Entisen alesekoilijan vinkit maltillisempaan shoppailuun

 

Aika monena vuotena on tullut sorruttua alesekoamiseen. Siihen että käy jossain liikkeessä tai verkkokaupassa mukamas vain kurkkaamassa, mutta päätyykin raahaamaan mukaansa kassillisen muutaman euron maksaneita puuvillapaitoja, -mekkoja ja tekokuituhuiveja. Rihkamakoruista puhumattakaan. 

Loppupeleissä en kuitenkaan ole ollut ihan pahimmasta päästä tässä asiassa, joskin en suinkaan fiksuimmassakaan kulutuslaidassa; Niitä trikoorättejä on nimittäin tullut pidettyä parhaimmillaan kymmenisen vuotta, totaaliseen reikiintymiseen, hapertumiseen, tahriintumiseen tai maailmanlopun nukkaantumiseen asti. Ja senkin jälkeen niistä on tehty siivousrättejä tai mökkigarderoobin osasia. Viiden euron tekonahkaballerinoista vanhimmat edelleen käytössä olevat taitavat olla 2000-luvun alkupuolelta, tosin ne kelpaavat tänä päivänä lähinnä partioleireille ja leikkipuistokengiksi.

Tänä ja viime vuonna olen piipahtanut vain yksissä aleissa paikan päällä, Tukholman reissullakin kiersin joulunalusalennusmyynnit kaukaa. Ja äskeisellä verkkokauppakierroksellakin pidin pääni kylmänä – ruksi seinään! Alevaatteita välilehtiin auki klikkaillessani tein kuitenkin päässäni listaa siitä, mitä voisin ostaa niin, ettei aleshoppailun jälkeen iskisi pahimman luokan morkkista ja ekoahdistusta. 

Parasta olisi varmaan olla ostamatta mitään tai suosia tunnetusti työntekijöiden oloja valvovien tai kierrätysmateriaaleja tehokkaasti hyödyntävien yritysten tuotteita, kierrellä kirpputoreilla ja syynätä niin sanotusti laatumateriaalienkin kohdalla niiden tuotanto-olot; Paljon puhutaan siitä, että fiksu kuluttaja ostaa kestäviä materiaaleja: nahkaa, monensorttista villaa tai silkkiä muovisekotteiden tai tekokuitujen sijaan.

Mutta mitä jos tuotetta valmistettaessa vaikkapa nahkaa tai angoravillaa on hankittu eläimiä huonosti kohtelevilta tahoilta? Onko silloin (hyvin hoidettuna) pidempään kestävä ja laadukkaampi tuote eettisempi kuin nopeammin hajoava ja heikkolaatuisempi vaate?

Jos ostaisin jotain uutena, hankkisin varmaankin silkkisen paitapuseron, sillä tähän mennessä (kirpputoreilta) ostamani silkkipuserot ovat olleet ihanan tuntuisia päällä, hiostaneet harvinaisen vähän sekä kestäneet vuosien aktiivikäyttöä, vaikka ovatkin olleet jo ainakin toisella omistajallaan kierroksessa. Hankkisin myös biker-takin tai jonkin vastaavan päällysvaatteen, jonka uskoisin miellyttävän tyylisilmääni vielä vuosienkin päästä

Kunnolliset hanskat, vähäeleiset nahkanilkkurit, siisti bleiseri ja linjakas hame olisivat varmasti sellaisia paloja vaatekaappiin, että niihin voisi yhdistellä hieman sekopäisempiäkin vaatekappaleita ja siten lisätä niidenkin käyttökertoja. Ja koska jotain spontaania ja hauskaakin pitää toisinaan oikeuttaa ostoskoriinsa, heittäisin jokerikorttina mukaan kirkkaanvärisiä tai muutoin hieman erikoisempia alusvaatteita.

