44/52 QUEEN OF MONSTERS

Mitä yhteistä on riemuvillillä tuulella olevalla myöhäistaaperolla tai varhais-leikki-ikäisellä, haamukissan kysymysmerkkihännällä, lepattelevilla puisilla ja silikonisilla pöllöillä sekä Godzillalla? Viikon 44 yhteiskuvat tietenkin!

Pohjalla on taas pari sellaista koulupäivää ja -yötä että oksat pois. Mutta ajatus noin kuukauden mittaisesta joululomasta, eli mahdollisuudesta pistää taas unisaldot, syömiset, viikottaiset liikuntamäärät ja lapsen kanssa tankattavat laatuajat kuntoon, auttaa kummasti jaksamaan. Tummia silmänalusia ja neljän tunnin yöhommissa otettuja torkkuja se ei kuitenkaan poista ennakoivasti, joten tämä norppaemo upottaa ihan kohta pinkin kuontalonsa tyynyyn.

(Voit kurkata aikaisemmat 52-viikkoa projektin kuvat tämän linkin takaa. Tosin osa odottaa vielä siirtoa.)

P.S. Puolen vuoden koodien Netflix-arvontaan voi osallistua blogin Facebook-sivulla. 

 

Ooh, nämähän on kivoja!

H&M:n All for Children-mallisto, jonka tuotosta 25% menee Unicefin toiminnan hyväksi, on tänä vuonna aika ihana!

Tuo lohikäärmesadetakki tekisi mieli hankkia varastoon, sillä nykyinen tähtisadetakki käy Kuutille pieneksi ennemmin tai myöhemmin. Myös nuo nahkaiset metallinhohtokengät himottaisivat, mutta katsotaan nyt…

Osa tuotteista on aikaisempien mallistojen tapauksessa myyty tosi nopeasti loppuun verkkokaupasta – jonain vuonna jouduin metsästämään suosikkini myymälästä. Katsotaan miten käy tällä kerralla!

Mitäs tykkäätte?

P.S. Syksyn ja talven pitkiin iltoihin voi nyt voittaa kaveriksi 6kk Netflixiä. (klik)
 

ÄMPÄRIKAUPALLA HAAVEITA


1) Tahdon käydä jossain, missä on kunnollisia vuoria. Minulla ei ole mitään tarvetta kiivetä vuorille – pelkillä tuntureillakin meinaa näes iskeä korkeanpaikankammo, mutta haluaisin vierailla hotellissa tai muussa majoituspaikassa, josta näkyisi sumuhuippuisten vuorten rivistö. Vuorissa on jotain majesteettista, pysäyttävää ja voimaannuttavaa. Katselen usein vuorikuvia eikä olohuoneessamme ollut ihan suotta vuoripainatuksella varustettua verhoa.

2) Jos en ehdi nähdä ainuttakaan saimaannorppaa niiden luonnollisessa elinympäristössä kertaakaan ennen kuin heitän kakkulusikkani nurkkaan, tulen kummittelemaan tuttujen nurkissa kauhistuttavilla tavoilla. Suosittelenkin puolitoissani läheisiäni keräämään minulle kimpassa kolehdin Norppamatkalle osallistumista varten, ainakin jos suunnitelmissa on hankkiutua allekirjoittaneesta eroon ennenaikaisesti. Muutoin toteutan haaveen joskus kun rahatilanne sen sallii.

3) Aion ottaa lisää tatuointeja. 

4) Olisi hienoa oppia ratsastamaan. Siis ihan oikeasti osata eikä vain hytkyä hurjan näköisesti amatööriratsastajan selkäänsä saaneen islanninhevosparan kyydissä. Kun tyhjän pesän syndrooma ja täydemmän lompakon aika iskevät, suuntaan nokkani kohti talleja.

