Hei lukija, kuka sinä olet?

A. Sinivaara teki omalla tontillaan sen minkä olin aikonut tehdä jo tovin ja minkä moni muu bloggaaja on tehnyt aiemmin. Hänen innoittamanaan sain viimein kirjoiteltua postauksen julkaisuvalmiuteen. Luonnoskansiossani oli nimittäin nököttänyt jo pitkään postaus työotsikolla ”Lukijat saavat kertoa itsestään”.

Ja se olisikin tämän postauksen idea. Bloggaaminen ei olisi ollenkaan niin mukavaa ilman (vaki)lukijoita ja siksi haluaisin tietää jotain henkilöistä nimimerkkien takana. Olisinkin iloinen, jos jaksaisitte jättää kommentin ja kertoa vaikka muutamalla sanalla tai pidemmällä tarinalla, keitä olette.

Saatte kertoa juuri sen verran kuin haluatte ja niitä asioita, joita haluatte kommentissa paljastaa. Jos teillä on oma blogi, linkittäkää se ihmeessä kommentin mukaan niin että muutkin kommentoijat voivat halutessaan käydä kurkistamassa, millaista blogia pidätte!

Sen lisäksi että minä opin tuntemaan teistä osaa hiukan ja toisia enemmän kuin aiemmin, on minusta hauskaa lueskella myös seuraamieni blogien vastaavista postauksista, millaisia muut (vaki)kommentoijat ovat. Toivottavasti teistäkin.

Minua kiinnostaisi myös kuulla, miten olette löytäneet blogiin ja millaisia juttuja tykkäätte lukea. Risuja ja ruusuja tänne päin vaan, kiitos.

Sanat ovat vapaat ja toivottavasti niitä riittää!

P.S. Muistakaa osallistua arvontaan!

VOIT SEURATA BLOGIANI BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Sambakarnevaaleja, ensiapua ja mangolassia Porvoossa

Syntymäpäiväjuhlien jälkeisen sunnuntain vietimme saattajina partiotaitokisoissa Porvoossa. Mies kiersi kisat isompien poikien mukana ja minä saatoin ryhmäni pienimpiä omana porukkanaan.

Kisoihin piti lähteä heti aikaisin aamulla, haimme vain pojan yökylästä kyytiin ja ajelimme reilun tunnin matkan Porvooseen. Jaoimme tavarat ja kiersimme muutaman kilometrin kisalenkin lasten kanssa. Itse reitti ei siis ollut pitkä, mutta kahdeksan rastitehtävää rasteille jonotuksineen pidensivät kisaan kulunutta aikaa.

Tehtävissä nikkaroitiin puusta ja nahasta kisapassi, tunnistettiin partiolaisia ja juhlakulttuureita eri puolilta maailmaa, testattiin ensiapu- ja kierrätystaitoja, tehtiin alkeellinen vedenpuhdistusjärjestelmä ja valmistettiin mangolassia.

Muitakin tehtäviä löytyi ja oma osansa oli toki myös kisakäytänteiden ja termien opettelussa. Oman ja ryhmän toiminnanohjauksen sekä yhteistyön harjoittelemisella oli myös tärkeä rooli.

Kuutti keikkui mukanani Tulassa ja sai syödä, juoda ja jaloitella useimmilla rastipaikoilla. Repussa otettiin kahdet pienet torkut ja kurkisteltiin kiinnostuneena muita kisoissa liikkuvia ihmisiä sekä kisareitin varrella näkyviä pieniä eläimiä.

Kisaaminen oli mukavaa, mutta palattuani kotiin oli sellainen olo, ettei kulunut viikonloppu ollut tarjonnut paljoakaan lepoa. Kokemuksia, hauskoja hetkiä ja yhteistä aikaa ystävien kanssa kylläkin: Perjantai-iltapäivänä aloitetut ja kahteen yöllä kestäneet tarjoilujen valmistussessiot sekä sunnuntaina pikkutunneilla, syntympäiväjuhlien jälkeen, kasatut kisavarusteet kerryttivät komeasti univelkapottia.

Kivaa oli, mutta hinta oli kova.

