Kaikkensa antanut

 

Kolme työhaastattelua muutamassa päivässä on muuten yllättävän kova tikki. Varsinkin jos edellisestä haastattelusta on kulunut taannoisen pidemmän työsuhteen, opiskelujen ja vanhempainvapaiden vuoksi viisi vuotta. Se on kuulkaa viidesosa koko elämästäni ja moisessa ajassa on tapahtunut aika paljon kasvua, lähinnä henkistä sellaista: sekä ihmisenä, vanhempana että ammatillisuuden osalta.

Ensimmäinen haastatteluista tuli vieläpä hieman yllätyksenä, sillä minut soitettiin paikalle haastattelua edeltävänä päivänä. Jouduin kasaamaan menneistä töistä kertyneet todistukset ja suositukset, harjoitteluarvioinnit sekä opintojen aikana tehtyjen projektien ja hankkeiden todistukset valmiiksi ja tietenkin tulostelemaan opintosuoritusotteet varsin vauhdikkaasti. 

Olen loppupeleissä aika luonnonlapsi, mitä tulee asioista kertomiseen, kehonkieleen ja siihen, miten olen tilassa ja tilanteissa läsnä. Tutussa seurassa saatan hyvinkin napsautella kuulakärkikynän terää esiin ja piiloon tökkimällä painonapilla tissiäni tai käpertyä kavereideni viereen sangen estottomasti. Kun sanomisiaan ja tekemisiään joutuu kontrolloimaan erityisen tietoisesti, sekin muodostaa pienen lisäkuormituksensa muutoinkin jännittävään tilanteeseen. Helposti hurjaa vauhtia selittävälle myös puhenopeuden tietoinen hillitseminen on myös haastavaa.

Ja kun keskusteluun pitäisi tuottaa edes jossain määrin asioita omasta työhistoriasta, tulevaisuudensuunnitelmista, vahvuuksista, heikkouksista, kokemuksista, alalla hyödynnettävissä olevasta harrastuneisuudesta ja osoittaa perehtyneensä yksikön toimintaan, arvoihin ja olevansa kiinnostunut työpaikasta – työnhakijan ajatuksia kun ei voi lukea sen paremmin kuin vastapuolenkaan…

Huh, jos ja kun saan jonkin mukavan työpaikan niin eihän oteta tätä työnhakuprosessia ihan heti uudestaan?

Viime päivinä olen käynyt hurjan antoisia keskusteluja ja saanut nähdä erittäin mukavan oloisia työyhteisöjä, mutta haastatteluskarppauksen jälkeen olo on ollut hieman tyhjiinpuserrettu. En tiedä, kuinka kauan työhaastattelujen kuuluisi kestää, mutta yhdenkin puolentoista tunnin rupeaman jälkeen olin niin sanotusti antanut kaikkeni. Jää puolimaratonikin kakkoseksi – tosin sitä en olisi edes yrittänyt juosta tällaisessa flunssassa.

 

3 V eli veturien vallankumous

Väsynyt mutta onnellinen.

Se lienee aika yleinen fiilis onnistuneesti sujuneiden lastenkutsujen jälkimainingeissa. Nyt hääräämisen aiheuttamaan väsähdykseen yhdistyy vielä flussa sekä sekoileva Lily, minkä takia tätä postausta naputtaa aika leipiintynyt bloggaaja, joka joutui aloittamaan postauksen kasaamisen aivan nollasta asti uudestaan.

Koristelut saatiin hoidettua kunnialla, mitä nyt saatoin käydä pikkutarkkuudessani hetkittäin perheenjäsenteni hermoille – toisaalta heilläkin on omat sekoilunaiheensa, joten en jaksa vaatia itseltäni täysipäisyytä ihan joka hetkenä. Teemakoristelut keskittyivät pääasiallisina juhlatiloina toimineisiin keittiöön, ruokailutilaan ja olohuoneeseen, jonne ripottelin värikkäitä ilmapalloja, Tuomas Veturi-aiheisen synttärinauhan sekä pinjatan ja koetin saada myös pöytäliinan, paperiastiat ja servetit sopimaan puna-sini-keltaisiin sävyihin.

