10 vuotta sitten

Kuvassa voi olla 1 henkilö

Kuvassa olen minä heinäkuussa 2011. Kärsin tuolloin omilleen muuttamisen, opiskelun, kahden lisätyön ja kaiken muun aikuisuuden kanssa tempoilemisen ja yksinkertaisesti kehnon ruokavalion mukanaan tuomista lisäkiloista. Inhosin vartaloani, keskityin liikaa makkaroihini ja liian vähän ympäröivään maailmaan.

En tiennyt, että olin aivan alkuviikoilla raskaudessani, josta kevättalven lopulla, seuraavana vuonna syntyisi esikoiseni. Vasta lapsen saamisen myötä maailmantuskani sai sittemmin aivan uudet mittasuhteet. Toki olin ollut jo pitkään kasvissyöjä, kolunnut kirpputoreja ja pyöräillyt ideologisesti, mutta puoluepoliittisesti en ollut varsinaisesti erityisen valveutunut tai paneutunut asioihin.

Muistan kuitenkin, miten paljon Utøyan terrori-isku kosketti. Murhatut nuoret olivat ikäisiäni tai muutamia vuosia nuorempia, pikkuveljieni ja nuorempien ystävieni ikäisiä. Olin itsekin viettänyt paljon aikaa leireillä partion ja seurakunnan kautta ja pystyin elvästi kuvittelemaan sen kauhun ja tuskan, jonka silmitön väkivalta voisi sellaisessa ympäristössä aiheuttaa.

Halusin sulkea television, lööppilehdet, analyyttiset artikkelit tapahtumien syistä ja seurauksista, mutta en pystynyt. Tapahtunut tuli lähelle, se ei ollut autopommi Afganistanissa (vähänpä tiesin, että se koskettaisi elämääni joskus läheisemmin kuin silloin), vaan mielettömältä ja epätodelliselta tuntuva massamurha naapurimaassa.

Näin videoita siitä, miten paikalliset pelastivat nuoria veden varasta, miten vanhemmat murtuivat kuullessaan lapsensa kuolleen, miten haavoittuneita ja kuolleita kannettiin pois saarelta kauhean hiljaisuuden vallitessa. Tapahtunut sai heräämään siihen, ettei maailma ehkä menekään pikkuhiljaa parempaan suuntaan, ettei positiivinen kehitys tasa-arvon, ympäristönsuojelun, ihmisoikeuksien tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saroilla olekaan vääjäämätöntä, sillä kyllähän jokainen koulutettu ja täyspäinen kansalainen kannattaa edellä mainittuja arvoja…

Ei, jokainen edistysaskel on saavutettu verellä, hiellä ja kyynelillä. Vankiloissa istuvien naisten avulla, joiden ainut rikos on ollut liikkua kadulla ilman huivia tai vaatia itselleen äänioikeutta. Myrkytettyjen ja ikkunasta ”pudonneiden” toimittajien hengillä, kun he ovat puolustaneet demokratiaa ja sananvapautta. Mielenosoituksissa ammutuilla ja panssarivaunuin jyrätyillä diktatuurin vastustajilla, kaasutetuilla ja pilkatuilla ympäristöaktivisteilla.

Utøya oli itselleni alkusysäys poliittiselle heräämiselle, sille, miksi äänestän ja kuulun puolueeseen ja sittemmin hain ensin kerran ja sitten vielä jatkokaudelle kaupunginvaltuustoon. Ja toisaalta myös vapaaehtoistyön tekemiselle, vuosien lahjoittamiselle humanitaaristen järjestöjen taskuun sekä sosiaalisessa mediassa asioista kirjoittamiselle, kommentoimiselle, disinformaatiota ja vihapuhetta vastaan taistelemiselle.

Ansaitsivatko (kirjoituksen lopusta löytyvällä) videolla olevat nuoret tai aikuiset kuolla poliittisen kantansa vuoksi? Oliko heidän liian aikaisin päättynyt elämänsä vähemmän arvokas kuin sinun, minun, jonkun läheisesi? 

Mitä jos rippikuvassaan liian isossa puvussaan hymyilevä nuori olisi ollut sisaruksesi, lapsesi, lapsenlapsesi? Jos paras ystäväsi olisi kuollut räjähtävien panosten repiessä hänet sisältä päin palasiksi? Jos olisit vammautunut ja traumatisoitunut loppuelämäksesi fanaattisen väkivallanteon seurauksena?

Nämä ihmiset surmannut henkilö ei kadu. Ei rahtustakaan. Hän uskoo tehneensä oikein, olevansa omaa maataan puolustava sankari. Tarvitaankin suurta sankaruutta voidakseen tulittaa puolustuskyvyttömiä neljätoistavuotiaita. Mikä isänmaallisuuden ruumiillistuma!

Ja näitä vihervasemmistoon kohdistuvasta väkivallasta fantasioivia löytyy riittämiin Suomestakin. Jopa puolueen puheenjohtajat toivovat julkisesti vihervasemmiston naisten tulevan maahanmuutajien raiskaamiksi. Eikä tällaisista ulostuloista joudu edes vastuuseen. 

Toimittajat, poliitikot ja ihan rivikansalaiset saavat läheisiinsä ja itseensä kohdistuvia tappouhkauksia, heidän kuolemaansa toivotaan ja kuvitetaan usein hyvinkin yksityiskohtaisesti. Suunnitellaan iskuja ja systemaattista väkivaltaa poliittisesti eri mieltä olevien tapahtumiin ja kokoontumisiin. 

