Like a cherry on top

Vietimme aurinkoisen helatorstain Roihuvuoren japanilaistyylisessä puutarhassa ja kirsikankukkapuistossa kierrellen. Koivun siitepöly sai puolet porukasta kutisemaan hurjana, kengät hiersivät hikisissä jaloissa ja aurinkorasvaa sai lisäillä tosissaan. Mutta eipä noita melkein edes huomannut, kun ihaili vaan valtavaa, vaaleanpunaista, leudossa tuulessa huojuvaa kirsikankukkien massaa.

Ihmisiä oli levittäytynyt piknikvilteilleen puiston joka kolkkaan. Vannoutuneimmat japanifanit kiertelivät puistossa kimonoissa ja paperipäivänvarjojen alla tai uudemman polven japani-teemaisissa asuissa. Ilmassa oli alkukesän leppeän toiveikasta tunnelmaa, naurua, iloa ja kaiken maailman eväiden tuoksua.

Eri maailman kolkista lähivuosina tai muutama sukupolvi sitten Suomeen saapuneet sekä tänne jääkauden jälkeen eksyneiden kaukaiset sukulaiset, nauttivat kaikki yhtä lailla puiston satumaisesta kukkaloistosta. Oli kokonaisia perheitä, monessa sukupolvessa, yhdessä kenties ensimmäisiä kertoja sitten pandemian alun, kaveriporukoita, pariskuntia, keskenään temmeltäviä koiria ja jopa yksi papukaija. Mekin yhdistimme reissuun yhden ystävän ja pojan isotädin tapaamisen.

Tuntui ihanan, normaalilta.
Siltä että tästä voi tulla aivan mahtava kesä.

Kun minulta viedään kaikki, autan kantamaan

Jos listaisin asioita (ja minähän listaan asioita niin kauan kuin henki pihisee), joita haluaisin tehdä tällä hetkellä, noin 80% on koronan vuoksi suljettujen, kiellettyjen ja ei suositeltavien asioiden listalla.

Museoissa luuhaaminen ja taiteen hengittäminen, kirjojen hypistely kirjastossa ja luettavan valitseminen juuri siten miten ei pitäisi eli kannen perusteella. Budjettireissut ja tarjousristeilyt lähimaiden kohteisiin kuten Ruotsiin ja Viroon, uimahallissa ei-ruuhkaiseen päiväaikaan lilluminen tai vauvauinti. Kaveriporukalla sushibuffan tai kimppaskumpan tyhjentäminen. Ylipäätään kaikki porukat: höntsäpelaaminen, tissuttelujuhlat,  perhekahvilat. Peruttu, peruttu, peruttu.

En jaksa kirjoittaa tähän mitään diclaimereita siitä, miten globaali pandemia ja vastuullisuus ja terveys on tärkeintä ja käyttäkää maskia ja kuolkaa kotiinne tylsyyteen, ahdistukseen ja masennukseen. Kyllä, käytän maskia, harkitsen sosiaalisten kontaktien tarpeellisuuden tarkkaan ja yritän muutenkin jaksaa tätä farssia. Mutta kun en oikein millään enää jaksaisi.

Kylmää ja märkää kategorisesti vihaavana henkilönä odotan kesää, odotan niin että niveliin särkee ja leuka kaipaa kohta purentakiskoa. Jos en minnekään muualle pääse, haluan meren rannalle, heräämään aikaisin lintujen kirkunaan vauvan kirkunan sijaan, tekemään nuotioruokaa, imemään ihoni läpi auringonvaloa. Makuupussin tuoksuun, kevyen kesäsateen ropinaan telttakankaalla, harmaanvaaleansiniseen hetkeen, tuulen huminaan puiden lehvistössä.

Voi kesä, olisitpa täällä. Tie auki, kesärenkaat alla ja ainakin lähialueiden kaikki telttapaikat, niemennotkelmat, merenrantapoukamat ja kalliot odottamassa kulkijaa. Sillä hei maailma, tahdon ulos.