5) Uskon, että tulen joskus asumaan unelmieni puutalossa, vanhassa tai uusvanhassa. Toisaalta myös modernimmat lasi-betoni-kuutiot ovat alkaneet kiehtoa viime aikoina. Romanttinen tai moderni, tärkeintä talossa olisi se, että koti olisi oma ja sellainen, että sieltä löytyisi tilaa kirppislöydöille, harrastuksille sekä yhdessäololle. Joulun viettäminen omassa kodissamme niin, että perheenjäsenet, vaikka molempien puolelta, mahtuisivat ruokapöydän ääreen ja istumaan iltaa, on ollut haaveissani jo pitkään. Kuten myös kunnon illalliskutsut ystäville1

6) Haluaisin matkustaa Kööpenhaminaan vähintään pitkäksi viikonlopuksi. Yöpyä jossain designhotellissa, ajella pyörällä pitkin kaupunkia, istuskella kahviloissa, mutustaa voileipiä, kierrellä sisustusliikkeissä, ostaa leikkokukkia hotellihuoneeseen ja pulahtaa päivän päätteeksi kylpyammeeseen.

7) Toivon Malibu Beachin pintaremontin sujuvan sutjakasti ja Kummitäti H:n kanssa viime kesänä vireille pistämiemme rantamajajuhlien suunnitelmien toteutuvan, kunhan maalitelat on pesty ja nurkat puunattu.

8) Olen lapsesta asti tahtonut vierailla, yöpyä tai asua majakassa. 

9) Haaveilen voivani joskus yhdistää mielekkään ja antoisan osapäivätyön blogin pitämiseen tai muuhun luovaan tekemiseen sekä väljempään arkeen, jossa on tavallista kahdeksasta neljään arkea enemmän aikaa perheen kanssa vietettävälle ajalle, harrastuksille ja yhdessä koetuille hetkille. 

10) Johonkin Etelä-Eurooppalaiseen, sympaattiseen pikkukylään matkustaminen ja totaaliseen rantalomamoodiin heittäytyminen, joko pikkuperheemme tai isomman porukan kesken siintää myös haaveissani. Ehkä voisimme suunnata jollekin viehättävälle saarelle, jota ympäröisi turkoosi meri?

Mistä te haaveilette? Jos olette kirjoittaneet omia ”ämpärilistojanne”, linkatkaa ne ihmeessä kommenttiboksiin – niitä on kiva lukea!

 

Mistä tunnistaa ammattilaisen?

No tietenkin siitä, että kaksivuotiaskin tietää ammattilaisen osaavan hommansa. Hiuskriisi kuin hiuskriisi, taitava kampaaja tietää, mitä tehdä. Vaikka kyse olisi ponien harjoista, Kinna pelastaa tilanteen. (Kukapa luottokampaajan hännän nostaisi ellei tyytyväinen, maksava asiakas?)

Pitäisiköhän tämän arkistojen videoaarteen mukanaan tuoman viisauden siivittämänä alkaa suunnitella omalle kuontalolle pikkuhiljaa jotain värjäysoperaatiota? Ehdottakaa jotain väri-ideoita!

P.S. Olettehan jo osallistuneet Netflix-arvontaan?

 

Tästä elämästä – sinulle, minulle ja Lilylle?

 

Kun lapsi heräili pahimpina öinä puolen tunnin välein ja aivotyötä tekevä mies nukkui tulpat korvissa saadakseen töissä aikaan enemmän tulosta kuin tuhoa, istuin toisinaan lattialla selkä eteisen kaappia vasten ja tihrustin itkua. Olin oikeastaan aloittanut itkemisen jo kaikkien suunnitelmien vastaisen raskauden aikana, niinä kuukausina, kun kotona vallitsi joko järkyttynyt hiljaisuus tai kireän tiuskimisen ilmapiiri, kummankin pohtiessa, miten asiaan pitäisi reagoida. Silloin kirjoitin tunteitani ylös paperille, muistaakseni miltä raskausaika ja läheisten suhtautuminen asiaan tuntuivat. Voidakseni purkaa asiaa jonnekin siinäkin vaiheessa, kun hyvin harva vielä tiesi.

Jossain vaiheessa, lapsen synnyttyä, aloin kaipaamaan vertaisverkostoa. Roikuin loppumattomilta tuntuvien imetyspätkien aikana netissä, lukien tutuksi muodostuneita perheblogeja, aiemmin lukemieni sisustus- ja lifestyle-blogien rinnalla ja osittain etsien uusia perheblogituttavuuksia. Jossain vaiheessa tajusin verkon kautta löytyvän samanhenkisiä tyyppejä jopa helpommin kuin perhekerhoista, vaikka niihinkin liukastelin Sorelit jalassa ja lapsi neliöliinassa tuhisten.

