Ylpeä mutsi avautuu

Tiedättekö niitä tilanteita, joissa lapsenne, lemmikkimarsunne, aviopuolisonne, pikkusisaruksenne tai joku muu teille merkityksellinen henkilö kunnostautuu jossain asiassa? Iloksenne, yllättäen ja pyytämättä… Tai oikeammin ilman, että olette ainakaan itse pistäneet tikkua ristiin asian harjoittamisen eteen.

Noh, pyhämaanantain kunniaksi minulle selvisi, että lapseni on opetellut appivanhempien valvovien silmien alla pyöräilemään. Kohta se lähtee reilaamaan, hajottaa älypuhelimensa pesemällä sen pyykin mukana, ihastuu toivottomasti ja kasvattaa viikset. Niisk. 

 

Kevätkukkia ja natisevaa nahkaa

Päivän asua pukkaa, tällä kertaa pääsiäiskyläilylle suuntaavan kävelymatkan varrelta napattujen kuvien merkissä.

Mies suostui ystävällisesti räpsimään kuvat, mutta ei vissiin tajunnut ohjeistaa kuvattavaansa suoristamaan mekon etuosan sangen ilmeistä ruttua. Jälkikäteen kun asiasta huomautin, totesi luulleensa rypyn kuuluneen asiaan ja ettei hän voi tietää, miten kunkin viritykseni kuuluisi asettua.

Näillä mennään kuitenkin – sekä kuvien että miehen osalta. Hih.

 

Takki, kengät, mekko ja kukkapanta: H&M /
Huivi ja vaaleanpunaiset rannekorut: Indiska / Helminauhat: Fida Kerava

PAJUNKISSA 2015

Pääsiäisleiri pienessä kuumeessa. Mitäs tästä nyt sanoisi?

Boffereilla mäiskimistä, hernekeittoa, pyttipannua ja kaminan kyljessä sählätessä sulatettuja makuupusseja. Aarteenetsintää, tikanheittoa, saunomista ja käytettävistä majoitteista kinastelemista.

Itse puolenyön aikaan keksittyjä typeriä korttipelejä, laululeikkejä, levoton ensimmäinen yö ja leirielämää ihmetteleviä vanhempia. Märkiä sukkia, hanskoja ja pipoja kuivumassa siellä täällä. Puissa kiipeileviä katoksen rakentajia ja isoihin saappaisiin hypänneitä, johtopesteissä toimivia nuoria.

Ihan perus leiri siis. Mitä nyt flunssaisena torkutut päiväunet eivät välttämättä kuulu yleiseen päiväohjelmaani leirioloissa…

 

Näitä päiviä tulee ikävä

Käyn hiljalleen läpi luopumisen prosessia, vaikka mietinkin myös tulevaa; Opiskeluarjesta, joustavammista aikatauluista ja itsenäisestä työskentelystä irroittautumista. Lapsen tai puolison kanssa touhuamiselle varastetuista hetkistä, aamuista, illoista tai jopa kokonaisista, ylimääräisistä vapaapäivistä irti päästämistä.

Usein lapsen kanssa tehdyt seikkailut museoihin, lähiympäristöön tai erilaisiin tilaisuuksiin ovat olleet ainakin omasta mielestäni lapsen kanssa yhdessä vietettävän ajan parhaimmistoa. Ja uskon siihen, että jos aikuisella on aidosti kivaa, myös lapsella on mukavampaa reissata ja kokea tämän kanssa uusia asioita. Satunnaisen ja erityiseen arvoon nousseen perhe-laatuajan lisäksi joustavampi aikataulutus on mahdollistanut myös sellaisissa tilaisuuksissa piipahtamisen ja uusiin paikkoihin tutustumisen, joita säännöllisempi tai pikemminkin perinteisempi työaika ei kaikilta osin mahdollista. 

Viime viikkoina olen esimerkiksi maistellut suuren makuhämmennyksen vallassa Doclaireja Fazerilla, päässyt sekoittamaan Valion Pitäjänmäen tehtaalla juuri sellaista tuoremehua, jollaisesta kuvittelisin itse pitäväni ja todennut, että ruoat tai juomat eivät aina maistukaan siltä, miltä olettaisi; Uusien makuyhdistelmien kehittämiseen, testaamiseen, jatkokehittämiseen ja tuotteistamiseen käytetään paljon aikaa, vaivaa ja prosessiin liittyy paljon yrityksiä, erehdytyksiä, luovuutta ja lahjakkuutta. On hienoa ajatella, että monessa kohtaa Suomestakin löytyy ruokien kehittelyn ja jopa ruokataiteeksi laskettavilta aloilta maailman ehdottomia huippuja. Näitäkään ajatuksia en olisi pyöritellyt tai kokenut uusia asioita, jos olisin olisin elänyt kahdeksasta neljään-työarkea.