Alkuviikon polttopisteessä onkin liikuntarytmin palauttelu normaaliin tahtiinsa ja runsaamman unen sekä järkevämmän ravinnon saamiseen keskittyminen.

Muistakaa osallistua arvontaan!

VOIT SEURATA BLOGIANI BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Mammabloggaajastatus pöntöstä alas

Eli kuinka saada lapsen välikausivaatteita käsittelevä postaus aikaiseksi nippa nappa ennen lokakuuta. Ei hyvä. Suomen oloissa kun vaatteet saa vaihtaa (eteläisimpiä kolkkia lukuun ottamatta) jonkin ajan päästä talvivaatteisiin.

Tämän välikauden osalta voin olla iloinen välikausivaatteiden edullisuuden lisäksi myös niiden kierrätysasteesta. Parhaat löydöt piileskelevät itse asiassa kuvissa näkyvän päällimmäisen kerroksen alla.

Ruskovillan pitkät villahousut löysin muutamalla eurolla kirpputorilta ja elleivät ne ole käytössä villapaidan kaverina, lämpökerroksena toimii neuvolan kierrätyspöydältä mukaan napattu villahaalari. Siis ei halpa villahaalari vaan ilmainen. Olin muuten onnellinen nainen muutaman päivän sen neuvolavisiitin jälkeen!

Kesällä käytössä olleita tennistossuja korkeavartisemmat ja paksummat syksykengät hankin Huuto.netistä osana isoa kenkäpakettia, joka sisälsi useampia koon 23-25 kenkiä.

Ticketin Amino haalarin ostin niin ikään käytettynä muutamalla kympillä. Toisen lahkeen alareunan kuminauha on lerpahtanut lyhyeltä matkalta, mutta muuten haalari on kuin uusi.

Ohuita sormikkaita ja tumppuja olen hankkinut Lindexiltä. Pipon löysin muutama vuosi sitten H&M:n alennuskorista. Kaulan lämmittäjän virkaa toimittaa useimmiten lohdutustuomisina saatu Reiman kauluri.

Lapsi maastoutui aika hienosti Partiopoukaman maastoon. Hieman turhankin hyvin, sillä eräs ohikulkija törmäsi käpyä maasta hamuavaan lapseen ja totesi, ettei ollut huomannut tätä ollenkaan.

Minulla oli aikaa kuvailla sekä tämän postauksen vaatekuvia että maisemia odotellessani että partiolapseni suoriutuisivat rastitehtävistään. Jossain kohtaa kuvattavana oleminen alkoi tosin selvästi kyllästyttää kuvauskohdettani…

Muistakaa osallistua arvontaan!

VOIT SEURATA BLOGIANI BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Mistä tunnistaa hyvän emännän?

Ensinnäkin todettakoon, että jokaisen menestyvän emännän takana on isäntä, joka leipoo ja tekee tarjottavat syntymäpäiväjuhliin. Kun tämä asia on tuotu esille, päästään käsiksi emännän määrittelyyn.

Hyvän emännänhän tunnistaa siitä, että tämä ei istahda keittiön pöydän ääreen lusikka ojossa, vaikka kohtaisi keittiöön tullessaan pöydällä tällaisen näyn…

…Vaan tarttuu syntymäpäiväjuhlien vaatimiin siivouspuuhiin. Raskaasti huokaisten tosin.

Tänään koko päivä meneekin joko juhlavalmisteluissa tai ystävien kanssa aikaa viettäen. Kuvia ja tunnelmia on luvassa toivottavasti jo huomenna. Nauttikaa viikonlopusta ja muistakaa osallistua arvontaan!

VOIT SEURATA BLOGIANI BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

Joka sään mahtiarvonta

Arvonta on päättynyt!

Elämme hämmennystä herättävien sääilmiöiden aikaa. Viime päivinä on satanut vettä, rakeita ja räntää, tuullut hurjasti sekä paistanut kirkkaasti. Lämpötilakin on sahannut kymmenen asteen haarukassa edes takaisin.

Sään silminnähtävien vaihteluiden ja synttärikuukauden kunniaksi ajattelin polkaista käyntiin arvonnan, jossa palkintona on Marimekon Sääpäiväkirja-kokonaisuuden vati, jolle keksin pienellä pähkäilyllä aina vain uusia käyttötarkoituksia.