Ruokalistalla oli neljää piirakkaa: savulohi-sipuli-, feta-aurinkokuivattu tomaatti-, pesto-kana- ja parsasekoitus-piirakat ja niin ikään neljä kakkua: banaani-mansikka-täytekakku, maidoton persikka-juustokakku, vadelmainen mutakakku sekä mariannerouhe-metsämarja-juustokakku. Lisäksi tarjolla oli sipsejä, karkkeja, mehuja*, limuja ja ceasar-salaattia (ilman anjovista). Ja tietysti kahvia ja teetä – skumppaakin olisi ollut, mutta se unohtui kellariin. Hups.

Ohjelmaa oli aika vähän, mutta mielestäni ihan riittävästi; Lapsille oli järjestetty teemaan sopivasti junarataleikkipiste olohuoneeseen. Veturin muotoisen pinjatan naruista kiskominen sekä sen sisuksista sataneiden karkkien kerääminen sekä mutustaminen kiehtoivat pieniä juhlijoita. Teimme pihalla myös jättiäissaippuakuplia ja hurjan kiinnostava vinttihuone veti lapsia puoleensa kuin magneetti. Aikuisille riitti puuhaksi syöminen ja seurustelu – tai jos joku kaipasi spontaaneja sisätansseja tahi eeppistä tikkakisaa kylmässä kevätsäässä, kukaan ei ainakaan sellaista toivonut.

Juhlien oletettu keskipiste meni tosin hieman sekaisin saatuaan niin mieluisia lahjoja ja tämä täytyi kiskoa useampaan otteeseen eroon huikaisevan hienojen uusien veturiensa parista sanomaan kiitoksia, heippoja ja seurustelemaan vieraiden kanssa. Tämä höpöttää omiaan ja ajelee edelleen omassa huoneessaan upouusilla vetureillaan, silmät onnesta loistaen. Voi toista. Ehkä näitä synttärisankarina toimimisen käytäntöjä ehtii harjoitella vielä tulevinakin vuosina.

Vaikka juhlissa rikottiinkin lähes kaikkia Emmin listaamia ”juhlien perisyntejä”: oli teemaa ja siihen sopivia koristeita sekä astioita ja jopa pienet matkapussukat lapsille, ei hauskuus ollut niistä kiinni. Kyseisillä mausteilla tai ilman, olen kyllä ehdottomasti samaa mieltä siitä, että juhlat ovat parasta mitä on.

* Kävin viime viikolla Valion tehtaalla piipahtamassa ja sain uusia Hörppy-mehuja testiin. Ne päätyivätkin luontevasti juhlajuomiksi. En muuten pääse yli noiden tölkkien hedelmien pikkujalkojen söpöydestä. Awww.

 

 

Radiohiljaisuuden syy

Eilen ja tänään keittiössä on häärinyt tarmokas mies suolaisten piirakoiden parissa, seuraavaksi vuorossa ovat kakut ja huomenna salaatit. 

Tänään yksi matalalla verenpaineella varustettu mutsi on uhmannut huimausta ja kiipeillyt jakkaroille kerta toisensa jälkeen: ripustamaan ilmapalloja, veturiketjuja ja muita koristeita.

Liina pitäisi silittää, kaupasta pitäisi kantaa juomia ja blogiin olisi vaikka mitä kerrottavaa kuluneelta viikolta: uudesta, potentiaalisesta lempikahvilasta, neuvolakuulumisista, tutustumisesta suklaamestarointiin ja mehutehtaaseen, työhaastatteluista ja tarinoihin uppoutumisesta.

Mutta ensin synttärit, sitten kirjoittaminen; Tälle juhlien parissa hääräämisestä nauttivalle norppaemolle teemasynttärit ovat ilo eivätkä rasite tai vaade. Ja aion myös ottaa touhuamisesta kaiken ilon irti!