Arkisempina asioina olen voinut käydä lapsen kanssa neuvolassa, ostoksilla ja hoitamassa muita juoksevia hankintoja pyytelemättä vapaapäiviä tai suunnittelematta kunkin viikon hommia hurjan tarkasti – opiskeluhommia kun voi tehdä monesti myös iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Omatoimiaikataulutettujen päivien, viikkojen ja kuukausien kiitäessä tasaista tahtia kohti loppuaan huomaan pysähtyväni enenevässä määrin spontaanien arkipäiväkahvittelujen, kotikaupungista uusien nurkkien löytämisen tai lapsen kanssa pitkän aikaa taidemuseon maisemaikkunasta maisemien ihmettelyn äärelle.

Näin on ja on ollut hyvä. Ja uskon että tulen katsomaan opiskeluaikaani myöhemmin haikeana taaksepäin, miettien miten paikallaan oli saada joustovaraa, mahdollisuuksia hidastaa tai kiihdyttää kunkin perheenjäsenen tarpeiden mukaan helposti. Lapsen päiväkodin aloitus, tämän (harvalukuiset) sairastelut, erilaiset reissut, omat menoni ja harrastukseni – kaikki on ollut sujuvampaa järjestää, kun kumpikaan meistä aikuisista ei ole ollut sidottu erityisenkiinteisiin aikatauluihin.

Että jos joku siellä ruudun takana harkitsee lapsia opiskelun kanssa samanaikaisesti, voin omalta osaltani sanoa, että ainakin meidän perheessämme järjestely on toiminut kokonaisuutena paremmin kuin hyvin. Näitä päiviä tulee varmasti ikävä.

P.S. Viimeinen kuva on keravalaisesta uudesta kahvilasta, Hilpeästä Kahvikissasta, josta taisi tulla kertaheitolla uusi suosikkimme. Koska söpöys ja kohtuuhintaiset herkut sekä läheinen sijainti. Parhautta!

 

Ensimmäinen kuva: Fazerin kuva-arkisto

 

TYTTÖ ?!

”Tänne on tulossa sellainen tyttö haastatteluun.”

Täytän sykysyllä 26 vuotta. Kaulassani on iso ryppy, poimu, jota räpellän kaulani ollessa taittuneena johonkin suuntaan. Silmieni ympärillä ja suupielissä on juonteita vatsassani on raskausarpia. Kehoni vanhenee vääjäämättä, kuvista ja peilistä takaisn katsoo paljon väsyneemmän näköinen nainen kuin kymmenen vuoden takaisten kuvien tyttö.

Olen asunut omillani seitsemän vuotta. Seurustelua ja naimisissa oloa on kertynyt saman miehen kanssa jo kahdeksan vuotta – lukioaikojen kodeista irtaantumiseen ja itsensä hyväksymiseen käytetyistä vuosista aina vanhemmuuteen ja työurien alkuun. Pisimmillä ystävyyssuhteillani on ikää 16 vuotta, vaikka välissä onkin satoja kilometrejä ja pitkiä reissuja.

”Ai sinulla on lapsi, kolmevuotias, en olisi edes ajatellut, kun olet niin nuori.”

Olen imettänyt, nukuttanut, syöttänyt, pukenut, lohduttanut, innostanut, pelannut, pitänyt sylissä, jututtanut, kuunnellut, piirtänyt, iloinnut mukana, potkinut palloa… Niin, tehnyt noista kaikkia muita paitsi imettämistä varmasti yhtä paljon muiden lapsille kuin omalle jälkikasvulleni. Alkaen laskutavasta riippuen viisitoistakesäisestä hoitokeikkaa tekevästä yläkoululaisesta tai 18-vuotiaasta lukiolaisesta, jonka hoitoon uskottiin kaksi alle vuoden ikäistä lasta, 45 tunniksi viikossa.

Takana on 12 vuotta erilaisia töitä: mansikanpoimintaa, porrassiivousta, lasten koti- ja ryhmähoitoa, avustajana toimimista kodeissa ja päiväkodeissa. Vauva- ja taaperoikäisten hoitamista pitkiä aikoja ja itsenäisesti, moniammatillisten tiimien osana toimimista sekä satoja kohdattuja lapsia ja kymmeniä tutuiksi tulleita vanhempia vuosien varrelta.

