Neurootikkominä, hänet hukkasin mä

Oi niitä lapsen saamista edeltäviä aikoja, jolloin ehdin punnita, suunnitella ja ylianalysoida jokaista asiaa. Jaksoin olla neuroottisempi tai en ainakaan pitänyt sitä yhtä pöhkönä kuin nykyään. Jollain tasolla kaipaan itsekriittisempää ja perfetionistisempaa minääni, vaikka muistankin itkeneeni säännöllisin väliaijoin iskeneiden alemmuuden ja riittämättömyyden tunteiden kourissa sängyn pohjalla.

Missä tämä vanhenemisen tai vanhemmuuden myötä tapahtunut rentoutuminen ja jokaisen elämän osa-alueen lähes pakonomaisen hallinnantarpeen väheneminen sitten ilmeni? Kävin oppilaitoksellani valmistumiskeskustelussa ja tyhjensin kaappini. Ihailin vajaat neljä vuotta sitten koulunsa aloittaneen naisen ennakointikykyä, sillä kaapista paljastui melkoinen aikakapseli erinäistä tavaraa, millä selviäisi lähes joka sortin arkikatastrofista.

Sateenvarjo koulupäivän aikana alkaneen kaatosateen varalta, matalat kengät korkkarikuoleman selättäjiksi tai hajonneiden kenkien tilalle ja kangaskassi yllättäville lisäkantamuksille, kuten koulun kirjastosta lainatulle tenttikirjapinolle. Joskus pakolliseksi määrittelemäni varustus piti sisällään ilmeisesti myös deodorantin loppukevään hellepäiviä tai liikunnallisempia luentoaktiviteetteja ajatellen (kyllä, osa opettajistamme piti satunnaisesti taukojumppaa), hiusharjan (silloin pitkähiuksiselle), vaihtosukkahousut mahdollisesti hajoavien tilalle sekä kolme kiloa kopiopaperia (kuvassa vain murto-osa).

Lisäksi kaapista löytyi kissataloudessa elävän pelastus eli tarraharja, hiuspinnejä, teräviä lyijykyniä, kumi, muutama kolikko hätätilanteita silmälläpitäen sekä purkkapaketti kauhunhajuisen hengityksen varalta – se tosin päätyi roskiin neljän vuoden seisotuksen päätteeksi. Voidaanko todeta, että arjen odotettavissa olevien ja odottamattomampien tilanteiden riskinhallintani on ollut tuolloin kohtuullisen hyvissä kantimissa?

Saatan olla edelleen satunnaista keskivertosählääjää järjestelmällisempi, mutta mietin toisinaan kaiholla niitä lapsettomia päiviä, joita en suinkaan käyttänyt himourheilemiseen, baareissa notkumiseen tai muihin huolettoman opiskelijan aktiviteetteihin – oli vaikea esittää huoletonta, kun ei sitä ole koskaan osannut olla. 

Sen sijaan järjestin kotiin ruokajuhlia, opiskelin, paiskoin duunia ja siivosin. Ihan luvattoman usein ja luvattoman paljon. Joka viikko pestiin lattiat, tomutettiin petivaatteet parvekkeella ja jynssättiin kaikenmaailman lampunpäälliset. Ikään kuin kotoa hiljattain muuttaneen nuoren itselleen rakentama huusholli olisi kaatunut niskaan kuin korttitalo, jos yksikin roska olisi leijaillut sen ylle.

Olen tänään, piirun vajaan valmiina opiskelijana, työelämän suuntaan kuikuilevana, vanhempana, ystävänä ja ihmisenä onnellisempi ja tasapainoisempi. Mutta silti osa minusta on sitä mieltä, että vaikka sitten hieman onnettomampana, olisin parempi ihminen, saisin nykyistäkin enemmän aikaan, kotini kimmeltäisi ja hoitaisin kolmen tyypin hommat – jos vain saisin napsautettua hermoja tasoittavia itkukohtauksia saavan neurootikkominäni takaisin päälle.

Vettä on kuitenkin virrannut Keravanjoessa sen verran paljon, että taidan kuitenkin tyytyä hoitamaan kaikki pakolliset ja asialliset hommat sekä kasan vapaaehtoista lisäpuuhaa niiden päälle ja olla välillä tyytyväisesti läsnä, elää hetkessä, luottaa siihen, ettei ennalta suunnittelematon maailma romahda, jos lakkaa hetkeksi häsläämästä.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *