PAJUNKISSA 2015

Pääsiäisleiri pienessä kuumeessa. Mitäs tästä nyt sanoisi?

Boffereilla mäiskimistä, hernekeittoa, pyttipannua ja kaminan kyljessä sählätessä sulatettuja makuupusseja. Aarteenetsintää, tikanheittoa, saunomista ja käytettävistä majoitteista kinastelemista.

Itse puolenyön aikaan keksittyjä typeriä korttipelejä, laululeikkejä, levoton ensimmäinen yö ja leirielämää ihmetteleviä vanhempia. Märkiä sukkia, hanskoja ja pipoja kuivumassa siellä täällä. Puissa kiipeileviä katoksen rakentajia ja isoihin saappaisiin hypänneitä, johtopesteissä toimivia nuoria.

Ihan perus leiri siis. Mitä nyt flunssaisena torkutut päiväunet eivät välttämättä kuulu yleiseen päiväohjelmaani leirioloissa…

 

Näitä päiviä tulee ikävä

Käyn hiljalleen läpi luopumisen prosessia, vaikka mietinkin myös tulevaa; Opiskeluarjesta, joustavammista aikatauluista ja itsenäisestä työskentelystä irroittautumista. Lapsen tai puolison kanssa touhuamiselle varastetuista hetkistä, aamuista, illoista tai jopa kokonaisista, ylimääräisistä vapaapäivistä irti päästämistä.

Usein lapsen kanssa tehdyt seikkailut museoihin, lähiympäristöön tai erilaisiin tilaisuuksiin ovat olleet ainakin omasta mielestäni lapsen kanssa yhdessä vietettävän ajan parhaimmistoa. Ja uskon siihen, että jos aikuisella on aidosti kivaa, myös lapsella on mukavampaa reissata ja kokea tämän kanssa uusia asioita. Satunnaisen ja erityiseen arvoon nousseen perhe-laatuajan lisäksi joustavampi aikataulutus on mahdollistanut myös sellaisissa tilaisuuksissa piipahtamisen ja uusiin paikkoihin tutustumisen, joita säännöllisempi tai pikemminkin perinteisempi työaika ei kaikilta osin mahdollista. 

Viime viikkoina olen esimerkiksi maistellut suuren makuhämmennyksen vallassa Doclaireja Fazerilla, päässyt sekoittamaan Valion Pitäjänmäen tehtaalla juuri sellaista tuoremehua, jollaisesta kuvittelisin itse pitäväni ja todennut, että ruoat tai juomat eivät aina maistukaan siltä, miltä olettaisi; Uusien makuyhdistelmien kehittämiseen, testaamiseen, jatkokehittämiseen ja tuotteistamiseen käytetään paljon aikaa, vaivaa ja prosessiin liittyy paljon yrityksiä, erehdytyksiä, luovuutta ja lahjakkuutta. On hienoa ajatella, että monessa kohtaa Suomestakin löytyy ruokien kehittelyn ja jopa ruokataiteeksi laskettavilta aloilta maailman ehdottomia huippuja. Näitäkään ajatuksia en olisi pyöritellyt tai kokenut uusia asioita, jos olisin olisin elänyt kahdeksasta neljään-työarkea.

Arkisempina asioina olen voinut käydä lapsen kanssa neuvolassa, ostoksilla ja hoitamassa muita juoksevia hankintoja pyytelemättä vapaapäiviä tai suunnittelematta kunkin viikon hommia hurjan tarkasti – opiskeluhommia kun voi tehdä monesti myös iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Omatoimiaikataulutettujen päivien, viikkojen ja kuukausien kiitäessä tasaista tahtia kohti loppuaan huomaan pysähtyväni enenevässä määrin spontaanien arkipäiväkahvittelujen, kotikaupungista uusien nurkkien löytämisen tai lapsen kanssa pitkän aikaa taidemuseon maisemaikkunasta maisemien ihmettelyn äärelle.

Näin on ja on ollut hyvä. Ja uskon että tulen katsomaan opiskeluaikaani myöhemmin haikeana taaksepäin, miettien miten paikallaan oli saada joustovaraa, mahdollisuuksia hidastaa tai kiihdyttää kunkin perheenjäsenen tarpeiden mukaan helposti. Lapsen päiväkodin aloitus, tämän (harvalukuiset) sairastelut, erilaiset reissut, omat menoni ja harrastukseni – kaikki on ollut sujuvampaa järjestää, kun kumpikaan meistä aikuisista ei ole ollut sidottu erityisenkiinteisiin aikatauluihin.

