…Kysyi eräs ystäväni. Vastasin pikaisen tuntuman perusteella että aika mukavalta, mutta sittemmin vastaukseen mahdutettavien asioiden lista on laajentunut päässäni kuin sammutusvaahto.
Totesin juttua riittävän vaikka omaksi postauksekseen, sillä vilpittömin mielin lausuttuun kysymykseenkään tuskin kaivattiin viisisivuista vastausta. Onneksi on blogi, johon voin jakaa ja säilöä sieltä täältä pieniä palasia herkästi unohtuvista ajatuksistani ja tunteistani, vanhemmuudesta ja äitiydestä.
Lapsen ilmaisukyvyn laajenemisen vauhti on ihan hurjaa. Ja se on yksi suurimpia ilonaiheitani tällä hetkellä; Suunnatessamme eilen kotiin päiväkodilta lapsi alkoi kävellä ihan hullunkurisesti. Ajattelin ensin tämän vain pelleilevän, mutta koikkelehtimisen jatkuessa kysyin, miksi tämä käveli niin kummallisesti. Lapsi kumartui, laski likavaippaämpärinsä maahan ja alkoi tökkiä varpaidensa seutua ja sanoen: ”Kenkä”. Laskeuduin kurkistamaan tilannetta ja aivan totta, kengän läpyskä oli rullalla jalkapöydän kohdalla. Korjattuani asian, lapsi nousi ylös, nappasi ämpärin ja kirmaisi juoksuun.
Laittaessani lasta unille, tämä ei meinannut mennä sänkyynsä vaan hoki väsymyskitisevällä äänellä ”Utti, utti, utti”. Kun en tuntunut ymmärtävän, hän vaihtoi sijamuotoa ”Utin, utin”. Mies puuttui tilanteeseen ja huomautti, ettei lapsi ilmeisesti aio mennä unille ennen kuin saa tuttinsa. Totesin puoliksi miehelle ja puoliksi lapselle, että konsonanttivalikoimaa paranisi laajentaa, ellei mieli löytää itseään ensi kerralla Utin ABC:n parkkipaikalta.
On ihanaa että lapsi kuuntelee keskusteluja ihan eri tavalla kuin ennen ja tuntuu arvostavan pidempiäkin selityksiä sekä kuvauksia tapahtumien kulusta. Varsinkin yksinkertaiset, tuttuja sanoja ja henkilöitä yhdistävät lauseet kiinnostavat ja innostavat. ”Isi tulee kohta kotiin”, ”Ukki ajaa”, ”Hertta menee juomaan” tai ”Fammu soittaa” saavat lapsen kurkistelemaan ulko-ovelle, osoittelemaan kuskin paikalle, kipittämään keittiöön tai etsimään katsellaan puhelinta. Lapsi tapailee itsekin kaksisanaisia lauseita, joita saattaa silloin tällöin lipsahtaa muutamia puoliksi vahingossa.
Oma-aloitteisuuttakin löytyy. Syöttötuoliin kiivetään itse, tavaroita laitetaan omille paikoilleen, päiväkotireppu selässä painellaan tuttua reittiä kohti kotia ja hammasharjaa täytyy päästä pyörittelemään suussa itsekin. Yksinkertaisten pyyntöjen totteleminen, kotiaskareissa auttaminen ja reippaus tuovat minulle(kin) hyvää mieltä.
Lapsen itseohjautuvalla touhuamisella on myös varjopuolensa, kuten eilinen tapaus, jossa oven takaa lastenhuoneessa istuvaa äitiään kurkkiva lapsi alkoi äkkiä tutkia vierashuoneen oven lukkoa ja naps. Lapsi oli lukinnut äitinsä lastenhuoneeseen. Onneksi sain maaniteltua lapsen hakemaan jotain, minkä päältä hän ylettyisi kääntämään lukkoa uudelleen. Ehdottamaani eteisen jakkaraa ei tullut, tuli kyljelleen käännetty vanha matkalaukku. Hetken ovenkahvaa vatkattuaan lapsi naksautti lukon tyynesti auki päästäen minut pulasta.