Ihan ensimmäisten blogipostausteni jälkeen siirryin nopeasti Lilyyn, keskustelevan kulttuurin, helpon alustan ja selkeän, visuaalisesti miellyttävän pohjan houkuttelemana. Ja sillä tiellä olen edelleen. Vaikka välillä joku kivahtaakin kommenteissa, että nämä mammablogit voisivat mennä jonnekin muualle. Oikeastaan lapsiperheet voitaisiin kieltää myös ravintoloista, taloyhtiöistä ja julkisilta paikoilta. Koska me emme mahdu samaan blogiyhteisöön heidän kanssaan. Nuo kommentit herättävät allekirjoittaneessa ihmetystä, sillä minusta Lilyn vahvuus on juuri avoimuudessa ja monipuolisuudessa: sisustus-, muoti-, käsityö, ruoka-, ihmissuhde-, perhe-, hupi-, kulttuuri-, urheilu- ja sillisalaattiblogien valtavassa kirjossa, josta kukin voi löytää mieleisensä.

Perheblogien jutut odotusajasta, vauva-arjesta, uniongelmista, väsymyksestä, oman vanhemmuuden kanssa kriiseilystä, parisuhteen kestämisestä pikkulapsivuosina, kehon muutoksista, mielen hauraudesta… Ja toisaalta lasten kehityksestä, omien lasten tuomasta valtavasta onnesta ja vanhemmuuteen kasvamisesta ovat olleet korvaamattomia väläyksiä, kosketuksia toisten arkeen, ajatuksiin ja johonkin suurempaan, osittain yksityiseen ja osittain jaettuun ilmiöön, jota vanhemmuudeksi kutsutaan. Toivon voineeni, omia ajatuksia purkaessani ja keskusteluihin osallistuessani, tukea myös muita muuttuvan elämäntilanteen keskellä ja antaneeni rohkaisua hetkiin, jota voi leimata näköalattomuus, jopa toivottomuus.

Äitiys- ja perheblogeissa on tuotu esille myös monia yhteiskunnallisia kysymyksiä, liittyen niin perheiden tulonjakoon, vanhempainvapaiden jakautumiseen, julkisten palveluiden vahvuuksiin ja heikkouksiin kuin yhteiskunnallisiin asenteisiin, jotka liittyvät lapsuuteen ja vanhemmuuteen sekä äitiyteen liittyviin valintoihin. Itseeni vetoaakin keskustelun herättäminen hyvin rakennetuilla argumenteilla, laajoilla asiajutuilla ja yhteiskunnallisten kummallisuuksien sorkkimisella, vaikka tiedän monen kaipaavan ajoittain raskaalta tuntuvan arjen tai työelämän vastapainoksi blogien lukemiselta ja sellaisen pitämiseltä yksinomaan kevyttä viihdettä, kissavideoita, kauniita kahvikuppikuvia ja harmoniaa.

Koska olen paatunut esteetikko ja kauneuden tavoittelija ties kuinka monennessa polvessa, haluan tuoda blogiini myös kertomuksia taide-elämyksistä, luonnon kauneudesta, sisustuksesta, juhlavalmisteluista, asuista, muodista, lastenvaatteista – ihan mistä vain kauniina pitämästäni. Tai ehkä vuoden parhaat miesten pyllyt-kollaasi jää kuitenkin näkemättä tällä tontilla. Pahoitteluni jo etukäteen. En koekaan blogiani yksinomaan tai edes leimallisesti äitiys- tai perheblogiksi vaan blogiksi, jossa lapsi on osa arkea, johon kuuluvat myös harrastukset, lemmikkieläimet, parisuhde, ystävät, matkat, pukeutuminen ja kaikenlainen luova puuhastelu.

