Hengitä hetki

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_6147-1-1024x683.jpeg

Olen luontainen (yli)suorittaja ja stressaaja. Sen tajuamiseen on mennyt, sellaiset 30 vuotta. 

Että ehkä ei olekaan normaalia nähdä jatkuvasti painajaisia siitä, että saa potkut väärään paikkaan jätetyn teekupin takia tai että kaikki työkaverit vihaavat sinua yhtäkkiä yhden huonosti muotoillun lauseen takia. Ihan kehityskelpoiset ihmiset saavat joskus puheluita isännöitsijältä, kaikki läpäisevät tentin joskus rimaa hipoen. Se että ikkunat ovat pesemättä tai joku on mennyt tyhjentämään ruokailuvälineet laatikkoon sikinsokin eikä haarukoita ja veitsiä lokeroon pystyyn asetellen, ei ehkä ole kuolemaksi.

Teen listoja, tavoitesuunnitelmia, häkkyröitä, kehityshimmeleitä ja vaadin itseltäni kymmenen kertaa enemmän kuin keneltäkään muulta. Paitsi että lapseltanikin taida vaatia aika paljon. Ja ajoittain puolisolta. 

Ostin joskus Monkista mustan ja… kriittisen näköisen pehmolelun. Jotenkin se herätti minussa heti sielujen sympatiaa. Kotona vasta luin otukseen kiinnitetyn lapun. Siinä sanottiin:

55% Perfectionium, 15% Know-it-all-ium, 15% Peppium, 15% Iron. 

”Ikmo is never really satisfied so she uses crystal sand to gently polish her world to perfection. Friends can always be more fun and smart so Ikmo scuffs away their irksome bad habits. Sometimes Ikmo appears to be a harsh and critical companion, but with Ikmo about, we all glitter and gleam.”

Niin. Ikmona olo on vaan ajoittain aika raskasta. Itse aiheutettua kiirettä oikean kiireen päälle kääräistynä lisäkerroksena. Stressiä täydellisyyden tavoittelusta, kun kelvollinen riittäisi. Vääristynyttä ajattelua siitä, että kaikki muut ovat aina taitavampia, tehokkaampia, valovoimaisempia, kauniimpia ja fiksumpia.

Viime aikoina olen yrittänyt muistaa pysähtyä. Olemaan läsnä, vaan nauttimaan asioista, jotka herättävät puhdasta iloa, esteettistä mielihyvää tai miellyttäviä aistimuksia. Luulenpa, että jos antaisin itselleni aikaa olla läsnä, paikalla, tilaa huomata enemmän nyansseja, pieniä ilon aiheita, aavistuksenomaisia, hetkessä katoavia pilkahduksia, kaipaisin vähemmän voimakkaammin mielihyvää tuottavia asioita kuten ruokaa ja herkkuja.

Päihteiden käyttöä toistuvasti, tapana, vierastan. Kun suvussa on ollut taipumusta päihteiden väärinkäytölle, jopa niin rajulle, että olen itsekin seissyt hautajaisissa laskemassa arkkua tarpeeksi pitkän putken jälkeen, tiedostan sen, että viihdekäyttönä alkanut hauskuus vaihtuu hyvin nopeasti siihen, ettei mikään tavallinen ja arkinen enää tunnu miltään. 

Juhlissa ei ole hauskaa ilman viinaa, maailma tuntuu värittömältä ja tylsältä ilman pilveä, stressi ei laukea ilman pillereitä tai uni ei tule ilman iltaröökiä. Kiinnostava keskustelu, yhdessäolo, läheisyys, seksi, arkiset puuhat, luontoelämykset tai edes hyvä ateria eivät tuota hyvää oloa ilman samanaikaista päihteiden käyttöä. Jos tällä luonteella tarttuisin pulloon tai muihin päänsekoittajiin, se olisi todennäköisesti menolippu.