Kantavatko oikeistopoliitikot vastuunsa disinformaation levittämisestä, väestönvaihto- ja maahantunkeutuja-retoriikastaan tai terrorismipelon lietsonnastaan, kun joku päättääkin leikkiä yliherraa ja teurastaa lähes sata viatonta ihmistä näiden puheiden varjolla?

Suomessa kun on jo pitkät perinteet aseen kanssa räiskimisestä oppilaitoksista. Milloin heilutaan moskeijassa tai puoluekokouksessa?

Eivät kanna. Ei heitä kiinnosta, että maahanmuuttajan näköisiä henkilöitä jahdataan ja pahoinpidellään maalaiskylissä, lapsia pilkataan päiväkodissa, koska niin vanhemmat ovat opettaneet toimimaan tai ihmisiä syrjitään työnhaussa ja kaikilla muilla osa-alueilla ”vääränlaisen” nimen perusteella.

Keskustelukulttuuri ei ole viimeisen 10 vuoden aikana ainakaan pehmentynyt, lähentynyt todellisuutta tai siistiytynyt. Päin vastoin. Nyt eturivin poliitikotkin kehtaavat kirkkaassa päivänvalossa ja kameroiden edessä suoltaa kovasanaisia, ulkomaalaisvihamielisiä julistuksiaan. 

Ja seuraajat kutsuvat heitä mestareiksi, niiksi jotka kertovat aidon, oikean totuuden. Onhan äärioikeiston mestareita ja suuria johtajia nähty ennenkin. Kansa hurraa, kun heille maalataan helppo vihan kohde, syyllinen heidän epäonnelleen elämässä, konkreettinen uhkakuva, olkoonkin, ettei niillä olisi paljoakaan kosketuspintaa todellisuuden kanssa. Historia ei tosin yleensä, pitkässä juoksussa, muista hyvällä näistä heitetyistä kivistä seuranneita väreilyjä.

Pelkään, että totuuden, tieteen, elinkelpoisen maapallon, ihmisarvon ja -oikeuksien puolesta taistelevat, keskustelevat ja niistä huolta kantavat väsyvät vihan ja tiedon kieltämisen aallokossa. Pelkään, että olemme luisumassa uudelle pimeälle keskiajalle, jossa uskomukset, pelko ja opportunismi hallitsevat. Pelkään sitä itseni, mutta ennen kaikkea lasteni ja heidän tulevaisuutensa vuoksi.

Toivon, että muistaessamme äärioikeistolaisen terrorismin veristä historiaa pohjoismaissa, miettisimme myös sitä, mihin suuntaan haluamme yhteiskunnallista keskustelua ja ajatteluamme viedä.

——

”Monet Breivikin esiin nostamat ajatukset toistuvat kuitenkin suomalaisessa islamia, maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta käsittelevässä keskustelussa. Manifestin johdantoluvussa Breivik puhuu ”Euroopan islamilaisesta kolonisaatiosta”, joka tapahtuu ”demografisen sodan” avulla.

Jalosen mukaan sama ajatus löytyy esimerkiksi Halla-ahon blogissaan julkaisemasta Suvaitsevaisuuden umpikuja -kirjoituksesta.

Jalosen mukaan ihmisiä ei saisi pelotella jatkuvasti terrorismilla, eikä erilaisia väestönkehitystä kuvaavia ennusteita pitäisi esittää kovin kevyin perustein.

Sellainen vain ylläpitää vainoharhaista ilmapiiriä, ja pahimmassa tapauksessa joku herkkäuskoinen äärimmäisyyksiin taipuvainen henkilö voi ottaa ne tosissaan.”

Sitaatit Suomen Kuvalehden artikkelista, julk. 29.7.2011, Tuomo Lappalainen

Oletusjuhannuksen marginaalissa

Lapsena ja nuorena meillä ei ollut perheessä erityisiä juhannusperinteitä: joskus grillattiin ja saunottiin kotoa, joskus risteiltiin tai mökkeiltiin, milloin mitäkin. Ei ollut tarkasti toistuvia juhannusruokia tai -juomia, leivonnaisia tai aina samoja vieraita. Ei luottopaikkaa tai vakio-ohjelmanumeroita.

Sellaiseen oikein perinteikkyyttä pursuavaan juhannuskuvastoon tutustuin vasta ensimmäisen puolisoni perheen kautta. Perhe- tai sukujuhannusta vietettiin aina mökillä, samoja ruokia syöden, samaa aikataulua noudattaen, saunoen ja kokkoa poltellen. Kymmenen vuotta samaa juhannusohjelmaa sai sen viimeisen päälle klassisen juhannuksenvieton tuntumaan uudelta normaalilta.

En ole koskaan ollut erityisesti juhannusfestareiden, kännireissujen tai muutenkaan kosteiden juhannushulinoiden perään. Viime kesän raskauden aikainen holittomuus tai nykyinen, hyvin kuivakka vauva-aika eivät siis tuota luopumisen tuskaa. Onhan lasi tai kaksi kuohuvaa ihan kiva lisä juhlaan, mutta pahimmat juhannushumalani olen riipaissut sellaisena kesänä, jolloin aavistelin kulissien kaatuvan pian rytisten, tavalla tai toisella. Ja niinhän siinä sitten kävi. Alkoholilla kun voidaan hauskuuden korostamisen lisäksi myös peittää, häivyttää ja paeta niitä hankalia asioita.

