Kesti 27 vuotta oppia uskomaan itseensä. Ei täysin tai ehdoitta – tokihan oma rajallisuutensa on hyvä tiedostaa, jos ei mieli päätyä sairaalaan; En siis ole oppinut heittämään kärrynpyörää tai laulamaan edes välttävästi yhdessä yössä, enkä ehkä opi koskaan. Aivan liian monesta asiasta olen luopunut silti ennen kuin olen edes aloittanut, vain koska olen pelännyt… Niin mitä?

Epäonnistumista, nolatuksi tulemista – sitä itsensä piinaamisen, syyttelyn, sättimisen ja säälimisen loputonta suota, johon on niin helppoa, suorastaan luontaista vajota, oli kyseessä sitten isompi tai pienempi moka.

Murtuneiden luiden, sijoitaan menneiden nivelten ja irronneiden hampaiden itselleen aiheuttamista täytyy luontaisesti kömpelön ja epämotorisen vähän varoakin. Mutta miksi kouluasiat helposti hanskanneen, älyllisesti ketterän ja kielellisesti ilmaisuvoimaisen naisen täyttää usein epäilys myös aivohaasteiden saralla? Siinä kohtaa tietää pudonneensa aiheellisen huolen sijaan ihan itse kaivamaansa huijarisyndrooman kuoppaan.

Tuntuu, että ystävänä, puolisona, vanhempana ja työntekijänä saa päivästä toiseen rohkaista, kannustaa, valaa uskoa muiden tekemiseen ja olemiseen. Kestotsempparin rooliin kuuluu sen hokeminen, että kovalla työllä ja luottamalla omiin taitoihinsa tai niiden karttumiseen, ovia aukenee vähitellen lukemattomiin suuntiin. Se on joskus taakka, mutta useimmiten etuoikeus. Onneksi omiin sanoihinsa on ainakin helppo uskoa, koska miksei se huipputyyppi siinä vieressä kykenisi vaikka mihin?

Mutta kah, auta kun pitää katsoa itseään peiliin, sieltä ei katsokaan takaisin nainen, joka juoksi puolimaratonin harjoittelematta, kahlasi opinnot läpi kunnialla, nopeasti, raskaana ja lapsi kainalossa sekä kannatteli yhden partiolippukunnan koko ikäkautta harteillaan vuosia. Ja puski läpi koulukiusaamisen värittämien vuosien, pukeutui omalla tavallaan, laittaen kehonsa likoon sekä netissä että kasvotusten, pilkasta ja selän takana pahaa puhuvista ihmisistä huolimatta. Eräällä etelänlomalla sama nainen kiipesi vuorelle päähänpistona, jonkin huhupuheen mukaan ainakin.

Itseensä voi kaikista järkeilyistä huolimatta olla vaikea uskoa, mutta muihin paljon helpompa; Siinä hengessä toivoisin laittavani ihan jokaisen saamani kehun ja kannustuksen  joskus kiertoon. Jospa seuraavalla sukupolvella olisi taas enemmän uskoa kykyihinsä ja sinniinsä, parempi itsetunto, vähemmän turhia paineita ja absurdeja odotuksia? Kaiken sen epävarmuuden painolastin sijaan soisin jokaiselle riittävästi ystäviä sekä aikuisia, jotka sanoisivat, että hei muru, sä voit tehdä mitä vaan.