Hengitä hetki

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_6147-1-1024x683.jpeg

Olen luontainen (yli)suorittaja ja stressaaja. Sen tajuamiseen on mennyt, sellaiset 30 vuotta. 

Että ehkä ei olekaan normaalia nähdä jatkuvasti painajaisia siitä, että saa potkut väärään paikkaan jätetyn teekupin takia tai että kaikki työkaverit vihaavat sinua yhtäkkiä yhden huonosti muotoillun lauseen takia. Ihan kehityskelpoiset ihmiset saavat joskus puheluita isännöitsijältä, kaikki läpäisevät tentin joskus rimaa hipoen. Se että ikkunat ovat pesemättä tai joku on mennyt tyhjentämään ruokailuvälineet laatikkoon sikinsokin eikä haarukoita ja veitsiä lokeroon pystyyn asetellen, ei ehkä ole kuolemaksi.

Teen listoja, tavoitesuunnitelmia, häkkyröitä, kehityshimmeleitä ja vaadin itseltäni kymmenen kertaa enemmän kuin keneltäkään muulta. Paitsi että lapseltanikin taida vaatia aika paljon. Ja ajoittain puolisolta. 

Ostin joskus Monkista mustan ja… kriittisen näköisen pehmolelun. Jotenkin se herätti minussa heti sielujen sympatiaa. Kotona vasta luin otukseen kiinnitetyn lapun. Siinä sanottiin:

55% Perfectionium, 15% Know-it-all-ium, 15% Peppium, 15% Iron. 

”Ikmo is never really satisfied so she uses crystal sand to gently polish her world to perfection. Friends can always be more fun and smart so Ikmo scuffs away their irksome bad habits. Sometimes Ikmo appears to be a harsh and critical companion, but with Ikmo about, we all glitter and gleam.”

Niin. Ikmona olo on vaan ajoittain aika raskasta. Itse aiheutettua kiirettä oikean kiireen päälle kääräistynä lisäkerroksena. Stressiä täydellisyyden tavoittelusta, kun kelvollinen riittäisi. Vääristynyttä ajattelua siitä, että kaikki muut ovat aina taitavampia, tehokkaampia, valovoimaisempia, kauniimpia ja fiksumpia.

Viime aikoina olen yrittänyt muistaa pysähtyä. Olemaan läsnä, vaan nauttimaan asioista, jotka herättävät puhdasta iloa, esteettistä mielihyvää tai miellyttäviä aistimuksia. Luulenpa, että jos antaisin itselleni aikaa olla läsnä, paikalla, tilaa huomata enemmän nyansseja, pieniä ilon aiheita, aavistuksenomaisia, hetkessä katoavia pilkahduksia, kaipaisin vähemmän voimakkaammin mielihyvää tuottavia asioita kuten ruokaa ja herkkuja.

Päihteiden käyttöä toistuvasti, tapana, vierastan. Kun suvussa on ollut taipumusta päihteiden väärinkäytölle, jopa niin rajulle, että olen itsekin seissyt hautajaisissa laskemassa arkkua tarpeeksi pitkän putken jälkeen, tiedostan sen, että viihdekäyttönä alkanut hauskuus vaihtuu hyvin nopeasti siihen, ettei mikään tavallinen ja arkinen enää tunnu miltään. 

Juhlissa ei ole hauskaa ilman viinaa, maailma tuntuu värittömältä ja tylsältä ilman pilveä, stressi ei laukea ilman pillereitä tai uni ei tule ilman iltaröökiä. Kiinnostava keskustelu, yhdessäolo, läheisyys, seksi, arkiset puuhat, luontoelämykset tai edes hyvä ateria eivät tuota hyvää oloa ilman samanaikaista päihteiden käyttöä. Jos tällä luonteella tarttuisin pulloon tai muihin päänsekoittajiin, se olisi todennäköisesti menolippu.

Arkisia iloja arvostaville kyllä naureskellaan tietyissä piireissä. Heitä pidetään vähän yksinkertaisina. Sellaisina peräkylän isäntinä ja emäntinä, jotka eivät koskaan ole käyneet missään eivätkä siksi tiedä, mistä jäävät paitsi. Tai tekopyhinä viherpiipertäjinä, jotka yrittävät mainostaa vähäpätöistä lähiölaatikkopyöräarkeaan niin ihanana siksi, että haluavat korottaa itsensä muiden yli kiilottamalla ekologista sädekehäänsä. 

