Sitten olen valmis


Että sellaista tänään. Nyt on läpyskä kädessä ja mieli kevyt.

Vähän olisi voinut noiden arvosanojen kanssa skarpata, mutta eiköhän opinnoista ne olennaisimmat asiat poimittu mieleen ja menetelmiä kerätty taskun pohjalle. Siitäkin huolimatta, että aika ajoin tentteihin lukua, esseiden kirjoittamista ja raporttien väsäämistä rytmittivät raskausväsymys, imetyssessiot ja uhmaraivarit. 

Tekisi mieli sanoa, että nyt vaan leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, mutta vakavissaan puhuen odotan tulevia haasteita innokkaasti. Hieman pelottaa, mutta onneksi vain vähäsen.

 

Haaveilua uudesta kämpästä // Tapetit

Jos perheemme talous ja elämäntilanne sen sallivat, päivitämme kenties tämän vuoden aikana asumisjärjestelyjämme. Mitään konreettista ei ole vielä tiedossa, mutta sitäkin enemmän haaveilua ja haahuilua erinäisissä sisustusputiikeissä ja -verkkokaupoissa. 

Tähänkin asuntoon tuli aikanaan tapetoitua rulla poikineen ja vilkuilin kevään tapettitarjontaa uusien suosikkien toivossa. Ja pitkän linjan suosikkini (kurkkaa täältä edellinen tapettipostaus) Ferm Livingin rinnalle löytyikin Majvillan, jota näyttäisi saavan Elloksen lisäksi muun muassa Dom Domista ja Seinäruususta, josta tilasin tapetteja edellisen remonttimme tarpeisiin.

Majvillan on ruotsalaisen taiteilijan Charlotta Sandbergin keväällä 2013 julkaistu tapettimallisto. Charlotta kertoo, että hän haluaa luoda tapetteihin uniikkeja maailmoja ja paikkoja, ja kokee värit erityisen tärkeäksi osaksi tätä kokemusta. Hän etsii värejä ja muotoja, jotka ovat samaan aikaan onnellisia, iloisia ja rauhallisia. No ainakin tälle Norppaemolle saatiin heti myytyä!

Mitäs pidätte?

// Kuvien tapetit löytyvät kaikki Elloksen valikoimista, osa on Majvillan-mallistoa ja muut Elloksen omaa tapettimallistoa

Keittiössä kuultua ja monta syytä kilistää huomenna

– Saanko iskä syödä tota juustokakkua?
– Ei se valmistu tänään, sen pitää hyytyä yön yli.
– No huomenna sitten?
– Ei kun sinä menet ukille ja mummille kylään.
– Kuka sen kakun sitten syö?
– Tänne tulee sellainen kauhean iso lauma tosi nälkäisiä naisia ja ne pistelee kaiken kakun suihinsa…
– Oi voi. Harmi.

 

Miesten ja lasten suusta sen totuuden kuulee?

 

***

Huomenna kilistellään kuohuvalla. Ai miksi? Paristakin eri syystä.

Yhteisbloggaamiseen kuuluu tapaamisten ja reissujen järjestäminen, eikös?

#Momfien porukkaa on nähty erilaisilla kokoonpanoilla niin kotimaassa kuin naapurimaissakin, osaan tiimistä olen törmännyt viimeksi StreamTeamin illanvietossa ja isompaan osaan mekkoiltamissa alkukeväästä.

Näitä huipputyyppejä ei kuitenkaan voi nähdä liian usein ja tällä kertaa taas muutama uusi naama uskaltautuu Norppalaan tutustumaan kanssabloggaajiinsa. Vieraanvaraisuuden opittu tai peritty piirre nostaa päätään eikä meillä lasketa, ollaanko ennestään tuttuja – tänne vaan kaikki!

Toinen syy on se, että kaikkensa antaminen taisi viimeaikaisten käänteiden perusteella kannattaa. Ajattelin nostaa sillekin epävirallisen lasillisen huomenna. Vaikka sitten ihan itsekseni ja tyytyväisenä myhäillen.

