimäärän päivässä, varata asunnon kunnossapitoon tietyt hetket ja jättää lounastunnille ja yleiselle jumitukselle, jota myös pään nollaamiseksi kutsutaan, tietyn palasen käytettävissä olevasta tehokkaasta työajasta, saattaa äkkiä huomata prioriteettiensa olevan ehkä vähän vinksallaan. Nimittäin sen nollaukseen ja hyvinvointin varatun ajan jakautumisen osalta.

Liikunta olisi tunnetusti hyväksi, sekä keholle että päälle ja alun perin olin suunnitellut käyttäväni siihen tänään tunnista kahteen. Loppupeleissä päädyin kuitenkin selailemaan harmillisen pitkäksi aikaa miehen lähettämää linkkiä aiheesta ”näin sisustat pikselilinnasi, jonka sait käyttöösi viime yönä”. Jos joku teistä tietäisi, kuinka paljon aikaa olen vuosia sitten Sims 3:sta pelatessani käyttänyt oikean metallisävyn löytämiseksi rakentamani ja sisustamani talon vessan hanoihin… Sanotaan, ettei lipsahdukseni pitäisi tulla yllätyksenä.

Liikuntaan käytettävä aika typistyi siis 45 minuuttiin, jossa arvioin hölkkäileväni ainakin 7 kilometriä. Kotiovella kello näytti 44 minuuttia 28 sekuntia ja 7,00 kilometriä. Sanotaan näin, että tästä voinee päätellä, kumpaa teen mieluummin: selailenko pikseliverhoja vai juoksenko. Kun toiseen puuhaan saa vahingossa kulumaan aivan liikaa aikaa ja toista suorittaa juuri itsensä kanssa sopimansa minimimatkan tai -ajan, huomaa ajan kulun olevan todellakin erittäin suhteellista.

Tietääkö muuten tekevänsä automaattisesti onnellistavia asioita, jos unohtuu puuhaamaan asiaa ajan kulusta irrallaan?

P.S. Täällä on täten virallisesti kevät, koska juosta tarkeni jo pelkässä topissa ja pururata oli yhtä pätkää lukuunottamatta sula sekä kohtuullisen mudaton.

Virtapiikki

On vissiin kevät ja flunssakin ohi, sillä nyt jaksaa taas paremmin. Kuten aikaisemminkin kirjoitin, tunnelin päässä näkyy valoa eikä kyseessä tainnut olla vain hetkellinen kirkastuminen vaan olo kohenee koko ajan. Mies kommentoi taannoista postausta toteamalla että talvi on ollut tutkitusti pimein viiteenkymmeneen vuoteen ja vaimon tiskirättimäinen olemus on hyvinkin voinut johtua siitä.

Opiskeluhommia riittää, kotitöitä kasaantuu pyykkiläjien ja karvapötkylöiden muodostelmiksi sinne tänne, työhakemuksia pitäisi naputtaa ja lenkkipolutkin kutsuvat, kunhan tuo tatuoinnin uusi pala paranee siinä määrin, että uskallan kiskoa juoksuliivit ylleni. Mikään ei kuitenkaan tunnu ylitsepääsemättömän raskaalta tai vaikealta eikä tekemättömien hommien listaaminen saa enää pakenemaan peiton alle nyyhkyttämään. Liikuntaankin tuntuisi taas olevan paukkuja ja haluja ihan eri lailla kuin muutama kuukausi sitten, vaikkei mikään rantakuntoon 2030-projekti olekaan työn alla.

Naureskelin viime yönä erään Facebook-mammaryhmän kommenteille, joissa spekuloitiin että millä ajalla olen oikein mulkoillut lämpimän ehdottomasti suosittelemani Agent Carter-sarjan tähän mennessä ilmestyneet jaksot läpi. Eräs nimeltämainitsematon mutsikollega kysyi

”Mitä pillereitä sä vedät, kun sulla on aikaa about kaikkeen? Mulle kiitos samoja!”

ja toinen totesi

”Sillä on varmaan se joku Netflix teipattu jesarilla ranteeseen ja se tuijottaa sitä samalla ku juoksee.”

Ei nyt sentään, vaikka idea onkin hyvä. Mutta tunnustan vastailleeni eilen tatuointituolista käsin blogikommentteihin ja kiskoneeni välipalahedelmäni matkalla juna-asemalle sekä huudelleeni keskellä yötä partioryhmän kanssajohtajiltani apuja vanhemmille suunnatun infokirjeen kasaamiseen. Valon määrän lisääntyessä unentarpeeni vähenee reilusta kahdeksasta tunnista lähemmäs kuutta tuntia. Lisätunteja vuorokauteen – ei kuulkaa ollenkaan huono asia! 