Arkisia iloja arvostaville kyllä naureskellaan tietyissä piireissä. Heitä pidetään vähän yksinkertaisina. Sellaisina peräkylän isäntinä ja emäntinä, jotka eivät koskaan ole käyneet missään eivätkä siksi tiedä, mistä jäävät paitsi. Tai tekopyhinä viherpiipertäjinä, jotka yrittävät mainostaa vähäpätöistä lähiölaatikkopyöräarkeaan niin ihanana siksi, että haluavat korottaa itsensä muiden yli kiilottamalla ekologista sädekehäänsä. 

Kun joku pysähtyy ihastelemaan jättisaippuakuplia puistossa, makustelee silmät kiinni muotopuolta, kotitekoista kauralastua tai tunnustaa viihtyvänsä parhaiten villaviltin alla hyvän kirjan kanssa, saa osakseen silmien pyörittelyä, ikään kuin olisi taantunut taaperon tasolle tai heittäytynyt ennen aikojaan eläkeläiseksi.

Muiden ulkomaanmatkat, mielenkiintoiset työprojektit, erikoiskahvit, staycation-lomat, uutuudenkarheat autot, uralla etenemiset, laskuvarjohypyt, auringonlaskut, ilmaisen viinan bileet ja toinen toistaan erikoisemmat ravintola-annokset saavat oman keskinkertaisen, penninvenyttäjän arjen tuntuvaan usein mitättömältä, epäonnistuneelta tai vaillinnaiselta.

Mutta oikeasti elämä on aika hyvää ihan juuri nyt.

Takapihan pajupuun pörröisiksi siitepölypalleroiksi räjähtäneet kissat näyttävät satumaisilta auringonvalossa. Viime kesänä viritetty pönttö on viimein ollut tarpeeksi kauan maisemoitumassa ja touhukas sinitiaispariskunta heittelee raivokkaasti pönttöön pehmusteeksi laittamiani täytteitä ulos jo kolmatta päivää. He eivät pitäneet sisustustyylistäni ja se on ihan okei.

Esikoisen nenään alkaa jo putkahdella pisamia ja tukkaan aurinkoraitoja. Tämä kasvaa nykäyksittäin useamman kengänkoon ja kymmenen senttiä kerrallaan ja alkaa jo lainailla äitinsä kenkiä. Huppareissa on sopivat hihat, mutta niihin mahtuisi leveyssuunnassa sisään kolme poikaa.

Kerrankin on aikaa hitaille aamupaloille kuten puurolle. Kattila onkin porissut liedellä tiuhaan ja mausteina on ollut milloin mitäkin mustikoista banaaniin ja fariinisokeriin. Yhtenä päivänä päätin humpsauttaa puuroon vähän vaniliinisokeria. Levylle pudonnut sokeri tuoksui hetken niin voimakkaasti hattaralta, että kesäpäivät eri huvipuistoissa vain vilisivät filminä päässäni.

Vauvan hiuksissa on kaunis, voimakkaasti punakultaan taittuva ruskea sävy, joka oikein hehkuu valon osuessa suortuviin. Tyyppi on saanut punapigmenttiä sekä isänsä punamustista, että äitinsä punertavan vaaleanruskeista varastoista. Puhtaisiin lakanoihin ja monta päivää pihalla tuulettumassa olleisiin kevättäkkeihin on ihana kietoutua.

Ja sitten on puoliso. Yllättäen takaapäin ympärille kietoutuvat kädet ja hengitys niskassa. Yöllä kiinni selkään kierähtävä lämpö. Naurunrypyt silmäkulmissa. Keskittynyt, pohtiva ilme pitkän keskustelun lomassa. Ne tärkeimmät sanat, jotka sanotaan joka päivä. Ettei se unohtuisi.

Kun lopettaa tekemisen ja suorittamisen hetkeksi. Istuu alas ja miettii, mitä kaikkea itsellä jo onkaan… On taas helpompi hengittää.

Uusia alkuja


 
Pääsiäinen on ollut minulle aina vähän enemmän uusi vuosi kuin itse uusi vuosi. Ja eri puolilla maailmaa uutta vuotta vietetäänkin juuri samoihin aikoihin kevään korvilla, mielestäni täysin loogisesti. Luonto herää talven jälkeen, samoin minä, kristinuskossa Jeesus aloittaa puhtaalta pöydältä ja kaikki koristeetkin huutavat symboliikallaan uutta elämää: kanoja, munia ja tipuja, ruohonversoja ja kevätkukkia.