Kauneuden voimaton kaipuu

IMG_2564 IMG_2899 IMG_3157 IMG_2560IMG_2827 IMG_3111 IMG_2993

Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.*

Olen kirjoittanut itselleni, teille ihmisille ruudun takana tammi- ja helmikuun aikana niin monesti. Bussissa istuessani, pyörän selässä, kun kello on kaksitoista yöllä ja tie tappavan liukas. Uimahallin altaassa, jo uneen vaipuneen lapsen otsalle suukon antaessani. On ollut niin paljon sanoja, ajatuksia, joiden jäsentämistä kirjoittamalla olisin kaivannut kipeästi.

Välillä unissani olen istunut keittiön pöydän ääressä ja kirjoittanut: blogia, Facebook-viestejä, fanfictionia, sanoja, tuhansia lauseita, tunteita, ajatelmia, rakkautta, kaipuuta, arkieskapismia. Ja herännyt tajuten, että olen laiminlyönyt itseäni, kun olen jättänyt kirjoittamatta, hylännyt yhden varhaisimmista rakkauksistani, suomen kielen, verenperinnöistäni vahvimman, niin tyystin.

Olen oppinut itsestäni viimeisen neljän kuukauden aikana paljon, yllättänyt itseni kerta toisensa jälkeen ja antanut itselleni anteeksi asioita, joita vastaan olen taistellut vuosia. Kirjoittamatta jättämällä olen päästänyt kaikki ne oivallukset ajelehtimaan, hakemaan muotoaan, jolloin niistä on tullut vain sameaa vettä veneen verkkaisessa peräaallokossa, sen sijaan, että ne olisivat hiljaksiin helmiksi kiteytyneitä hiekanjyviä, joita voisi kantaa mukanaan kaulassa ja sormeilla epävarmuuden hetkellä.

Kaipaus. Kauneuden: taiteen, tanssin, sanojen kaipuu. Elämänmuutoksissa, henkilökohtaisissa kriiseissä, toivon ja motivaation ollessa hukassa kirjat, taidelämykset, sanojen virta ovat vieneet minua eteenpäin, laajentaneet ajattelua, laittaneet omia ongelmia paremmin mittakaavaansa. Eivätkä ne ole minua hylänneet, runous tai kauneus, minä olen päättänyt, enemmän tai vähemmän tietoisesti, ettei minulta löydy niille aikaa.

Muutaman mietelausekortin tekeminen tai instagram-kuvien ottaminen ei riitä tyydyttämään luomisen, kauneuden tietoisen näkemisen ja vangitsemisen kaipuutani. Eivät edes musiikki, lyriikat ja niiden kautta ja avulla tilanteiden uudelleen eläminen ole tarpeeksi.

Ja vaikka haluaisinkin puhua, ystäville, puolisolle, kollegalle, ajatuksista, joiden äärelle olen kompastellut, olen monen asian suhteen niin avoinna, lähes vereslihalla, että oman keskeneräisyyden ja toisaalta yllättävänkin kykenevyyden kohdatessaan kyyneleet ovat herkässä ja sanat, siinä hetkessä, hukassa.

Haluan kirjoittaa ne sanat ulos, itseni vuoksi, ollakseni ehjempi, parempi ihminen, ymmärtääkseni paremmin itseäni ja muita. Herätä tästä talviunesta, josta puuttuu luovuus ja tietoinen pysähtyminen, hidastaminen kauniiden asioiden äärelle. Antaa itselleni luvan kasata ajatuksia, sanallistaa niitä ja todeta, että varaamalla hetken ajastani tietoiselle ajattelulle, vapautan mieleni askartelemasta samojen asioiden parissa päivästä ja viikosta toiseen arkisten pulmien rinnalla.

Sillä miksi etsiä, jos ei ehdi tajuta löytäneensä?

// *Katkelma Eino Leinon runosta Elegia

Kasvattamisen sietämätön raskaus – eli kaikki se mitä voimme jälkeemme jättää.

img_1960

Ketä me kasvatamme? Miksi me kasvatamme? Millaisia taitoja haluamme antaa elämään sen jälkeen, kun se pitkä tai lyhyt aika, jonka saamme olla osana lapsen, nuoren, miksei aikuisenkin elämää, päättyy?