Kuvasin vatia vain koriste- ja hedelmäkäytössä pitääkseni sen mahdollisimman puhtaana, mutta näkisin vadin kattauksen keskipisteenä myös laakeampana salaatin tarjoiluastiana. Sopivan kevyellä pullakuorrutteella se toimisi myös kahvipöydän koristeena.

Vadin akvarellimaalausmainen kuvio ja värit ovat mielestäni todella kauniit. Haluaisin vadin itsellenikin, mutta joudun odottamaan tovin, sillä vadilla on hintaa rapeat seitsemänkymmentä euroa. Enpä siis hanki saman tien toista.

Voit osallistua arvontaan jättämällä kommenttisi tähän postaukseen 6.10 mennessä ja tykkäämällä blogista Facebookissa (joko omalla tai mahdollisen blogisi tunnuksella). Ilmoitan arvonnan voittajan niin ikään Facebookin puolella ja otan voittajaan yhteyttä myös henkilökohtaisesti.

Onnea arvontaan ja kauniita syysilmoja!

P.S. Plagiointikohuista huolimatta täytyy sanoa, että Marimekon Sääpäiväkirja-kokonaisuuden mainosvideo on muuten hurjan tunnelmallinen. Katsoin sen pariin kertaan ihan vain katsomisen ilosta.

VOIT SEURATA BLOGIANI BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Huomisen sää, eilisen asu

Mustat katot tippuu vettä
muut menee lämpimään
vain harva huomaa että
tänään sataa vähän vähemmän
tänään sataa vähän vähemmän

Kun kukaan ei nää
mä annan kääntää tän pään
ja sä viet mut nukkumaan
kun kukaan ei nää
mä annan kääntää tän pään
aamulla piha on valkoinen
on luvattu lunta
rakennetaan linna

Ei kukaan hei nää
mä annan kääntää tän pään
ja sä viet mut nukkumaan

Sanat: Scandinavian Music Group, Huomisen sää (klik, klik)

voit seurata blogiani BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSA, instagramissa ja pinterestissä

 

Opiskelijan (alati muuttuvaa) arkea

Kello soi kymmentä yli seitsemän. Se soi ja soi ja soi. Käännän kylkeä. Taapero nukkuu vieressä sikeästi. Olen könynnyt lastenhuoneeseen torkuttamaan lasta kuuden aikoihin. Tiedän että pystyisin jatkamaan unia herätyskellon pirinästä huolimatta, mutta aikuisten sängyssä levottomasti liikehtivää miestä armahtaakseni nousen hakemaan puhelimeni.

Huvitun lapseni ja itseni unenlahjoista verrattuna miehen kevyeen uneen, jota edes korvatulpat eivät varjele. Lapsi herää lähtööni ja alkaa huutaa. Nostan hänet takaisin viereeni. Vaikkei lapsi enää nukukaan, malttaa hän torkahdella ja venytellä kainalossani puolisen tuntia.

Olin edellisenä iltana tenttiin lukiessani luvannut itselleni siirtäväni koko loppuvuoden tiedossa olevat, opiskeluun liittyvät tapahtumat iCaliin, josta näkisin ne kännykältä, iPadilta ja miltä tahansa koneelta. Ja mieskin näkisi kalenteristaan, milloin olen fyysisesti(kin) kiinni opiskeluissa. Aloin naputella tapahtumia kalenterin käyttäen apuna opintojaksojen kuvauksia, paperista muistikirjaani, kännykän muistiinpanoja ja verkko-oppimisympäristön kalenteria.

Kaksi tuntia myöhemmin istun keittiön pöydän ääressä vaatteet päällä ja aamupala puoliksi syötynä. Kirjaan viimeisen opiskeluihin liittyvän tapahtuman 19. päivälle joulukuuta ja lohdutan itseäni ajatuksella syyslomasta sekä Malagan reissusta.

Sutaisen meikit naamaan ja poljen asemalle. Aamupäivän agendallamme on kuvata haastatteluja, joita käytämme päiväkodeissa harjoittelijoiden ohjaajina toimivien henkilöiden verkostokokouksessa. Saamme kameralle talteen kolmentoista ihmisen kokemuksia.