On ollut ikävä. Valokuvaamista, elämän pienten ja isojen hetkien vangitsemista ruuduiksi, yksityiskohtien zoomailua ja vangitsemista, omien ajatusten ylös kirjaamista, paikkaa, jossa saisin itse päättää, miten ja mistä kertoa, mitä jakaa. Hidasta, kotoisaa, omannäköistä blogia nopeiden instagramien ja tiktokkien maailmassa. Joten uusia alkuja, ehkä tälläkin tontilla.

Uusi keittiö – kyllä, viimeinkin!

img_0087 img_0115img_0121img_0141img_0111img_0094 img_0124img_0126img_0103img_0108img_0114img_0098 img_0132 img_0105img_0140 img_0144

Keittiöremontti valmistui, enimmäkseen miehen uskomattoman sitkeän työpäivien jälkeen painaman urakan ja perhetuttavamme suosiollisen avustuksen kantamana, jo ennen kuin lähdimme Kanariansaarille. Siitäkin syystä loma oli ihan paikallaan käytännössä tupladuunia useamman viikon painaneelle puolisolle ja lomatunteja kasaan paiskineelle vaimolle.

Uudet kuviot ovat imaisseet aikani ja ajatukseni sen verran tehokkaasti, että blogi on jäänyt täysin hunningolle ja silloinkin, kun olisin ollut kameran kanssa kytiksellä, päivänvalo on paennut minua tai asunto on ollut mullinmallin seuraavan remonttiprojektin (oi kyllä vaan!) vuoksi. Tuo meillä asuva kun mies sai ilmeisesti tarpeekseen vaimonsa vitkuttelusta ja maalasi viimein ajan ja auringon kellastamat sekä kolhuuntuneet mäntyportaat kyyhkysenharmaiksi ja ah, rakkautta, ne tekivät ihmeitä eteisaulallemme.

Keittiöstä vaihdettiin siis pois puhkikulunut parketti, johon kosteus oli tehnyt tehtävänsä jo edellisen asukkaan aikana. Vanhat kaapit ja kodinkoneet purettiin pois kokonaisuudessaan ja Ikeasta tilattiin uusi, paremmin hankalat kulmat, kattoon kurkottavat tilat ja täyskorkeat kaapit mahdollistavat nurkat hyödyntävä keittiön runkoratkaisu. Uudet ovet ja vetimet vaikuttavat tietysti eniten keittiön yleisilmeeseen, mutta lisälaatikot, integroidut kodinkoneet ja uudet ylähyllyt…

Sanotaan että meillä on nyt tyhjiä laatikoita ja hyllyjä keittiössä, vaikka olohuoneen astiakaapin painetta saatiin purettua reilusti. Ja keittiötä enimmäkseen käyttävä puolisko kiittelee uutta uunia, liettä ja päivitettyjä kodinkoneita noin muutenkin eli toiminnallisuudessa ei kaiken sen loputtomalta tuntuvan keittiösuunnitelman pyörittelyn jälkeen onneksi ole enää kauheasti viilattavaa.

Ja onhan se nyt kaunis, hitto vie. Sielu ja silmä lepää.

Se asia, mitä en koskaan muista tehdä

img_1265 img_1281img_1271 img_1268img_1272 img_1286img_1273 img_1279

Eli ottaa kuvia ennen uuden projektin alkua, muistoksi niin hyvistä kuin vähemmän hyvistä ideoista, ominaisuuksista ja ratkaisuista vanhoissa nurkissa, tässä tapauksessa keittiössä.

Vaikkapa vanhasta kylppäristämme ei oikein ollut tallella materiaalia siinä määrin, että niistä olisi voinut muodostaa kunnon ennen-jälkeen-kuvaparia, saati makuuhuoneesta. Ja itselleni ne ovat usein remonttijuttujen suola. Joten tässäpä ennen-materiaalia oikein kokonaisen postauksen verran.

