Kuukausiarkisto: elokuu 2015
HUPS
”Äiti, voinko leikkiä tällä?”
”Mmm, millä?”
”No tällä laitteella.”
”Millä laitteella?”
”Se oli sängyn alla.”
. . .
(Ai meillä on tuollainenkin.)
”Ei, et voi leikkiä sillä. Se voi mennä rikki. Viepä se pois.”
”Yääh, millään ei saa leikkiä.”
Rankkaa.
Aiheellisesti eeppistä?
Töissä tänään… Kollega kipeänä, tupa yhtä vaille täynnä ja oma kroppa edelleen toipumassa taudista.
Jäi tilanteen hallinnan nimissä lisäkoulutus välistä ja keskityttiin niin sanotusti ydintehtäviin. Kuten vessavahinkojen selvittelyyn, uneen, ruokaan ja perusturvallisuuteen.
Kun optimoi työtehonsa, tunsi itsensä hetkittäin sänkyjen avaukseen tai puuronjakoon erikoistuneeksi robotiksi: kymmenelle ensimmäiselle puurokauhallinen ja maitoluraus, sitten leipiin levite ja leikkeet. Tahdissa mars! Kaappi auki, sänky alas, peitto, tyyny, peitto tyyny, kaappi auki, sänky alas…
Lisättiin pakettiin vielä vesisade (kuravaatesota), liian lennokkaat leluvasarat (kuhmu), lapset, joiden peruspuheääni on puolihuuto (kaikkia sattui loppupäivästä korviin tai päähän) sekä pari tyypiä, joilla oli rutiinit ja säännöt hukassa vapaiden jäljiltä tai ajatukset vaan muualla.
Lähdin sitten kohti kauppaa (patonkia ja skumppaa!) sekä kotia (juustokakkua ja vieraita!).
Polkaisin pyörän käyntiin ja klikkasin musat päälle. Sattumanvarainen ensimmäinen biisi* hykerrytti, ehkä vähän liikaakin.
Kysymys kuuluu: Niin kauan kun överieeppiset tuuribiisit jaksavat huvittaa, tarkoittaako se sitä, että nollautumiskyky vielä tallella? Vai enteileekö kenties salakavalaa hermoromahdusta?
* Kuuntele TÄÄLLÄ
Hommat hanskassa, hanskat…
Poljin päivänä eräänä töihin, kun musiikki katkesi ja joku koetti tavoittaa minua . Mies soitti:
L: ”Missä housuni ovat?”
K: ”Mm, makuuhuoneen isossa vaatekaapissa, siinä missä on kauluspaidat, alhaalla, oikeassa reunassa, housuripustimessa.”
*penkomisen ääniä*
K: ”Löysitkö?”
L: ”Juu, ihme paikassa.”
Todellakin, kummallinen säilytyspaikka…
~~~
Käyn töissä ja salilla. Mies pyörittää ansiokkaasti kotisirkusta iltapäivällä; Käy kaupassa, hakee lapsen ja menee tämän kanssa puistoon. Koukkaan kotimatkalla puiston kautta, vilkaisen lasta ja kysyn:
K: ”Tiedätkö, mitä Kuutin vaatteille kävi?”
L: ”Kuinka niin?”
K: ”Kun sille on laitettu päiväkodille vaihtovaatteiksi varatut vaatteet päälle.”
L: ”Ai, en minä erota, mitä sillä on ollut päällä.”
K: ”Vaikka veit ja puit aamulla? Okei, mutta otithan edes ne pyykit sitten mukaan?”
L: ”….”
~~~
K: ”Hei miksi täällä ruukussa on vettä?”
L: ”Koska kasvit pitää kastella?”
K: ”Juu, juu mutta ei muovikasveja.”
K: ”Mites nuo keittiön kaktukset, näyttävät
aika kuolleilta.”
L: ”Onko meillä keittiössäkin kasveja?!”
~~~
K: ”Kai sulla on joku lahja hommattuna?”
L: ”Mihin?”
K: ”Huomenna taisi olla teidän äidin syntymäpäivä.”
L: ”Eikä ole.”
K: ”No en ole varma, muistelin vaan. Katso kalenterista.”
L: ”Voi hemmetti, niinpä onkin.”
~~~
Jos se ei ole hehkutuksistani jo käynyt ilmi, aviomieheni tekee törkeän hyvää ruokaa (kuten viikonlopun burgerit!) ja hallitsee monia taitoja kirjanpidosta käsilläseisonnassa punnertamiseen.
On niin noheva, että olen salaa hiukan tyytyväinen, että joissain asioissa on sentään käyttöä vaimollekin!
Nimimerkillä äiti, jonka lapsi muistaa edelleen ne palaneet kalapuikot.