Että jos joku siellä ruudun takana harkitsee lapsia opiskelun kanssa samanaikaisesti, voin omalta osaltani sanoa, että ainakin meidän perheessämme järjestely on toiminut kokonaisuutena paremmin kuin hyvin. Näitä päiviä tulee varmasti ikävä.

P.S. Viimeinen kuva on keravalaisesta uudesta kahvilasta, Hilpeästä Kahvikissasta, josta taisi tulla kertaheitolla uusi suosikkimme. Koska söpöys ja kohtuuhintaiset herkut sekä läheinen sijainti. Parhautta!

 

Ensimmäinen kuva: Fazerin kuva-arkisto

 

TYTTÖ ?!

”Tänne on tulossa sellainen tyttö haastatteluun.”

Täytän sykysyllä 26 vuotta. Kaulassani on iso ryppy, poimu, jota räpellän kaulani ollessa taittuneena johonkin suuntaan. Silmieni ympärillä ja suupielissä on juonteita vatsassani on raskausarpia. Kehoni vanhenee vääjäämättä, kuvista ja peilistä takaisn katsoo paljon väsyneemmän näköinen nainen kuin kymmenen vuoden takaisten kuvien tyttö.

Olen asunut omillani seitsemän vuotta. Seurustelua ja naimisissa oloa on kertynyt saman miehen kanssa jo kahdeksan vuotta – lukioaikojen kodeista irtaantumiseen ja itsensä hyväksymiseen käytetyistä vuosista aina vanhemmuuteen ja työurien alkuun. Pisimmillä ystävyyssuhteillani on ikää 16 vuotta, vaikka välissä onkin satoja kilometrejä ja pitkiä reissuja.

”Ai sinulla on lapsi, kolmevuotias, en olisi edes ajatellut, kun olet niin nuori.”

Olen imettänyt, nukuttanut, syöttänyt, pukenut, lohduttanut, innostanut, pelannut, pitänyt sylissä, jututtanut, kuunnellut, piirtänyt, iloinnut mukana, potkinut palloa… Niin, tehnyt noista kaikkia muita paitsi imettämistä varmasti yhtä paljon muiden lapsille kuin omalle jälkikasvulleni. Alkaen laskutavasta riippuen viisitoistakesäisestä hoitokeikkaa tekevästä yläkoululaisesta tai 18-vuotiaasta lukiolaisesta, jonka hoitoon uskottiin kaksi alle vuoden ikäistä lasta, 45 tunniksi viikossa.

Takana on 12 vuotta erilaisia töitä: mansikanpoimintaa, porrassiivousta, lasten koti- ja ryhmähoitoa, avustajana toimimista kodeissa ja päiväkodeissa. Vauva- ja taaperoikäisten hoitamista pitkiä aikoja ja itsenäisesti, moniammatillisten tiimien osana toimimista sekä satoja kohdattuja lapsia ja kymmeniä tutuiksi tulleita vanhempia vuosien varrelta.

Olen opiskellut jonkin aikaa yliopistolla ja saanut tutkinnon viittä tai oikeastaan kahta esseetä vaille pakettiin ammattikorkeakoulusta. Suorittanut lukuisia harjoitteluja toteuttanut enemmän tai vähemmän suunnitteluvastuuta kantavana tiimin jäsenenä erilaisia hankkeita sekä projekteja Perhekoulusta avoimen varhaiskasvatuksen liikuntakerhoihin. 

”En viitsi näitä edes kysyä, kun ei sinulla varmaan ole tuota lastenhoitokokemusta vielä niin paljon.”

Kymmenen vuotta lähes yksinomaan lapsien hoitoon ja nuorten parissa tehtäviin töihin liittyviä hommia. Harjoittelu sellaisessa paikassa, jossa nuoret saattaisivat hyvinkin pelata likaisesti, jos huomaisivat aikuisen kyseenalaistavan itse aikuisuuttaan tai kykyään toimia heidän kanssaan.

Ja vapaaehtoistyötä, satoja, ellei tuhansia tunteja. Vapaaehtoista ystävätoimintaa ja lasten kasvatusta partiossa. Retkiä, leirejä, kisoja, leipomista, leikkejä, elvytysharhoittelua, ilojen ja surujen jakamista lasten kanssa – ja joskus tsemppaavia viestejä myös puolin ja toisin vanhempien suuntaan.