 

Kolme väriä ja yksi keskustelu

– Jahas, kaipa tämä joutaisi roskiin tai kierrätykseen…
(Hajamielisesti) – Ai mikä niin?
– No tämmöinen osa.
– Ei, ei, ei. Kaunis esine! Täytyy pelastaa. Anna mulle se!
– Mitä sä sillä muka teet?
– Jotain. En tiedä. Kaunis. Älä koske.

Rankkaa tämä esteetikon ja elämäntapahamsteroijan elämä.

 

Jos mikään ketään koskettaa yleensä musta se on roskaa

Kuten otsikosta voi päätellä, samaistun toisinaan Maija Vilkkumaan Kuuraiset Puut-kappaleen sanoituksiin. Kyseinen kipale on muuten pahimpia korvamadoksi tarttuvia lurituksia, joita tiedän. Laulussa todetaan:

Jos mikään ketään koskettaa yleensä musta se on roskaa 
häissä muut jakelee nenäliinojaan, mutta mä en itke koskaan

Olin aikanaan se lapsi ja teini, joka itki ilosta, raivosta, surusta ja liikutuksesta. Aivan liikaa ja liian usein. Sain kuulla siitä ikävältä tuntuvia kommentteja ja ihmettelyjä tutuilta, vanhemmiltani ja puolisoltani. Iän myötä ja kenties hormonien asetettua aloilleen olen itkenyt vähemmän ja rauhoittunut muutenkin. Elämä on tasaisempaa, mutta tunnehuippuja tai -aallonpohjia on toisaalta vähemmän.

Kyllä, itken joskus elokuvissa, häissä harvoin ja hautajaisissa lähinnä empatiasta surevia kohtaan. Aika harvoin mikään kulttuurin tuote tai yksittäinen hetki kuitenkaan koskettaa, ainakaan toistuvasti. Saati siten, että sieluun sattuu, kyyneleet kohoavat silmiin ja koko keho reagoi tunteella. Vatsasta kouraisee, ihoa kihelmöi ja sydän muuttaa rytmiään.

Mutta tämä kappale saa pysähtymään ja tirauttamaan kyyneleitä, kerta toisensa jälkeen. Jokin siinä osuu olemukseni ytimeen juuri nyt, tässä mielen- ja elämäntilanteessa. Kyynikon silmäkulma kostuu nyyhkybiisistä – ruksi seinään!

 

 

 

Aika on aika suhteellista

Kun ei ole vielä palannut työhommiin, elo on toisaalta melko lailla aikatauluvapaata – mikä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että olen täysin itsenäisesti vastuussa kirjallisten tehtävieni valmistumisesta aikataulussaan. Olenkin laatinut kullekin hommalle omat deadlinensa, joiden puitteissa pidän välillä lähes yksinomaan kotitöihin, liikuntaan ja perhe-elämään liittyviä päiviä ja toisinaan kirjoitan aamusta yön pikkutunneille.

Osaan olla hyvinkin tehokas, siedän painetta vähintäänkin kohtalaisesti, kivojen projektien osalta tappiin asti. En ole kuitenkaan kokenut pakottavaa tarvetta sännätä nyt-heti-saman-tien ihan mihin tahansa hommiin, jalkaterät vielä puoliksi koulun oven välissä. ”Leppoistetaan” nyt loppujen kirjallisten hommien lomassa ja kesällä remontin merkeissä; Syksymmällä on varmasti paukkuja muodostaa työtoveruuksia, erikoistua ja perehtyä hommiinsa – joita toivottavasti silloin on, melkoisella palolla.

Ehtii niitä töitä paiskia loppukesästä tai alkusyksystä eteenpäin kymmeniä vuosia. Ja olkoon tämä loppukevennys pieni selkääntaputus 3,5 vuodessa suoritettavaksi suositeltujen opintojen tahkoamisesta 2,5 vuodessa, osan ajasta raskaana ja loput pienen lapsen vanhempana.