Unohtamatta tietenkään tulevan kesän juhliin: häihin, nimiäisiin, sukujuhliin tai muihin kekkereihin ajateltua katseidenkerääjämekkoa asusteineen. Sitä mieluisaa mekkoa asusteineen kun harvoin löytää kohtuuhintaan, jos asua täytyy ryhtyä metsästämään viimeisinä päivinä ennen käyttöpäiväänsä…

Millaisien vaatteiden tai asusteiden hankkimista lykkäätte alennusmyynteihin? Väijyttekö jonkin tietyn merkin alejen alkamista? Noudatatteko kierroksellanne vuoden mittaan kasattua puutoslistaa hankintoja tehdessänne? Vai sekoatteko niin sanotusti luvan kanssa alennusten aikaan ja hankitte vähän mitä sattuun?

 

// Kollaasien havainnevaatteet ja -asusteet: H&M

Jos ensin nämä muiden lapset ja nuoret…

Tällä viikolla on tullut tehtyä opiskeluihin liittyvä yötyövuoro eräällä Turvatalolla (17 tuntia), kahden päivän sijaisuus ala-asteella ja ohjattua pari tuntia partiota; Ohjelmassa on siis ollut yksi mitenkuten pätkissä torkuttu yö, kymmenien eri ikäisten lasten ja nuorten kanssa touhuamista, läjäpäin uusia ja vanhoja nimiä omaksuttavaksi ja aina hankalahko paikka eli toisen ihmisen työhommiin hyppääminen pariksi päiväksi. 

Olen panikoinut tajuttuani, etteivät fysiikan tietoni ole enää ihan terävimmillään, päätynyt ohjaamaan yllättäen liikuntatunnin, jutellut iltamyöhään maailmanpolitiikasta teen äärellä, ihastellut joidenkin lasten kohteliaisuutta sekä toisten fiksuutta ja valveutuneisuutta ikäänsä nähden. Piirtänyt perheenjäseniäni tikku-ukkoina opettaakseni aihealueen sanastoa, juossut pihalla polttopallossa sekä leikkinyt poliisia ja rosvoa.

On tullut tutustutettua uusia partiokokelaita vanhoihin ryhmäläisiin, höpöteltyä joululomasta, syötyä kylmää coleslawia samalla seuraavan tunnin monisteita esiin kaivaen ja todettua että ensin mahdottomalta tuntuva lapsi onkin aluksi vain testannut aikuista ja osaakin seuraavalla kerralla käyttäytyä mitä hienoimmin. Huudettua äänensä käheäksi lippukunnan huudon voimakkuudesta kisatessa, koettua epävarmuutta ja onnistumisen hetkiä.

Ja todettua että mikäs tarve tässä olisikaan pyöräyttää omatekoista pesisjoukkuetta, kun muiden tekemiä lapsia ja nuoria saa leikittää, ohjata ja opettaa toisinaan aika runsaissakin määrin. Ihanaa, antoisaa ja itseäkin kasvattavaa hommaa, mutta on omaan kotiin, rauhaan ja sänkyyn pääseminen silti vain tarpeeseen ja paikallaan.

 

Selkäleiman kehitystä

Paranee, paranee. Vielä on rupea pinnassa, mutta kyllä se siitä tasoittuu ja loppukin sinisyys häviää ajan kanssa. 

Jos tatuointi pysyy siistinä eikä ”katoa”, väritetään yläkulmaa kenties vähän lisää samalla, kun ja jos tehdään uusia paloja suurempaan kokonaisuuteen joskus tulevaisuudessa.

Ja mikäli pohditte asiaa, kyllä, koetin poistaa jättimäistä finniä olemattomilla kuvankäsittelytaidoillani (ja -ohjelmallani) tuosta yläoikealta; Tästä syystä en pahemmin muokkaile kuvia…

”Ehkä sitten, jos joku muu synnyttää sen”

Eräs vanhempi sukulainen sen kysymyksen jälleen pudotti. En ollutkaan pitkään aikaan päässyt vastaamaan siihen. Lähipiiri tietää olla kyselemättä, sillä he tietävät kantani varsin hyvin; Se on ”jyrkkä ehkä sitten joskus”.