Tosin en itse osallistu kuvaamiseen paljoakaan, sillä jaamme ryhmämme pienempiin osiin. Hurautamme ryhmätoverini kanssa pakettiauton kyydissä Keravalle, haemme kotiluokkaamme käytetyn sohvan ja raahaamme sohvan autosta oppilaitokselle, hissiin ja kotiluokkaan.

Opiskelukaveri nappaa muutaman asukuvan koulun portaikossa. On hauskaa vaihtelua saada kameran taakse joku, jolla ei ole kiire päästä eroon kamerasta ja jolla on jopa omia ideota kuvauspaikan suhteen. Saamme myös videokuvaukset pakettiin ja suuntaamme syömään. Kerrankin ruokalassa on vähän jonoa ja kasvisruokaa on saatavissa ilman jonottelua. Haukkaan ison kasan salaattia, leipää ja pinaattilettuja.

Istahdan kvantitatiivisen tutkimuksen luennolle puuduttamaan aivojani ja takalistoani. Pohdin abstrakteista käsitteistä luotuja mittareita, mittarien validiteetteja, kirjallisuuden antamaa tukea käsitteiden määrittelylle ja operationalisoinnille sekä monia muita huikeita aiheita. Kirjoitan sivussa blogipostausta.

Luikahdan kolmen jälkeen pois luennolta ja raahaan tavarani asemalle. Poljen päiväkodille, haen lapsen päiväkodista, vien päiväkotitavarat ja likaset vaipat kotiin, tarkistan että mukanani on kaikki Helsingin keikkaan tarvittavat tavarat ja pakkaan maksukorttini, jota pidän kahvilan pullantuoksuisten houkutuksien pelossa kotona koulupäivien ajan.

Käymme pojan kanssa Akela-Sampokurssin palautekeskustelussa Partioasemalla. Nappaamme matkalta kaupasta päivällisen kuittaavaa apetta. Päästyämme kotiin jäljellä on enää hetki touhuamista. Iltatoimien ja lueskelun jälkeen lapsi meneekin jo yöunilleen.

Kun lapsi nukkuu, äidin on tartuttava vielä tenttikirjaansa. Seuraavan päivän tentin kirja on luettava kahteen kertaan ja toisesta kierroksesta on vielä sata sivua jäljellä. Syksyn ensimmäisestä tentistä (ja siinä sivussa ensimmäisestä tentistä puoleentoista vuoteen) on muodostunut päässäni melkoinen mörkö.

Tästä päivästä ei taida saada hyvä vaimo-pisteitä, sillä aamulla tehtyä pikajärjestelyä ja pyörimään napsautettua vaippapyykkiä lukuunottamatta en ole pahemmin ehtinyt huushollata saati viettää aikaa miehen kanssa. Lapsen ottaminen mukaan Helsingin kokoukseen pitää sentään äitimittarin himpun verran plussan puolella. Opiskelujen aloittaneiden viikkojen perusteella voin sanoa, että välillä olotilani on kaikkea muuta kuin supermutsi tai hyperpuoliso.

Toisaalta opiskelu tuo mukanaan myös vapaapäiviä keskellä viikkoa, pidempiä vapaita, (palkattoman ja tuettoman) pitkän kesäloman, lyhyempiä päiviä ja joustavuutta. Joinain päivinä vain leikitään ja touhutaan perheen kesken ja toisinaan opiskeluun liittyvät asiat haukkaavat lähes koko päivän.

Ainakaan päivät eivät toista itseään muuttumattomina viikkoja, kuukausia tai vuosia putkeen. Jokainen päivä poikkeaa aikatauluiltaan, hankeryhmien kokoonpanoiltaan ja tehtäviltään edellisestä. Väsyttävää ja samalla avartavaa ja antoisaa.

SEURAA BLOGIANI BLOGLOVINISSABLOGILISTALLA JA FACEBOOKISSA

 

Apuja, täällä kytee hiuskriisi!