En tiedä, tuleeko blogistani koskaan yksinomaan kevyttä hömppää tai skandaalihakuista sosiaalipornoa, jota myisin keksimällä itselleni jonkin näennäiskiinnostavan tittelin kuten vasentissi-imettäjän, vahinkoäidin, kurvibloggaajan tai sektioaktivistin. Minusta laaja ja ennen kaikkea aktiivisesti keskusteleva lukijakunta olisi ja on, tietenkin hieno asia, mutta en usko, että blogin kommenttiosion muuttuminen verkon siivottomimpien keskustelupalstojen kaltaiseksi aivopierujen lietesäiliöksi palvelisi itseäni tai ketään lukijoista.

Lilyn perhebloggaajistakin osa on kokenut väsymystä ja bloggaamisen ilon hiipumista tuulimyllyjä vastaan kommenttisodassa taistellessaan. Joitain kommenttiketjuja lukiessani vatsassa muljahtaa pelko. Mitä jos tuon raivoavan anonyymilohikäärmeen katse osuu minuun, pylvään takana piileskelevään pyylevään nörttihobittimiehen vaimoon? Kestänkö elämäni ja valintojeni dissektoimisen pala palalta? Se jää nähtäväksi, mutta tällä hetkellä voin seisoa kaiken kirjoittamani, kertomani, näyttämäni ja kuvaamani takana, iloiten kaikista ihmissuhteista ja elämyksistä, joita blogin pitäminen on minulle antanut.

Olenkin saanut aina todella rakentavaa kommentointia, muutamaa kummallisuutta lukuunottamatta ja lisäksi aivan ihania yhteydenottoja muun muassa blogin Facebookin kautta sekä sähköpostitse. On ollut hienoa saada kurkistaa myös joidenkin lukijoiden elämään, sellaistenkin, joita en tunne blogin ulkopuolella ja kuulla useampaan otteeseen, mitä heille kuuluu. Ne yhteydenotot ja palaute blogin merkityksestä ovat merkinneet minulle todella paljon. Puhumattakaan kaikista huipputyypeistä, joiden kanssa olen istunut terassilla, reissannut ulkomaille, selittänyt suu vaahdossa lukuisia kertoja kahvikupin ääressä ja viestitellyt verkossa lapsen uhmaraivareista tai hankalista tuttavista.

Toivottavasti pysytte jatkossakin menossa mukana, te kaikki ihanat. Sillä en pidä blogia vain minulle, pidän sitä myös sinulle ja koko Lilyn porukalle. Koetan kertoa tästä elämästä, suruineen, iloineen, pysähtymisineen ja kiihdytysajoineen. Näyttääkseni ehkä omalta osaltani että vanhemmuus on vain pala elämää, joka vaikuttaa ihan kaikkeen, muttei kuitenkaan kaikkeen. Arjen kauneudesta tinkimättä, ei-fitnesskroppaa häpeilemättä ja sekoiluja säästämättä.

Pusuin
Norppaemo

P.S. Blogin Facebook-sivulla on käynnissä arvonta, jossa voi voittaa 6kk käyttöaikaa Netflixiin.

Yllättävät muistot, järjettömät pihistelykohteet ja tontun kirjeet

Muistatteko kun kirjoitin tontuista? Sen lisäksi, että tontturaukat joutuvat toimimaan uhmaikäisen kanssa neuvottelemisen valtteina, ne liittyvät pitkän ja hitaan kaavan joulun odotukseen, mikä tekee niistä samanaikaisesti mukavia heppuja.

Olemme leiponeet lapsen kanssa pipareita, jutelleet siitä, missä tahdissa kodin valmistelu talvikuntoon suoritetaan, polttaneet kynttilöitä ja lueskelleet jouluaiheisia kirjoja. Varsinkin Mauri Kunnaksen Joulupukin kylään sijoittuvat kirjat ovat olleet ahkerassa luennassa ja lapsi kyselee, milloin joulukuusi jälleen pystytetään.

Minua on yllättänyt useaan otteeseen se, kuinka paljon lapsi muistaa viime joulusta sellaisia asioita, joita emme ole sittemmin hänen kanssaan kerranneet. Lahjaksi saatuja asioita, koristeiden paikkoja, jouluruokia ja -tapoja. Vaikka aikuisena ei enää pystyisikään palauttamaan mieleensä puolitoistavuotiaana kokemiaan asioita, 2,5-vuotias kykenee selvästi muistamaan niitä.