Mutta oikeastaan piti hieman syylliseltä kalskahtavan selittelyn sijaan lätisemäni siitä, mitä vapaampi aikataulutus käytännössä tarkoittaa; Kun on luvannut itselleen tehdä kouluhommia vähintään tietyn tuntimäärän päivässä, varata asunnon kunnossapitoon tietyt hetket ja jättää lounastunnille ja yleiselle jumitukselle, jota myös pään nollaamiseksi kutsutaan, tietyn palasen käytettävissä olevasta tehokkaasta työajasta, saattaa äkkiä huomata prioriteettiensa olevan ehkä vähän vinksallaan. Nimittäin sen nollaukseen ja hyvinvointin varatun ajan jakautumisen osalta.

Liikunta olisi tunnetusti hyväksi, sekä keholle että päälle ja alun perin olin suunnitellut käyttäväni siihen tänään tunnista kahteen. Loppupeleissä päädyin kuitenkin selailemaan harmillisen pitkäksi aikaa miehen lähettämää linkkiä aiheesta ”näin sisustat pikselilinnasi, jonka sait käyttöösi viime yönä”. Jos joku teistä tietäisi, kuinka paljon aikaa olen vuosia sitten Sims 3:sta pelatessani käyttänyt oikean metallisävyn löytämiseksi rakentamani ja sisustamani talon vessan hanoihin… Sanotaan, ettei lipsahdukseni pitäisi tulla yllätyksenä.

Liikuntaan käytettävä aika typistyi siis 45 minuuttiin, jossa arvioin hölkkäileväni ainakin 7 kilometriä. Kotiovella kello näytti 44 minuuttia 28 sekuntia ja 7,00 kilometriä. Sanotaan näin, että tästä voinee päätellä, kumpaa teen mieluummin: selailenko pikseliverhoja vai juoksenko. Kun toiseen puuhaan saa vahingossa kulumaan aivan liikaa aikaa ja toista suorittaa juuri itsensä kanssa sopimansa minimimatkan tai -ajan, huomaa ajan kulun olevan todellakin erittäin suhteellista.

Tietääkö muuten tekevänsä automaattisesti onnellistavia asioita, jos unohtuu puuhaamaan asiaa ajan kulusta irrallaan?

P.S. Täällä on täten virallisesti kevät, koska juosta tarkeni jo pelkässä topissa ja pururata oli yhtä pätkää lukuunottamatta sula sekä kohtuullisen mudaton.

Viikonloppunaama

Miltä näyttää lapsi, joka on ollut viikonloppuna uimahallilla polskimassa, yökyläillyt isovanhemmilla, leikkinyt junilla ja kasannut epärealistisen korkeita duplotorneja toisensa jälkeen…

Saunonut toisilla isovanhemmilla, pistellyt poskeensa hernekeittoa, hapankorppuja ja pannaria hillolla, juoksennellut pihalla, herkutellut blineillä isotädin luona ja katsonut Tuomas Veturia yöpuvussa sängyssä. 

Kiipeillyt sylistä toiseen, höpöttänyt omia juttujaan loppumattomasti, leikkinyt piilosta vanhempiensa kanssa, imuroinut vauhdikkaasti ja lainannut kimaltavaa kuppikakkupantaa näyttääkseen hienolta. Aika pitkälti tältä. 

Viikonloput ovat liimaa perhesuhteille. Ei voi kuin tykätä.

Romantiikkavajaus ja sen ratkaisut

Kirjoitin kerran itsestäni lyhyttä, englanninkielistä kuvausta, johon koetin tiivistää olennaisimman. Päädyin kuvailemaan itseäni rimpsulla, joka päättyi sanoihin ”and occasionally a hopeless romantic with a dirty mind” tai jotain muuta vastaavaa.

Pidän tosin monia yleisesti romanttisiksi miellettyjä asioita hieman korneina ja imelinä. Lässytys, ylenpalttinen lahjominen ja onnelliset höttöloput ilman dramatiikkaa – plääh. Viehätyn ennemminkin intohimoisista, vaikeuksien voittamisesta ja yhdessä kasvamisesta kertovista parisuhde- ja rakkaustarinoista.