Jos joku kuljeskelee hiprakassa kaupungilla ja joutuu väkivaltaisen ryöstön kohteeksi eikä sittemmin halua enää liikuskella yksin ja päihtyneenä kylillä – tai ainakaan joutua uudelleen ryöstetyksi, harva varmaan ihmettee kovin tämän varovaisuutta tai haluttomuutta pelottavan kokemuksen uusimiseen. Kun rajusta tulipalosta yllättävän vähällä selvinnyt kieltäytyy paiskomasta pihapenkin palasia juhannuskokkoon metrin etäisyydeltä eikä välitä ottaa revanssia liekehtivän talon kanssa, kukaan tuskin usuttaa tätä moiseen.

Haukautuksi tullut pelkää kenties koiria, irronneita hampaita hoidattanut purukalustonsa vaurioitumista ja parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneen voi olla vaikea luottaa ihmisiin tai ainakaan puolisoehdokkaisiin. 

Pelkäämme erilaisia asioita ja usein pelon takana on jokin negatiivinen kokemus: lapsuudessa tai aikuisuudessa koettu, tiedostettu tai tiedostamaton, fyysisisiltä, psyykkisiltä tai sosiaalisilta kanteilta katsottuna raskas. Niin tai näin, pelot voivat lamaannuttaa, aiheuttaa vaikeuksia sosiaalisille suhteille, ohjata elämää tai olla varsin harmitonta sorttia, kuten vaikkapa lepakkokammo. Vai kuinka usein joudumme ainakaan Suomen oloissa huitomaan yli-innokkaita ripsisiippoja kimpustamme?

Miten tämä liittyy tuohon surullisen kuuluisaan kysymyksen tai minun pelkoihini?

Lienee tarpeetonta sanoa, ettei aika ole parantanut haavoja siinä määrin kuin moni on povannut; Mitä synnytykseen tulee, näen tapauksesta edelleen säännöllisesti painajaisia. Pelko on olemassa, taka-alalla, mutta kuitenkin vaikuttavana tekijänä joitain tulevaisuuden osia punnittaessa. Koetan olla ajattelematta koko asiaa ja silloin kun se nousee esille muiden perheenlisäyksien tai muiden luontevien yhteyksien kautta, rauhoitan itseäni sillä, ettei minun ole pakko työntää itseäni samankaltaiseen tilanteeseen enää koskaan.

Kuten olen ennenkin sanonut, synnytyksessä ei suinkaan ollut raskainta kipu eikä edes kontrollin puute vaan kokemus ihmisarvoisen kohtelun oikeuden menettämisestä. En ole koskaan tullut kohdelluksi yhtä huonosti ja joutunut pelkäämään samalla tavalla oman ja lapseni hyvinvoinnin puolesta.

En tiedä, miksi synnytys on edelleen asia, jota ei saisi pelätä, jonka tuskallisuus ja traumaattisuus pitäisi vain hyväksyä. Miksi muista kipua ja ahdistusta aiheuttavista asioista saa kieltäytyä, mutta synnytykseen pitäisi uskaltautua reippain mielin uudelleen, vaikka pää pistäisi kaikin voimin vastaan?

Jos olen jotenkin vähempiarvoinen nainen, äiti tai ihminen siksi, etten haluaisi enää koskaa joutua sivuutetuksi, loukatuksi, lievästi pahoinpidellyksi ja puolustamaan omaa ja lapseni oikeutta kunnolliseen hoitoon, olkoon niin; Kun Suomessa voidaan kohdella synnyttävää äitiä kuin poikimiskoneeksi valjastettua emakkoa, (jota ei mielestäni saisi myöskään kohdella kaltoin), en halua joutua altistaa itseäni moiselle ”hoidolle”.

