10 vuotta sitten

Kuvassa voi olla 1 henkilö

Kuvassa olen minä heinäkuussa 2011. Kärsin tuolloin omilleen muuttamisen, opiskelun, kahden lisätyön ja kaiken muun aikuisuuden kanssa tempoilemisen ja yksinkertaisesti kehnon ruokavalion mukanaan tuomista lisäkiloista. Inhosin vartaloani, keskityin liikaa makkaroihini ja liian vähän ympäröivään maailmaan.

En tiennyt, että olin aivan alkuviikoilla raskaudessani, josta kevättalven lopulla, seuraavana vuonna syntyisi esikoiseni. Vasta lapsen saamisen myötä maailmantuskani sai sittemmin aivan uudet mittasuhteet. Toki olin ollut jo pitkään kasvissyöjä, kolunnut kirpputoreja ja pyöräillyt ideologisesti, mutta puoluepoliittisesti en ollut varsinaisesti erityisen valveutunut tai paneutunut asioihin.

Muistan kuitenkin, miten paljon Utøyan terrori-isku kosketti. Murhatut nuoret olivat ikäisiäni tai muutamia vuosia nuorempia, pikkuveljieni ja nuorempien ystävieni ikäisiä. Olin itsekin viettänyt paljon aikaa leireillä partion ja seurakunnan kautta ja pystyin elvästi kuvittelemaan sen kauhun ja tuskan, jonka silmitön väkivalta voisi sellaisessa ympäristössä aiheuttaa.

Halusin sulkea television, lööppilehdet, analyyttiset artikkelit tapahtumien syistä ja seurauksista, mutta en pystynyt. Tapahtunut tuli lähelle, se ei ollut autopommi Afganistanissa (vähänpä tiesin, että se koskettaisi elämääni joskus läheisemmin kuin silloin), vaan mielettömältä ja epätodelliselta tuntuva massamurha naapurimaassa.

Näin videoita siitä, miten paikalliset pelastivat nuoria veden varasta, miten vanhemmat murtuivat kuullessaan lapsensa kuolleen, miten haavoittuneita ja kuolleita kannettiin pois saarelta kauhean hiljaisuuden vallitessa. Tapahtunut sai heräämään siihen, ettei maailma ehkä menekään pikkuhiljaa parempaan suuntaan, ettei positiivinen kehitys tasa-arvon, ympäristönsuojelun, ihmisoikeuksien tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saroilla olekaan vääjäämätöntä, sillä kyllähän jokainen koulutettu ja täyspäinen kansalainen kannattaa edellä mainittuja arvoja…

Ei, jokainen edistysaskel on saavutettu verellä, hiellä ja kyynelillä. Vankiloissa istuvien naisten avulla, joiden ainut rikos on ollut liikkua kadulla ilman huivia tai vaatia itselleen äänioikeutta. Myrkytettyjen ja ikkunasta ”pudonneiden” toimittajien hengillä, kun he ovat puolustaneet demokratiaa ja sananvapautta. Mielenosoituksissa ammutuilla ja panssarivaunuin jyrätyillä diktatuurin vastustajilla, kaasutetuilla ja pilkatuilla ympäristöaktivisteilla.

Utøya oli itselleni alkusysäys poliittiselle heräämiselle, sille, miksi äänestän ja kuulun puolueeseen ja sittemmin hain ensin kerran ja sitten vielä jatkokaudelle kaupunginvaltuustoon. Ja toisaalta myös vapaaehtoistyön tekemiselle, vuosien lahjoittamiselle humanitaaristen järjestöjen taskuun sekä sosiaalisessa mediassa asioista kirjoittamiselle, kommentoimiselle, disinformaatiota ja vihapuhetta vastaan taistelemiselle.

Ansaitsivatko (kirjoituksen lopusta löytyvällä) videolla olevat nuoret tai aikuiset kuolla poliittisen kantansa vuoksi? Oliko heidän liian aikaisin päättynyt elämänsä vähemmän arvokas kuin sinun, minun, jonkun läheisesi? 

