Noin niinkuin juuri tällä hetkellä.
Ensinnäkin havahduin yöllä siihen, että yleistä köhnöttämistä, kyhnäämistä, turhanpäiväistä hipeltämistä, lääppimistä ja muutakin hempeilyä harvakseltaan oma-aloitteisesti harjoittava mieheni kauhaisi minut joko täysin tajuttomassa tilassa tai puoliunessa kainaloonsa. Tuhisi niskaan ja jatkoin uniani varsin tyytyväisenä. Yllätyksenä ja pyytämättä saadun vieressänukkumisen tuottama lämmin fiilis jatkui pitkälle aamupäivään ja tasoitti näyttösiivousstressiä.
Toisekseen lapsemme leikki äsken pitkästä aikaa leluilla. Edes hetken yksikseen ja omassa huoneessaan. Tuntuu etteivät lelut ja leikit ole jaksaneet viime aikoina jaksaneet kiinnostaa – ainakaan sisätiloissa ja olen välillä joutunut kovistelemaankin, että miksi niitä romuja on, jos niillä ei kerran leikitä. Kenties tämä vaihe alkaisi olla hetkeksi ohi?
Kolmannekseen alkava työviikko, anivarhainen aamuvuoro ja pyöräily eivät harmita tippaakaan, kun hyvällä todennäköisyydellä aamun herääminen uuteen päivään näyttää työreitin varrella taas samalta tai oikeastaan paljon paremmalta kuin ylläolevassa kännykkäräpsyssä.