Niin siinä sitten kävi, että vuonna 2019 huomasin olevani raskaana. Edellisen kerran näin tapahtui vuonna 2011, joten raskauksien välissä käytetyt kaksi hormonikierukkaa olivat hoitaneet hommansa varsin hyvin.

En minä olisi raskaaksi varmaan yksinäni enää ryhtynyt, enkä ihan kenen tahansa kanssa. Puolisoni on vain sitä sorttia, että pidän hänestä poikkeuksellisen paljon. Olisi ollut tarpeettoman julmaa kieltää toiselta tämän kovasti toivoma lapsi tai lapset vain sillä perusteella, että itselläni ei valtavaa hinkua hommaan ollut. Lisäksi luulen rahtusen vauvakuumevirusta tarttuneen ystäviltäni, jotka kolmenkympin korvilla lisääntyivät vasta ensimmäistä kierrostaan.

Raskaaksi tulemisen yrittäminen tuntui myös erikoiselta, kun esikoisen kohdalla niin tapahtui ihan yrittämättä. Mistä minun olisi pitänyt tietää, milloin ovuloin tai edes, onko kiertoni säännöllinen. Sain e-pillerit vuonna 2006 eli olin ollut seitsemän vuotta keinotekoisen kierron varassa ja toiset seitsemän vuotta kokonaan ilman kuukautisia. 

Kun sitten tärppäsi, karkasivat kaikki huolet siitä, raskautuisinko ylipäätään vanhempana ja lihavampana laisinkaan. En ymmärtänyt stressata alkuraskaudesta, olihan esikoisen raskaus mennyt ongelmitta. Viikon 12 ultrassa huomattu keskeytynyt keskenmeno olikin aikamoinen järkytys, samoin kuin yli kuukauden kestävä tyhjennysprossi lääkkeineen, kipuineen, tulehduksineen ja leikkauksineen.

Sen jälkeen stressattiinkin sitten sitä, saisimmeko elinkelpoisia jälkeläisiä aikaiseksi ja keväällä 2020 huomatun uuden raskauden alku meni valtavan keskenmenon pelon varjostamana, eivätkä selittämättömät, runsaat vuodot auttaneet asiaa.

Kun ultrissa kaikki näytti kerta toisensa jälkeen ihan hyvältä, alkoi raskauden suhteen näyttää hetkeksi valoisammalta. Sain raskausaikana kuitenkin hepatogestoosin: maksa- ja sappiarvoni hyppäsivät taivaisiin ja jouduin osastohoitoon. Myös verenpaineeni huiteli enimmillään kolmesta eri lääkkeestä huolimatta lopulta niin hengenvaarallisissa lukemissa, että synnytys käynnistettiin viikolla 36. Raskausajan ongelmien epäiltiin johtuvan istukan toimintahäiriöstä tai poikkeuksellisesta kiinnittymisestä. Kun istukkaa sitten irroteltiin käsin kahden ihmisen voimin, todettiin, että niinpä asia taisi olla.

Ensimmäisen, katastrofaalisen huonosti menneen, pysyvät synnytystraumat aiheuttaneen, vuorokausia kestäneen käynnistelyhelvetin kautta kiireelliseen sektioon päätyneen synnytykseni takia minulle oli alunperin luvattu suunniteltu sektio. Tätä ei kuitenkaan kuulemma tarjottaisi viikolla 36. Pelkäsin siinä määrin vauvan kuolevan kohtuun, että suostuin yrittämään alatiesynnytystä lääkäreiden mieliksi. Jouduin siis käymään parin vuorokauden käynnistelysekoilun jälleen läpi, yhtä tuloksetta kuin edelliselläkin kerralla. 

Onneksi leikkuriin pääsi nyt nopeammin ja jos saan vielä lisää lapsia, synnytystapana on automaattisesti sektio. Ihanaa. Muuten en kyllä enää hommaan ryhtyisi. Täytyy vain hyväksyä se, ettei vartaloni osaa synnyttää ja ilman modernia lääketiedettä olisin kuollut jo esikoisen synnytykseen eikä asiaa tarvitsisi enää kohdallani pohtia ja syyllistää ja jauhaa alatiesynnytyksen ihanuudesta.

Nyt pienenpienenä, 2,8 kiloisena syntynyt Tipumme on jo reippaasti yli kuusikiloinen. Posket ovat pyöristyneet, juttuja ja kiljahduksia kuuluu eikä makuuasennossa maltettaisi olla ollenkaan. Hänestä on kehittymässä enenevässä määrin oma persoonansa, ainutlaatuinen yksilönsä.

Raskastakin raskaamman raskauden, suunnitelmat sotkeneen synnytyksen ja alun syöttörumban, käynnistymättömän imetyksen, itkuisen ja vatskipuja itkevän vauvan ja mustaakin mustemman kevättalven jälkeen kaikki alkaa viimein näyttää hiljalleen valoisammalta. Ulkoisesti ja sisäisesti.

Tässä eräänä päivänä huolehtimisen ja suorittamisen ja huoltamisen ollessa hetkellisesti tauolla, teen höyrytessä pöydällä ja valon laikuttaessa asuntoa, tajusin, että olemme selvinneet tähän asti. 

Ja olen nyt äiti kaksin verroin.