Vaihtoehtojuhannuksia on tullut sittemmin vietettyä muutamia. Ensimmäisellä kerralla karkasin metsäretkelle ja merimaisemiin Varlaxuddeniin. Toissavuonna telttailimme pitkän viikonlopun Kopparnäs-Störsvikin luonnonsuojelualueen upeissa ja monipuolisissa maisemissa. Viime vuonna vuokrasimme asunnon vanhan kaupungin kupeesta ja poljimme Porvoon kaupunkipyörillä hiekkamontulle uimaan, syömään eväitä, nauttimaan lähes yöttömän yön lempeydestä ja siemailemaan kuohuvaa.

Tänä vuonna vaikeilen ja vaiheilen kotijuhannus-ajatuksen kanssa viime metreille saakka. 

Kestänkö vauvarjen haalistaman lähiöjuhannuksen, kun muut postailevat somen täyteen saaristolaisleipiä, lossimatkoja, loimulohia, paljussa lillumista, pittoreskeja auringonlaskuja, puolilaittomia kokkoja, mielikuvituksellisia drinkkejä, kaveriporukoita, juhannustansseja ja kukkaseppeleitä? Viimeisellä viikolla painan paniikkinappulaa – ei, en kykene tähän!

Selailen lähialueiden kokkotapahtumia, järviristeilyjä, kalabuffetteja ja sääskentapon mm-kisojen sivuja kuumeisesti. Yritän muistuttaa itseäni, että olimme juuri Airbnb-lomalla Loviisassa edellisenä viikonloppuna ja seuraavana suuntaamme risteilylle. Tämä viikonloppu on jätetty alunperin ihan tarkoituksella välipäiviksi, joina pestään pyykkiä, huolletaan taloa ja puutarhaa ja tehdään kumpikin tahoillamme omia, rästiin jääneitä hommia. Järkipuhe ei, kuten tavallista, kuitenkaan tehoa.

Pahin juhannusmania laukeaa vasta siinä vaiheessa, kun keikkatyöpaikasta kilahtaa työvuorotarjous. Hyväksyessäni juhannusaattoa edeltäväksi yöksi keikan, suljen samalla läppärillä auki kummitelleet, kymmenet välilehdet lopullisesti.

Tämä on siis ensimmäinen juhannus varmaan viiteentoista vuoteen, jonka vietän ihan kotosalla. Ja tuntuuhan se vähän… erikoiselta. Aloitan juhannusaaton päivystämällä edellisen yön töissä ja aamulla teen kotimatkalla heräteostoksia torilta. Pyörän tankoon tarttuu keikkumaan saunavihta ja ensimmäiset, kotimaiset mansikat. Ajattelen, että jos ei vielä tunnu juhannukselta, niin ainakin tulee maistumaan ja tuoksumaan siltä.

Kun vauva nukahtaa aamupäiväunille, vietämme rennon letkeää vapaa-aamua sängyn pohjalla tovin jos toisenkin. Parisuhdeaikatankkauksen jälkeen mies suuntaa kavereiden kanssa ulos pelailemaan ja saan siivouskärpäsen pureman. Illemmalla huomaan, että olen kuurannut kuutisen tuntia asuntoa puhtaaksi, sen oltua karusti laiminlyödyssä tilassa alkukesän reissujen ja ilmastoevakon vuoksi. 

Kun kaikki on viimein siistiä ja hyväntuoksuista ja vauva nukkumassa, napsautan saunan päälle ja aloitan oman, yksityisen juhannuksenviettoni. Mies simahtaa keikuttuaan vauvan kanssa yövuoroni ajan, mutta minua ei oikeastaan väsytä. Vihdon kylmässä vedessä uineella vastalla itseäni antaumuksella ja viskon havumetsän tuoksuista löylyvettä kiukaalle niin, että koko asunnon ikkunat huurtuvat. Kuorin naamaa pitkän kaavan mukaan ja sytytän kylpyhuoneeseen tuoksukynttilän. 

Ympäröin itseni kesän tuoksuilla, lämmöllä ja rauhalla. Napsautan pakastimessa sopivasti viihtyneen siiderin auki ja istun pitkän tovin takapihan terassilla kuunnellen luonnon ääniä, miettien mahdollisimman vähän mitään. Vasta kun naapurit kolistelevat omalle terassilleen, havahdun välitilastani ja pakenen takaisin saunaan.

Juuri kun olen nukahtamaisillani ihanan viileisiin lakanoihin, puolison kuorsatessa vieressä ja pääskysten kiljahdusten kuuluessa avoimesta ikkunasta, huomaan jonkin kutittavan. Kaivan rintamuksistani rutistuneen koivunlehden ja naurahdan hiljaa siniseen hämärään. Jouduin odottamaan sitä rennon raukeaa keskikesän tunnetta juhannusaaton viimeisille minuuteille, mutta siinä se nyt on. 

Illalla sytytämme tulet.

Ja kaikki on hetken tässä.

Asioita, joita olen oppinut itsestäni viime aikoina

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_6410-2-1024x683.jpg

Olen selvästi tulossa vanhaksi. 31-vuotias ei varmaan monellakaan mittarilla ole vielä aidosti vanha, mutta joissain asioissa omaan vanhenemiseensa selvästi törmää. Ehkeivät eläkepäivät vielä kolkuttele oven takana, mutta huomaan kouriintuvilla tavoilla ja usein muuttuvani iän myötä enkä tiedä täysin, miten suhtautua siihen.