Mitä jos rippikuvassaan liian isossa puvussaan hymyilevä nuori olisi ollut sisaruksesi, lapsesi, lapsenlapsesi? Jos paras ystäväsi olisi kuollut räjähtävien panosten repiessä hänet sisältä päin palasiksi? Jos olisit vammautunut ja traumatisoitunut loppuelämäksesi fanaattisen väkivallanteon seurauksena?

Nämä ihmiset surmannut henkilö ei kadu. Ei rahtustakaan. Hän uskoo tehneensä oikein, olevansa omaa maataan puolustava sankari. Tarvitaankin suurta sankaruutta voidakseen tulittaa puolustuskyvyttömiä neljätoistavuotiaita. Mikä isänmaallisuuden ruumiillistuma!

Ja näitä vihervasemmistoon kohdistuvasta väkivallasta fantasioivia löytyy riittämiin Suomestakin. Jopa puolueen puheenjohtajat toivovat julkisesti vihervasemmiston naisten tulevan maahanmuutajien raiskaamiksi. Eikä tällaisista ulostuloista joudu edes vastuuseen. 

Toimittajat, poliitikot ja ihan rivikansalaiset saavat läheisiinsä ja itseensä kohdistuvia tappouhkauksia, heidän kuolemaansa toivotaan ja kuvitetaan usein hyvinkin yksityiskohtaisesti. Suunnitellaan iskuja ja systemaattista väkivaltaa poliittisesti eri mieltä olevien tapahtumiin ja kokoontumisiin. 

Kantavatko oikeistopoliitikot vastuunsa disinformaation levittämisestä, väestönvaihto- ja maahantunkeutuja-retoriikastaan tai terrorismipelon lietsonnastaan, kun joku päättääkin leikkiä yliherraa ja teurastaa lähes sata viatonta ihmistä näiden puheiden varjolla?

Suomessa kun on jo pitkät perinteet aseen kanssa räiskimisestä oppilaitoksista. Milloin heilutaan moskeijassa tai puoluekokouksessa?

Eivät kanna. Ei heitä kiinnosta, että maahanmuuttajan näköisiä henkilöitä jahdataan ja pahoinpidellään maalaiskylissä, lapsia pilkataan päiväkodissa, koska niin vanhemmat ovat opettaneet toimimaan tai ihmisiä syrjitään työnhaussa ja kaikilla muilla osa-alueilla ”vääränlaisen” nimen perusteella.

Keskustelukulttuuri ei ole viimeisen 10 vuoden aikana ainakaan pehmentynyt, lähentynyt todellisuutta tai siistiytynyt. Päin vastoin. Nyt eturivin poliitikotkin kehtaavat kirkkaassa päivänvalossa ja kameroiden edessä suoltaa kovasanaisia, ulkomaalaisvihamielisiä julistuksiaan. 

Ja seuraajat kutsuvat heitä mestareiksi, niiksi jotka kertovat aidon, oikean totuuden. Onhan äärioikeiston mestareita ja suuria johtajia nähty ennenkin. Kansa hurraa, kun heille maalataan helppo vihan kohde, syyllinen heidän epäonnelleen elämässä, konkreettinen uhkakuva, olkoonkin, ettei niillä olisi paljoakaan kosketuspintaa todellisuuden kanssa. Historia ei tosin yleensä, pitkässä juoksussa, muista hyvällä näistä heitetyistä kivistä seuranneita väreilyjä.

Pelkään, että totuuden, tieteen, elinkelpoisen maapallon, ihmisarvon ja -oikeuksien puolesta taistelevat, keskustelevat ja niistä huolta kantavat väsyvät vihan ja tiedon kieltämisen aallokossa. Pelkään, että olemme luisumassa uudelle pimeälle keskiajalle, jossa uskomukset, pelko ja opportunismi hallitsevat. Pelkään sitä itseni, mutta ennen kaikkea lasteni ja heidän tulevaisuutensa vuoksi.