Koska lunta, pulkkamäkeä, joulukalenterin ensimmäisen luukun avaamista, koristeluja ja leipomisia – keskitalven juhlakautta kokonaisuudessaan on hypetetty ja odotettu ainakin kahden perheenjäsenemme voimin ahkerasti viime viikkoina, päädyimme lapsen kanssa kirjoittamaan kirjeen tai oikeammin muistilistan tontuille. Istuimme lastenhuoneen sängylle ideoimaan ja pohdimme yhdessä, mitä joulupukin paketeista voisi paljastua, jos lapsi saisi itse toivoa. Keskustelimme siitä, etteivät kaikki toiveet välttämättä toteudu, mutta tonttu voi viedä viestin eteenpäin lahjoja hankkiville. 

Tiedättekö kun tavataan sanoa että lapsien mielestä pehmeät paketit ovat vähiten innostavia; Olinkin huvittunut, kun lapseni toivoi ensitöikseen kivoja sukkia. Selailimme parin verkkokaupan sukkavalikoimaa ja lapsi poimi kollaasiin auto-, lintu– ja kompassisukat. Vaatepuolelta esittelin muutaman kaupan tuotteita ja niistä lapsi iski silmänsä hapsupöksyihin. Allekirjoittanutta ei hirvittänyt, joten ne pääsivät listalle.

Kuutti toivoi myös puuttuvia muumihahmoja kuten Mörköä, Tuutikkia, Noitaa ja Haisulia muumileikkeihinsä. Paloauto päätyi myös toivelistalle, joko Duploleikkien kanssa yhteensopivana versiona tai tavallisena autoleluna. Mitä kirjoihin tulee, silläkin saralla muumit ovat kovassa huudossa ja siksi lapsi onkin ihastellut pariinkin otteeseen kaupassa Muumitalo-leikkikirjaa ja aktiiviseen ja otolliseen sanavaraston kartuttamisen ikään sopisi varmasti Muumilaakson kuvasanakirjan selaileminen. 

Pilkkopimeässä huoneessa nukkumista toisinaan karsastava lapsemme toivoi uutta yövaloa viime joulun alla eurolla heräteostamani, psykedeelisen ja akuuteista kosketushäiriöistä kärsivän sienivalon tilalle. Eikä ihme, sillä sieni toimii vain väkivaltaisen mäiskimisen jälkeen ja muutaman minuutin pätkissä; Ei varmastikaan kovin rauhoittava ja rentouttava näky. Näytin lapselle kuvan pupulampusta, johon olin tykästynyt jo ennen kuin omasta lapsesta oli tietoakaan ja sellainen kuulemma kelpaisi. 

Jatkoimme listan tekoa ja Kuutti totesi aurinkolasiensa olevan pian liian pienet. Jostain syystä tämä haluaisi pitää aurinkolaseja välillä ihan huvin vuoksi, vaikka olisikin pilvinen tihkusadepäivä. Ennen puolivuotispäivää hankitut aurinkolasit ovat palvelleet kunnialla, mutta viimeistään ensi kesäksi tarvittaisiin isommat, ehkäpä jo kevättalven kirkkaille hankikeleille. Jotta aurinkolaseja tulisi pidettyä, lisäsin äidin sivuhuomautuksena toiveen Babiatorseista, sekä ulkonäön että kestävyyden vuoksi.

Aika järkevät toiveet loppupeleissä, ei mitään massiivista ja hyvin linjassa lapsen kiinnostuksenkohteiden kanssa. Kenties tästä yllättävän onnistuneesta kyselykierroksesta on kiittäminen sitä, ettei meiltä löydy lelukuvastoja ja ei mainoksia-kyltti ovessa pitänee ne ehkä loitolla jatkossakin. Pisteet Kuutille! Isomman lapsen mielipuolisen pitkiä ja irrationaalisia listoja kauhulla odottaen…

Mietin tuossa eilen lapsen toivekollaasia tehdessäni, että mitä itse toivoisin. Ajattelin jatkaa viimejouluisen toivomuslistan linjaa ja toivoa retkeilyvarusteita, joista sain edellisvuonna retkikirveen. Sekä urheiluvarusteet että partiohommissa tarvittavat tavarat ovat sellaisia, joita kyllä käyttäisin, mutta syystä tai toisesta en vain saa hankittua niitä.