Olen melkeinpä typerän innoissani aikuisten kesken vietettävästä illasta hyvän ruoan, juoman ja sekavien juttujen parissa. Mutta miksipä ei saisi olla; Luulisi itse kullekin lapsiperhearjen, töiden ja opiskelujen välissä palloilevan pystyvän perustelemaan itselleen pienen paussin toisinaan?

Iih, huomenna!

 

 

Mitä päiväkodeissa OIKEASTI tapahtuu

Lapseni on ollut päivähoidossa kohta puolitoista vuotta (kaveri täyttää pian kolme). Minulla oli mahdollisuus tutustua lapseni kanssa päivähoidon arkeen lähes kuukauden ajan, mistä olin todella hyvilläni. Aluksi toki vain ulkoilujen tai lyhyiden sisäleikkien merkissä, mutta loppuvaiheessa ihan kokonaisien päivienkin ajan.

Miettikääpä omalle kohdallenne työarkeenne tunkeutuvia vieraita aikuisia, jotka tulisivat tunneiksi, päiviksi tai viikoiksi tutkiskelemaan päivärytmiänne, työtapojanne, rutiinejanne, joko aidosti ihmetellen ja kiinnostuneita tai siinä sivussa myös hieman arvostelevan oloisena. Ei varmastikaan mikään helppo nakki päiväkodin henkilökunnalle ja ymmärrän ryhmätiloissa istuskelevien, tiellä pyörivien ja eksyneen oloisten vanhempien olevan lasten sopeutumisen kannalta tärkeitä, mutta joinain hetkinä henkilökunnan näkökulmasta myöskin riesa. Kiitos siis mahdollisuudesta pitkään tutustumiseen!

Olemme kaikki ihmisiä ammatillisuuden kaapumme alla; Kassalla istuvalla kaverilla on kolmatta päivää kestävä krapula ja tämä piippailee kurkkuja tervehtien asiakasta hieman tavallista vaimeammin, posteljooni on raskaana ja pysähtyy yökkäilemään polkupyöränsä tangon yli kesken jakelureittinsä, pappi purskahtaa itkuun kesken sielunhoidon, kun jonkun tarina koskettaa itselle kipeää kohtaa, luennoitsija pistää tuntinsa uusiksi menetettyään äänensä kurkunpääntulehduksen vuoksi ja lastentarhanopettajalla on alla pahimmillaan kuukausien univelka omien lasten korvatulehdus- ja tartuntatautikierteiden jäljiltä.

Huono päivä on huono päivä, vaikka oliiviöljyssä paistaisi ja pistäisi jääkaappiin marinoitumaan yön yli. Suurin osa meistä koettaa kuitenkin pitää kiinni siitä kuuluisasta nyrkkisäännöstä, joka alkaa asialliset hommat hoidetaan… Aloilla, joissa tärkeimmät asiat siirtyvät aineettomina ihmiseltä ihmiselle, oli kyseessä sitten aikuisten välinen vuorovaikutus tai lasten ja aikuisten väliset suhteet, näkyvät huonot päivät kuitenkin väistämättä jotenkin. Lasta harmittaa päiväkodissa kaikki kenties heti aamusta alkaen ja päivä voi joko sujua alavireisesti tai huolet voivat unohtua. Eikä tarkkaavaisesti kehonkieltä, ilmeitä ja äänensävyjä havainnoivilta lapsilta jää aikuisen alavireisyys tai kireys huomaamatta. 

Mielestäni ”ihmisaloilla” olisi kuitenkin tärkeää pitää huolta omasta jaksamisestaan myös työn ulkopuolella. Uni, ravinto, liikunta ja merkitykselliset harrastukset ja ihmissuhteet sekä mielekkäiden asioiden tekeminen ovat tärkeitä, kyllähän sen kaikki tietävät. Mutta aina ei vain pysty. Pitäisikö korvatulehduksesta kärsivä lapsi jättää itkemään ja kiskaista kahdentoista tunnin unet, ryystää puoli lasia punkkua ja ryhtyä virkkaamaan kuulosuojaimet päässä? En ainakaan suosittele, ellei kipeälle kaverille sitten löydy jotakuta muuta luotettavaa aikuista potemiskumppaniksi.