Näitä kysymyksiä pyörittelen päässäni, en toisinaan, vaan oikeasti päivittäin. Oman lapsen, aikanaan opiskelujen ja harrastusten, viime vuosina myös työn puitteissa kohdattujen kasvatettavien osalta.

Mitkä taidot ovat tärkeitä osata?

On helppo listata konkreettisia valmiuksia ja kikkoja eri ikävaiheissa oleville lapsille ja nuorille: kynäote, kurahousujen pukeminen, yhdellä jalalla hyppiminen, polkupyörällä ajo, hampaiden peseminen, numerot, aakkoset, erilaisten ruokien maisteleminen ja perunan kuoriminen. Ai niin ja pyykinpesukoneen käyttäminen, verokortin tilaaminen, rintaliivien valitseminen, riittävän unen saaminen, villasukkien käyttäminen kylmällä, opiskelu-urakan jakaminen kalenterin avulla sopiviin paloihin ja niin edelleen…

Näiden taitojen oppimiseen ja opettamiseen on korkeintaan pari, kolme väylää ja tapaa. Ja olkoonkin että ne vievät aikansa, ne ovat useimmille helpohkosti opittavissa, ainakin riittävällä toistolla; Koska kyse on niin kouriintuntuvista valmiuksista, ei niiden opettelua myöskään tarvitse perustella kohtuuttoman monisanaisesti, isoille tai pienille.

Toista ovat sitten muiden henkisen ja fyysisen tilan kunnioittaminen, tunteiden sanoittaminen ja niiden kanavoiminen rakentavilla ja korjaavilla tavoilla, arjen ja aikataulujen hallinta. Tai omaa henkistä hyvinvointia tukevat keinot ja rakenteet, sydänsuruista selviäminen, itsetunnon vahvistaminen, omien vahvuuksien ja kehitystarpeiden tunnistaminen. Saati epäonnistumisen pelosta huolimatta eteenpäin ponnisteleminen ja häviöiden sekä virheiden sietäminen ja niistä oppiminen, analyyttinen ja kriittinen ajattelu, medialukutaito, itsetutkiskelu, seksuaalisuuden hahmottaminen moniulotteisena ja muuttuvana ilmiönä…

Vaikka päivästä toiseen selviäisikin, edes pintatasolla, aiemmin esitettyjen konkreettisten taitojen avulla, iskee kylmä suihku päin näköä yllättävän nopeasti jos unohtaa harjoitella ja toisaalta myös opettaa toisille näitä ihmisenä olemisen ydintä lähempänä olevia taitoja.

Kun miettii, miten paljon on itsekin hakannut päätään seinään monissa monimutkaisemmissa: tunteisiin, egoon, minäkuvaan sekä sosiaalisiin paineisiin ja suhteisiin liittyvissä asioissa, toivoisin voivani, josko ei ohittaa niin ainakin tasoittaa isoimpia esteitä eri kokoisten ja näköisten kasvatettavieni kanssa ja heidän matkansa tulevan varrelta.

Eikä minulla ole suinkaan ollut  poikkeuksellisen huonot edellytykset oppia tunnetaitoja tai itsesäätelyyn liittyviä valmiuksia. Silti oma kantapääni on lyhentynyt senttikaupalla, niin paljon sen kautta on sanonnan mukaisesti opittu asioita. Voi vain kuvitella, miten paljon enemmän elämä heittää eteen piikkimattoa ja tervaa sekä höyheniä, jos perheolot, lapsuuden kasvuolosuhteet tai parisuhteet ovat menneet yksilötason ongelmien, yhteiskunnallisten tai globaalien katastrofien vuoksi perustavalla tavalla pieleen.

Minulla oli sentään muutoin voimavaroja, joilla selättää vaikeuksia niillä paremmin sujuvilla elämän osa-alueilla: ystäviä, aikuista tukea, seurustelukumppani…Sen sijaan osa lapsista, nuorista ja aikusista putoaa joka kulmassa, lähes jokaiselta askelmalta tyhjän päälle, vailla hyväksi todettua polkua, pahimmat silmäkkeet kiertäviä pitkospuita. Kenkien kastuminen kuuluu tästä suosta läpi tarpomiseen, elämä kun on tutuksi tulleen videonpätkän mukaisesti usein melkoinen *****nan työmaa.