~~~
Mitkä osa-alueet tai asiat ovat teidän tai puolisoidenne sokeat pisteet arjessa?
# beach life
Edelleen nuha ja yskä. Onneksi on sentään ranta.
Elämän pieniä iloja
Hieno eväsrasia ja lasten autenttinen ihailu sekä kateus kyseisen komeuden johdosta.
AMETISTI
Eli hömpänpömppäbloggauksen aatelipostaus – kokonainen juttu uudesta huulipunasta!
Ensin muuttui tukka lämpimän sävyisestä kylmäksi ja nyt vissiin myös huulet. Syytän Tumblria ja Louise Hawkea.
Puna on hankittu niinkin fancysta kosmetiikkaliikkeestä kuin H&M, sävy on ametisti ja omistaja onnellinen. Onpahan nyt sitten yksi vaihtoehto paloautonpunaiselle jatkossa!
Mitäs tykkäätte – kuti vai huti?
Pupuja, farkkua ja tekstiprinttiä
Lasten tai nuorten huoneiden sisustuspoimintoja H&M:ltä. Ja laiskat sunnuntaibloggaajaterkut mökiltä!
Melkein hyvin kasvatettu
Eräs tyttö kysyi kerran tässä maailmanajassa, eräässä hoitopaikassa, vilpittömän uteliaasti pihahommissa:
”Miksi tuo poika on noin tumma?”
Kurkistin, ketä hän tarkoitti ja koetin sitten selittää, että usein tummemmilla lapsilla on joko tummempi äiti tai isä tai sitten molemmat. Ei aina, mutta useimmiten. Ja että ihonvärin voi saada vanhemmilta samalla lailla kuin vaikka vihreät silmät tai punaisen tukan.
Juttelimme myös siitä, että ihmisiä löytyy monenvärisinä: valkoisina, mustina, ruskeina, kellertävinä, punertavina ja kaikissa väreissä siltä väliltä.
Vertasimme myös omaa vitivalkeaa käsivarren alapintaani kyseisen lapsen käden väriin ja tätä alkoi naurattaa: ”Sinä olet ihan tosi valkoinen!”
Totesin, että voisin ottaa itselleni mieluusti hieman tummemman pintavärin, jos se suojaisi auringossa palamiselta, sillä käräytän varjoissa luikkimisesta ja rasvaamisesta huolimatta itseni säännönmukaisesti joka kesä ainakin kertaalleen.
Lapselle tuntui tämä selitys riittävän, kunhan oli pohtinut, mistä toisen tummempi ihonväri johtuu. Päivän päätteeksi sain kuitenkin muistutuksen siitä, että lasten tekemät yleistykset ja johtopäätökset ovat aina aivan omaa luokkaansa.
Tyttö, jonka kanssa olin keskustellut asiasta, tuijotti nimittäin huolissaan perhekohtaamista; Puheenaiheena olleen pojan vanhemmat hakivat tämän kotiin… mutta jättivät vanhemman, niin ikään hieman keskivertoa lapsiporukan jäsentä tummemman tytön ottamatta mukaansa.
”Mikseivät ne ottaneet Kirsikkaa* mukaan?”
Niin, seuraavaksi keskustelimmekin sitten siitä, etteivät kaikki hieman eriväriset lapset välttämättä kuuluu yhteen perheeseen. Voi pienet kanelirullaset, miten teidän mielenne muodostavatkin toisinaan sukkelasti olemattomia yhteyksiä ja sutjakoita summauksia.
// Kuvituskuva havainnollistaa sitä, että on mahdollista olla myös liian valkoinen tähän maailmaan. Enkä puhu nyt yhteiskunnassa vallitsevista arvoristiriidoista, joiden osalta toivoisin, ettei värillä olisi väliä, vaikka onkin. Vaan käytännön tasosta – jos Suomessakin palaa vielä loppukesästä, menee heikosti. //
*Nimi tietenkin muutettu
Huomenna mennään…
´
…Korkeasaareen.
Söimme jätskiä, norppaporukka kaksin kappalein, ihmettelimme lötköjä tai olemattomia kissaeläimiä, höntyilimme lapsen tiukassa tahdissa eksoottisten eläinten asujaimistoja läpi ja päivitimme kuulumisia Kummitäti-J:n kanssa.
Nautiskelimme vesibussimatkasta, meri-ilmasta sekä helteestä ylipäätään ja esittelimme lapselle apinatalon, jonne uhkailen toisinaan tämän lähettää asumaan. Lähetin postikortteja kuin kaukomatkalta konsanaan ja käräytin totta kai kaiken, mitä vaatteeni eivät peittäneet.
Kyllä vaan kannattaa selvitä toisinaan liikkelle pois kotoa.