Varmaan kaikilla tulee joskus päivien, viikkojen tai kuukausien väsymyksiä, turhautumisen tunteita ja leipiintymistä alaansa ja samanlaisina toistuviin työtehtäviinsä. Jos kipinä ja merkityksen tunne touhusta katoaa täysin, se jättää jäljen niin työtä tekevään kuin työn kohteisiinkin – ainakin jos työssä pitäisi jaksaa kohdata, olla läsnä, auttaa, hoivata tai kasvattaa. Näitä elämäänsä tai työhönsä väsyneitä tyyppejä lienee jokaisessa avokonttorissa, vastaanottokodissa, toimistossa, koulussa, virastossa, sairaalassa, vanhainkodissa ja päiväkodissa kautta maan. Heitä löytyy lentokentiltä, kaatopaikoilta, palvelutiskeiltä ja poliisiasemilta. Jos muu arki rullaa, mutta työ maistuu vuodesta toiseen puulta, kannattanee myös harkita uudelleen kouluttautumista ja alan vaihtoa. Se kun on nykypäivänä varsin yleistä.

Sanotaan että vitutus kasvaa eksponentiaalisesti ja olen taipuvainen uskomaan siihen – ainakin mitä työyhteisöihin tulee. Jos jossain työpaikassa, vaikkapa päiväkodissa, työskentelee enimmäkseen alastaan kiinnostuneita, motivoituneita, työstään innostuvia ja tasapainoisia tyyppejä, ei yksittäisen työntekijän huono asenne, narina, valitus tai nalkutus saa tuulta alleen ja tämän hedelmättömiksi, jopa haitallisiksi koettuihin työtapoihin puututaan hanakammin.

Sellaisessa yksikössä, jossa työnteossa on valuttu rutiinien toistamiseen, kahvitauon tai loman odottamiseen, ongelmien ja haasteiden maton alle lakaisemiseen ja joissa on luovuttu oman toiminnan arvioinnista, arvopohjan tarkastelusta ja työtapojen kyseenalaistamisesta, elämäntapakyllästyneet kukoistavat, rönsyilevät, pölyttävät ja levittävät pahan tuulen siemeniään kaikkialle. Jos osuu tällaiseen yksikköön sijaiseksi, lapseksi tai työntekijäksi, se on varmasti raskasta.

Väittäisin kuitenkin useimmilla työpaikoilla vallitsevan niin sanotun kauhun tasapainon; Suurin osa työntekijöistä on täysipäisiä ja työstään pitäviä ja heidän harteilleen jää hieman erikoisempien tapausten, syntymäkiukkuisten ja leipiintyneiden kannatteleminen sekä heidän puutteellisen työpanoksensa tai läsnäolonsa paikkaileminen.

Paltaanpa takaisin päivähoitomaailmaan. Olen ollut itse työelämään tutustumisjaksoillani sekä opiskeluun liittyvissä harjoitteluissani osana päiväkodin arkea. Edellisellä yksitoista viikkoa, eli ison osan keväästä, kestäneellä harjoittelujaksollani pääsin näkemään erään kotikaupunkini päiväkodin ryhmien arkea varsin kattavasti. Harjoitteluni perusteella sanoisin ainakin kyseisen päiväkodin ammattilaisten toimineen varsin lapsilähtöisesti, uusia työtapoja ennakkoluulottomasti kokeilevasti ja lämmöllä. Törmäsin kuitenkin muutamiin erikoisiksi kokemiini tilanteisiin, joista annoin palautetta ja sain vastaukseksi kiitoksen havaintojeni esille tuomisesta sekä lupauksen kiinnittää asiaan jatkossa huomioita.