Jaksan katsoa niin sanottua aikuisten draamaan. Sarjassa ei tarvitse olla peitsisankareita, lohikäärmeitä, velhottaria tai teinisäätöä on-off-suhteineen ja moottoripyötäkolareineen. Arvostan sarjojen ja elokuvien hahmoissa enenevissä määrin kerroksellisuutta, elämänkokemusta ja ei vain yhdestä konfliktista tai vastoinkäymisestä selviytymistä, vaan pitkän linjan päähän potkituksi tulemisesta huolimatta elämässä etenemistä. 

Vanhemmuuden haasteista, irtisanomisista, avioeroista ja läheisten kuolemista läpi räpiköimistä. Roikkumista, hapsottamista ja ryppyyntymistä, mutta kuitenkin edelleen elämästä nauttien. Teemoille saa antaa aikaa hautua ja kehittyä, niitä ei vain tarvitse väläyttää traagisina taustatarinoina, antamassa hahmoille näennäistä syvyyttä tai motivaatiota. Asioihin ei tarvitse aina olla ratkaisuja, yksinkertaisia tai ratkaisuja ollenkaan. Mutta iät ja ajat fantasiakirjoja ja -elokuvia rakastaneena, arvostaisin toki syväluotaavampia sarjoja ja elokuva lohikäärmeillä varustettuina.

Alan antaa periksi tarpeelleni valokuvata kukkia. Kukkien kuvaaminen ja kukkakuvien jakaminen ja kavereille lähettäminen tuntuu jotenkin auttamattoman keski-iän ylittäneeltä tai mummotouhulta. Mutta minkäs sille voi, että olen aina pitänyt kukista: vaatteiden ja tekstiilien kuoseissa, koruissa, asusteissa, hiuspannoissa. Olen maalannut kukkia ja tehnyt niistä grafiikkaa. Voinen yhtä hyvin lisätä kukkien kuvaamisen ja niiden fiilistelyn julkisesti listalle. 

Hyväksyn vartaloni ja olemukseni muutokset helpommin. Teini-ikäisenä käytin tunti- ja päiväkausia kadehtimalla lähes kaikkia, koska he olivat laihempia, kauniimpia, pidemmillä jaloilla tai valkeammilla hampailla varustettuja. Jos hetkellisesti olin tyytyväinen ulkonäkööni, aina löytyi joku, jonka näkeminenkin sai haluamaan vajota lokavesikaivon kannen rei’istä viemäreihin. Jos nykyään huomaan jossain uuden luomen tai pigmenttimuutoksen, katkenneen verisuonen, kummallisen ihokarvan tai rypyn, en jää vellomaan asiassa. Arvostan keltaisempaa ja vahvempaa hammasluutani, sillä se on säilynyt kolme vuosikymmentä reiäittömänä ja ylipitkää selkääni siitä, että se on mahdollistanut vauvojen kuljettamisen vatsassani ilman kohtuutonta ahtautta.

Kriiseilen vartaloni, läskieni, hullunkuristen mittasuhteideni ja itsepintaisten hiusteni kanssa yhtä toisinaan, mutta toisaalta olen saanut huomata monella tapaa elämän haurauden. Muistan useammin arvostaa saatuja terveitä päiviä, käveltyjä kilometrejä, tehtyjä matkoja ja perheen kanssa vietettyjä, hyviä hetkiä, koska tiedän, että nuoriakin ihmisiä kuolee syöpään, koronaan, auto-onnettomuuksiin, tsunameihin, milloin mihinkin. Enkä halua käyttää enää kohtuuttomia määriä aikaani ulkonäköni murehtimiseen, sillä se ei tuo minulle mitään hyvää.

Tällainen minä olen nyt, tässä hetkessä. Ja oikeastaan… se tuntuu ihan hyvältä.

Like a cherry on top

Vietimme aurinkoisen helatorstain Roihuvuoren japanilaistyylisessä puutarhassa ja kirsikankukkapuistossa kierrellen. Koivun siitepöly sai puolet porukasta kutisemaan hurjana, kengät hiersivät hikisissä jaloissa ja aurinkorasvaa sai lisäillä tosissaan. Mutta eipä noita melkein edes huomannut, kun ihaili vaan valtavaa, vaaleanpunaista, leudossa tuulessa huojuvaa kirsikankukkien massaa.

Ihmisiä oli levittäytynyt piknikvilteilleen puiston joka kolkkaan. Vannoutuneimmat japanifanit kiertelivät puistossa kimonoissa ja paperipäivänvarjojen alla tai uudemman polven japani-teemaisissa asuissa. Ilmassa oli alkukesän leppeän toiveikasta tunnelmaa, naurua, iloa ja kaiken maailman eväiden tuoksua.

Eri maailman kolkista lähivuosina tai muutama sukupolvi sitten Suomeen saapuneet sekä tänne jääkauden jälkeen eksyneiden kaukaiset sukulaiset, nauttivat kaikki yhtä lailla puiston satumaisesta kukkaloistosta. Oli kokonaisia perheitä, monessa sukupolvessa, yhdessä kenties ensimmäisiä kertoja sitten pandemian alun, kaveriporukoita, pariskuntia, keskenään temmeltäviä koiria ja jopa yksi papukaija. Mekin yhdistimme reissuun yhden ystävän ja pojan isotädin tapaamisen.

Tuntui ihanan, normaalilta.
Siltä että tästä voi tulla aivan mahtava kesä.

Pieni mutta pippurinen

Alle kolmikiloisena, laihana ja väsyneenä syntynyt tyyppi on muutamassa kuukaudessa kasvanut 16 senttiä 3,7 kiloa ja monta säkillistä reippautta isommaksi.