Mutta pitäisi siihen silti mahtua myös iloa, onnistumisia, vahvistavia kokemuksia, rakkautta, tukea ja joku, jonka olkapäätä vasten voi itkeä, jolle voi luvan kanssa kaataa ylitse vuotavat tunteensa, joka ohjaa ja auttaa kanavoimaan kehää kiertävät, toivottomat ajatukset säie säikeeltä kohti uutta ratkaisua ja uraa.

Jos meidät jätetään yksin, toistamaan samaa virhettä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, siitä huonosta, tuhoisasta, rikkovasta tavasta käsitellä itseämme ja muita, tulee jossain kohtaa osa minuuttamme. Ajatus siitä, että ”minä nyt vain olen tällainen”, syö muutoksen mahdollisuuden, sementoi pelkäksi pintakerrokseksi tarkoitetun asian osaksi perustusta ja ikään kuin vapauttaa huonoon toimintamalliinsa urautuneen yksilön vastuusta.

Ja siksi kasvattajan ajatus siitä, että ”kyllä elämä aikanaan opettaa”, on äärimmäisen vaarallinen. Se ei ole sinällään väärä toteamus, sillä elämänkoululaisia ovat torit ja turut väärällään. Onhan tässä oman osaamisensa ja pärjäämisensä varaan jättämisen ja päin honkia menemisen välillä ihan mukavaa korrelaation katkua…

Kuinka moni on ehdoin tahdoin valinnut alkoholisoituvansa, syrjäytyvänsä, putoavansa yhteiskunnan tukiverkoston ammottavista aukoista tyhjän päälle, roikkuvansa minimitoimeentulolla, hakkaavansa lapsiaan ja puolisoaan, päätyvänsä asunnottomaksi, siirtävänsä kurjuutta, osattomuutta, vähävaraisuutta ja yhteiskunnan näkökulmasta riittämätöntä koulutusta myös seuraaville sukupolville?

Olisiko siinä matkan varrella ollut jonkun aikuisen paikka puuttua tilanteeseen? Vanhemman, isovanhemman, sisaruksen, kummin, lastentarhan- tai alakoulun luokanopettajan, opinto-ohjaajan, nuorisotyöntekijän, naapurin. Sanoa, että autan sinua tämän vaikean aineen haltuun ottamisessa tai etsin voimaa tuovan harrastuksen. Vahvistaa lapsen tai nuoren itsetuntoa ja minäkuvaa, auttaa tunnetaidoissa. Halata, rakastaa, kohdata, sanoa, että olet arvokas ja pärjäät. Ja jos asiat menevät pieleen kaikesta huolimatta, olen tässä, sinua varten. Sinun tiimissäsi, puolellasi.

Kun ajattelee urakan massiivisuutta, kokonaisvaltaisuutta, sen mukanaan tuomaa valtavaa vastuuta, se on ajoittain tukahduttava, lamaannuttava, hallitsemattoman kokoinen vyyhti tarpeita, toiveita ja odotuksia. Mutta kuten joulusiivouksessa ja muissa konkreettisemmissa urakoissa, täytyy vain kääriä hihat, määrittää kriittisimmät kaaoksen vallassa olevat nurkkaukset, pilkkoa savotta-aluetta, jakaa vastuuta tiimilleen ronskisti delegoiden, unohtaa hetkeksi tyystin muut hommat, olla läsnä ja lopulta vielä itselleen armollinen.

Sillä jokaista listaa ja vaatekaapin pohjaa ei aina ehdi tomuttaa, mutta ero entiseen on silti jo valtava. Tulee uusi viikko, uusi vuosi, uusi joulusiivous; Toisaalta ihmisten kanssa tehtävä työ on sikäli paljon palkitsevampaa, että yhdellä keskustelulla, hyvällä kokemuksella voi olla vuosikymmenten yli kestävä vaikutus, toisin kuin sillä pahuksen imuroimisella.