Mitä oman lapseni päivähoitopaikkaan tulee, koen tulleeni siellä vanhempana kuulluksi. Jos olen joskus ihmetellyt jotain ratkaisuja, olen saanut ihmettelyihini vastauksia ja koen keskusteluilla olleen myös vaikutuksia. Lapselle vaikeiksi osoittautuneet asiat, kuten useimpien leikkikavereiden siirtyminen isompien ryhmään on hoidettu muutosta pehmentäen; Tämä on päässyt leikkimään kavereidensa kanssa pihaleikkien ohella toisinaan myös viereisen ryhmän tiloihin ja häntä on rohkaistu leikkimään myös uusien kavereidensa kanssa. 

Päiväkoti voi parhaimmillaan olla paikka, jossa lapset tulevat kuulluiksi, saavat monipuolisia aistikokemuksia, voivat oppia vertaistensa kanssa, liikkuvat, tutkivat, pääsevät syliin, kuuntelevat satuja, lepäävät ja riehuvat. Paikka, johon he haluavat lähteä ja josta jää mieleen hyviä muistoja, paljon tietoa ja toisinaan elinikäisiä ystävyyssuhteitakin. Huonoimmillaan lapset voivat kokea olonsa päiväkodissa turvattomaksi eikä heidän näkökulmaansa oteta huomioon ruokailutilanteissa, ympäristöä rakennettaessa, päivärytmiä rakennettaessa tai toimintatuokioita suunniteltaessa.

Näkisin kuitenkin lapsilähtöisyyden olevan nouseva trendi ainakin varhaiskasvatusta koskevassa keskustelussa – toivottavasti toisinaan vanhakantaisessa aikuisten työarjen ehdoilla etenevässä ja aikuisjohtoisuuden ympärille kietoutuneesta päiväkotimaailmassa tapahtuisi hiljanneen muutosta käytännön tasolla myös niissä ”vaikeimmissa” yksiköissä.

Vanhempana on kuitenkin hyvä olla hereillä, kuunnella lapsen kertomuksia päivästä, varata mahdollisuuksien mukaan aikaa aamuisin ja iltapäivisin käytäville keskusteluille ja ryhmän arkeen kurkistamiselle. Jos lasta harmittaa mennä päiväkotiin tai päiväkodissa ilmenee ristiriitoja, on hyvä kuulostella niin lasta kuin henkilökuntaakin siitä, mikä taustalla voisi olla. Syynä voi olla yksittäinen riita kaverin kanssa, muuttuneet pöytäryhmät tai siirtynyt sänkypaikka, lempileikkien jääminen toistuvasti kesken tai harmitus siitä, että omaa uutta suosikkilelua ei saakaan ottaa mukaan.

Monista asioista voi neuvotella ja kaikki tuntemani kasvatusalan ammattilaiset ovat olleet aina valmiita kuulemaan lapsen näkökulmaa ja ottamaan sen päivähoitoarjen puitteiden mahdollistamalla tavalla huomioon. Myös vaikeista asioista keskusteleminen vanhemman kanssa voi riittää helpottamaan lapsen oloa – sillä kukapa meistä ihan pettymyksittä ja kolhuitta tästä elämästä selviäisi.

Jos kuitenkin tuntuu siltä, että keskustelut henkilökunnan kanssa törmäävät toistuvasti seinään ja lapsella on kurja olla, voi keskustelun viedä tiedoksi päiväkodin johdolle tai sitä ylemmäksikin. Päivähoito, oli kyseessä sitten päiväkoti tai perhepäivähoito, on palvelu, josta voi ja pitää valittaa, mikäli on syytä epäillä, että lasten kasvu ja kehitys oikeasti vaarantuu.

Päivähoitoa ei tule mustavalkoisesti julistaa pahaksi tai hehkuttaa loistavana asiana, vaan havainnoida avoimin mielin. Asiassa kuin asiassa vanhemmalla on viime kädessä vastuu lapsensa hyvinvoinnista eikä sitä voi loppuviimeksi sysätä muille. Jos lapsi tuntuu osuneen juuri siihen päiväkotiin, johon on kertynyt pahimpien vastarannankiiskien ja työhönsä väsyneiden joukko… Mikäli arvot ja näkemykset lasten hoidon ja kasvattamisen keinoista eivät yksinkertaisesti kohtaa päivähoitoa järjestävän tahon kanssa, vaihtoehdoksi jää jaloillaan äänestäminen – vaikka sitten päivähoitopaikkaa vaihtamalla.