—-

”Väistäpä tyttö vähän.”

Laivalla keskitukevassa humalassa oleva setämies kaipasi itselleen liikkumavaraa. Mikä siinä, mutta kun käytävää oli molemmilla puolillani metrikaupalla ja käskyn esittäjä liikkui vaikeuksitta ja apuvälineittä, en nähnyt käskytykselle muuta syytä kuin herran oman, selvästi korkeamman universumin tähtipölyjen sekaan katoavan sijainnin esille tuomisen.

Kamppasin tyypin tämän mennessä ohi. En ole tapauksesta kovin ylpeä, joskin sillä hetkellä se tuotti syvää tyydytystä.

—- 

Tässä mietin, että joudunko syömään sanani. Sanoin miehelle nimittäin pari viikkoa sitten, että voisin sitten vastavalmistuneena kartuttaa työkokemusta melkeinpä paikassa kuin paikassa. Kivassa ja mielekkäässä paikassa viihtyisin mielellään todella pitkäänkin eikä useampi vuosi mukiinmenevässä paikassakaan olisi pahitteeksi.

Mutta jos lähtökohtainen asenne on se, etten voi ikäni vuoksi osata mitään, minulla ei voi olla validia kokemusta tai ymmärrystä, näinköhän edellytykset kehittymiselle, työhön sitoutumiselle ja perehtymiselle olisivat parhaat mahdolliset…

Ja mistä lähtien erittäin naisvaltaisellakin alalla on tytötelty, muistettu mainita haastattelussa lähes kymmenkunta kertaa eri tavoilla, miten kolmeakymppiä lähestyvä hakija on niin kauhean nuori. Setämiehiltä vielä jotenkin osaan olettaa tytöttelyä, vaikka se saakin höyryn nousemaan korvista.

Haistanko ikään liittyvän lisääntymispelon vai mistä tässä oikein oli kyse? Erittäin hämmentävää.

Vähän tuntuu siltä, kuin se yllättävän luinen ja sukkahousujen verhoama nilkka olisi osunut tällä kertaa omalle kohdalleni.

 

Kuva vuodelta 2007

Kevään ja kesän herkuimmat printtitennarit

Kun postasin lasten ihanimmista kevätkengistä, parikin blogi- ja Facebook-kommentoijaa totesi että aikuisten kengistä pitäisi ehdottomasti väkertää samanlainen juttu. Noh, täältä sairasvuoteesta käsin sitten toteutetaan toivetta.

Lämpöä on 39 astetta ja perjantaina pitäisi lähteä pääsiäisen ajaksi leireilemään, voi apua. Mutta tässäpä otsa- ja poskionteloistaan räkää tyhjentävän bloggaajan osuus keväiseen kenkävillitykseen… totuttuun tapaan nimenomaan pihistelijäbudjettiin sopivalla hinnalla. 

Kollasien kengät: H&M, Ellos ja Zalando

Kaikkensa antanut

 

Kolme työhaastattelua muutamassa päivässä on muuten yllättävän kova tikki. Varsinkin jos edellisestä haastattelusta on kulunut taannoisen pidemmän työsuhteen, opiskelujen ja vanhempainvapaiden vuoksi viisi vuotta. Se on kuulkaa viidesosa koko elämästäni ja moisessa ajassa on tapahtunut aika paljon kasvua, lähinnä henkistä sellaista: sekä ihmisenä, vanhempana että ammatillisuuden osalta.

Ensimmäinen haastatteluista tuli vieläpä hieman yllätyksenä, sillä minut soitettiin paikalle haastattelua edeltävänä päivänä. Jouduin kasaamaan menneistä töistä kertyneet todistukset ja suositukset, harjoitteluarvioinnit sekä opintojen aikana tehtyjen projektien ja hankkeiden todistukset valmiiksi ja tietenkin tulostelemaan opintosuoritusotteet varsin vauhdikkaasti. 