Eli juuri sellaisista tarinoista ja suhteista, joilla ei ole useinkaan mitään tekemistä keskiverron, helposti käynnistyvän ja etenevän, perusvakaan parisuhteen kanssa. Ja joissa eläminen olisi ihan kauhean kuluttavaa ja pääasiassa piinallista. Pöh. 

Olen kuitenkin jossain määrin romantiikkaa ja suuria tunteita kaipaava tyyppi, joka on avioitunut harvinaisen täyspäisen, rauhaa, hiljaisuutta, yksinoloa ja omaa tilaa kaipaavan miehen kanssa… Juuri sen kaverin, joka tuo kukkia käskystä kerran vuodessa, kehuu pari kertaa puolivuosittain ja pitää romanttisimpana mahdollisena tekona satunnaista sängyssä löhöilyä sunnuntaisin. 

Eikä peiton alla halailussa ole mitään vikaa – olen valtaosan ajasta täysin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. (Kukapa olisi missään parisuhteessa tyytyväinen ihan jokaista yhteiselon minuuttia). Minulla on varsin rakastettava, perhe-elämään ja parisuhteeseemme omilla tavoillaan aikaa, vaivaa ja rahaa satsaava puoliso, joka osallistuu ja kantaa vastuuta. 

Siksi en ajoittaisessa säpinän kaipuussani ryhdykään kaivamaan verta nenästäni, haasta riitaa tai koeta tehdä miestäni mustasukkaiseksi. En valita, nurise tai murjota huomionosoitusten tai kehujen puutteesta – ainakaan jatkuvasti. Jos ne eivät tule luonnostaan, ei niitä pakollakaan saa aikaan. 

Mitä siis tekee toivoton, hieman kyyninen ja erityisesti sielua riipiviä nyyhkytarinoita janoava romantikko? 

Lukee kirjoja, katsoo televisiosarjoja ja viimeaikaisesta päätellen myös pelaa pelejä. Ai miten niin tätä postausta inspiroivat akuutit vieroitusoireet, joita sain jälleen yhden virtuaaliromanssin päätyttyä?

On kauhean kätevää kokea äärimmäisiä tunteita, jotka voi jättää hyllylle sulkiessaan kirjan, klikatessaan Netflixin kiinni tai sammuttaessaan koneen – jättää ihastumiset, vihastumiset tai traagiset kohtalot enimmäkseen taka-alalle ja palata kirjoittamaan kiltisti esseitä, maksamaan asuntolainan korkoja sekä pesemään pyykkiä. Elämään sitä oikeaa, tasaista ja leppoisaa arkea.

P.S. Ja kohdataanpa tosiasiat; Aika harva rohkenisi tai viitsisi varmaan tapailla tällaisia tyyppejä tosielämässä:

 

En varmaan ole yksin ajatusteni kanssa, joten uskaltaako joku muukin potevansa jatkuvaa tai satunnaista romantiikkavajausta?

Kuva: Pati Cmak

Sensuroimatonta lastenkirjallisuutta

Kun luin Kristaliinan Sensuroitua lastenkirjallisuutta-postauksen, muistin että minunhan oli pitänyt jo pidempään jakaa kanssanne tämä hieno kuva ja siihen liittyvä pieni ajatus…

Kuutti sai Myyrä-palapelikirjan joululahjaksi. Ja mieluinen lahja se on ollutkin. Kirjaa on luettu ja kasattu ahkerasti. Kaikki palatkin ovat pysyneet tallessa – ihme ja kumma. Ensimmäisen kerran kirjaa selatessani meinasin kuitenkin purskauttaa kolani pitkin divaania.

Kirjassa on siis jokaisella aukeamalla palapeli ja sen kuvitukseen liittyvä lyhyt tarinanpätkä pienine lisäkuvineen. Erään palapelin viereltä löytyi sitten tällainen kertomus havainnollistavalla kuvituksella höystettynä.