Takatukkani näyttää pinneillä toiselle sivulle käännettynäkin todella jäätävältä. Tälle lätkätukalle olisikin pakko tehdä jotain ja pian. Joko lyhentää reilusti tai löytää jokin malli, jonka kautta pidemmän tukan kasvattelu onnistuisi vähemmän karulla välivaiheen ilmeellä.

Väristäkään en ole yhtään varma. Nythän värinä on latvojen mustanruskea, joka liukuu välivaiheen vaaleamman ruskean kautta omaan harmaanruskeaani. Pitäisikö repäistä ja vaalentaa sekä värjätä shokkivärillä? Vai kenties raidoittaa osa hiuksista lähemmäksi omaa sävyä ja antaa tukalle armoa värikäsittelyjen suhteen…

Heitän pallon teille ja kysyn: Olisiko teillä heittää jotain kullanarvoisia ideoita?

Barry Melrose vieköön, haaste on heitetty

SEURAA BLOGIANI BLOGLOVINISSABLOGILISTALLA JA FACEBOOKISSA

 

Miltä tuntuu olla äiti, juuri nyt?

…Kysyi eräs ystäväni. Vastasin pikaisen tuntuman perusteella että aika mukavalta, mutta sittemmin vastaukseen mahdutettavien asioiden lista on laajentunut päässäni kuin sammutusvaahto.

Totesin juttua riittävän vaikka omaksi postauksekseen, sillä vilpittömin mielin lausuttuun kysymykseenkään tuskin kaivattiin viisisivuista vastausta. Onneksi on blogi, johon voin jakaa ja säilöä sieltä täältä pieniä palasia herkästi unohtuvista ajatuksistani ja tunteistani, vanhemmuudesta ja äitiydestä.

Lapsen ilmaisukyvyn laajenemisen vauhti on ihan hurjaa. Ja se on yksi suurimpia ilonaiheitani tällä hetkellä; Suunnatessamme eilen kotiin päiväkodilta lapsi alkoi kävellä ihan hullunkurisesti. Ajattelin ensin tämän vain pelleilevän, mutta koikkelehtimisen jatkuessa kysyin, miksi tämä käveli niin kummallisesti. Lapsi kumartui, laski likavaippaämpärinsä maahan ja alkoi tökkiä varpaidensa seutua ja sanoen: ”Kenkä”. Laskeuduin kurkistamaan tilannetta ja aivan totta, kengän läpyskä oli rullalla jalkapöydän kohdalla. Korjattuani asian, lapsi nousi ylös, nappasi ämpärin ja kirmaisi juoksuun.

Laittaessani lasta unille, tämä ei meinannut mennä sänkyynsä vaan hoki väsymyskitisevällä äänellä ”Utti, utti, utti”. Kun en tuntunut ymmärtävän, hän vaihtoi sijamuotoa ”Utin, utin”. Mies puuttui tilanteeseen ja huomautti, ettei lapsi ilmeisesti aio mennä unille ennen kuin saa tuttinsa. Totesin puoliksi miehelle ja puoliksi lapselle, että konsonanttivalikoimaa paranisi laajentaa, ellei mieli löytää itseään ensi kerralla Utin ABC:n parkkipaikalta.

On ihanaa että lapsi kuuntelee keskusteluja ihan eri tavalla kuin ennen ja tuntuu arvostavan pidempiäkin selityksiä sekä kuvauksia tapahtumien kulusta. Varsinkin yksinkertaiset, tuttuja sanoja ja henkilöitä yhdistävät lauseet kiinnostavat ja innostavat. ”Isi tulee kohta kotiin”, ”Ukki ajaa”, ”Hertta menee juomaan” tai ”Fammu soittaa” saavat lapsen kurkistelemaan ulko-ovelle, osoittelemaan kuskin paikalle, kipittämään keittiöön tai etsimään katsellaan puhelinta. Lapsi tapailee itsekin kaksisanaisia lauseita, joita saattaa silloin tällöin lipsahtaa muutamia puoliksi vahingossa.

Oma-aloitteisuuttakin löytyy. Syöttötuoliin kiivetään itse, tavaroita laitetaan omille paikoilleen, päiväkotireppu selässä painellaan tuttua reittiä kohti kotia ja hammasharjaa täytyy päästä pyörittelemään suussa itsekin. Yksinkertaisten pyyntöjen totteleminen, kotiaskareissa auttaminen ja reippaus tuovat minulle(kin) hyvää mieltä.