Olen loppupeleissä aika luonnonlapsi, mitä tulee asioista kertomiseen, kehonkieleen ja siihen, miten olen tilassa ja tilanteissa läsnä. Tutussa seurassa saatan hyvinkin napsautella kuulakärkikynän terää esiin ja piiloon tökkimällä painonapilla tissiäni tai käpertyä kavereideni viereen sangen estottomasti. Kun sanomisiaan ja tekemisiään joutuu kontrolloimaan erityisen tietoisesti, sekin muodostaa pienen lisäkuormituksensa muutoinkin jännittävään tilanteeseen. Helposti hurjaa vauhtia selittävälle myös puhenopeuden tietoinen hillitseminen on myös haastavaa.

Ja kun keskusteluun pitäisi tuottaa edes jossain määrin asioita omasta työhistoriasta, tulevaisuudensuunnitelmista, vahvuuksista, heikkouksista, kokemuksista, alalla hyödynnettävissä olevasta harrastuneisuudesta ja osoittaa perehtyneensä yksikön toimintaan, arvoihin ja olevansa kiinnostunut työpaikasta – työnhakijan ajatuksia kun ei voi lukea sen paremmin kuin vastapuolenkaan…

Huh, jos ja kun saan jonkin mukavan työpaikan niin eihän oteta tätä työnhakuprosessia ihan heti uudestaan?

Viime päivinä olen käynyt hurjan antoisia keskusteluja ja saanut nähdä erittäin mukavan oloisia työyhteisöjä, mutta haastatteluskarppauksen jälkeen olo on ollut hieman tyhjiinpuserrettu. En tiedä, kuinka kauan työhaastattelujen kuuluisi kestää, mutta yhdenkin puolentoista tunnin rupeaman jälkeen olin niin sanotusti antanut kaikkeni. Jää puolimaratonikin kakkoseksi – tosin sitä en olisi edes yrittänyt juosta tällaisessa flunssassa.

 

3 V eli veturien vallankumous

Väsynyt mutta onnellinen.

Se lienee aika yleinen fiilis onnistuneesti sujuneiden lastenkutsujen jälkimainingeissa. Nyt hääräämisen aiheuttamaan väsähdykseen yhdistyy vielä flussa sekä sekoileva Lily, minkä takia tätä postausta naputtaa aika leipiintynyt bloggaaja, joka joutui aloittamaan postauksen kasaamisen aivan nollasta asti uudestaan.

Koristelut saatiin hoidettua kunnialla, mitä nyt saatoin käydä pikkutarkkuudessani hetkittäin perheenjäsenteni hermoille – toisaalta heilläkin on omat sekoilunaiheensa, joten en jaksa vaatia itseltäni täysipäisyytä ihan joka hetkenä. Teemakoristelut keskittyivät pääasiallisina juhlatiloina toimineisiin keittiöön, ruokailutilaan ja olohuoneeseen, jonne ripottelin värikkäitä ilmapalloja, Tuomas Veturi-aiheisen synttärinauhan sekä pinjatan ja koetin saada myös pöytäliinan, paperiastiat ja servetit sopimaan puna-sini-keltaisiin sävyihin.

Ruokalistalla oli neljää piirakkaa: savulohi-sipuli-, feta-aurinkokuivattu tomaatti-, pesto-kana- ja parsasekoitus-piirakat ja niin ikään neljä kakkua: banaani-mansikka-täytekakku, maidoton persikka-juustokakku, vadelmainen mutakakku sekä mariannerouhe-metsämarja-juustokakku. Lisäksi tarjolla oli sipsejä, karkkeja, mehuja*, limuja ja ceasar-salaattia (ilman anjovista). Ja tietysti kahvia ja teetä – skumppaakin olisi ollut, mutta se unohtui kellariin. Hups.

Ohjelmaa oli aika vähän, mutta mielestäni ihan riittävästi; Lapsille oli järjestetty teemaan sopivasti junarataleikkipiste olohuoneeseen. Veturin muotoisen pinjatan naruista kiskominen sekä sen sisuksista sataneiden karkkien kerääminen sekä mutustaminen kiehtoivat pieniä juhlijoita. Teimme pihalla myös jättiäissaippuakuplia ja hurjan kiinnostava vinttihuone veti lapsia puoleensa kuin magneetti. Aikuisille riitti puuhaksi syöminen ja seurustelu – tai jos joku kaipasi spontaaneja sisätansseja tahi eeppistä tikkakisaa kylmässä kevätsäässä, kukaan ei ainakaan sellaista toivonut.