Länsimaisen, pitkälti pasifistisen sekä asiakkaan ja potilaan oikeuksia ajavan ihmisen ongelmia, tiedän. Mutta omasta perimmäisestä arvomaailmastaan on vaikea irtautua ja sitä vastaan täydellisesti rikkova kohtelu on siksikin järkyttävää. Jos joku kysyisi, mikä synnytyksessä ahdistaa, sanoisin ettei kyseessä ole niinkään se paljon puhuttu kipu vaan loukatuksi ja satutetuksi tulemisen kokemus, omien oikeuksien äkillinen menetys ja siten arvoristiriita suhteessa toimijoihin, jotka vievät kaiken itsemääräämisoikeutesi.

Koska en kuitenkaan halua käydä tätä keskustelua aina uudestaan ja uudestaan, jätän usein vastauksestani pois siihen kiinteästi kuuluvan lisäyksen: ”Ja todennäköisemmin kyllä, jos joku muu synnyttää sen”. 

Synnytyskertomukseni osat löytyvät muuten täältä, jos joku haluaa lukaista ne läpi:
OSA  1  /  2  /  3  /  4  /  5

 

Leikatut lomalaiset

 

Käytiinpä kampaajalla ja lyhyeksihän ne meni, äidin ja pojan hiukset.

Tukassani ei ole ollut näin paljoa omaa väriä näkyvillä ainakaan kymmeneen vuoteen. Etuhiusten latvoissa on enää pienenpienet rippeet vaaleanpunaisesta väristä, muutoin tukka on ihan omaa tuotantoa. Kummallinen ruskean ja harmaan sekoitus tuo oma väri, tuntuu vain tummenevan iän myötä.

Tosin syntyessäni päätäni koristi pikimusta peikkotukka ja päiväkoti-ikäisenä kullanvaalea hiuspehko… Joten mitään logiikkaa tässä hiusvärin kehityksessä ei taida olla suuntaan tai toiseen.

Kummankin tukkaan leikattu malli toimisi paremmin vähän laitettuna: pojalla pystympään edestä pöyhittynä ja äidillä etutukkaa taivuttamalla. Mutta kun lomalla kerran ollaan, niin ei tässä ole paljoa hiuksia käherrelty tai pörrötetty.

Kuvia ottaessa tajusin ohimennen, että perheemme pitkähiuksisin on jälleen isä (joka kurkottelee keittiöpyyhettä taustalla tuiman näköisenä). Niin se kehitys kehittyy…

Oltiinpa lötköllä kotilomalla

 

Aloitimme Kuutin kanssa joululoman reissaamalla isovanhempieni luokse maalle. Melkein heti sen jälkeen hyppäsimme laivaan ja risteilimme Tukholmaan. Joulun ja osan välipäivistä kyläilimme perheidemme luona, mutta sen jälkeen olemme viettäneet enemmän tai vähemmän lötköjä lomapäiviä kotosalla. Toki uudenvuodenaattona juhlistimme hääpäivää pienellä porukalla ja luonamme on pyörähtänyt kaveri jos toinenkin kahvittelemassa tai syömässä juustoja.

Tällaiset lomapäivät, joina pitäisi ehkä tehdä opiskeluhommia tai himourheilla, mutta joina on tehty kumpaakin maltilla tai en ollenkaan… Päivät, joina tehdään sitä mitä lasta ja vanhempia huvittaa, ovat varmasti tulleet tarpeen meille kaikille kolmelle. Olen itse huomattavasti rennompaa seuraa ja miehestäkin huomaa, ettei tämän vapaa-aika ole ollut viime viikkoina samalla tapaa kortilla kuin normaalisti.

Lomasuunnitelmiini kuului hyvin syöminen, yhdessä oleminen ja jonkin hömpän tekeminen ja niistä on kyllä tullut pidettyä kiinni; Olen katsonut jo Tervetuloa Ruotsiin-hupailun ja eilisen köllöttelin Downton Abbeyn parissa. Ruokaa on tehty niin vieraille kuin omaankin tarpeeseen ja kyllä sitä on syötykin!