Lapsen itseohjautuvalla touhuamisella on myös varjopuolensa, kuten eilinen tapaus, jossa oven takaa lastenhuoneessa istuvaa äitiään kurkkiva lapsi alkoi äkkiä tutkia vierashuoneen oven lukkoa ja naps. Lapsi oli lukinnut äitinsä lastenhuoneeseen. Onneksi sain maaniteltua lapsen hakemaan jotain, minkä päältä hän ylettyisi kääntämään lukkoa uudelleen. Ehdottamaani eteisen jakkaraa ei tullut, tuli kyljelleen käännetty vanha matkalaukku. Hetken ovenkahvaa vatkattuaan lapsi naksautti lukon tyynesti auki päästäen minut pulasta.

Eli käsityskyvyn laajenemiselle reilusti plussaa, liialliselle oma-aloitteisuudelle varovaisesti hieman miinustakin.

Lapsen kanssa vietetty aika tuntuu jotenkin kallisarvoisemmalta kuin ennen ja lapsen pähkähulluihin toilailuihin menee hermo harvemmin kuin aiemmin. Vaikuttaisi siltä, että lapsi myös hölmöilee vähemmän kuin täysin kotihoidossa ollessaan. Ehkä opiskelu ja päiväkoti antavat meille molemmille virikkeitä sekä seuraa ja jaksamme nauttia rauhasta, arkisista puuhista ja köllöttelystä iltaisin ja viikonloppuisin enemmän kuin vaikkapa kesällä.

Tällä hetkellä tuntuu luontevalta ja hyvältä olla äiti. Joka päivä lapsi oppii jotain uutta ja kehityksen seuraaminen, siihen vaikuttaminen ja uusista taidoista iloitseminen lapsen kanssa on loppuviimeksi aika huikeaa.

SEURAA BLOGIANI BLOGLOVINISSABLOGILISTALLA JA FACEBOOKISSA

 

Habit-are

Postauksen otsikko viittaa mukanokkelasti siihen, että olen Habitaressa käymisessä ikääni nähden melkoisen konkari.

Taisin käydä messuilla ensimmäisen kerran karvan verran vaille kuusitoistavuotiaana.

Tuoreen, (lähes raa’an) poikaystäväni – nykyisen mieheni raahasin mukaani täyttäessäsi kahdeksantoista.

Selvää aviomiesainesta, kun suostui seuraksi!

Sen jälkeen olen käynyt messuilla lähes joka vuosi; Habitarehan ei ole ollut vuosittainen tapahtuma kovinkaan pitkään ja kerran messujen ajankohtaan taisi osua syntymäpäiväristeily.

Mutta innostus tapahtumaan osallistumiseen ja sen raportoimisen seuraamiseen sisustuslehdistä ja -blogeista on kestänyt joka tapauksessa jo kahdeksan vuotta.

Miehen lisäksi messuseuralaisena on ollut useampaan otteeseen äitini, jonka sain tälläkin kertaa houkuteltua minun ja Kuutin kaveriksi. Aamuisella pikapäätöksellä messuille lähti myös isäni.

Mielenkiintoisimpia osastoja messuilla ovat monena vuonna olleet erikoisnäyttelyt kuten Ecodesign ja Trash Design, jotka esittelevät nimiensä mukaisesti ekologista ja kierrätysmateriaaleista, romusta, tehtyä muotoilua.

Tosin Trash Design näyttely jäi mielestäni tänä vuonna vähän vaisuksi, kenties materiaalin saneleman yksipuolisuutensa vuoksi.

Mielenkiintoisia tuotteita ja ideoita on löytynyt joka kerralla myös Protoshopista, joka nostaa esiin uutta muotoilua tekijöineen.

Protoshopin kautta etsitään yhteistyökumppaneita ja valmistuskanavia ammattisuunnittelijoille. Monille mainioille tuotteille soisinkin löytyvän valmistajan!