Sen vuoksi jätinkin lukioaikaisen rappukäytävien siivoamisen taakseni ja istuin koulun penkille. Siksi otan vastuun kantaakseni, opin virheistäni ja iloitsen aidoista kohtaamisista sekä yritän avata mieleni ja jossain määrin myös sydämeni, joka päivä, olemaan ihmiselle ihminen. Kotona ja kodin ulkopuolella. Se on raskasta, kuluttavaa ja menee joskus tunteisiin, vaikkei sitä näyttäisikään. Mutta silti ehkä parasta, mitä tällä maailmalla on antaa.

 

…..

Okraa, hiekkaa ja auringonlaskuja

img_1600img_1596

Makaan aurinkotuolissa ja mietin, miten valtavan etuoikeutettu olenkaan, kun voin olla onnellinen ja kokonainen täällä ja siellä, kotona ja lomalla, auringonpaahteessa ja yön kylmyydessä, kaartuvan tähtitaivaan alla.

Nautin tämänhetkisestä kiireettömyydestä lapsen ja miehen kanssa, mutta toisaalta myös hektisistä, tarpeiden ja toiveiden ja askareiden täyttämistä työpäivistä ja -rupeamista. Uusista ihmisistä, suhteiden muodostamisesta ele, sana, lupaus ja kohtaaminen kerrallaan. Onnistumisista, jopa takapakeista, aidosta, sanattomasta palautteesta.

Jos jotain olen kuluneen kuukauden aikana oppinut niin sen, että kaipaan haastetta, vaihtelua, liikettä ja jatkuvaa oppimista ollakseni onnellinen. Liika tekemättömyys väsyttää, pysähtyminen lamaannuttaa ja liian toistuva arki apatisoi. Viikon loma tuntuu juuri nyt ihan maksimilevolta, juuri kun olen muistanut, miten elossa olen käydessäni isommilla kierroksilla.

Mutta lupasin itselleni, että tästä lomasta aion myös nauttia, sillä tuleva, pitkä talvi tulee kyllä viemään veronsa ja loskan keskellä fillarini kanssa kiroillessani ja repiessäni tulen kaihoamaan takaisin shortsikeleihin ja sandaalikävelylle dyyneillä.

Eilen, kun lentokenttätaksi irtautui parkkihallista, silmäni nauliutuivat ensitöikseen vuoriin. Voi vuoret, vuoret, vuoret, miten saatoinkaan unohtaa teidät. Jos jollekin luonnosta löytyvälle asialle voisin sanoa sydämeni laulavan, olisi se vuorijonojen kaukaisuuteen katoavat siluetit jyrkänteineen, kanjoneineen, laaksoineen ja rosoisine huippuineen. Aakean, laakean maiseman ja havumetsän peittämien kumpareiden keskellä sitä unohtaa, miten kovasti kaipaakaan vuoren kupeeseen, rinteille ja ihan vain pysähtymään niiden majesteettisuuden äärelle. Voinette arvata, kuka järjesti jo itselleen kyydin vuoristoon ja aikoo suunnata viikon keskivaiheilla 14 km patikointiretkelle. Onneksi tuli lenkkarit mukaan!

Vuorten lisäksi aiomme vierailla ainakin lasipohjaveneajelulla bongaamassa luonnonvaraisia kilpikonnia, delfiinejä, valaita ja muita mereneläviä sekä polskimassa jossain kallioiden reunustamassa laguunissa. Ja jos merinisäkkäät ja muut otukset ovat pakosalla, saanee veneretkellä ainakin hyvin aurinkoa ja raitista meri-ilmaa!

Olen myös nähnyt elämäni ensimmäisen luonnonvaraisen torakan, kyllä kuulitte oikein. Useampi Turkin, Espanjan, Kanariansaarten ja jopa Egyptin reissu on takana ja silti sain nyt vasta kokea tämän hienouden. Pyydystin uuden ystäväni hetimiten lasin alle ja aioin esitellä tälle lapsenikin, mutta voitteko kuvitella julmuutta, jonka tuo jalo ja kaunis luontokappale oli yön aikana kohdannut… Mieheni, tuo julma ja kivisydäminen olento, oli vetänyt torakkaparan pöntöstä alas.

