Kun poljin anivarhain töihin, oli vielä aamuhämärää. Kuu mollotti taivaalla, mutta pilvet roikkuivat niin alhaalla, että ne näyttivät lipuvan pitkin alavia peltoja. Liikennemerkit, ladot ja talot sukelsivat aavemaisesti esiin sumusta.

Oli hiljaista ja muut, satunnaisesti vastaan tulevat, tienkäyttäjät näyttivät utuisilta haamuilta. Sivutiet eli enimmäkseen heikosti valaistut ja paikoitellen pusikoituneet pikkukadut eivät houkutelleet poikkeamaan tieltä.

Muutama matkan varrelle osuva huonokuntoisempi puutalo näytti tavallistakin enemmän kummitustalolta.

Pyörän lampun valokeila valaisi vain pienen kaistaleen tiestä ja korosti ajoittain häiritsevästi hopeapajuja ja muita tavallista vaaleampia kasveja, melkein kuin kasvot olisivat nousseet esille tienvierustoilta.

Eräällä yksinäisellä pelto-osuudella katulampuista useampi alkoi räpättää ja värjyä kuin parhaimmassakin kauhuelokuvassa. Kaiken komeudeksi sumun keskeltä tielle lennähti iso varis, joka jäi naputtamaan minua kiiltävillä silmillään eikä osoittanut mitään aikomusta vaihtaa maisemaa, vaikka ajoin ihan lähelle.

Tilanne alkoi kaikessa karmivuudessaan saada tragikoomisia piirteitä, kun tehokuuntelussa viime aikoina ollut soittolista latasi kuulokkeisiin tämän kipaleen:

Vilkas mielikuvitus rauhoittui kummasti, kun hihittelin samalla, kun pungersin polkea hiki selässä ylämäkeen.