Mitä päiväkodeissa sitten oikeasti tapahtuu?
Minä en tiedä, enkä usko että kukaan voi kattavasti tietää. Päivähoitojärjestelmästä, henkilöstöresursseista, ryhmien kokoratkaisuista, sijaisjärjestelyistä, varhaiskasvatuksen ympäristöistä ja työtavoista on julistamisen ja kauhistelemisen sijaan tarpeen käydä keskustelua. Mitä moninaisempaa käytännön kokemuksien sekä tutkimuksien tuottamaa tietoa keskustelu pitää sisällään, sitä parempi.

En kuitenkaan näe mielekkäänä keskustelumallina päivähoidon demonisointia, luoden kuvaa epäinhimillisestä lapsisäiliöstä, jonka sivutuotteena syntyy laitostuneita ja pelokkaita ihmisraunioita. Yhdenkään vanhemman tai työntekijän henkilökohtaisen sädekehän kiillotus, oman paremmuuden ja ylivertaisuuden korostaminen, ihmisenä tai ammattilaisena ei ole mielestäni myöskään hedelmällinen maaperä rakentavalle keskustelulle

Inhorealistinen virheiden listaus ei vie asioita eteenpäin; Palautteella, konkreettisilla parannusehdotuksilla ja poliittisilla toimenpiteillä sen sijaan voidaan ehkä oikeasti vaikuttaakin. Joten jos kritisoit, valitat tai tyrmäät, muista myös kertoa, mitä ja miten asiaan voisi vaikuttaa.

 

 

iAccessorise eli luurin uudet vaatteet

Uusi omppuperheemme jäsen, latauspisteessään kellotteleva allekirjoittaneen iPhone 5s, kaipailee kaverikseen suojakuorta. Kiittelen ahkerasti palvellutta ja nykyään edesmennyttä Pantonekuortani siitä, että iPhone neloseni on edelleen pääpiirteissään hengissä, pudottuaan muun muassa kuusi kerrosväliä porraskuilua alaspäin, pyörän kyydistä, useaan otteeseen pöydältä sekä muutaman kerran taskuista…

Noh, lyhyesti sanottuna suojakuori on käytössäni pakollinen lisävaruste ja keräsinkin muutaman suosikin Etsyn loppumattomalta tuntuvasta valikoimasta harkittavaksi. Näistä pitäisi lähteä karsimaan ja voi että tekee tiukkaa. Mainio esimerkki ensimmäisen maailman ongelmista, eikös?

Auttakaa silti naista mäessä ja kertokaa, löytyykö näistä selvää yleisön suosikkia?

MALIBU BEACH

Terveisiä Malibu Beachiltä!

Rantamaja alkaa pikkuhiljaa saada ylleen suunnittelemiani Malibu-sävyjä tekstiilien muodossa. Kuten aiemminkin jo kirjoittelin, maalipintaa on tänä kesänä luvassa vain huonekaluihin, mutta kyllä tyynyillä, lakanoilla, verhoilla ja pöytäliinallakin saa jo vähän haluttua ilmettä aikaan.

Nurkka kerrallaan ja silitysrautaa odotellessa…

SEURAA BLOGIA: BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Printtifriikkaus

Kuten ehkä olette huomanneet, olen ostanut ja saanut muutamia vaatteita Sheinsideltä viime aikoina. Itselläni tilaaminen on sujunut ongelmitta ja tuotteet ovat saapuneet muutamassa viikossa. Palauttaa en ole koettanut, joten siitä minulla ei ole kokemusta. Kuulisinkin mielelläni kokemuksia, jos joku teistä on tilannut Sheinsideltä jotain. Risuja ja ruusuja – antakaa palaa!