Istuimme äsken miehen kanssa loma-asunnon terassilla, lapsen jo nukkuessa omassa petilaatikossaan ja säkkipimeän yön kuljettaessa kaukaista jumputusta yökerhosta ja vaimeita ääniä muiden alueen asukkaiden puuhista. Laseissa oli Pinã Coladaa ja Californiaksi duunissa uudelleennimetyllä vaimolla San Fransiscoa. Jos päivällä on ollut pilvistä huolimatta hikistä ja juoda on pitänyt ahkerasti, niin illan sikeässä hämärässä oli puolestaan täydellisen, lempeän lämpöistä. Kukaan ei kaivannut tai vaatinut mitään, ei edes se vieressä istuva puoliso.

Huomenna suuntaamme dyyneille päivänvalon aikaan, selviydymme auringonpaisteen puolella merenrannalle ja hyödynnämme matkalle osuvat Pokéstopit. Lapsi pääsee pakenemaan aaltoja ja mutsi etsimään matkamuistokiviä sekä häivyttämään kuluneen kesän palamisesta jääneitä rusketusrajoja.

Mutta mikä sitten on ollut hienointa lomassa tähän mennessä? Miehestä oli kuulemma huvittavaa, että omien sanojeni mukaan se kaikista paras asia on ollut se, ettei kukaan syö housuja, vaikka ne heittäisi kiireessä nurkkaan. Matkatoimisto saa lisätä tämän hotelliarvioonsa vaikka heti suositukseksi! (Ja Suomeen jätetylle koiralle vaan terveisiä…)

 

Se on taas täällä: arki

IMG_0559 IMG_0575 IMG_0612 IMG_0672 IMG_0751 (1)IMG_0785 IMG_0673 IMG_0701IMG_0772 IMG_0718 IMG_0722 IMG_0756 (1) IMG_0786 IMG_0800IMG_0833IMG_0780

Ja niinhän siinä vaan kävi, että ensimmäisinä arkiviikkoina kamera jäi pölyttymään eteisen säilytysnurkkaan, pyykit kasaantuivat kylpyhuoneeseen, iltaisin kokislasi ja romaani kiinnostivat enemmän kuin blogiin tai muuallekaan kirjoittaminen ja kaikenlainen muukin aikaansaaminen oli työpäivien jälkeen aika vähissä.

Kun lisätään kaupan päälle jokin puolikasta sairaalabakteerikantaa vastaava syysflunssa, joka kaatoi asiakaskunnasta valtaosan sairasvuoteeseen ja poiki allekirjoittaneellekin kolmen päivän sairasloman… Noh, sanotaan että sohvannurkka on tullut aika tutuksi.

Ai että mitä Norppalaan kuuluu, näin kesäloman jälkeen?

Aloitimme keittiöremontin suunnittelun (apua!), varasimme lomamatkan kymmenennen vuosipäivämme kunniaksi loka-marraskuulle (kymmenen vuotta yhdessä!), lapsi aloitti 4-6-vuotiaiden poikien tempputanssissa ja vanhemmat (yhdessä!) vapaaotteluharjoituksissa, jotka tosin katkesivat ikävästi tämän flunssani takia.

Kesällä putosi odotetusti reippaat viisi kiloa elopainoa ja nyt vaan lihasta koneistoon pikkuhiljaa, niin olo on taas napakampi ja sopivasti vaarallisempi!

Töissä puolet ryhmästä vaihtui ja uusien kanssa riittää totuttelua ja arkitoimintojen opettelua – osan kanssa treenataan sellaisiakin perusasioita kuin suomen kieltä. On juhlavalmisteluja, ryhmätilojen siivousta ja järjestelyä kesäkaaoksen jäljiltä ja jos jonkinlaista taiteiluprojektiakin pukkaa. Syksyyn ajoittuvat myös monet koulutukset ja iltamenot kuten vanhempainillat.

Olen kuitenkin selvinnyt käymään reiveissä vanhassa purkukiinteistössä, järkkäillyt polttareita, Mekkoiltamia sekä synttärijuhlia, jottei syksy ja alkutalvi ihan yksin nököttäessä kuluisi. Ja koonnut vinkkejä parhaiksi luettaviksi kirjoiksi sekä uutuudenkiiltävää soittolistaa pimeän kauden hengenpitimiksi.