Olen opiskellut jonkin aikaa yliopistolla ja saanut tutkinnon viittä tai oikeastaan kahta esseetä vaille pakettiin ammattikorkeakoulusta. Suorittanut lukuisia harjoitteluja toteuttanut enemmän tai vähemmän suunnitteluvastuuta kantavana tiimin jäsenenä erilaisia hankkeita sekä projekteja Perhekoulusta avoimen varhaiskasvatuksen liikuntakerhoihin. 

”En viitsi näitä edes kysyä, kun ei sinulla varmaan ole tuota lastenhoitokokemusta vielä niin paljon.”

Kymmenen vuotta lähes yksinomaan lapsien hoitoon ja nuorten parissa tehtäviin töihin liittyviä hommia. Harjoittelu sellaisessa paikassa, jossa nuoret saattaisivat hyvinkin pelata likaisesti, jos huomaisivat aikuisen kyseenalaistavan itse aikuisuuttaan tai kykyään toimia heidän kanssaan.

Ja vapaaehtoistyötä, satoja, ellei tuhansia tunteja. Vapaaehtoista ystävätoimintaa ja lasten kasvatusta partiossa. Retkiä, leirejä, kisoja, leipomista, leikkejä, elvytysharhoittelua, ilojen ja surujen jakamista lasten kanssa – ja joskus tsemppaavia viestejä myös puolin ja toisin vanhempien suuntaan.

—-

”Väistäpä tyttö vähän.”

Laivalla keskitukevassa humalassa oleva setämies kaipasi itselleen liikkumavaraa. Mikä siinä, mutta kun käytävää oli molemmilla puolillani metrikaupalla ja käskyn esittäjä liikkui vaikeuksitta ja apuvälineittä, en nähnyt käskytykselle muuta syytä kuin herran oman, selvästi korkeamman universumin tähtipölyjen sekaan katoavan sijainnin esille tuomisen.

Kamppasin tyypin tämän mennessä ohi. En ole tapauksesta kovin ylpeä, joskin sillä hetkellä se tuotti syvää tyydytystä.

—- 

Tässä mietin, että joudunko syömään sanani. Sanoin miehelle nimittäin pari viikkoa sitten, että voisin sitten vastavalmistuneena kartuttaa työkokemusta melkeinpä paikassa kuin paikassa. Kivassa ja mielekkäässä paikassa viihtyisin mielellään todella pitkäänkin eikä useampi vuosi mukiinmenevässä paikassakaan olisi pahitteeksi.

Mutta jos lähtökohtainen asenne on se, etten voi ikäni vuoksi osata mitään, minulla ei voi olla validia kokemusta tai ymmärrystä, näinköhän edellytykset kehittymiselle, työhön sitoutumiselle ja perehtymiselle olisivat parhaat mahdolliset…

Ja mistä lähtien erittäin naisvaltaisellakin alalla on tytötelty, muistettu mainita haastattelussa lähes kymmenkunta kertaa eri tavoilla, miten kolmeakymppiä lähestyvä hakija on niin kauhean nuori. Setämiehiltä vielä jotenkin osaan olettaa tytöttelyä, vaikka se saakin höyryn nousemaan korvista.

Haistanko ikään liittyvän lisääntymispelon vai mistä tässä oikein oli kyse? Erittäin hämmentävää.

Vähän tuntuu siltä, kuin se yllättävän luinen ja sukkahousujen verhoama nilkka olisi osunut tällä kertaa omalle kohdalleni.

 

Kuva vuodelta 2007

Kevään ja kesän herkuimmat printtitennarit

Kun postasin lasten ihanimmista kevätkengistä, parikin blogi- ja Facebook-kommentoijaa totesi että aikuisten kengistä pitäisi ehdottomasti väkertää samanlainen juttu. Noh, täältä sairasvuoteesta käsin sitten toteutetaan toivetta.

Lämpöä on 39 astetta ja perjantaina pitäisi lähteä pääsiäisen ajaksi leireilemään, voi apua. Mutta tässäpä otsa- ja poskionteloistaan räkää tyhjentävän bloggaajan osuus keväiseen kenkävillitykseen… totuttuun tapaan nimenomaan pihistelijäbudjettiin sopivalla hinnalla. 

Kollasien kengät: H&M, Ellos ja Zalando