Kokopolitiikasta voisin sanoa sen verran että mitoitus on, epäkorrektia kaveriani lainatakseni pingpong-petite-mallia. (Eli esimerkiksi koossa L rintojen päältä mitattava ympärys on maksimissaan 86cm ja koossa XL usein enimmillään 96cm.) Itselläni on varmasti ylimääräistä kohdassa jos toisessa, mutta rintavarustus on pysynyt painonvaihteluista huolimatta lähes saman kokoisena. Vakiokokoisista hinkeistä huolimatta rinnanympäryksestä jää uupumaan lähes parikymmentä senttiä L-kokoisissa vaatteissa; Sen sijaan esimerkiksi vyötärömitta riittäisi hyvin L-koossa. Rintavammille naisille täten tiedoksi: One size doesn’t fit all, ainakaan puskuriosastolla.

Tilanne on siis sama kuin vaikkapa eBaysta tai Etsystä tilatessa: Kropasta kannattaa varautua ottamaan ainakin rinnan-, vyötärön- ja lantionympäryksen mitat sekä mahdollisesti myös hiha- ja lahjemitat. Kun mitat on kerran ottanut ja tallentanut vaikkapa sähköpostiinsa, se tekee verkkokauppaostostelusta paljon helpompaa jatkossa ja vähentää ärsyttävää palautteluhässäkkää, uskokaa pois.

Mitä tuotantoprosessiin tulee, kyseessä on yksi halpatuotantokauppa muiden joukossa, tiedetään. Niin kauan kuin opintotukeni hujahtaa täysimääräisenä lapsen päivähoitomaksuun, ei tuloillani jäisi vaatteiden ostamiseen edes yhden kotimaassa tuotetun mekon verran rahaa puolessa vuodessakaan. Joten katsellaan asiaa uudemman kerran, kunhan valmistun ja saan palkkaa. Lapselle tosin ostan jonkin verran Suomessa suunniteltuja ja/tai tuotettuja vaatteita, joiden valmistusolot ovat tiedossa. Lastenvaatteet kun maksavat usein huomattavasti vähemmän kuin aikuisten vastaavat.

Miksi sitten tilaan joitan vaatteita Sheinsideltä enkä pysyttele kotimaan kamaralle asettuneiden ketjujen valikoimissa? Minulle vastaus on yksiselitteinen, tai oikeastaan kaksiselitteinen: Söpöt, tyttömäiset jutut, kuten kellohelmat, rusetit ja piparkakkukaulukset sekä herkulliset printit erilaisine lintu-, eläin- kukka- ja sarjakuvaiheisine kuvioineen vetävät kreisivaatteiden suurkuluttajaa puoleensa kuin suklaa hormonipöllyissä hortoilevaa imettäjää.

Joten kyllä, olen ajoittain niitä vastuuntunnottomia kuluttajia, jotka ostavat vaatteita niiden ulkonäön perusteella enkä pukeudu tylsään kaapuun, vaikka se olisi tuotettu takapihallani, iloisen käsityöläismummon kissoistaan kehräämästä langasta. Voi printit, röyhelöt ja kirottu kauniiden asioiden kaipuu minkä teitte.

Musta maksimekko, lintumekko, koulutyttömekkoturkoosi mekko, kaupunkimekko ja punainen maksimekko ovat Sheinsideltä, kuten postauksesta voinee päätellä

 

Säätila vastaan mielentila featuring Päivän asu

Noo, onkos tullut talvi nyt kesän keskelle, laitetaanpas lämpöhuovat myös pikkulintujen poikasille. Facebookseinä täyttyy Jack Nicholsonin lumikinosmemeistä, Ned Stark-säätiedotuksista, etelään sopivasti matkustaneiden vahingoniloisista hihkauksista ja lumiauratwiittauksista. Okei, satoi räntää, mutta mitäpä tuosta.

Sään äkillinen viileneminen osui sikäli sopivaan saumaan että Tukholman reissun ja sitä edeltäneen, kesälomia ennakoivan, hulinapressiviikon jälkeen on hyvä paneutua taas oikein ajatuksella opinnäytetyön tekemiseen. Eikä salille raahautuminenkaan tunnu hullummalta ajatukselta ulkolämpötilan keikkuessa kymmenen asteen tuntumassa.