Miksi lähdemme remontoimaan keittiötä? Vanha keittiö on säilytysratkaisuiltaan vähintäänkin kummallinen: kulmakaapit jatkuvat toisen kaappirivin sisään, kadottaen tavarat pimeään nieluunsa ikuisiksi ajoiksi. Laatikoita on vähän tai ei ollenkaan, katonrajan säilytystila on hukattu sokkeliin, saranat lenksuvat eikä mitään kodinkoneita ole integroitu.

Kaiken kaikkiaan keittiö on melko ruma, mutta ennen kaikkea pohjattoman epäkäytännöllinen; Jouduimme tunkemaan ruokalautasemme alakaappiin uunivuokien ja kattiloiden kaveriksi, koska ne eivät mahdu yläkaappien hyllyille! Ja olohuoneeseen täytyi ostaa erillinen astiakaappi. Neliöiltään paljon pienempään, edellisen kotimme keittiöön astiamme mahtuivat ongelmitta ja silloin niitä oli enemmän kuin nyt. Myös kuiva-aineilla ja kierrätysjärjestelmillä oli paremmat ja selkeämmät paikat.

Toivommekin uuden keittiön olevan lopulta kauniimpi, uljaampi ja ennen kaikkea noh, paremmin suunniteltu.

Isoja tilaratkaisullisia muutoksia emme lähteneet tekemään käytännössä tai edes suunnitelmatasolla, sillä vesipisteen siirto tai suuret sähköremontit olisivat suuritöisyyden lisäksi myös julmetun kalliita. Liesi tuulettimineen, pesuallas hanoineen sekä jääkaapin, mikron ja lieden paikat pysyvät lähes entisillä paikoillaan, uudempina versioina toki. Vain uuni siirtyy lattianrajasta korkeammalle kaappiin.

Aika pieneen L:n muotoiseen kulmaukseen täytyi mahduttaa kaikki toiminnot ja optimaalinen määrä säilytystilaa… Saa nähdä, miten onnistuimme!

Kyllä se siitä, ehkä.

IMG_4037
IMG_3979IMG_8835IMG_3932 IMG_3934 IMG_3986 IMG_3768 IMG_8815

Tuo lukaalimme ulkoalue nimittäin. Pensasaita räjähti toissa viikolla kukkaan, samoin kuin tontinreunan koristeomenapuu. Pihjalakin kukkii pian, tomaatit saavat väriä ja marjapensaat tohottavat kasvaa kovaa vauhtia. Suihkulähde solisee pihalla, terassi on hiottu ja lakattu, huonekalut on ostettu ja koottu. Vaatimaton parintuhannen kilon kivikuormakin saatiin viimein kotiin toimitettuna viikonlopun iloksi.

Väittäisin että  tulee kiva myös piha-askareita pitkin hampain tekevän miehenkin mielestä. Ei sillä, että puutarhatyöt olisivat omiakaan suosikkejani, mutta niin ne vain imaisevat mukaansa; Lupasin äidilleni esiteini-iän kuohuissa, etten kerää enää ikinä yhtään rikkaruohoa, ainakaan ilman palkkaa. Arvatkaa vaan, mitä lopulta tein perjantaina siinä yhdentoista aikaan yöllä, kätevästi risteilyä edeltävänä päivänä… Kyllä, kiskoin ja nyhdin puhtaaksi pensasaidan alusen, joka oli melkoisessa luonnontilassa. Tuli neljä 25kg säkillistä kitkemisjätettä!

Mitäs sanotte tähänastisista pikavilauksista?

Ota tässä nyt sitten pihakuvia…

output_Ee0oKy


…kun terassilla lentelee supersankari.

Elämme akuuttia Flash-vaihetta enkä meinaa nyt koneet jumittavaa roskaa tai tapaa laitattaa tatuointeja vaan lapsen villitysenomaista taipumusta esitellä juoksutaitojaan mainostamalla olevansa, vaatimattomasti ”maailman nopein mies”.

Pitäisikö sanoa, että joo joo, nopea olet vai paljastaa karu totuus?