Toivon, että muistaessamme äärioikeistolaisen terrorismin veristä historiaa pohjoismaissa, miettisimme myös sitä, mihin suuntaan haluamme yhteiskunnallista keskustelua ja ajatteluamme viedä.

——

”Monet Breivikin esiin nostamat ajatukset toistuvat kuitenkin suomalaisessa islamia, maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta käsittelevässä keskustelussa. Manifestin johdantoluvussa Breivik puhuu ”Euroopan islamilaisesta kolonisaatiosta”, joka tapahtuu ”demografisen sodan” avulla.

Jalosen mukaan sama ajatus löytyy esimerkiksi Halla-ahon blogissaan julkaisemasta Suvaitsevaisuuden umpikuja -kirjoituksesta.

Jalosen mukaan ihmisiä ei saisi pelotella jatkuvasti terrorismilla, eikä erilaisia väestönkehitystä kuvaavia ennusteita pitäisi esittää kovin kevyin perustein.

Sellainen vain ylläpitää vainoharhaista ilmapiiriä, ja pahimmassa tapauksessa joku herkkäuskoinen äärimmäisyyksiin taipuvainen henkilö voi ottaa ne tosissaan.”

Sitaatit Suomen Kuvalehden artikkelista, julk. 29.7.2011, Tuomo Lappalainen

Oletusjuhannuksen marginaalissa

Lapsena ja nuorena meillä ei ollut perheessä erityisiä juhannusperinteitä: joskus grillattiin ja saunottiin kotoa, joskus risteiltiin tai mökkeiltiin, milloin mitäkin. Ei ollut tarkasti toistuvia juhannusruokia tai -juomia, leivonnaisia tai aina samoja vieraita. Ei luottopaikkaa tai vakio-ohjelmanumeroita.

Sellaiseen oikein perinteikkyyttä pursuavaan juhannuskuvastoon tutustuin vasta ensimmäisen puolisoni perheen kautta. Perhe- tai sukujuhannusta vietettiin aina mökillä, samoja ruokia syöden, samaa aikataulua noudattaen, saunoen ja kokkoa poltellen. Kymmenen vuotta samaa juhannusohjelmaa sai sen viimeisen päälle klassisen juhannuksenvieton tuntumaan uudelta normaalilta.

En ole koskaan ollut erityisesti juhannusfestareiden, kännireissujen tai muutenkaan kosteiden juhannushulinoiden perään. Viime kesän raskauden aikainen holittomuus tai nykyinen, hyvin kuivakka vauva-aika eivät siis tuota luopumisen tuskaa. Onhan lasi tai kaksi kuohuvaa ihan kiva lisä juhlaan, mutta pahimmat juhannushumalani olen riipaissut sellaisena kesänä, jolloin aavistelin kulissien kaatuvan pian rytisten, tavalla tai toisella. Ja niinhän siinä sitten kävi. Alkoholilla kun voidaan hauskuuden korostamisen lisäksi myös peittää, häivyttää ja paeta niitä hankalia asioita.

Vaihtoehtojuhannuksia on tullut sittemmin vietettyä muutamia. Ensimmäisellä kerralla karkasin metsäretkelle ja merimaisemiin Varlaxuddeniin. Toissavuonna telttailimme pitkän viikonlopun Kopparnäs-Störsvikin luonnonsuojelualueen upeissa ja monipuolisissa maisemissa. Viime vuonna vuokrasimme asunnon vanhan kaupungin kupeesta ja poljimme Porvoon kaupunkipyörillä hiekkamontulle uimaan, syömään eväitä, nauttimaan lähes yöttömän yön lempeydestä ja siemailemaan kuohuvaa.

Tänä vuonna vaikeilen ja vaiheilen kotijuhannus-ajatuksen kanssa viime metreille saakka. 