Ja oli minulla kolmaskin syy ilahtua äkillisestä takatalvesta. Nimittäin järkevä mahdollisuus käyttää syksytakkiani* ennen lokakuuta. Se on kurkistellut kaapista iloisen keltaisena mustien, vihreiden ja hiekansävyisten takkieni joukosta, sillä en ole raaskinut viedä hänen kuninkaallista söpöyttään kellariinkaan. Päässä soi Joka pikku ötökällä rusetti on hännässään ja rusetteja tekisi mieli ripotella kenkien ja takin lisäksi vielä hiuspannan, korvakorujen ja vyön muodossa asuun. Ei, homma ei koskaan karkaa käsistä...

Sukkahousuja ei sen sijaan ollut lainkaan ikävä, kiskoin ne jalkaani varsin pitkin hampain. Mutta kun pihalla ei oikeasti tarjennut valkoiset kalkkunasääret vilkkuen, pahus vieköön. Ja housuja ei voinut laittaa siksi, että Monkista reissulla ostettu mekko piti saada pukea päälle. Äidille ehdinkin jo fiilistellä mekon nerokkaita hihoja, jotka ovat riittävän väljät, peittävät allit ja ovat kuitenkin kivan näköiset. Tahdon lisää pikkuhihallisia söpöysmekkoja kaappiini.

Kaulassani mönkivä krokotiilieläin on niin ikään matkalta mukaan tarttunutta materiaa. Jaksan toistuvasti huvittua siitä, etten mukamas aikuisena ihmisenä malta jättää joitain uusia hankintoja odottelemaan sopivaa käyttöhetkeä, kuten mekon tapauksessa tulevia sukujuhlia, vaan kaikki täytyy ottaa heti käyttöön.

Löytyykö teistä muita kaikki käyttöön heti nyt-tyyppejä?
Tunnustatteko vaihtaneenne uudet kengät tai vaatteet käyttöön joskus jo kaupassa?

Mekko ja kaulakoru: Monki / Sukkahousut: H&M / Kengät: Ostettu häihin enkä muista mistä
/ Takki: Sheinside (*saatu blogin kautta)

Kolmen paidan ja yhden merkin mies.

Perheessämme on kaksi hyvin erilaista pukeutujaa.
Minä haalin kaappeihini erilaisilla leikkauksilla, kuoseilla ja väreillä koristeltuja vaatteita, mahdollisimman montaa eri tyyliä ja materiaalia. Mies taas jämähtää herkästi yhteen suosikkiin, oli kyse sitten kauluspaidoista, lyhyt- ja pitkähihaisista t-paidoista tai farkuista; Saman paita- tai farkkumallin edustajia ostetaan kerralla useampi kappale, kenties korkeintaan eri värissä tai toisella kuosilla.

Minusta olisi hauska etsiä ja ostaa miehellekin erikoisia tai oivaltavia vaatteita, mutta olen muutaman yrityksen jälkeen luovuttanut; Kun lahjaa ei osata arvostaa ja se jää käyttämättä, siitä tulee paha mieli. (Välillä sekä lahjan antajalle että saajalle). Olen sen sijaan olen tyytynyt täydentämään miehen vaatevarastoa tämän suosimien kauluspaita- ja t-paitamallien erilaisilla versioilla.

Espritin oma, muutamia vuosia sitten Suomeen rantautunut verkkokauppa sekä Elloksen Esprit-osasto ovatkin tallennettuna tietokoneeni kirjanmerkkeihin otsikolla ”Lahjoja miehelle”. Ei ehkä mitään jännittäviä tai yllättäviä vaatelahjuksia, mutta ainakin mieluisia – ja toisaalta mieheni on myös sanonut vihaavansa yllätyksiä.