On paljon helpompaa pistää rahansa lapsen toppavaatteisiin tai astiasarjan kartuttamiseen kuin ostaa itselleen jumppamatto, 6-7 kilon käsipainot, kunnolliset lämpimät talvikumisaappaat tai retkiruokailusetti. Miettikää että olen oikeasti rampannut partiohommissa lähemmäksi kymmenen vuotta pakasterasiavirityksien kanssa enkä edelleenkään ole saanut ostettua riittävällä väännöllä varustettua tehosekotinta, vaikka olen haaveillut kotismoothiehommista jo viitisen vuotta.

En oikeasti ymmärrä, miksi järkeviin hankintoihin rahan laittaminen tuntuu vaikealta, kun vaihtoehtona olisi jonkin kivan hankkiminen. Mutta olen aina erityisen hyvilläni niin sanotuista järkilahjoista, joita käytän usein ja ilolla, muistaen että joku muu on mahdollistanut kuivat jalat tai pitävämmän kotijumppausalustan. Ilahdun myös joka kerta palvelulahjoista sekä eettisistä lahjoista. Vähemmän tavaraa, mutta paljon hyvää mieltä. 

 

Mitä toivoisitte joululahjaksi ja onko teillä aloitettu jo talvikauden touhut?
 

P.S. Blogin Facebook-sivulla on käynnissä arvonta, jossa voi voittaa 6kk käyttöaikaa Netflixiin.
 

Hän on camotakkinen poika!

Winter is coming. 
Noin, nyt kun se on sanottu, voin todeta että ainakin yksi perheemme jäsen taapertaa läpi tuulen, tuiskun ja pimeyden ihan törkeän hienossa talvitakissa. Vähästä se ilo on välillä revittävä, kuten vaikka esimerkiksi pahuksen hyvällä alennusprosentilla löydetyistä lastenvaatteista. Mutta on se vaan niin hieno, että yksi jumitusmaanantai pelastuu!

 

Heijastinliiviotusten hypnoottinen reivimeininki

Keravan keskustan keskiössä kohoavalle Aurinkomäelle, pienen virkistysmetsikön siimekseen, kaupungin yläpuolelle, oli pystytetty Flowers of Life-taidelavastusryhmän teoksia. Ryhmä on luonut pimeässä hohtavaa, holografisia kuvioita sisältävää taidetta vuodesta 2002 ja teoksia on ollut esillä ympäri maailmaa. Keravalle pystytetyn teosryhmän taustalla soi Dominik Schliengerin musiikki.

Kun teokset nyt kerran olivat keskustassa, muutaman minuutin pyöräilymatkan päässä, olisi ne ollut sääli jättää kokematta. Nappasin siis lapsen tarakalle istuimeensa ja hurautin ihmettelemään sekä teoksia että paikalle ilmaantuneita kaupunkilaisia. Kuutti oli tosin ottanut varaslähdön ja käynyt tiirailemassa pimeyden ja valojen vuorottelua jo aiemmin. Ihan innoissaan tämä silti lähti uusintakierrokselle.

Teoksien lisäksi tunnelmasta teki jotenkin erityisen juurikin ilmassa leijailevien kukkien, helmikuvioiden ja symboleiden alle kokoontunut väkijoukko, joka koostui nuoremmista ja vanhemmista aikuisista sekä yllättävän suuresta lapsijoukosta. Kirkkaisiin ulkovaatteisiin, neonkeltaisiin liiveihin ja vilkkuvaloilla varustettuihin lenkkareihin sonnustautuneet alamittaiset hehkutikkuineen ja pienine taskulamppuineen olivat varsin hauskan näköisiä tiiraillessaan ihmeissään yläilmoihin.