Kestänkö vauvarjen haalistaman lähiöjuhannuksen, kun muut postailevat somen täyteen saaristolaisleipiä, lossimatkoja, loimulohia, paljussa lillumista, pittoreskeja auringonlaskuja, puolilaittomia kokkoja, mielikuvituksellisia drinkkejä, kaveriporukoita, juhannustansseja ja kukkaseppeleitä? Viimeisellä viikolla painan paniikkinappulaa – ei, en kykene tähän!

Selailen lähialueiden kokkotapahtumia, järviristeilyjä, kalabuffetteja ja sääskentapon mm-kisojen sivuja kuumeisesti. Yritän muistuttaa itseäni, että olimme juuri Airbnb-lomalla Loviisassa edellisenä viikonloppuna ja seuraavana suuntaamme risteilylle. Tämä viikonloppu on jätetty alunperin ihan tarkoituksella välipäiviksi, joina pestään pyykkiä, huolletaan taloa ja puutarhaa ja tehdään kumpikin tahoillamme omia, rästiin jääneitä hommia. Järkipuhe ei, kuten tavallista, kuitenkaan tehoa.

Pahin juhannusmania laukeaa vasta siinä vaiheessa, kun keikkatyöpaikasta kilahtaa työvuorotarjous. Hyväksyessäni juhannusaattoa edeltäväksi yöksi keikan, suljen samalla läppärillä auki kummitelleet, kymmenet välilehdet lopullisesti.

Tämä on siis ensimmäinen juhannus varmaan viiteentoista vuoteen, jonka vietän ihan kotosalla. Ja tuntuuhan se vähän… erikoiselta. Aloitan juhannusaaton päivystämällä edellisen yön töissä ja aamulla teen kotimatkalla heräteostoksia torilta. Pyörän tankoon tarttuu keikkumaan saunavihta ja ensimmäiset, kotimaiset mansikat. Ajattelen, että jos ei vielä tunnu juhannukselta, niin ainakin tulee maistumaan ja tuoksumaan siltä.

Kun vauva nukahtaa aamupäiväunille, vietämme rennon letkeää vapaa-aamua sängyn pohjalla tovin jos toisenkin. Parisuhdeaikatankkauksen jälkeen mies suuntaa kavereiden kanssa ulos pelailemaan ja saan siivouskärpäsen pureman. Illemmalla huomaan, että olen kuurannut kuutisen tuntia asuntoa puhtaaksi, sen oltua karusti laiminlyödyssä tilassa alkukesän reissujen ja ilmastoevakon vuoksi. 

Kun kaikki on viimein siistiä ja hyväntuoksuista ja vauva nukkumassa, napsautan saunan päälle ja aloitan oman, yksityisen juhannuksenviettoni. Mies simahtaa keikuttuaan vauvan kanssa yövuoroni ajan, mutta minua ei oikeastaan väsytä. Vihdon kylmässä vedessä uineella vastalla itseäni antaumuksella ja viskon havumetsän tuoksuista löylyvettä kiukaalle niin, että koko asunnon ikkunat huurtuvat. Kuorin naamaa pitkän kaavan mukaan ja sytytän kylpyhuoneeseen tuoksukynttilän. 

Ympäröin itseni kesän tuoksuilla, lämmöllä ja rauhalla. Napsautan pakastimessa sopivasti viihtyneen siiderin auki ja istun pitkän tovin takapihan terassilla kuunnellen luonnon ääniä, miettien mahdollisimman vähän mitään. Vasta kun naapurit kolistelevat omalle terassilleen, havahdun välitilastani ja pakenen takaisin saunaan.

Juuri kun olen nukahtamaisillani ihanan viileisiin lakanoihin, puolison kuorsatessa vieressä ja pääskysten kiljahdusten kuuluessa avoimesta ikkunasta, huomaan jonkin kutittavan. Kaivan rintamuksistani rutistuneen koivunlehden ja naurahdan hiljaa siniseen hämärään. Jouduin odottamaan sitä rennon raukeaa keskikesän tunnetta juhannusaaton viimeisille minuuteille, mutta siinä se nyt on. 

Illalla sytytämme tulet.

Ja kaikki on hetken tässä.