Harmillista kyllä tehokkaimmat kirjoitustuntini tuntuvat siirtyvän samalla enenevässä määrin kohti puoltayötä, mikä johtanee vielä parin kuukauden ajan parisuhteemme hoitoon varattujen iltahetkien jäämiseen vähemmälle, mies kun herää niin aikaisin, ettei tämä jaksa kukkua loputtomiin. Toisaalta talven koomakuukausina tuli tehtyä kaikkea turhaakin turhempaa hommaa sen verran monta tuntia, että parisuhdetunteja kertyi kyllä varastoonkin.

Ihanaa kun on taas energiaa!
 

 

    27 op

    Eikä enää sitäkään jäljellä, jos katsoo tehtyjen hommien määrää eikä verkkoon kirjattuja suorituksia.
    Ei pitäisi olla näin vaikeaa, mutta kun on.

    Valoa tunnelin päässä

    Kulunut talviaika on ottanut yllättävän koville. On ollut paineita viimeisten opiskelujen loppuun saattamisesta, lapsen uhmahuippuja, pimeäväsymystä, tukkoista kehoa ja mieltä, pientä eksistentiaalista kriisiä ja epämääräistä turhautumista… Turtumista vähän kaikkeen: itseään toistaviin opintoihin, harrastuksiin, ihmissuhteisiin sekä omaan itseen.

    En tiedä, olenko saanut sanottua yhdellekään ihmiselle, miten matalalennolla olen välillä räpiköinyt velvollisuuksistani läpi. Ehkä asiasta puhuminen olisi auttanut ja kenties ei, helppoa se ei ainakaan olisi ollut. 

    Kun alakulolle ei ole ollut mitään täysipäistä syytä, olen vain sanonut itselleni, että hoidan pakollisimmat asiat pois ja pian helpottaa. Viikkojen, kuukausien tai vuoden päästä, mutta kyllä se siitä. Sillä niihän usein käy: viha väistyy, suru sammuu ja vitutus väljähtyy. 

    Tänään tuntui taas pitkästä aikaa helpommalta, askel oli ilmava, hymyilytti ilman syytä. Teki mieli pysähtyä, ehtiä vasta seuraavaan junaan, jos nikseen olisi – hengittää syvään.

    Katsella pesäpaikkaa etsivien varislintujen puuhia, antaa auringon paistaa kasvoille ja kääntää siristetyt silmät sitä kohden, kunnes kaikki katoaisi hetkiseksi kirkkaan valkoiseen valoon.

    Päivä kanssani eli opiskeluhommiin ja takaisin

    7.00
    Herätyskello soi. Miehellä on rästihommille varattu etäpäivä ja tämä jää vielä makaamaan sänkyyn epämääräisenä myttynä. Lapsikin herää tai havahtuu jalkeille uudestaan – muistelen hämärästi miehen palauttaneen tämän unilleen joskus kuuden jälkeen. Kasaan paperikassiin aamupäivän opiskeluhommiin tarvittavaa tavarakasaa: juomapullon, lusikoita, keiloja, kameran, koneen ja muistitikun. Opiskelukaverini on luvannut tuoda ämpäreitä, perunoita ja lennokkeja.

    Tänään pääsen aamuhommien suhteen helpolla, sillä mies ehtii viemään lapsen päiväkotiin ja aamu-ulkoiluttamaan koiran. Ohjeistan lasta pukemaan sisävaatteitaan samalla kun valikoin itselleni asua sillä perusteella, että sen pitää soveltua liikuntakerhon ohjaamiseen, koululla syömiseen, matkojen taittamiseen sekä nettipäivystämiseen Turvatalolla – joustavaa, helppoa ja pehmeää siis ylle. Meikit naamaan ja tukka pipon alle piiloon.

    Lapsi on pukeissa ja tahtoo jotain aamiaista, vaikka syökin vielä päiväkodille ehdittyään puuroa. Annan tälle tomaatin ja eilisillalta ylijääneen, kotitekoisen pizzan minisiivun. Lapan rahkaa jogurtilla naamaani ja luovutan Kuutin hoitovuoron miehelle, joka hortoilee kalsarisillaan ja tukka pystyssä sammuttamaan herätystään. Koska tiedän kotityösaldoni jäävän aamulla päälle napattavaan pyykkisatsiin iltapäivän levityksineen, osaan arvostaa erityisen paljon sitä, että tiedän miehen ehtivän jossain vaiheessa, puuhiaan aikataulujumppaamalla, myös imuroimaan ja kipaisemaan kaupassa.