Tyyppi nauraa ja jokeltaa ja liikkuu hullunkurisella mittarimatotyylillä selällään. Hänellä on kansanrunoilijamalliset hiukset, varovaisen skeptinen ote elämään ja ennakkoluuloton suhtautuminen ruokaan.

Hän on saanut kahden kansan kielelle sopivan etunimen, keskinimen isoäidiltäni ja viimeisen nimensä lempikirjasarjastani Tiganasta. Hän pitää yskivistä ihmisistä, sylissä matkustamisesta ja muiden puuhien seuraamisesta lähietäisyydeltä. Hän pelkää kovia ääniä kuten blenderiä ja äitinsä aivastuksia.

Hänellä on isänsä pitkät, tummat silmäripset ja vihreänruskeat silmät. Hän on mestari potkimaan sukat ja tossut jalastaan. Hän nukkuu yönsä parhaimmillaan kohtuullisesti, päivisin surkeasti ja hermostuu hetkessä, jos hänet yrittää laskea… mihinkään saadakseen hommia tehtyä.

Kaikesta siitä huolimatta hän on erittäin toivottu, rakastettua ja ylipäätään oma, mainio persoonallisuutensa. Sanokaa hei Tipulle, perheemme pienimmälle.

Helpoin tapa saada puutarha kukkaan

Kuorruta itsesi kukkakuoseilla, -pannalla ja -koruilla. Patsastele puutarhassa. Koe olosi heti keväisemmäksi.

Tai toinen vaihtoehto: tunge kaikki sesonkien sipulikukat kuten narsissit ja hyasintit multiin niiden luovuttua elämänhalustaan sisäkukkakäytössä. Päätä itse. Tai tee molemmat.

Hengitä hetki

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_6147-1-1024x683.jpeg

Olen luontainen (yli)suorittaja ja stressaaja. Sen tajuamiseen on mennyt, sellaiset 30 vuotta. 

Että ehkä ei olekaan normaalia nähdä jatkuvasti painajaisia siitä, että saa potkut väärään paikkaan jätetyn teekupin takia tai että kaikki työkaverit vihaavat sinua yhtäkkiä yhden huonosti muotoillun lauseen takia. Ihan kehityskelpoiset ihmiset saavat joskus puheluita isännöitsijältä, kaikki läpäisevät tentin joskus rimaa hipoen. Se että ikkunat ovat pesemättä tai joku on mennyt tyhjentämään ruokailuvälineet laatikkoon sikinsokin eikä haarukoita ja veitsiä lokeroon pystyyn asetellen, ei ehkä ole kuolemaksi.

Teen listoja, tavoitesuunnitelmia, häkkyröitä, kehityshimmeleitä ja vaadin itseltäni kymmenen kertaa enemmän kuin keneltäkään muulta. Paitsi että lapseltanikin taida vaatia aika paljon. Ja ajoittain puolisolta. 

Ostin joskus Monkista mustan ja… kriittisen näköisen pehmolelun. Jotenkin se herätti minussa heti sielujen sympatiaa. Kotona vasta luin otukseen kiinnitetyn lapun. Siinä sanottiin:

55% Perfectionium, 15% Know-it-all-ium, 15% Peppium, 15% Iron. 

”Ikmo is never really satisfied so she uses crystal sand to gently polish her world to perfection. Friends can always be more fun and smart so Ikmo scuffs away their irksome bad habits. Sometimes Ikmo appears to be a harsh and critical companion, but with Ikmo about, we all glitter and gleam.”

Niin. Ikmona olo on vaan ajoittain aika raskasta. Itse aiheutettua kiirettä oikean kiireen päälle kääräistynä lisäkerroksena. Stressiä täydellisyyden tavoittelusta, kun kelvollinen riittäisi. Vääristynyttä ajattelua siitä, että kaikki muut ovat aina taitavampia, tehokkaampia, valovoimaisempia, kauniimpia ja fiksumpia.

Viime aikoina olen yrittänyt muistaa pysähtyä. Olemaan läsnä, vaan nauttimaan asioista, jotka herättävät puhdasta iloa, esteettistä mielihyvää tai miellyttäviä aistimuksia. Luulenpa, että jos antaisin itselleni aikaa olla läsnä, paikalla, tilaa huomata enemmän nyansseja, pieniä ilon aiheita, aavistuksenomaisia, hetkessä katoavia pilkahduksia, kaipaisin vähemmän voimakkaammin mielihyvää tuottavia asioita kuten ruokaa ja herkkuja.

Päihteiden käyttöä toistuvasti, tapana, vierastan. Kun suvussa on ollut taipumusta päihteiden väärinkäytölle, jopa niin rajulle, että olen itsekin seissyt hautajaisissa laskemassa arkkua tarpeeksi pitkän putken jälkeen, tiedostan sen, että viihdekäyttönä alkanut hauskuus vaihtuu hyvin nopeasti siihen, ettei mikään tavallinen ja arkinen enää tunnu miltään. 

Juhlissa ei ole hauskaa ilman viinaa, maailma tuntuu värittömältä ja tylsältä ilman pilveä, stressi ei laukea ilman pillereitä tai uni ei tule ilman iltaröökiä. Kiinnostava keskustelu, yhdessäolo, läheisyys, seksi, arkiset puuhat, luontoelämykset tai edes hyvä ateria eivät tuota hyvää oloa ilman samanaikaista päihteiden käyttöä. Jos tällä luonteella tarttuisin pulloon tai muihin päänsekoittajiin, se olisi todennäköisesti menolippu.