P.S. Jos luet juttua mobiilissa, klikkaa kuvaa, niin postauksen pointti aukeaa paremmin!

Kyllä äiti tietää

 

En erityisemmin välitä pihatöistä. Maanmuokkaus, istuttaminen ja painavien asioiden, kuten kivenmurikoiden kantaminen, ovat ihan siedettäviä duuneja, mutta kaikki ylläpitotoimet: haravointi, kitkeminen ja kuoputtaminen saavat aggression heräämään ja verenpaineen kipuamaan kattoon. Yäk.

Tästä syystä olen aina haaveillut puutarhattomasta asumismuodosta (talo dyyneillä, kenties?) tai havupuiden, kivien ja kalliokasvien peittämästä, lähes huoltovapaasta pihamaasta.

Uuteen kotiimme sattuu kuitenkin kuulumaan julmetun ison terassialueen (vähällä vaivalla paljon iloa, jes) lisäksi myös leikattavia koristeomenapuita, hoitoa vaativa sammalmatto sekä retuperälle päästetty etupiha muutamine pystyynkuolleine angervoineen, ykittäisine havuineen ja soraerämaineen.

Arvaatteko kuka on repinyt irti vanhoja, pystyynkuolleita pensaita, haravoinut, raijannut kivenjärkäleitä, ravannut puutarhaliikkeissä, raahannut multasäkkejä, saanut auringonpistoksen, tuhonnut harmikseen useamman muurahaispesän betonilaattoja siirrellessään, saanut sadekuuron niskaansa ja leikannut pensasaitaa? Noin muunmuassa…

No se sama nainen, joka vannoi, ettei omalle pihalle tule kuin kiviä. Kyllä äiti tiesi jo 12 vuotta sitten, ettei perfektionismiin taipuva (ja tuolloin nykyistä pahemmin kontrollifriikki) esteetikkotytär kestäisi hunningolla olevia tiluksia.

Niin vain entinen yli-iso parkkipaikka, joka oli alun alkaen ensimmäisen kuvan etupuolikkaan kaltaista pikkukuvikkoa, muuttui orastavaksi hyötypuutarhaksi norppaemon ja nörttimiehen toimesta. Vajaa kaksi päivää ja eloton nurkkaus sai aivan uuden muodon.

Lavoille tullaan istuttamaan mansikkaa, salaatteja, yrttejä ja minitomaatteja. Marjapensaiden osalta kasvamaan pääsivät musta- ja punaherukka, puutarhavadelma ja karviainen. Ehkäpä selitys pihanlaittointoon piileekin tässä – kasveissa on heti enemmän järkeä, jos ne tuottavat syötävää!

     
 

Supersankarivaiheeseen passaavat kemut

spiderman juhlat 1.001 supersankari2.001 supersankari3.001

Huhtikuun alussa vietetään neljävuotiaan kemuja ja rekvisiittahan täytyy toki hankkia viimeistään helmikuussa… Tervetuloa omassa elämässään epäonnistuneen Martha S:n elämään.

Pop up-kemuille ja leivontatarvikeliikkeeseen lähtivät jo tilaukset ja pakollinen tilpehöörien ja paperiastoiden täydennysreissu Tigeriin tehdään lapsen kanssa huomenna. Eipähän jää ainakaan viimetippaan.

Lapsi valitsi teemaksi supersankarit ja erityisesti Hämähäkkimiehen, mikä on sinällään hupaisaa, tämä kun ei ole ko. aiheeseen liittyviä tv-sarjoja tai elokuvia katsonut, saati lukenut sarjakuvia. Vähän sama kuin itse hihkuisin aikuisten Star Wars-kemuja katsottuani pari leffaa ja asuttuani nörttimiehen kanssa vuosia. Sivustakatsojan kevytihastus?

Kuutin pintaraapaisunomainen tietämys perustuneen päiväkotikaverien leikeistä ongittuihin perustietoihin aiheesta. Ja kenties myös supersankari- ja mutanttielokuviin ja -estetiikkaan hurahtaneen äidin hamstraamiin lastenvaatteisiin, joissa seikkailevat erityisesti Marvel Comicsin maailmaan sijoittuvat, retrohenkiset hahmot.