Eli käsityskyvyn laajenemiselle reilusti plussaa, liialliselle oma-aloitteisuudelle varovaisesti hieman miinustakin.
Lapsen kanssa vietetty aika tuntuu jotenkin kallisarvoisemmalta kuin ennen ja lapsen pähkähulluihin toilailuihin menee hermo harvemmin kuin aiemmin. Vaikuttaisi siltä, että lapsi myös hölmöilee vähemmän kuin täysin kotihoidossa ollessaan. Ehkä opiskelu ja päiväkoti antavat meille molemmille virikkeitä sekä seuraa ja jaksamme nauttia rauhasta, arkisista puuhista ja köllöttelystä iltaisin ja viikonloppuisin enemmän kuin vaikkapa kesällä.
Tällä hetkellä tuntuu luontevalta ja hyvältä olla äiti. Joka päivä lapsi oppii jotain uutta ja kehityksen seuraaminen, siihen vaikuttaminen ja uusista taidoista iloitseminen lapsen kanssa on loppuviimeksi aika huikeaa.
SEURAA BLOGIANI BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA JA FACEBOOKISSA
Tokkopa se lapsi vähemmän hölmöilee kuin aiemminkaan, sinä vaan otat asiat eri tavalla. Enää ei jaksa rassata, kun ei se lapsi koko aikaa siinä olekaan.
Mitä tulee tuohon kysymykseen ”miltä tuntuu olla äiti”, niin mä en kyllä käsitä. Miten niin miltä tuntuu? Miltä tuntuu olla nainen? Miltä tuntuu olla aikuinen? Miltä tuntui olla teini? Tai lapsi? Ihan luontevalta? 😀
Pitäisi kirjata hölmöilytiheys tunnissa. 😀 (Osansa on varmasti myös tuolla hermojen paremmalla kestävyydellä.)
Mä kyllä ymmärrän sen kysymyksen, kun eihän kaikista tunnu luontevalta olla aikuinen tai nainenkaan. Ja aika monilla on äitiyden haasteiden, rooliodotuksien ja itse asetettujen vaatimuksien sekä mielikuvien kanssa aluksi työsarkaa – miksei myöhemminkin. Osa taas sanoo että äitinä olo on helppoa kuin hengittäminen, mutta mulle se on ollut aika iso sopeutumisen paikka. 🙂
Höh. Ihan normaali kysymys, itsekin voisin tuollaisen esittää ystävilleni. En ymmärrä edellisen kommentoijan pointtia! Ja liittyy juurikin kehitykseen että kolttoset ovat jääneet vähemmälle:) Kiva postaus!
Luulen saavani äitiyttä ja siihen liittyviä tunteita koskevia kysymyksiä usein siksi että ystäväpiirissäni ei ole vielä pahemmin lapsia ja moni kuitenkin alkaa pohtia asiaa tässä 20-30 ikävuoden haarukassa enemmän tai vähemmän tosissaan.
Toivotaan että kyse olisi siitä että järkeä karttuisi lapsen päähän pikkuhiljaa. 😉
Kiitos.
Mä tässä taannoin jäädyin, kun mut yllätettiin kysymyksellä ”eikö ole ihanaa olla äiti”. Oikea vastaus olisi lienee ollut riemunkiljahdusten saattelema ”kyllä”. Mutta siis ihanaa? Onhan se ihanaa, mutta aikapaljon muutakin, päälimmäisenä munkin mieleen tulvahti adjektiivi ”luontevaa”, itse olen vähitellen kasvanut äitiyteen. Sen huoliin ja murheisiin, hartioita painavaan väsymykseen, niihin pieniin hetkiin kun lapsen nauru kouraisee aivan sydämen pohjilta asti ja kun jään itselleni kiinni tuhisevan nyytin tuijottamisesta. 😀
Tuo luontevuus alkaa hiljalleen löytyä minultakin, muttei ole ihan toiseksi ihoksi muuttunut vielä. Lämpenen muutenkin hitaasti uusille asioille ja elämäntilanteille, joten miksipä tämä olisi poikkeus. Ihana tuo viimeisen lauseen kuvaus! <3