Arkisia iloja arvostaville kyllä naureskellaan tietyissä piireissä. Heitä pidetään vähän yksinkertaisina. Sellaisina peräkylän isäntinä ja emäntinä, jotka eivät koskaan ole käyneet missään eivätkä siksi tiedä, mistä jäävät paitsi. Tai tekopyhinä viherpiipertäjinä, jotka yrittävät mainostaa vähäpätöistä lähiölaatikkopyöräarkeaan niin ihanana siksi, että haluavat korottaa itsensä muiden yli kiilottamalla ekologista sädekehäänsä. 

Kun joku pysähtyy ihastelemaan jättisaippuakuplia puistossa, makustelee silmät kiinni muotopuolta, kotitekoista kauralastua tai tunnustaa viihtyvänsä parhaiten villaviltin alla hyvän kirjan kanssa, saa osakseen silmien pyörittelyä, ikään kuin olisi taantunut taaperon tasolle tai heittäytynyt ennen aikojaan eläkeläiseksi.

Muiden ulkomaanmatkat, mielenkiintoiset työprojektit, erikoiskahvit, staycation-lomat, uutuudenkarheat autot, uralla etenemiset, laskuvarjohypyt, auringonlaskut, ilmaisen viinan bileet ja toinen toistaan erikoisemmat ravintola-annokset saavat oman keskinkertaisen, penninvenyttäjän arjen tuntuvaan usein mitättömältä, epäonnistuneelta tai vaillinnaiselta.

Mutta oikeasti elämä on aika hyvää ihan juuri nyt.

Takapihan pajupuun pörröisiksi siitepölypalleroiksi räjähtäneet kissat näyttävät satumaisilta auringonvalossa. Viime kesänä viritetty pönttö on viimein ollut tarpeeksi kauan maisemoitumassa ja touhukas sinitiaispariskunta heittelee raivokkaasti pönttöön pehmusteeksi laittamiani täytteitä ulos jo kolmatta päivää. He eivät pitäneet sisustustyylistäni ja se on ihan okei.

Esikoisen nenään alkaa jo putkahdella pisamia ja tukkaan aurinkoraitoja. Tämä kasvaa nykäyksittäin useamman kengänkoon ja kymmenen senttiä kerrallaan ja alkaa jo lainailla äitinsä kenkiä. Huppareissa on sopivat hihat, mutta niihin mahtuisi leveyssuunnassa sisään kolme poikaa.

Kerrankin on aikaa hitaille aamupaloille kuten puurolle. Kattila onkin porissut liedellä tiuhaan ja mausteina on ollut milloin mitäkin mustikoista banaaniin ja fariinisokeriin. Yhtenä päivänä päätin humpsauttaa puuroon vähän vaniliinisokeria. Levylle pudonnut sokeri tuoksui hetken niin voimakkaasti hattaralta, että kesäpäivät eri huvipuistoissa vain vilisivät filminä päässäni.

Vauvan hiuksissa on kaunis, voimakkaasti punakultaan taittuva ruskea sävy, joka oikein hehkuu valon osuessa suortuviin. Tyyppi on saanut punapigmenttiä sekä isänsä punamustista, että äitinsä punertavan vaaleanruskeista varastoista. Puhtaisiin lakanoihin ja monta päivää pihalla tuulettumassa olleisiin kevättäkkeihin on ihana kietoutua.

Ja sitten on puoliso. Yllättäen takaapäin ympärille kietoutuvat kädet ja hengitys niskassa. Yöllä kiinni selkään kierähtävä lämpö. Naurunrypyt silmäkulmissa. Keskittynyt, pohtiva ilme pitkän keskustelun lomassa. Ne tärkeimmät sanat, jotka sanotaan joka päivä. Ettei se unohtuisi.

Kun lopettaa tekemisen ja suorittamisen hetkeksi. Istuu alas ja miettii, mitä kaikkea itsellä jo onkaan… On taas helpompi hengittää.

Lahjattomat treenaa ja luuserit venyttelee

Eikös se niin mene?

Mutta viime aikoina olen ihmeekseni huomannut harkitsevani molempien aloittamista. Kiistatta lahjattomana luuserina puhun nyt treenaamisesta ja venyttelystä. Syyni ovat täysin itsekkäät, kyse on yksinomaan omasta ajasta ja hyvinvoinnistani huolehtimisesta. 

Sanotaan kauniisti, ilman värikästä kirosanojen viljelyä ja epätoivoisen itkun tihrustamista, että uusin(kaan) lapseni ei ole mikään kovin hääppöinen nukkuja. Kuukauden etuajassa syntyneelle tyypille piti ainakin ensimmäisen kuukauden ajan juottaa maitoa herätyskellon avustamana 2-3 tunnin välein pullosta, sillä painoa piti saada tankattua raivokkaasti, ettei meitä vaan passitettaisi takaisin osastolle. Imetyksestä ei ollut tietoakaan, sillä pikkukaveri oli niin hentoisessa kunnossa, ettei hän melkein jaksanut juoda maitoa tarpeeksi edes pullosta. Syöttörumbaan kuului siis myös yläkerran mikrolla ravaaminen tai veden lämmittely pakasterasiaan ja maidon hauduttelu lämpimäksi.