Kun joku pysähtyy ihastelemaan jättisaippuakuplia puistossa, makustelee silmät kiinni muotopuolta, kotitekoista kauralastua tai tunnustaa viihtyvänsä parhaiten villaviltin alla hyvän kirjan kanssa, saa osakseen silmien pyörittelyä, ikään kuin olisi taantunut taaperon tasolle tai heittäytynyt ennen aikojaan eläkeläiseksi.

Muiden ulkomaanmatkat, mielenkiintoiset työprojektit, erikoiskahvit, staycation-lomat, uutuudenkarheat autot, uralla etenemiset, laskuvarjohypyt, auringonlaskut, ilmaisen viinan bileet ja toinen toistaan erikoisemmat ravintola-annokset saavat oman keskinkertaisen, penninvenyttäjän arjen tuntuvaan usein mitättömältä, epäonnistuneelta tai vaillinnaiselta.

Mutta oikeasti elämä on aika hyvää ihan juuri nyt.

Takapihan pajupuun pörröisiksi siitepölypalleroiksi räjähtäneet kissat näyttävät satumaisilta auringonvalossa. Viime kesänä viritetty pönttö on viimein ollut tarpeeksi kauan maisemoitumassa ja touhukas sinitiaispariskunta heittelee raivokkaasti pönttöön pehmusteeksi laittamiani täytteitä ulos jo kolmatta päivää. He eivät pitäneet sisustustyylistäni ja se on ihan okei.

Esikoisen nenään alkaa jo putkahdella pisamia ja tukkaan aurinkoraitoja. Tämä kasvaa nykäyksittäin useamman kengänkoon ja kymmenen senttiä kerrallaan ja alkaa jo lainailla äitinsä kenkiä. Huppareissa on sopivat hihat, mutta niihin mahtuisi leveyssuunnassa sisään kolme poikaa.

Kerrankin on aikaa hitaille aamupaloille kuten puurolle. Kattila onkin porissut liedellä tiuhaan ja mausteina on ollut milloin mitäkin mustikoista banaaniin ja fariinisokeriin. Yhtenä päivänä päätin humpsauttaa puuroon vähän vaniliinisokeria. Levylle pudonnut sokeri tuoksui hetken niin voimakkaasti hattaralta, että kesäpäivät eri huvipuistoissa vain vilisivät filminä päässäni.

Vauvan hiuksissa on kaunis, voimakkaasti punakultaan taittuva ruskea sävy, joka oikein hehkuu valon osuessa suortuviin. Tyyppi on saanut punapigmenttiä sekä isänsä punamustista, että äitinsä punertavan vaaleanruskeista varastoista. Puhtaisiin lakanoihin ja monta päivää pihalla tuulettumassa olleisiin kevättäkkeihin on ihana kietoutua.

Ja sitten on puoliso. Yllättäen takaapäin ympärille kietoutuvat kädet ja hengitys niskassa. Yöllä kiinni selkään kierähtävä lämpö. Naurunrypyt silmäkulmissa. Keskittynyt, pohtiva ilme pitkän keskustelun lomassa. Ne tärkeimmät sanat, jotka sanotaan joka päivä. Ettei se unohtuisi.

Kun lopettaa tekemisen ja suorittamisen hetkeksi. Istuu alas ja miettii, mitä kaikkea itsellä jo onkaan… On taas helpompi hengittää.

Lahjattomat treenaa ja luuserit venyttelee

Eikös se niin mene?

Mutta viime aikoina olen ihmeekseni huomannut harkitsevani molempien aloittamista. Kiistatta lahjattomana luuserina puhun nyt treenaamisesta ja venyttelystä. Syyni ovat täysin itsekkäät, kyse on yksinomaan omasta ajasta ja hyvinvoinnistani huolehtimisesta. 