Tavallaan ymmärrän praktikaalisempaa puoliskoani tässä asiassa. Hän kun sattuu olemaan lyhyt, mutta kokoisekseen varsin harteikas. Useimmat miesten t-paidat, oli kyse sitten lyhyt- tai pitkähihaisista teeppareista, ovat mallia kaksi yhteen ommeltua neliön muotoista palaa, joihin on kiinnitetty hihat. Ei ehkä mikään imartelevin mahdollinen malli, paitsi ehkä  mahakkaammille herrasmiehille. Pienikokoisien yllä liian väljillä leikkauksilla varustetut vaateet näyttävät herkästi jopa lainavaatteelta.

Koska minun, puolestani rintavana ja isolantioisena sekä muutenkin suurikokoisena, on vaikea löytää mukavia ja istuvia vaatteita, toivoisin joskus voivani tehdä kuten mieheni tekee ja hankkia hyväksi osoittautunutta vaatetta kerralla riittävän useita kappaleita. Mutta vaihtelunhaluisena tyyleillä leikittelijänä ja pukeutumisen kautta identiteettiäni rakentavana asufiilistelijänä se kävisi hyvin nopeasti auttamatta liian tylsäksi.

Mies käyttää paitansa kirjaimellisesti puhki. Vanhin näissä kuvissa näkyvistä vaatteista on yksi vaaleansinisistä t-paidoista. Se on ostettu vuonna 2005 ja palvelee tätä nykyä lähinnä partio- ja mökkikäytössä. Yllättävän hyvin se on kuitenkin pitänyt mallinsa ja värinsä. Paidat ovat pitkän käyttöiän lisäksi erittäin aktiivisessa käytössä ja onhan niiden hieman pakkokin olla, kun mies ei pahemmin muita omista. Ne päällä lähdetään yhtä hyvin seuralaiseksi Aussie-gaalaan tai ulkomaanmatkalle kuin kokkaillaan kotosalla.

Ja täytyyhän se myöntää, että miehen lisäksi myös minä kokisin jonkinasteisen kriisin, jos kyseisten paitojen valmistus joskus loppusi; Olemme olleet yhdessä kahdeksan vuotta ja mies on käyttänyt saman mallisia paitoja koko sen ajan, joidenkin paitojen osalta jopa tismalleen samoja vaatekappaleita. Ne ovat jo suorastaan osa hänen identiteettiään ja sitä, millaiseksi puolisoni miellän.

Aika pöhköä, mutta tavallaan myös ihanaa.

Räytyvästä rakkaudesta letteihin

Kun VIMMAn lettileggingsejä alkoi ilmestyä ”blogilasten” jalkoihin, päätin että tuommoiset on saatava. Leggingsit myytiin ensimmäisestä erästä loppuun pikaisesti ja harjoittelusta johtuvien heikkojen netissäroikkumismahdollisuuksieni vuoksi en ehtinyt varaamaan leggingsejä riittävän ajoissa ennakkovarauskierroksella, en itselleni enkä lapselle. Kolme hukattua mahdollisuutta siis, nyyh.

Ehdin jo vaipua toisen luokan bloggaaja-itsesääliin, olkoonkin että varailin leggingsejä lastenvaatehullun hamsteriäidin ominaisuudessa, tajuttuani etteivät letti-ihanuudet saapuisi tälläkään kertaa postitse. Mutta kesken itkuvirteni Facebookin viestilaatikkoon kilahti postia VIMMAlta. Viestin sisältö oli pääpiirteissään seuraava:

”Harmittaa niin hirmusti, että jäisit jo toistamiseen ilman lettejä: kaikki pienet koot ovat loppuunmyyty. Näiden kanssa on oltava näköjään järkky nopsa, jotta saa omansa. Taidan nyt kyllä myydä omani sinulle. Ihanaa kevättä!”

Mitä sanotte, oliko kyseessä asiakaspalvelu vai asiakaspalvelu? Veikkaisin asiakaspalvelua. Enkä ehtinyt edes surkutella asiaa tai tehdä siitä mitään numerota, taisinpa vain jäädä mieleen sinä surullisena hahmona, joka jää lauttarannalle epäonnisena tyyppinä, joka ei enää mahdu täpötäyteen lauttaan – eikä ihan ensimmäistä kertaa.

Oi rakkautta!