Lomalla on ehtinyt myös sairastamaan, suursiivoamaan, ottamaan tatuoinnin, käyttämään itsensä ja lapsensa parturissa sekä hoitamaan erilaisia askareita, joita en saanut syksyn opiskelu-, partio-, urheilu- ja kotikuvioiden lomassa aikaiseksi. Olenpa tehnyt muutaman opiskeluihin liittyvän ”työvuoronkin” ja ensi viikolla on luvassa parin päivän sijaisuus, jota jännitän jo nyt hieman – olkoonkin että olen saanut täsmälliset ohjeet homman hoitamiseen.

Ennen kaikkea olen ehtinyt lueskella lapselle sekä löhöillä, jutella, katsoa ohjelmia ja pelata miehen kanssa. Olemme nukkuneet tavallista pidempään, köllötelleet yhdessä sängyssä, puuhanneet yhdessä ja erikseen perheenjäseniemme kanssa: ulkoilleet, uineet ja muovailleet. Lapsi on päässyt hiihtämään, pulkkailemaan, metsäseikkailuille, smoothielle keskustaan sekä vierailemaan syntymäpäivillä.

Tällainen vähän tai ei lainkaan ohjelmoitu loman loppu osoittautui mielestäni parhaimmaksi ratkaisuksi vähään aikaan; Nyt jaksaa taas aloittaa loppurutistuksen opiskelujen osalta! Lapsi kaipailee jo päiväkotikavereitaan sekä oman ikäistään leikkiseuraa, joten hänelläkään tuskin lienee valittamista arjen alkamisesta…

Niin sitä minä vaan että kyllä lomailu vaan kannattaa. Jos se ei jo kaikille työn raskaan raatajille, elämäntapastressaajille ja perheajan ajoittaista vähyyttä harmitteleville ole ilmiselvää.

 

Rakkauskirje Lilyn ihanille naisille

Haluan sanoa sen täällä bloginkin puolella, vaikka monessa muussakin yhteydessä toivon siitä maininneeni; Kiitos te kaikki ihanat Lilyn kautta tutuiksi ja ystäviksi tulleet naiset. (Miehiäkin mahtuisi mukaan – ei meillä syrjitä!)

Olette kuluneen vuoden aikana tarjonneet satojen kommenttien, Facebook- ja tekstiviestien sekä kasvokkain käytyjen keskustelujen muodossa lukuisia vertaistuen hetkiä sekä antaneet ajattelemisen aihetta. Ja nostaneet toisia pystyyn silloin kun itse kukin on vuorollaan rämähtänyt naamalleen milloin lasten sairastelukierteen, työvaatepaniikin, raskauspahoinvoinnin, masennuksen, alemmuuskompleksin, läheisen kuoleman, stressaavan opiskelu- tai työtilanteen kohdalla – kriisin laadusta ja koosta riippumatta, lämmöstä tinkimättä.

Olemme nauttineet yhdessä loistavia, toisinaan juhlavampia ja toisinaan arkisempia aterioita, useita pulloja kuohuvaa, matkanneet toiselle puolelle Suomea, vaatekutsuilleet yhden jos toisenkin kerran, majoittuneet toistemme sohvilla tai kissankarvaisissa vierassängyissä (sellainen vierashuoneemme valitettavasti aina on). Osan kanssa on reissattu Tallinnaan ja hurjimmat haaveilevat lähtevänsä jopa Lontooseen yhdessä. On tunnustettu ja hyväksytty mukisematta toisten budjettirajoitteet, jaettu kuluja sovitellen ja tarjottu kutsuja, kyytejä ja lasillisia puolin tai toisin.