Sanotaan kauniisti, ilman värikästä kirosanojen viljelyä ja epätoivoisen itkun tihrustamista, että uusin(kaan) lapseni ei ole mikään kovin hääppöinen nukkuja. Kuukauden etuajassa syntyneelle tyypille piti ainakin ensimmäisen kuukauden ajan juottaa maitoa herätyskellon avustamana 2-3 tunnin välein pullosta, sillä painoa piti saada tankattua raivokkaasti, ettei meitä vaan passitettaisi takaisin osastolle. Imetyksestä ei ollut tietoakaan, sillä pikkukaveri oli niin hentoisessa kunnossa, ettei hän melkein jaksanut juoda maitoa tarpeeksi edes pullosta. Syöttörumbaan kuului siis myös yläkerran mikrolla ravaaminen tai veden lämmittely pakasterasiaan ja maidon hauduttelu lämpimäksi.

Yöunet menivät ensimmäisen kolmen kuukauden ajan muutoinkin tunnin, kahden pätkissä ja juuri kun tyyppi alkoi nukkumaan parilla yöheräämisellä, alkoivat parin mukavamman viikon jälkeen neljän kuukauden hulinat, jotka sotkivat sekä orastavan päivä- että yöunirytmin täysin. Ihanaa. Hetken aikaa kestäneistä parin tunnin päiväunistakin saa enää vain haaveilla ja yhden unisyklin (30-45min) läpikäytyään vauva herää vihaisena, ärtyisenä ja puhkiväsyneenä, kieltäytyen kuitenkin palaamista unille.

Tuon kolmen vartin aikana yritän epätoivoisesti ehtiä käymään vessassa tai suihkussa, pukemaan päälleni, syömään jotain, tyhjentämään tiski- ja pyykkikonetta… Kaikkea sellaista, mitä vain sylissä tai heiluvassa sitterissä viihtyvän vauvan kanssa ei pysty kunnolla tekemään.

Ensimmäisenä haasteena on kuitenkin makuuhuoneesta pakeneminen. Jos se vaihe epäonnistuu, alkaa puolisen tuntia kestävä nukuttamissirkus alusta eikä sen onnistumisesta toistamiseen ole enää mitään takeita. Helpompaa on silloin, jos vauvan saa vajoamaan uneen omaan sänkyynsä. Tällöin paikalta pois hivuttautuminen on helpompaa. Noin puolet ajasta vauvan saa kuitenkin unille vain viereen, isoon sänkyyn. 

Noh, koska olen painava ja patjamme pehmeä, sänky upottaa ja hipihiljaisessa makuuhuoneessa jokainen jousen vinkaisu kuulostaa yleiseltä hälytyssireeniltä, vauvan vierestä lähteminen on helpommin sanottu kuin tehty. Erittäin monta kertaa vaivihkaista poistumista yrittäessäni olen kaivannut joogan tai pilateksen kaltaisten lajien suomaa hillitöntä keskivartalon hallintaa, jonka avulla voisin rullata sulavasti matrix-tyyliin ylös makuuasennosta, siirtelemättä painoa kiusallisesti käsien ja jalkojen kautta vähitellen kohti sängyn reunaa ja vapautta. Ylipäätään lihakset varmaan auttaisivat asiassa.

Lisäksi olen sydän jossain pernan tienoilla läpättäen ja keuhkoihin pakkautuneeseen hiilidioksidiin pyörtymäisilläni pohtinut, että jos olisin kevyempi, makuuhuoneen laminaatti ei narisisi ja kitisisi niin kovasti, kun hiivin kauemmas sängystä ja kohti ovea. Ja jos olisin kapeampi, pääsisin myös pakenemaan makuuhuoneesta pienemmän ovenraon turvin. Näin makuuhuoneeseen pääsisi eteiskäytävästä minimaalinen määrä valoa ja vauva heräisi pienemmällä todennäkäisyydellä.

Lienee pakko siis alkaa sporttaamaan, jos ei muuten, niin vaikka siksi, että saisin välillä käydä vessassa rauhassa ja juoda vartin verran kylmää kokista heiluttamatta yhtään pirun härpäkettä jalallani. Ainiin, ei saanut kiroilla. Tarkoitin tietysti, että hengähtää hetken ilman ihanan kullannuppuni seuraa, jotta jaksan sitten olla yhtä hymyä ja pullantuoksua sen jälkeen.

Ai haluaisinko nukkua kunnolla joskus lähitulevaisuudessa? Kyllä.
Onko se mahdollista tai edes todennäköistä? Ei.