Mielestäni merkittävää asiassa oli se, että vaikka aikuiselle kuva tuli ehkä hieman yllätyksenä ja pomppasi silmille, lapsi ei ole tähän päivään mennessä joko kiinnittänyt kuvaan sen kummempaa huomiota tai ainakaan se ei ole herättänyt kysymyksiä – ihme kyllä.

Joten voimmeko todeta, että lastenkirjallisuutta ei ehkä tarvitsisikaan tällaisten teemojen osalta välttämättä sensuroida? Jos ei muuta niin ainakin tästä riittää tyrskittävää aikuisille. Ja jos lapsi haluaakin kysellä asiasta, on yllä olevan kuvan kaltainen havainnollistaminen kuitenkin aika lempeä tapa kertoa, mistä niitä (kani)vauvoja oikein tulee.

P.S. Kristaliinan kanssa olen täysin samoilla linjoilla siitä, että aika monista kirjoista löytyy mielestäni vanhentuneita arvoja ja opetuksia, joita koetetaan tuputtaa lapsille tarinoiden kautta. Kaikki meille ostetut ja lainatut kirjat käyvätkin mutsin tiukan seulan läpi. Hommaa tosin helpottaa se, että tiettyjen tekijöiden kirjoja uskaltaa lainata rauhassa ihan säännönmukaisesti ja kasvettuani perheessä, jossa luettiin hurjasti lastenkirjoja, muistan osan kirjoista oman ja veljieni lapsuusajoilta jo ennestään.

Kiasma: Kasvokimara & Elementit Feat. kersat

Piipahdimme Kuutin ja eräiden viehättävien neitien seurassa Kiasmassa – sekä taidenäyttelyissä että kahvilan puolella. Lapset otettiin jälleen kivasti huomioon, oppaat koettivat ohjeistaa hienovaraisesti meitä vanhempia karttelemaan kolmoskerroksen mustavalkoisia pillukuvia ja suuntaamaan esimerkiksi Kiasma-monsterin lastenreitille ja yläkerran Elementit näyttelyyn…

Tosin ihmiskehoihin varsin luontevasti suhtautuvat 3- ja 4-vuotiaat seurueemme lapsijäsenet olisivat tuskin pahastuneet erinäisten kehoja tutkiskelevien kuvien katselusta – tosin ne eivät olisi välttämättä myöskään kiinnostaneet kauheasti. Saimme museo-oppailta suosituksia ”lapsiystävällisistä” teoksista ja Kuuttikin sai kovasti kaipaamansa tarran, vaikka ei joutunutkaan maksamaan pääsymaksua.

Edelleen lisäarvoa kokemukselle antoivat (niin lapsen kuin äidinkin osalta) Kiasman rakennus itsessään sekä ikkunoista aukeavat maisemat; Erityisesti ylimmän kerroksen isosta ikkunasta aukeavat melkoiset näkymät. Kuutin ihastelulistan kympin kärkeen pääsivät muutaman teoksen lisäksi myös ratikat ja nainen punaisessa takissa. Viimeisin kuulemma siksi, että alapuolella liikkuvilla ihmisillä oli lähes yksinomaan mustia päällysvaatteita ja väriläiskä katukuvassa ilahdutti metrin mittaista esteetikkoamme.

Lapsilla vaikutti olevan hauskaa, aikuisilla oli tosin enemmän tai vähemmän vastuullaan muistuttaa, ettei juosta voi ihan päättömästi eikä suurimpaan osaan teoksista saa koskea. Kuutin kanssa olemme tosin kiertäneet erinäisiä taidenäyttelyitä siinä määrin paljon viime aikoina, että tämä muisti varsin hyvin ohjeistuksen käsi kädessä kulkemisesta ja teosten tutkailusta hieman etäämpää. Edistystä tapahtuu – siistiä!

Tulemme uudestaankin, kiitos ja anteeksi jälleen.

 

Katso myös: Taide kuuluu kaikille eli edellinen Kiasma-reissuraportti