Ihan oikeasti 33+10!

Kuten uhkasin lupasin, kävin tänään paitalaatikon kimppuun
ja dokumentoin loputkin koon 86 vaatteet.

Pääsin pitkällisen lasku-urakan jälkeen siihen hämmentävään ja hieman huolestuttavaan tulokseen, että pojalla on tässä yhdessä vaatekoossa (!) kolmekymmentäkolme pitkähihaista paitaa, (joista neljä on neuleita) sekä kymmenen lyhythihaista paitaa. Nyt ihan oikeasti!

Tiedetäänpä ainakin, millä vuoraamme asuntomme seinät – ja lapsen,
jos ydintalvi sattuu iskemään!

Lastenvaatefriikkinä tunnustan ostaneeni osan näistä vaatteista vuonna 2010,
eli viitisen vuotta ennen kuin minun oli (alkuperäisen suunnitelman mukaisesti) tarkoitus saada lapsia.

Mutta toisaalta ei ole pelkoa, että joutuisi ostamaan omasta mielestään rumia vaatteita kalliilla, herätessään uusien, isompien vaatteiden tarpeeseen liian myöhään.

Näistä sekä edellisen postauksen kuvista saa kohtuullisen hyvän kuvan siitä,
millaisista lastenvaatteista pidän.

Vaatteista suurin osa on verkkokaupoista, lähinnä H&M:ltä ja Ellokselta. Myymälästä ostetut vaatteet ovat pääpiirteissään Lindexiltä. Loput on hankittu kirpputoreilta, enimmäkseen Keravan Fidalta

Löytyikö suosikkeja, inhokkeja tai tutun näköisiä vaatekappaleita?

Millaisista lastenvaatteista pidätte?

Suositteko lastenvaatteissa jotain tiettyä tyylisuuntaa
vai kelpaavatko kaikki ehjät ja likipitöen puhtaat vaatteet?

 

 

Lastenvaatepamaus

Näin myöhäisillan ratoksi vähän lastenvaateasiaa,
tähän aikaanhan kaikki ovat vielä koneella selailemassa blogeja?

Kävin lastenhuoneen kaapin sisältöä läpi ja päätin kurkistaa, josko seuraavassa käyttöön tulevassa vaatekoossa eli koossa 86 olisi riittävästi vaatetta. Koreista nostelemaani kasaa tuijottaessani totesin tekstiiliä olevan jälleen useammankin lapsen tarpeisiin. Onneksi osa vaatteista on yhdellä tai useammalla lapsella käytössä olleita ja loputkin jatkavat matkaansa seuraaville käyttäjille, jos pysyvät ehjinä.

Napsin tänään kuvat haalareista ja housuista, paitojen kuvausurakka jäi vielä kesken kuvausassistentin hermostuttua puuhaan. (Jatko-osa on siis vielä luvassa.)

Eiköhän näillä vilkkaampikin lapsi selviä seuraavaan kokoon asti!
Olkoonkin että lapsemme on hieman hitaasti kasvavaa sorttia, joten vaatekokoja ei jää ihan samalla lailla pieniksi kuin huimaa vauhtia pituutta (ja painoa) kerryttävillä naperoilla.

 

Kuntoklubin Vekarastoppi – uhka vai mahdollisuus?

Naisten Kymppi lähestyy ja ensi viikonloppuna sekä tulevana viikkona olisi tarkoitus ottaa pari (alle kymmenen kilometrin) lyhyempää ”tuntumanhakulenkkiä”. Juokseminen (tai oikeastaan hölkkääminen) on kuitenkin niin erilaisen tuntuista verrattuna vaikkapa viime aikoina ohjelmassa olleeseen crossaukseen.

Niille, jotka eivät tiedä tai muista, kerrottakoon lyhyesti että raskauden aikana polvilleni tapahtui jotain mystistä ja sen jälkeen pitkät ja reippaat kävelyt sekä juokseminen ovat kipeyttäneet polvet todella pahasti. Koska haluan kyetä kiipeämään portaita ja menemään kyykkyyn, olen lenkkeillyt vähän ja koettanut löytää muita tapoja pitää yllä peruskuntoa.

Tällä viikolla liikunta-aikojen löytäminen oli jotenkin erityisen nihkeää ja sain rutistettua vain vaivoin kaksi crossausta viikko-ohjelmaani. Asiaa auttoi päätökseni uskaltautua viimeinkin kokeilemaan kuntoklubin tarjoamaa lastenhoitopalvelua. ”Vekarastoppiin” eli klubin lapsiparkkiin voi varata ajan tiettyjen ohjattujen tuntien kohdille. Klikkailin verkossa itselleni Aamucrossingin ja pojalle Vekarastopin.

Olin suhteellisen varma, että ehtisin liikkua korkeintaan vartin ennen kuin kärsivän näköinen lastenhoitaja tulisi hakemaan minut tunnilta pois itkevän lapsen luokse. Tästä riskistä huolimatta kärräsin pojan kuntoklubille hieman etuajassa. Vaihdoin treenikengät jalkaan ja hipsimme Kuutin kanssa lapsiparkin puolelle, esittäydyimme hoitajalle ja annoin pojan tutustua hetken paikkoihin. Aikaisemmista hoitokokeiluista viisastuneena en tehnyt lähdöstäni numeroa vaan katosin takavasemmalle Kuutin syventyessä tutkimaan leikkipuhelinta. Olin kyllä kertonut hänelle, että olisin vähän aikaa muualla.

Tuntini sujui hyvin ja yllätyksekseni ilman keskeytyksiä. Kun kurkistin varovasti lapsiparkkiin Kuutti kipitti heti luokseni ja kiipesi syliini ja kiukutteli hieman, muttei itkenyt tai vaikuttanut hätääntyneeltä. Hoitaja kertoi hänen tajunneen jossain vaiheessa minun lähteneen. Hän oli koputellut ovea ja huudellut äitiä, kiivennyt sitten hoitajan syliin syömään hetkeksi tuttia, mutta jatkanut pian leikkejään. Kanssani kotiin lähti iloinen poika, joka jutteli kotimatkalla ensin kovasti ja nukahti sitten rattaisiinsa.

Tämän kokemuksen perusteella sanoisin Vekarastopin olevan mahdollisuus. Saa nähdä, onko tällainen käytös sääntö vai poikkeus. Jos lapsiparkissa olo sujuu hyvin, voisin koettaa hoitaa jatkossa viikon liikunnoista yhden lapsiparkkia hyödyntäen.

Onko teillä kokemuksia kuntosalien lapsiparkeista? 
Onnistumisia tai kauhukertomuksia?