ä i t i x 2

Niin siinä sitten kävi, että vuonna 2019 huomasin olevani raskaana. Edellisen kerran näin tapahtui vuonna 2011, joten raskauksien välissä käytetyt kaksi hormonikierukkaa olivat hoitaneet hommansa varsin hyvin.

En minä olisi raskaaksi varmaan yksinäni enää ryhtynyt, enkä ihan kenen tahansa kanssa. Puolisoni on vain sitä sorttia, että pidän hänestä poikkeuksellisen paljon. Olisi ollut tarpeettoman julmaa kieltää toiselta tämän kovasti toivoma lapsi tai lapset vain sillä perusteella, että itselläni ei valtavaa hinkua hommaan ollut. Lisäksi luulen rahtusen vauvakuumevirusta tarttuneen ystäviltäni, jotka kolmenkympin korvilla lisääntyivät vasta ensimmäistä kierrostaan.

Raskaaksi tulemisen yrittäminen tuntui myös erikoiselta, kun esikoisen kohdalla niin tapahtui ihan yrittämättä. Mistä minun olisi pitänyt tietää, milloin ovuloin tai edes, onko kiertoni säännöllinen. Sain e-pillerit vuonna 2006 eli olin ollut seitsemän vuotta keinotekoisen kierron varassa ja toiset seitsemän vuotta kokonaan ilman kuukautisia. 

Kun sitten tärppäsi, karkasivat kaikki huolet siitä, raskautuisinko ylipäätään vanhempana ja lihavampana laisinkaan. En ymmärtänyt stressata alkuraskaudesta, olihan esikoisen raskaus mennyt ongelmitta. Viikon 12 ultrassa huomattu keskeytynyt keskenmeno olikin aikamoinen järkytys, samoin kuin yli kuukauden kestävä tyhjennysprossi lääkkeineen, kipuineen, tulehduksineen ja leikkauksineen.

Sen jälkeen stressattiinkin sitten sitä, saisimmeko elinkelpoisia jälkeläisiä aikaiseksi ja keväällä 2020 huomatun uuden raskauden alku meni valtavan keskenmenon pelon varjostamana, eivätkä selittämättömät, runsaat vuodot auttaneet asiaa.

Kun ultrissa kaikki näytti kerta toisensa jälkeen ihan hyvältä, alkoi raskauden suhteen näyttää hetkeksi valoisammalta. Sain raskausaikana kuitenkin hepatogestoosin: maksa- ja sappiarvoni hyppäsivät taivaisiin ja jouduin osastohoitoon. Myös verenpaineeni huiteli enimmillään kolmesta eri lääkkeestä huolimatta lopulta niin hengenvaarallisissa lukemissa, että synnytys käynnistettiin viikolla 36. Raskausajan ongelmien epäiltiin johtuvan istukan toimintahäiriöstä tai poikkeuksellisesta kiinnittymisestä. Kun istukkaa sitten irroteltiin käsin kahden ihmisen voimin, todettiin, että niinpä asia taisi olla.

Ensimmäisen, katastrofaalisen huonosti menneen, pysyvät synnytystraumat aiheuttaneen, vuorokausia kestäneen käynnistelyhelvetin kautta kiireelliseen sektioon päätyneen synnytykseni takia minulle oli alunperin luvattu suunniteltu sektio. Tätä ei kuitenkaan kuulemma tarjottaisi viikolla 36. Pelkäsin siinä määrin vauvan kuolevan kohtuun, että suostuin yrittämään alatiesynnytystä lääkäreiden mieliksi. Jouduin siis käymään parin vuorokauden käynnistelysekoilun jälleen läpi, yhtä tuloksetta kuin edelliselläkin kerralla. 

Onneksi leikkuriin pääsi nyt nopeammin ja jos saan vielä lisää lapsia, synnytystapana on automaattisesti sektio. Ihanaa. Muuten en kyllä enää hommaan ryhtyisi. Täytyy vain hyväksyä se, ettei vartaloni osaa synnyttää ja ilman modernia lääketiedettä olisin kuollut jo esikoisen synnytykseen eikä asiaa tarvitsisi enää kohdallani pohtia ja syyllistää ja jauhaa alatiesynnytyksen ihanuudesta.