    Köpöttelen juna-asemalle ja tunnen oloni kuormajuhdaksi kamera- ja käsilaukkua sekä isoa varustekassia raahatessani. Enkä muuten ensimmäistä tai viimeistä kertaa kuluvan päivän aikana. Ajelen täpötäydellä työmatka-ajan junalla Tikkurilaan.

    9.00
    Patikoituani paikalliselle päiväkodille, palaveeraamme pikaisesti hankeparini ja liikuntakerhon vakiohjaajien kanssa aamupäivän kulusta. Koko aamupäivä hujahtaa ohi erilaisten heittoharjoitusten kuten hernepussien, kenkien ja pehmeiden keilapallojen heittelemisen merkeissä. Ohjaamme myös yhteisleikkejä, aarteenetsinnän sekä lennokkikisat.

    Kuljetan perunaa suussani lusikassa, joudun peikon nappaamaksi, piilotan lasten evästuokion aikana huulurasvani painimattojen rakoon, avaimeni patterin alle sekä muistikirjani katonrajaan, leikin mustekalaa ja hoilotan epävireisesti laululeikin sanoja. Ilahdun huomatessani päässeeni erään kerholaisen piirustukseen, vaikka olemmekin vain lyhyen ajan kerhoarjessa vierailevia tähtiä. Lasten lähdettyä vanhempiensa kanssa kotiin käymme vielä kokoavan palautekeskustelun kaikista ohjauskerroistamme.

    13.00 
    Kotimatkalla teen lounaspysähdyksen oppilaitoksellani. Kasaan lautaselle salaattia sekä uuniperunan, jonka feta-oliivitäytteestä jätän aikuiseen tapaan oliivit syömättä. Haukkaan junamatkalla jälkiruokapullan, päivän kulkua samalla kännykän muistioon kirjaten. Nautin kävellessäni auringosta ja siitä ajatuksesta, että kevään opiskeluhommien loppukiriä vauhdittaa sentään koko ajan hiljaksiin lisääntyvä valon määrä. 

    Olen kotona puoli kolmen maissa. Nappaan teen kiehumaan, tökkään muistikortin koneeseen kiinni ja alan siirtää ohjauksemme kuvia koneelle. Kirjaan saamamme palautteen ylös ja listaan hieman päällimmäisiä fiiliksiä muistiin (tulevaa raportin kirjoittamista varten). Vaihdan miehen kanssa pikaisesti kuulumisia. Kun odotan kuvien siirtymistä, kopioin postauksen tekstit kännykästä luonnokseksi Lilyyn ja muokkailen postausta kuntoon.

    15.00
    Alamme sumplia, kumpi hakee lapsen, kun puhelin pirisee. ”Pappa” kyselee lasta leikkikaveriksi ja mies lupaa lapsen isovanhemmilleen kylään päiväkotipäivän jälkeen. Tiedän, että lapsella tulee olemaan hauskaa kylässä ja tämä on erikseen toivonutkin pääsevänsä Papalle ja Fammulle käymään. Silti jotain vanhemmuuteen olennaisesti kuuluvaa syyllisyyssikermää kouraisee hieman, kun tajuan näkeväni lapseni ajan kanssa seuraavan kerran vasta lauantain puolella.

    17.00
    Postaus alkaa olla kasassa kuvien osalta, asunto on imuroitu, lapsi on ehtinyt siivoilla apulaisena ja lähteä kylään. Pyykit on levitetty. Mies lopettaa päivän askareet ja istahtaa koneen ääreen pelaamaan. Muistan keittäneeni teen, mutta jättäneeni sen juomatta; Joudun kiehauttamaan veden uudelleen. Kasailen iltapäivystyksen tavaroita laukkuun, järjestelen asuntoa ja nappaan välipalaksi vähän rahkaa sekä pari hedelmää.

    Mietin, ottaisinko pienet torkut, kun en kerran leikikään lapsen kanssa tässä välissä hetkeä, kuten olin alun perin kaavaillut. Riskinä on kuitenkin se, että vaivun liian syvään uneen ja herään kahta väsyneempänä ja kiukkuisempana kuin ennen päiväunia. Päätän sinnitellä hereillä ja tehdä jotain mahdollisimman vähäistä keskittymistä vaativaa jumitushommaa – sääli, ettei Netflixissä ole enempää Supernaturalin jaksoja.