Jos Trash Design ei napannut tällä kertaa, iloisia yllätyksiä olivat sen sijaan yläkerran Salongin puolelta löytyneet taideteokset ja antiikkikauppiaat.

Ihania teoksia ja vielä ihanampia lasiesineitä, teollisuushenkisiä tuotteita ja metsästysmajaromantiikkaa.

Positiivisimmalla tavalla silmään pistivät Götän maailman ja Roomagen myyntipisteet, joista jälkimmäisen Sisustustoimittajat olivat valinneet Parhaaksi messuosastoksi. Ja hieno se kyllä olikin!

Mitä messuista jäi käteen?

Kassin pohjalle tarttui ostosten muodossa kasa Polkka Jamin kortteja, mutta mihinkään sen isompaan en tällä kertaa raaskinut tuhlata loppukuun rajallisia rahavarantojani.

Elämyksellisellä tasolla hienointa oli esteettisten kokemuksien ja suunnittelijoiden oivalluksien ihmettelemisen lisäksi lapsen touhujen seuraaminen.

Voisi kuvitella että Habitaren kaltaiset messut olisivat lapsen mielestä varsin tylsä tapahtuma, jossa pitää istua rattaissa aikuisen maleksiessa läpi loputtomalta tuntuvia käytäviä, joissa ei saisi edes koskea mihinkään.

Messuilta löytyi kuitenkin paljon tutkittavaa ja paikkoja, joissa saattoi purkaa energiaansa, osallistua ja ihmetellä.

Aarnion Ponyt ja Dinot kiinnostivat. Niissä kiipeilemistä ja niillä ratsastamista olisi jaksanut pidemmänkin aikaa, mutta aikuisten jaksaminen loppui jossain vaiheessa ja lapselle saatiin myytyä matkan jatkaminen kauempaa löytyvillä kivoilla asioilla.

Hallin loppupäästä löytyikin hauskojen pesien rykelmä: Aalto yliopiston opiskelijoiden suunnittelemat Unitilat. Kuvissa näkyy unitiloista kaksi ja esillä tiloja oli yhteensä neljä.

Kolmea tilaa tutkimme, mutta neljänteen ei saanut valitettavasti mennä sisään. Hauskin oli ehdottomasti tila, jonka keskellä oli trampoliinimaisesi pomppiva pyöreä levy, jonka sivuilla oli vettä.

Tosin tuo samainen tila oli myös lapsen valvomisen kannalta haastavin. Hauskuus olisi helposti loppunut loiskahdukseen ja läpimärän sekä huutavan lapsen kantamiseen ulos messuilta.

Lapsen tohelluksen seuraaminen vaikutti tuovan oman lisänsä isovanhempienkin messukokemukseen ja he esittelivät mielenkiintonsa kohteita myös lapselle. (Isäni vei taaperon muun muassa upouuden Lexuksen rattiin.)

Tutustuimme yhdessä myös Muuramen ”lastenhuoneeseen”. Laittaessani lapsen pieneen, pedattuun sänkyyn, hänen alahuulensa meni rullalle ja ilme synkistyi. Lapsiparka taisi kuvitella, että hänen oletettiin jäävän siihen keskelle messuväkeä, vieraaseen paikkaan päiväunille, olihan päiväuniaika juuri alkamassa.

Kun selitin, ettei sängyssä tarvinnut nukkua, kokeilla vain, ilo palasi kasvoille ja sängyssä alettiin touhuamaan. Päiväunet otettiin myöhemmin rattaissa.

Kävimme tervehtimässä myös Ammaa, jonka kanssa oli mukava höpötellä, olkoonkin etten kehdannut jäädä loputtoman pitkäksi aikaa häiritsemään häntä kesken messujen tohinan.

Messukeskuksen yläkerrassa, kierroksen lopuksi haukatut hampurilaiset pitivät messuseurueemme energiatason kohdallaan ja kotimatkakin sujui sopuisissa merkeissä, mahat täynnä ja jalat väsyneinä.

Oli kyllä mainio messukäynti, että kiitoksia vaan kaikille asianosaisille!

Kävittekö Habitaressa? Mitäs piditte?

SEURAA BLOGIANI BLOGLOVINISSABLOGILISTALLA JA FACEBOOKISSA