Eräs kaukaisempi tuttava sivulauseessa ihmetteli, että jos lapsista tykkää, eikö niitä voisi tehdä ihan itse ja jäädä kotiin omiaan hoitamaan. Suotta sitä muilta lainamaan! Ihan uusi käsitteellinen taso omavaraistaloudelle, noin oman koripallojoukkueen kasvattamisen merkeissä. (Näillä geeneillä yeah right.)
Liekö luuli, että hyvää hyvyyttäni polkea ryttyytän töihin joka ikinen aamu?
Aina joskus huomaa lähtevänsä töistä hippulat vinkuen, tehden numeron siitä, että omakin lapsi pitäisi joskus päästä hakemaan ja voi kauheaa, kun sille tulee pitkä päivä. (Vähän yli kahdeksasta puoli viiteen.)
Tämä siitä huolimatta, etten ole suinkaan ainoa, jolla on (pieniä) lapsia ja mies sentään hoitaa Kuutin hoitoon viemiset ja sieltä hakemiset ainakin 80%sesti siten, ettei hoitopäivälle tule kuin kahdeksan tunnin pituus.
Joten saa sitä tätäkin työtä tehdessä sen surullisen kuuluisan vanhemman tunteman syyllisyyden aikaan lyhyeksi jäävistä yhteisistä illoista. Ja painetta kertyy päähän ja kehoon kaiken kivan tekemisestä vielä iltaisin sekä viikonloppuisin.
Otsikon kysymykseen vastaisin silti, että koska niiden työssäkäyvien, opiskelevien tai muista syistä lapselleen hoitoa tarvitsevien jälkikasvukin täytyy ravita, saada unille, pukea, leikittää, halata ja opettaa.
Avaisin myös keskustelun siitä, kyselläänkö lakinaisilta tai -miehiltä, lääkäreiltä, postinkantajilta, tehdastyöläisiltä, lähihoitajilta tai ministereiltä, että miksi he käyvät töissä, kun olisi omiakin lapsia. Ei vissiin ainakaan kovin usein. Rahaa kun tarvitaan monessa perheessä kahta kovemmin, jos on enemmän syöjiä ja sen kuluttajia – ei näissä ”kutsumusammateissa” palkalla juhlita, mutta saa sitä silti.
Eli pyöräni polkaistaan taas liikkeeseen 7:20 huomenaamulla ja toivon sekä uskon lapsemme saavan oman hoitopäivänsä mittaan sapuskaa, unta, kavereiden kanssa vietettyä leikkaikaa sekä raitista ilmaa. Kasattuna yhteen laadukasta varhaiskasvatusta tarjoavilla aikuisilla, joiden käsiin jätän lapseni mieluusti.
Eivätpä sitäpaitsi lapsen kiukuttelut tunnu enää missään, kun satunnaisia hepuleita aikaansaa kotona sentään VAIN yksi 3,5-vuotias minityyppi. Sehän on suoranaista hermolepoa 21 lapsen iloista, leikeistä, harmeista ja pulmatilanteista johtuvaan melun sekamelskaan verrattuna.
P.S. Leivon kyllä toisinaan, mutten ole nimenomaisesti pullantuoksuinen mutsi edes töissä, vaikka kuvasta voisi niin luulla, vaan kyseessä oli kollegan projekti.