Yöunet menivät ensimmäisen kolmen kuukauden ajan muutoinkin tunnin, kahden pätkissä ja juuri kun tyyppi alkoi nukkumaan parilla yöheräämisellä, alkoivat parin mukavamman viikon jälkeen neljän kuukauden hulinat, jotka sotkivat sekä orastavan päivä- että yöunirytmin täysin. Ihanaa. Hetken aikaa kestäneistä parin tunnin päiväunistakin saa enää vain haaveilla ja yhden unisyklin (30-45min) läpikäytyään vauva herää vihaisena, ärtyisenä ja puhkiväsyneenä, kieltäytyen kuitenkin palaamista unille.

Tuon kolmen vartin aikana yritän epätoivoisesti ehtiä käymään vessassa tai suihkussa, pukemaan päälleni, syömään jotain, tyhjentämään tiski- ja pyykkikonetta… Kaikkea sellaista, mitä vain sylissä tai heiluvassa sitterissä viihtyvän vauvan kanssa ei pysty kunnolla tekemään.

Ensimmäisenä haasteena on kuitenkin makuuhuoneesta pakeneminen. Jos se vaihe epäonnistuu, alkaa puolisen tuntia kestävä nukuttamissirkus alusta eikä sen onnistumisesta toistamiseen ole enää mitään takeita. Helpompaa on silloin, jos vauvan saa vajoamaan uneen omaan sänkyynsä. Tällöin paikalta pois hivuttautuminen on helpompaa. Noin puolet ajasta vauvan saa kuitenkin unille vain viereen, isoon sänkyyn. 

Noh, koska olen painava ja patjamme pehmeä, sänky upottaa ja hipihiljaisessa makuuhuoneessa jokainen jousen vinkaisu kuulostaa yleiseltä hälytyssireeniltä, vauvan vierestä lähteminen on helpommin sanottu kuin tehty. Erittäin monta kertaa vaivihkaista poistumista yrittäessäni olen kaivannut joogan tai pilateksen kaltaisten lajien suomaa hillitöntä keskivartalon hallintaa, jonka avulla voisin rullata sulavasti matrix-tyyliin ylös makuuasennosta, siirtelemättä painoa kiusallisesti käsien ja jalkojen kautta vähitellen kohti sängyn reunaa ja vapautta. Ylipäätään lihakset varmaan auttaisivat asiassa.

Lisäksi olen sydän jossain pernan tienoilla läpättäen ja keuhkoihin pakkautuneeseen hiilidioksidiin pyörtymäisilläni pohtinut, että jos olisin kevyempi, makuuhuoneen laminaatti ei narisisi ja kitisisi niin kovasti, kun hiivin kauemmas sängystä ja kohti ovea. Ja jos olisin kapeampi, pääsisin myös pakenemaan makuuhuoneesta pienemmän ovenraon turvin. Näin makuuhuoneeseen pääsisi eteiskäytävästä minimaalinen määrä valoa ja vauva heräisi pienemmällä todennäkäisyydellä.

Lienee pakko siis alkaa sporttaamaan, jos ei muuten, niin vaikka siksi, että saisin välillä käydä vessassa rauhassa ja juoda vartin verran kylmää kokista heiluttamatta yhtään pirun härpäkettä jalallani. Ainiin, ei saanut kiroilla. Tarkoitin tietysti, että hengähtää hetken ilman ihanan kullannuppuni seuraa, jotta jaksan sitten olla yhtä hymyä ja pullantuoksua sen jälkeen.

Ai haluaisinko nukkua kunnolla joskus lähitulevaisuudessa? Kyllä.
Onko se mahdollista tai edes todennäköistä? Ei.

ä i t i x 2

Niin siinä sitten kävi, että vuonna 2019 huomasin olevani raskaana. Edellisen kerran näin tapahtui vuonna 2011, joten raskauksien välissä käytetyt kaksi hormonikierukkaa olivat hoitaneet hommansa varsin hyvin.

En minä olisi raskaaksi varmaan yksinäni enää ryhtynyt, enkä ihan kenen tahansa kanssa. Puolisoni on vain sitä sorttia, että pidän hänestä poikkeuksellisen paljon. Olisi ollut tarpeettoman julmaa kieltää toiselta tämän kovasti toivoma lapsi tai lapset vain sillä perusteella, että itselläni ei valtavaa hinkua hommaan ollut. Lisäksi luulen rahtusen vauvakuumevirusta tarttuneen ystäviltäni, jotka kolmenkympin korvilla lisääntyivät vasta ensimmäistä kierrostaan.

Raskaaksi tulemisen yrittäminen tuntui myös erikoiselta, kun esikoisen kohdalla niin tapahtui ihan yrittämättä. Mistä minun olisi pitänyt tietää, milloin ovuloin tai edes, onko kiertoni säännöllinen. Sain e-pillerit vuonna 2006 eli olin ollut seitsemän vuotta keinotekoisen kierron varassa ja toiset seitsemän vuotta kokonaan ilman kuukautisia. 

Kun sitten tärppäsi, karkasivat kaikki huolet siitä, raskautuisinko ylipäätään vanhempana ja lihavampana laisinkaan. En ymmärtänyt stressata alkuraskaudesta, olihan esikoisen raskaus mennyt ongelmitta. Viikon 12 ultrassa huomattu keskeytynyt keskenmeno olikin aikamoinen järkytys, samoin kuin yli kuukauden kestävä tyhjennysprossi lääkkeineen, kipuineen, tulehduksineen ja leikkauksineen.

Sen jälkeen stressattiinkin sitten sitä, saisimmeko elinkelpoisia jälkeläisiä aikaiseksi ja keväällä 2020 huomatun uuden raskauden alku meni valtavan keskenmenon pelon varjostamana, eivätkä selittämättömät, runsaat vuodot auttaneet asiaa.