Ja lisäksi päätin viimein rohkaistua ja lähteä selvittelemään, olisiko minulla rahkeita kunnallispoliitikan kautta vaikuttamiseen.

Pelkkä listamuotoisten kuulumisten kirjoittaminenkin alkoi hieman hikoiluttaa (vai liekö asialla edelleen flunssa?), joten ehkei tätä vaihetta turhaan kutsuta ruuhkavuosiksi. Tosin itse tuppaan kutsumaan tällaista menoa ihan vaan elämäksi, koska ei se ole sitten lukioajan ollut kovinkaan paljon hiljaisempaa, oli lapsi eli ei.

Mitäs teidän ruuhkavuosiinne elämäänne kuuluu?

Elämä, kesä, ei niin pitkä on tarkoitettu nautittavaks

IMG_4400IMG_0278IMG_4389IMG_9937IMG_9622IMG_4403IMG_4371IMG_9641IMG_9588IMG_9924IMG_0288IMG_0112IMG_0367IMG_4372IMG_9929IMG_9914IMG_0144 IMG_0163 IMG_0230 IMG_0241IMG_0179 IMG_0261 IMG_0165IMG_9600IMG_0271 IMG_0298 IMG_0305 IMG_0191IMG_4380 IMG_9637

Tämä kesäloma on vaan oltu, ei niinkään tehty.

Reissattu jos siltä tuntuu. Syöty, juotu, uitu, nautittu sängyssä löhöämisestä, poltettu nahka auringossa, minkä tosin olisi voinut jättää tekemättä. Pidetty kädestä, katsottu kokkoa, kerätty oman maan mansikoita. Vietetty aikaa perheidemme kanssa, luettu kirjoja, satoja sivuja päivässä, sateen ropistessa mökin kattoon. Imetty sisään taidetta niin Helsingissä kuin Kuopiossakin.

Syöty torilla burgereita, ajeltu kaupunkijunalla, kahlattu helmat märkinä ja mäntysuovassa mattopyykillä. Tehty kesäasioita ja annettu tilaa ja aikaa hetkiin, joista ne toisinaan puuttuvat. Ja vaikka kesäisestä Suomesta olisi löytynyt satoja asioita ja paikkoja, missä olisi voinut olla ja koti- tai mökkityölistalta kohtia vaikka muille jakaa, on projektit jätetty hetkeksi enimmäkseen hyllylle.

Ei ole kehitetty habaa tai maalattu portaikkoa vaan pussailtu ja syöty laiskasti mustikoita puskasta. Koska, kuten otsikko ja Parasta ikinä-kappale tietävät kertoa elämä ja kesä on tarkoitettu nautittavaksi. Sillä mitä niitä tuhlaamaan, kumpaakaan kun ei saa takaisin niiden vilahtaessa ohi ja valuessa sormien läpi.

Skansen antoi parastaan ja kyllä me nautittiin!

IMG_9819 IMG_9759 IMG_9693 IMG_9843 IMG_9858 IMG_9713 IMG_9728 IMG_9809IMG_9896 IMG_9866 IMG_9827 IMG_9696 IMG_9738IMG_9822 IMG_9731 IMG_9825 IMG_9777 IMG_9814IMG_9690 IMG_9700 IMG_9767 IMG_9881 IMG_9806 IMG_9753 IMG_9773 IMG_9671

Sopivan leppoinen kesäsää, virkeät eläimet, suloiset, touhukkaat karhunpennut, vanhoine taloineen ja kukkivine puutarhoineen huikea miljöö, näköalat yli kaupungin ja lapsi, jolle riitti ihmeteltävää tuntikausiksi.

Oli niin hyvä ajatus suunnata Skanseniin. Voin sanoa ihan vilpittömästi, että koko perhe nautti reissusta, jokainen omista syistään – joku historiallisten kohteiden koluamisen vuoksi, toinen hyljefiilistelyn ja kolmas lemurien ihastelun takia.

// Strong recommendation for Skansen. Whole family enjoyed our visit and we could’ve spent hours sorting through the historical houses and watching animals. Unique and breathtaking surroundings. Go there of be square!