Koristelu- ja kutsukorttitilanne on siis hallinnassa ja vieraatkin on listattu. Vieraslistasta tuli sen verran komia, notta päätimme pitää viikonloppuna kahdet hipat: ensin kaverit ja seuraavana päivänä sukulaiset ja kummit.

Edessä olisi vielä ruokalistan suunnittelu. Aikuisjuhlien menu tuskin on mikään ongelma, mutta 4-5-vuotiaista vieraista koostuvalle poppoolle voi olla vaikeaa keksiä mieluisaa, järkevästi syötävissä olevaa ja oivaltavaa tarjottavaa.

Parhaat vinkit ja kokemusperäiser niksit lastenjuhlatarjottavien osalta otetaankin vastaan!

Keksittekö mitään teemaan sopivaa herkkua, mieleeni jostain putkahtaneiden popcornien lisäksi?

TSEKKAA MYÖS:

Kolmevuotiskemut Tuomas Veturi-teemalla ja samoista juhlista lisäkuvia

Kaksivuotissynttärit sirkusteemalla

Aikuisten intiaanisynttärit 1 / 2 / 3 

Vanhempien Keskimaa-kemut ja niihin sopiva asu

Ohoh, valoisaan aikaan kotona – katso kuvat!

IMG_7075 IMG_7073 IMG_7072 IMG_7061 IMG_7059 IMG_7056 IMG_7054 IMG_7052 IMG_7044 IMG_7042 IMG_7034 IMG_7030 IMG_7025 IMG_7019 IMG_2497 IMG_2493

Olen valmistautunut tulevan viikonlopun kauan odotettuihin iltamiin järjestelemällä asuntoa, sillä tuntuu siltä että jotain tartteis tehrä; Sauna-, porras- tai keittiöremonttia ei tällä aikataululla kannata kuitenkaan aloittaa, vaikka kuinka haluttaisikin.

Alakerran kodinhoitohuoneen (ja vessan) apukärry sai viimein täytettä ja miehen joululahjaksi antama Kekkilän Ruukkuporras saatiin kasaan. Tuon hintaluokan kukkahyllyksi alkuperäiset ruuvit olivat surkean pehmeää materiaalia ja jouduimme ennen kokoajaisia suuntaamaan rautakauppaan. 

Mutta nyt on viherkasvia joka lähtöön ja lisää tulee. Olen aina haaveillut maltillisesta kotiviidakosta eikä parin viime vuoden viherkasvihehkutus sisustusblogeista Asuntomessuihin ja instagramiin ole varsinaisesti auttanut asiaa. Katsotaan kaunko pöheikkö kestää hurjien kissapetojen hyökkäyksiä…

2015 kicked my ass and I want revenge

IMG_0142 IMG_1591IMG_0174 IMG_0255 IMG_4802 IMG_0610 IMG_1121 IMG_1161  IMG_1838 IMG_1836 IMG_1899 IMG_1991 IMG_1257  IMG_6609 (1) IMG_0369 IMG_4297 IMG_1675IMG_0168 IMG_2273

Joku oli 2015 jakanut Tumblriin tiivistelmän vuodestaan ja se kuulosti tältä ”2015 kicked my ass and i want revenge”. Klikkasin sydäntä vaistonvaraisesti ja tajusin, että vuonna 2015 tapahtui paljon kaikkea. Omaan makuuni liian paljon kaikkea.

Hullu opiskelujen loppukiri, valmistuminen juhlineen, kesälomasta leijonanosan haukannut mökkiremontti, ensimmäisen omistuskodin myyminen pois ja unelmakodin menetys onnekkaammalle ostajalle, työnhakuprosessi ja työpaikan saaminen, tarpeisiin sopivan, joskaan ei niin romantisoidun täydellisen asunnon osto, evakossa asuminen, remontti….

Ennen kesää sanoin, että keväällä rutistettiin aika lailla verenmaku suussa ja kesäloma tuli tarpeeseen, vaikka sitä vietettiinkin kuullotehöyryissä kylpien. Kun joku kysyi kuulumisia, olen summannut olotilani toteamalla, että oli aika raskas syksy.