Nyt pienenpienenä, 2,8 kiloisena syntynyt Tipumme on jo reippaasti yli kuusikiloinen. Posket ovat pyöristyneet, juttuja ja kiljahduksia kuuluu eikä makuuasennossa maltettaisi olla ollenkaan. Hänestä on kehittymässä enenevässä määrin oma persoonansa, ainutlaatuinen yksilönsä.

Raskastakin raskaamman raskauden, suunnitelmat sotkeneen synnytyksen ja alun syöttörumban, käynnistymättömän imetyksen, itkuisen ja vatskipuja itkevän vauvan ja mustaakin mustemman kevättalven jälkeen kaikki alkaa viimein näyttää hiljalleen valoisammalta. Ulkoisesti ja sisäisesti.

Tässä eräänä päivänä huolehtimisen ja suorittamisen ja huoltamisen ollessa hetkellisesti tauolla, teen höyrytessä pöydällä ja valon laikuttaessa asuntoa, tajusin, että olemme selvinneet tähän asti. 

Ja olen nyt äiti kaksin verroin.

Kun minulta viedään kaikki, autan kantamaan

Jos listaisin asioita (ja minähän listaan asioita niin kauan kuin henki pihisee), joita haluaisin tehdä tällä hetkellä, noin 80% on koronan vuoksi suljettujen, kiellettyjen ja ei suositeltavien asioiden listalla.

Museoissa luuhaaminen ja taiteen hengittäminen, kirjojen hypistely kirjastossa ja luettavan valitseminen juuri siten miten ei pitäisi eli kannen perusteella. Budjettireissut ja tarjousristeilyt lähimaiden kohteisiin kuten Ruotsiin ja Viroon, uimahallissa ei-ruuhkaiseen päiväaikaan lilluminen tai vauvauinti. Kaveriporukalla sushibuffan tai kimppaskumpan tyhjentäminen. Ylipäätään kaikki porukat: höntsäpelaaminen, tissuttelujuhlat,  perhekahvilat. Peruttu, peruttu, peruttu.

En jaksa kirjoittaa tähän mitään diclaimereita siitä, miten globaali pandemia ja vastuullisuus ja terveys on tärkeintä ja käyttäkää maskia ja kuolkaa kotiinne tylsyyteen, ahdistukseen ja masennukseen. Kyllä, käytän maskia, harkitsen sosiaalisten kontaktien tarpeellisuuden tarkkaan ja yritän muutenkin jaksaa tätä farssia. Mutta kun en oikein millään enää jaksaisi.

Kylmää ja märkää kategorisesti vihaavana henkilönä odotan kesää, odotan niin että niveliin särkee ja leuka kaipaa kohta purentakiskoa. Jos en minnekään muualle pääse, haluan meren rannalle, heräämään aikaisin lintujen kirkunaan vauvan kirkunan sijaan, tekemään nuotioruokaa, imemään ihoni läpi auringonvaloa. Makuupussin tuoksuun, kevyen kesäsateen ropinaan telttakankaalla, harmaanvaaleansiniseen hetkeen, tuulen huminaan puiden lehvistössä.

Voi kesä, olisitpa täällä. Tie auki, kesärenkaat alla ja ainakin lähialueiden kaikki telttapaikat, niemennotkelmat, merenrantapoukamat ja kalliot odottamassa kulkijaa. Sillä hei maailma, tahdon ulos.

Uusia alkuja


 
Pääsiäinen on ollut minulle aina vähän enemmän uusi vuosi kuin itse uusi vuosi. Ja eri puolilla maailmaa uutta vuotta vietetäänkin juuri samoihin aikoihin kevään korvilla, mielestäni täysin loogisesti. Luonto herää talven jälkeen, samoin minä, kristinuskossa Jeesus aloittaa puhtaalta pöydältä ja kaikki koristeetkin huutavat symboliikallaan uutta elämää: kanoja, munia ja tipuja, ruohonversoja ja kevätkukkia.

On ollut ikävä. Valokuvaamista, elämän pienten ja isojen hetkien vangitsemista ruuduiksi, yksityiskohtien zoomailua ja vangitsemista, omien ajatusten ylös kirjaamista, paikkaa, jossa saisin itse päättää, miten ja mistä kertoa, mitä jakaa. Hidasta, kotoisaa, omannäköistä blogia nopeiden instagramien ja tiktokkien maailmassa. Joten uusia alkuja, ehkä tälläkin tontilla.