( Näe kuvat isompina klikkaamalla ne auki ”kuvarullaan” – Get better look at pictures by clicking them open into a slideshow type of view )

Yhden aikakauden loppu

IMG_6664IMG_4011 IMG_7993 IMG_8000 IMG_7086IMG_8002 IMG_8024 IMG_3218IMG_8076 IMG_8095 IMG_8110 IMG_4019IMG_8119 IMG_3235IMG_8131 IMG_1958IMG_8146 IMG_8190 IMG_8277 IMG_8357 IMG_8366IMG_3185 IMG_8055 IMG_2700IMG_4016IMG_8234

 

Seitsemän vuotta partioryhmän ohjaamista ja melkein saman verran Seikkailija-ikäkauden vastaavana toimimista oli antoisaa aikaa. Nuo vuodet pitivät sisällään lukemattomia Koloiltoja, partiotaitokisoja, metsäretkiä, autiotupaviikonloppuja. Ensiapu-, erä- ja kädentaitoja, kansalaiskasvatusta, leikkejä, yhdessäoloa ja jakamista.

Koko viime vuoden partiotakki oli kuitenkin niin tyhjä, että päätös sapattivapaasta syntyi kuin itsestään. Ei-niin-suuret saappaani oli täytetty innostuneella, osaavalla, pitkän linjan partiolaisella, jolla oli vuosien varrella muuttuneelle ryhmälle uutta annettavaa.

Se, etten ainakaan pariin vuoteen ohjaa omaa ryhmää, ei tarkoita sitä, ettenkö suuntaisi elokuussa alueleirille tai änkäisi vaikkapa lippukunnan hallitukseen. Roolini ehkä muuttuu, ihan viikottaista hommaa ei toivottovasti ole, mutta harrastus pysyy.

Juuri eilen eräs kollegani sanoi, että on aika harvinaista ja hienoa, jos koko perheelle löytyy yhteinen, innostava harrastus ja niinhän se on. Siitäkin syystä haluan pysyä toiminnan syrjässä mukana, vaikken omaa ryhmää luotsaakaan. Ja uhkasinpa olla mukana perustamassa uutta sudenpentulaumaa sitten kun Kuutti saavuttaa sopivan iän harrastuksen täydellä teholla aloittamiseen.

Aika aikaansa kutakin, mutta hieman haikein mielin tämän porukan jättää silti jatkamaan partiotaivaltaan. Jos sinä, kanssajohtaja, vanhempi tai johtajakollega, miksei Haukkakin, luet tätä, haluan sanoa että kiitos ja kylillä ja leireillä törmäillään!

P.S. Nyt kun yksi arki-ilta ja useampi viikonloppu vapautui muihin hommiin, on miehen kanssa syksyn suunnitelmissa yhteinen urheiluharrastus, josta olen aika innoissani, mutta siitä lisää lähempänä!

P.P.S. Kuvituksena partioseikkailuja kuluneen kevään ja kevättalven varrelta.

Missä tukka?

  

Kysyi ”Laura-täti” instagramin puolella. Ja kyllä, reippaasti yli olkapäiden yli virahtanut moppi on historiaa – ainakin toistaiseksi.

Kaiken takana oli Spiderman, tarkemmin sanottuna heräteostoksena hankittu, rinta- ja vatsalihastoppauksilla ja muilla kauheuksilla kruunattu naamiaisasu, jonka kasvoille tulevan osan silmäaukoista herkästi sähköistyvä otsatukka pyrki pihalle. Lapsella alkoi palaa käämi ja ehdotin, ties kuinka monennen kerran, että josko parturoitaisiin.

Ihme ja kumma, tällä kertaa vastaus oli vaisuhko ”joo”. Kuutti kyllä varmisti, että sattuuko hiustenleikkuu kamalasti. Ai miten niin edellisestä kerran jälkeen ohi oli vilahtanut iso osa lapsen eliniästä? Vakuuttelin, ettei sen ainakaan pitäisi sattua ja nappasin tukanleikkuukoneen ja sakset käsiini.

Ei tuota lasta meinaa tunnistaa tällä hetkellä samaksi, mutta eipä tarvitse taas hetkeen parturoida!