    18.30
    Seisoskelen juna-asemalla ja asennoidun perjantain opiskelurupeamaan numero kaksi. Illan ohjelmassa on vielä nettipäivystysvuoro läheisellä Turvatalolla. Päivään mahtuukin melkoisen monta tuntia palkattomana työvoimana toimimista. En ole koskaan tehnyt nettipäivystyshommia ja luvassa on vielä erityinen teemailta. Ainakin pääsen siis kokeilemaan jos jonkinsorttista uutta, opettelua vaativaa ja paikka paikoin myös mukavuusalueen äärilaidoilla huojuvaa duunia saman päivän aikana. Ja mikäli edellisen yövuoroni päätteeksi käyty keskustelu pitää edelleen paikkansa, ahdan mahani pinkeäksi dippijuureksilla siinä sivussa. 

    24.00
    Nettipäivystysvuoro perehdytyksineen kestää yhteentoista asti. Nähtäväksi jää, onnistunko ruinaamaan veljeltäni kyydin kotiin vai matkaanko vaihtelevassa määrin humalaisten sekä humalatilaansa eri tavoin ilmaisevien kanssamatkustajien seassa kotiin junalla. Jos kukaan ei ole kolkannut minua kotimatkalla, pääsen kaatumaan sängyn pohjalle puolenyön aikoihin. Josko lauantaina olisin vähemmän opiskelija ja ehtisin sen sijaan olla enemmän vaimo, äiti ja bloggaaja?
     

    Löytyykö linjoilta muita, joiden opiskeluhommat tuntuvat tai tuntuivat aikanaan vievän sen ”päätoimisen päiväopiskelun” sijaan aika usein myös illat ja yöt?

    Aika pelle olo!

    Ai mitä tein tänään koulussa? 

    Kävelin ämpärikengillä, sain pienen käden silityksen olkapäälleni, loikin ponnahdusludalta telinevoimistelupatjalle, kehuin ja kannustin, ”trapetsitaiteilin” penkillä…

    Jonglöörasin hernepusseilla, jäin banaaniksi, soitin sirkusmusiikkia minikaiuttimesta, räpsin kuvia, puhalsin kolahtanutta jalkaa, ohjeistin, olin limahippa, keräsin palautetta sekä ihastelin miten fiksua joukkoa nuo kerhossa touhuavat 4-6-vuotiaat olivatkaan.

    Koulun ruokalassa pellenenä sai osakseen vaihtelevassa määrin hymyjä ja kummastuneita mulkaisuja. Mutta eikös meikillä pitäisikin korostaa ominaispiirteitään kuten kestopunaista nenää? Ehe-ehe.

    Iltapäivän taidelähtöisen varhaiskasvatuksen luennolle (liikuntaa, estetiikkaa ja musiikkia yhdistäneen) sirkustuokion vetämisestä kielivä asu ja meikki sentään sopivat kuin… nenä päähän.

     

    Hame, paita ja leggingsit: H&M / Korvakorut ja kaulahuivi: Fida Kerava / Päähuivi: Seppälä / Kaulakoru: Häämatkamuisto

    Norppaemo valkokankaalla

    Kavereilta alkoi joulukuun kuluessa kilahdella viestejä kännykkään ja Facebookin postilaatikkoon. Olivat kuulemma käyneet elokuvissa ja nähneet tutun naaman Finnkinon mainospätkissä.

    Tiesin kyllä osallistuneeni heikkona hetkenä mainoskuvauksiin, joissa räpsittiin kuvia niin verkkosivuille, painettuihin esitteisiin kuin muuhunkin markkinointikäyttöön kuten seinätarroihin. Otettiinpa jotain videotakin. Kuvauksissa oli hauskaa ja videon tekeminen oli yllättävän opettavainen kokemus. Yksinomaan jo siltäkin kannalta, että kuinka paljon materiaalia muutaman minuutin lopputulosta varten täytyykään kuvata.

    Kuumotti hieman tietää, että pätkä pyörii valkokankaalla, mutta sitä ei löydy verkosta mistään itse vilkaistavaksi. En tiedä itse asiassa edelleenkään, onko tämä samainen pätkä, joka pyörii leffateattereissa mutta tällaiseen törmäsin.

    Näyttipä muuten hauskalta tuo maalauskohtaus. Ei ne selkäläskit niinkään vaan kirjaimen nopeutettu valmistuminen sekä pensseli, joka jäi lopuksi paikoilleen. Aika kiva viimeinen silaus, vaikka omakehulta haiskahtaakin.

    On muuten sivumennen sanottuna hieman hämmentävää katsella myös jäätävän kokoista kuvasuurennosta itsestään ruokalan seinällä!