Heijastinliivikansan spontaanit omat reivit, joissa puolet porukasta oli alle kouluikäisiä. Kun pakettiin lisäsi kasan pikkukoiria omine liiveineen ja hymyileviä, hetkeen heittäytyneitä aikuisia, sain ohimeneviä kylmiä väreitä tajutessani, että juuri tätä taiteen ja kaupunkikulttuurin pitäisi parhaimmillaan olla: elämyksiä, iloa, oivalluksia ja suopeaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Tiede vastaan tunne eli päiväkodin aamiaispöydässä kuultua

Olimme keskustelleet lapsemme kanssa useampaan otteeseen valoisan ja pimeän ajan vaihtelusta, auringonnousuista ja iltaruskoista. Siitä, miten aurinko hujahtaa maapallon pyöriessä sen toiselle puolelle ja siellä on valoisaa silloin kun meillä on pimeää.

Asia oli ilmeisesti niin ihmeellinen ja innostava, että siitä oli saatu jutunjuurta päiväkodin aamiaispöytäkeskusteluunkin. Kuutti oli kertoillut vieruskaverilleen:

Maapallo pyörii. Kun aurinko menee maapallon toiselle puolelle, tulee pimeä.

Vieruskaveri oli tuijottanut tätä hetken ja antanut sitten oman panoksensa keskusteluun:

Maapallo on pelottava.

Ah, lapset, nuo pienet luonnontieteilijät, filosofit ja tunteella asioihin suhtautuvat tuulellakävijät; Koskaan ei tiedä, millaiseen lausuntoon, älynväläykseen tai kummalliseen juonenkäänteeseen keskustelu päättyykään.

 

Runoutta ghetosta

Lyriikka elää ghettolapsissa?

Isyyspakkauksessa kerrottiin lapsen hapuilevista runoilun ensiaskeleista. Oman lapsemme laulelut ovat ehkä jo hieman jäsentyneempiä, mutta koostuvat usein tutuista lastenlauluista, joita tuotetaan potpurimenetelmällä, pienissä pätkissä ja peräkanaa:

”Laiva keinu-uu, minne se laiva menee, muille, maille, omenoita ostamaan, leipuri hiiiva, hän asuu kumputiellä, hän pullat kakut leipoo siellä, vik vik vik lalla lalla lalla lalla lal lal laa, uunin piipusta näin savu kohoaa.”

Omalta osaltani tunnistan hieman mitenkuten lauletut lastenlaulut muutamasta säkeestä. Mies taas saattaa olla ihan pihalla, vaikka koettaisin laulaa kyseisen ikivihreän oikeilla sanoilla ja sävelenkin sinne päin. Puolisoni hämmennyksestä lienee syyttäminen sekä laajasti tunnettua laulutaidottomuuttani että tämän sangen puutteellista lastenlaulujen tuntemusta. Kaipa nekin unohtuvat, jos niitä ei ole työkseen laulellut vuosien varrella. (Tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta lapsilta, jotka olen altistanut tuottamalleni melusaasteelle.)

Koska lapsemme ei ole vielä täysinoppinut lyyrikko, hajottavimpia väärin kuultuja ovat toistaiseksi kahden pikkuveljeni aikoinaan tuottamat taideteokset:

”Joka niemen notkohon, saarelmaan
kodin tahtoisin ostattaa.”

Ei tullut kiinteistönvälittäjää veljestä siltikään.

”Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen
On puhdas niin kuin vanki helmikuisten haamujen.”

Onko se sitten puhdas vai tosi puhdas?

”Albarotsi joka lepäämättä liitää,
se sinun nielusi on juuri kukaties…”

Jep, miettikää miltä albarotsi näyttäisi. Olisiko se siis rotsin mallinen albakankaasta ommeltu vaatekappale vai perinteisestä rotsimateriaalista tehty alba? Enkä tahdo tietää, miten nielu liittyy asiaan. Ei kuulosta enää edes vähän kirkkoon sopivalta meiningiltä.

Löytyykö teidän, sisarustenne tai jälkikasvunne tuotoksista uusia tulkintoja vanhoista sanoituksista tai muita lyyrisiä helmiä?