Toisten kanssa on jaettu lasten syntymäpäiviä ja häitä – toisten kanssa on parannettu maailmaa pilkkuun asti ja pidempään. Olemme saaneet laittautua nätiksi ilman erityistä syytä ja nauttia toistemme kokkaamista herkuista sekä kulloisenkin emännän vieraanvaraisuudesta vintagemekkokutsuilla ja erityisesti mekkoiltamissa. Joidenkin kanssa on kilistelty peräti blogigaalassa asti. Tulipa perustettua yksi extempore-mammatyyliblogikin ja järjestettyä kreisit pikkujoulut

On istuttu terassilla kesäillan hämärtymiseen asti ja kävelty paljasjaloin Pasilaan, kärsien sittemmin jäätävistä rakoista jalkapohjissa. (Miten päkiään saakin niin ison ja yhtenäisen rakon aikaiseksi?) On myötäeletty vanhojen tuttujen elämän käännekohtia ja mielestäni hyväksytty matalalla kynnyksellä myös uusia, ihania ja hersyviä tyyppejä mukaan tapahtumiin, keskusteluryhmiin ja kavereiksi sitä mukaan kun olemme tulleet tutuiksi. Osa tuntee toisensa läheisemmin ja paremmin sekä tapailee useammin eikä kaikkia voisikaan kutsua eri puolilta Suomea tai maailmaa jokaisiin kissanristiäisiin. Mutta se on ihan okei.

Erilaiset reissut, kahvittelut, kutsut ja spontaanit taidenättely- tai ostoskierrokset ovat tarjonneet vaihtelua ja iloa arkeen. Niitäkin tärkeämpää on kuitenkin ollut yhteisöllisyyden tunne, tieto siitä, että taustalla on olemassa viisaiden, empaattisten, suvaitsevaisten, mutta toisaalta keskenään mielettömän erilaisten naisten verkosto, jossa jokainen saa kuitenkin tuoda näkemyksiään ja kokemuksiaan esille, kunhan kunnioittaa toisten oikeutta omannäköiseensä arkeen ja arvoihin.

Joten vielä kerran kiitos. Siitä että olette siellä.

 

Päivän klikkiotsikko: Äiti otti yhteiskuvia lapsensa kanssa vuoden ajan – katso uskomaton kuvasarja

52 viikkoa-projekti, johon haastoin lilyläisiäkin mukaan (täällä, klik), on viimein saatu päätökseen.

Kyseessä oli opiskelu-työ-lapsiperhearkeen sujautettuna hiukan kunnianhimoinen projekti, jossa koetettiin saada aikaiseksi sellaista, mikä jäisi muutoin kenties tekemättä: Otettua ja otatettua yhteiskuvia kameran kanssa enimmäkseen huseeraavasta perheen aikuisesta, (eli tässä tapauksessa minusta) yhdessä lapsen kanssa. Kerran viikossa, vuoden ajan. 

Meidän vuodestammekin putosi ajoittain viikkoja pois. Mutta kyllä vuoden aikana kertyneistä kuvista huomaa hauskasti lapsen kasvun, uusien taitojen karttumista, yleistä meininkiä ja äidin hiusvärin vaihdokset. Kuten olen aiemminkin todennut, en ole monissa 52 viikkoa-projektin kuvissa suinkaan edustavimmillani, mutta niissä näkyy arki: yhteiset puuhat ja harvemmin tallennettavat tilanteet kuten pizzasuut ja flunssapäivät.

Voit kurkata kaikki 52 viikkoa-projektini kuvat tämän linkin takaa. Linkki vie tunnisteeseen, jolla olen tägännyt (ainakin lähes) kaikki vuoden aikana tehdyt 52 viikkoa-postaukset ja sitä kautta kuvasarja on helppoa selata läpi ilman että muita postauksia hyppää väleihin.

Mitäs tykkäsitte projektista? Seurasitteko sitä ja innostuitteko kenties ottamaan itsekin enemmän yhteiskuvia?