Kun ultrissa kaikki näytti kerta toisensa jälkeen ihan hyvältä, alkoi raskauden suhteen näyttää hetkeksi valoisammalta. Sain raskausaikana kuitenkin hepatogestoosin: maksa- ja sappiarvoni hyppäsivät taivaisiin ja jouduin osastohoitoon. Myös verenpaineeni huiteli enimmillään kolmesta eri lääkkeestä huolimatta lopulta niin hengenvaarallisissa lukemissa, että synnytys käynnistettiin viikolla 36. Raskausajan ongelmien epäiltiin johtuvan istukan toimintahäiriöstä tai poikkeuksellisesta kiinnittymisestä. Kun istukkaa sitten irroteltiin käsin kahden ihmisen voimin, todettiin, että niinpä asia taisi olla.

Ensimmäisen, katastrofaalisen huonosti menneen, pysyvät synnytystraumat aiheuttaneen, vuorokausia kestäneen käynnistelyhelvetin kautta kiireelliseen sektioon päätyneen synnytykseni takia minulle oli alunperin luvattu suunniteltu sektio. Tätä ei kuitenkaan kuulemma tarjottaisi viikolla 36. Pelkäsin siinä määrin vauvan kuolevan kohtuun, että suostuin yrittämään alatiesynnytystä lääkäreiden mieliksi. Jouduin siis käymään parin vuorokauden käynnistelysekoilun jälleen läpi, yhtä tuloksetta kuin edelliselläkin kerralla. 

Onneksi leikkuriin pääsi nyt nopeammin ja jos saan vielä lisää lapsia, synnytystapana on automaattisesti sektio. Ihanaa. Muuten en kyllä enää hommaan ryhtyisi. Täytyy vain hyväksyä se, ettei vartaloni osaa synnyttää ja ilman modernia lääketiedettä olisin kuollut jo esikoisen synnytykseen eikä asiaa tarvitsisi enää kohdallani pohtia ja syyllistää ja jauhaa alatiesynnytyksen ihanuudesta.

Nyt pienenpienenä, 2,8 kiloisena syntynyt Tipumme on jo reippaasti yli kuusikiloinen. Posket ovat pyöristyneet, juttuja ja kiljahduksia kuuluu eikä makuuasennossa maltettaisi olla ollenkaan. Hänestä on kehittymässä enenevässä määrin oma persoonansa, ainutlaatuinen yksilönsä.

Raskastakin raskaamman raskauden, suunnitelmat sotkeneen synnytyksen ja alun syöttörumban, käynnistymättömän imetyksen, itkuisen ja vatskipuja itkevän vauvan ja mustaakin mustemman kevättalven jälkeen kaikki alkaa viimein näyttää hiljalleen valoisammalta. Ulkoisesti ja sisäisesti.

Tässä eräänä päivänä huolehtimisen ja suorittamisen ja huoltamisen ollessa hetkellisesti tauolla, teen höyrytessä pöydällä ja valon laikuttaessa asuntoa, tajusin, että olemme selvinneet tähän asti. 

Ja olen nyt äiti kaksin verroin.

Kun minulta viedään kaikki, autan kantamaan

Jos listaisin asioita (ja minähän listaan asioita niin kauan kuin henki pihisee), joita haluaisin tehdä tällä hetkellä, noin 80% on koronan vuoksi suljettujen, kiellettyjen ja ei suositeltavien asioiden listalla.

Museoissa luuhaaminen ja taiteen hengittäminen, kirjojen hypistely kirjastossa ja luettavan valitseminen juuri siten miten ei pitäisi eli kannen perusteella. Budjettireissut ja tarjousristeilyt lähimaiden kohteisiin kuten Ruotsiin ja Viroon, uimahallissa ei-ruuhkaiseen päiväaikaan lilluminen tai vauvauinti. Kaveriporukalla sushibuffan tai kimppaskumpan tyhjentäminen. Ylipäätään kaikki porukat: höntsäpelaaminen, tissuttelujuhlat,  perhekahvilat. Peruttu, peruttu, peruttu.

En jaksa kirjoittaa tähän mitään diclaimereita siitä, miten globaali pandemia ja vastuullisuus ja terveys on tärkeintä ja käyttäkää maskia ja kuolkaa kotiinne tylsyyteen, ahdistukseen ja masennukseen. Kyllä, käytän maskia, harkitsen sosiaalisten kontaktien tarpeellisuuden tarkkaan ja yritän muutenkin jaksaa tätä farssia. Mutta kun en oikein millään enää jaksaisi.

Kylmää ja märkää kategorisesti vihaavana henkilönä odotan kesää, odotan niin että niveliin särkee ja leuka kaipaa kohta purentakiskoa. Jos en minnekään muualle pääse, haluan meren rannalle, heräämään aikaisin lintujen kirkunaan vauvan kirkunan sijaan, tekemään nuotioruokaa, imemään ihoni läpi auringonvaloa. Makuupussin tuoksuun, kevyen kesäsateen ropinaan telttakankaalla, harmaanvaaleansiniseen hetkeen, tuulen huminaan puiden lehvistössä.

Voi kesä, olisitpa täällä. Tie auki, kesärenkaat alla ja ainakin lähialueiden kaikki telttapaikat, niemennotkelmat, merenrantapoukamat ja kalliot odottamassa kulkijaa. Sillä hei maailma, tahdon ulos.