Uuden duunin alku ja uudenlaisissa työtehtävissä aloittaminen veti löysät ajat ja jaksamisen vähiin elokuussa. Piti opetella liuta nimiä, työtapoja, erilaisia spesifejä työtehtäviä, joihin laaja-alaiset perusvalmiudet antava koulutus ei paneudu, ja niinkin yksinkertaisia asioita kuin tavaroiden paikkoja. Omaksuttavaa riittää vieläkin, mutta päässä ei enää surise iltaisin uusien asioiden paikkaansa etsivä parvi.

Lokakuussa puunasimme asuntoa esittelykuntoon, useita kertoja ja tosissamme sekä ryhdyimme hieromaan kauppoja. Oli pankissa juoksemista, näyttöjä varten siivoamista, asunnon myyntiin liittyvien käytännön asioiden hoitamista ja lopulta myös muuttokuorman pakkaamista sekä vanhan kodin laittamista luovutuskuntoon.

Marraskuun alussa saimme avaimet ja remontti alkoi. Sitä tehtiinkin illat, yöt ja viikonloput, puolen suvun voimin. Sitten muutettiin, koottiin kalusteita ja kiinniteltiin tauluja. Painoa lähti kolme kiloa, tukka karisi päästä ennätystahtia ja bussiin tai sohvalle tuli torkahdeltua tavallista useammin.

Joulukuun alkuun mennessä asunto alkoi olla kelvollisessa kunnossa, mutta sitten alkoivatkin joulupuuhat harrastuksissa retkien ja erikoisohjelman merkeissä ja töissä joulukalenterihommissa.

Mitkä osa-alueet elämästä ovat sitten kärsineet tästä ruuhkaisesta syksystä eniten? Partiopuuhat tuntuivat puisevilta ja vastuuta tuli siirrettyä syksyn mittaan isolla kädellä ryhmän toiselle vetäjälle. Myös blogi jäi enenevissä määrin taka-alalle, kun ylimääräisiä tunteja ei vaan saanut kaavittua kasaan, ei edes unien kustannuksella. Myös salilla tai ohjatuissa liikunnoissa käymisen tahti on hidastunut, muttei onneksi jäänyt kokonaan pois. Ja työmatkapyöräily sekä satunnaisesti töihin juokseminen ovat paikanneet tilannetta.

Vanhempana olen potenut massiivista huonoa omatuntoa evakkojaksosta, joka näkyi kuulemma lapsen käytöksessä päiväkodinkin puolella. Lisäksi remontin viemä aika ja muutenkin opiskeluaikoihin verrattuna pidentyneet hoitopäivät ja lyhentyneet yhteiset iltapäivä- ja ilta-ajat ovat tuottaneet omantunnon tuskia. Onneksi on mies, joka hoitaa päiväkotiin viemiset ja hakemiset lähes yksin ja kokkailee lapsen kanssa sekä ulkoilee ja rakentelee legoilla. Ei jää tuo laatuaika vanhemman kanssa minun harteilleni, vaan ehkä kolmasosa siitä.

Jotenkin olen sanonut itselleni, että valittaa ei saisi, väsyä ei saisi, koska jaksavathan muutkin. Mutta jossain kohtaa terve järki ja aviomieheni ovat puuttuneet peliin ja todenneet, että esimerkiksi saunan öljyämisen, portaiden maalausurakan ja keittiöremontin voisi ehkä tehdä eri kerralla kuin yläkerran suurremontin.

Ja muutkin läheiset ovat muistuttaneet, että ei kannata vetää itseään loppuun, varmasti aiheellisesti; Joskus menneinä vuosina olen ajatellut että on normaalia stressi-itkeä itsensä tärviölle, jos nyt ei viikoittain, niin ainakin säännöllisesti.

Paljon hyvää on tapahtunut, mutta mikään ei ole tullut valmiiksi annettuna, helpolla tai ilmaiseksi. Josko tasaisempaa kyytiä ensi vuonna?