Juhlien oletettu keskipiste meni tosin hieman sekaisin saatuaan niin mieluisia lahjoja ja tämä täytyi kiskoa useampaan otteeseen eroon huikaisevan hienojen uusien veturiensa parista sanomaan kiitoksia, heippoja ja seurustelemaan vieraiden kanssa. Tämä höpöttää omiaan ja ajelee edelleen omassa huoneessaan upouusilla vetureillaan, silmät onnesta loistaen. Voi toista. Ehkä näitä synttärisankarina toimimisen käytäntöjä ehtii harjoitella vielä tulevinakin vuosina.

Vaikka juhlissa rikottiinkin lähes kaikkia Emmin listaamia ”juhlien perisyntejä”: oli teemaa ja siihen sopivia koristeita sekä astioita ja jopa pienet matkapussukat lapsille, ei hauskuus ollut niistä kiinni. Kyseisillä mausteilla tai ilman, olen kyllä ehdottomasti samaa mieltä siitä, että juhlat ovat parasta mitä on.

* Kävin viime viikolla Valion tehtaalla piipahtamassa ja sain uusia Hörppy-mehuja testiin. Ne päätyivätkin luontevasti juhlajuomiksi. En muuten pääse yli noiden tölkkien hedelmien pikkujalkojen söpöydestä. Awww.

 

 

Radiohiljaisuuden syy

Eilen ja tänään keittiössä on häärinyt tarmokas mies suolaisten piirakoiden parissa, seuraavaksi vuorossa ovat kakut ja huomenna salaatit. 

Tänään yksi matalalla verenpaineella varustettu mutsi on uhmannut huimausta ja kiipeillyt jakkaroille kerta toisensa jälkeen: ripustamaan ilmapalloja, veturiketjuja ja muita koristeita.

Liina pitäisi silittää, kaupasta pitäisi kantaa juomia ja blogiin olisi vaikka mitä kerrottavaa kuluneelta viikolta: uudesta, potentiaalisesta lempikahvilasta, neuvolakuulumisista, tutustumisesta suklaamestarointiin ja mehutehtaaseen, työhaastatteluista ja tarinoihin uppoutumisesta.

Mutta ensin synttärit, sitten kirjoittaminen; Tälle juhlien parissa hääräämisestä nauttivalle norppaemolle teemasynttärit ovat ilo eivätkä rasite tai vaade. Ja aion myös ottaa touhuamisesta kaiken ilon irti!

 

Kolme väriä ja yksi keskustelu

– Jahas, kaipa tämä joutaisi roskiin tai kierrätykseen…
(Hajamielisesti) – Ai mikä niin?
– No tämmöinen osa.
– Ei, ei, ei. Kaunis esine! Täytyy pelastaa. Anna mulle se!
– Mitä sä sillä muka teet?
– Jotain. En tiedä. Kaunis. Älä koske.

Rankkaa tämä esteetikon ja elämäntapahamsteroijan elämä.

 

Jos mikään ketään koskettaa yleensä musta se on roskaa

Kuten otsikosta voi päätellä, samaistun toisinaan Maija Vilkkumaan Kuuraiset Puut-kappaleen sanoituksiin. Kyseinen kipale on muuten pahimpia korvamadoksi tarttuvia lurituksia, joita tiedän. Laulussa todetaan:

Jos mikään ketään koskettaa yleensä musta se on roskaa 
häissä muut jakelee nenäliinojaan, mutta mä en itke koskaan

Olin aikanaan se lapsi ja teini, joka itki ilosta, raivosta, surusta ja liikutuksesta. Aivan liikaa ja liian usein. Sain kuulla siitä ikävältä tuntuvia kommentteja ja ihmettelyjä tutuilta, vanhemmiltani ja puolisoltani. Iän myötä ja kenties hormonien asetettua aloilleen olen itkenyt vähemmän ja rauhoittunut muutenkin. Elämä on tasaisempaa, mutta tunnehuippuja tai -aallonpohjia on toisaalta vähemmän.

Kyllä, itken joskus elokuvissa, häissä harvoin ja hautajaisissa lähinnä empatiasta surevia kohtaan. Aika harvoin mikään kulttuurin tuote tai yksittäinen hetki kuitenkaan koskettaa, ainakaan toistuvasti. Saati siten, että sieluun sattuu, kyyneleet kohoavat silmiin ja koko keho reagoi tunteella. Vatsasta kouraisee, ihoa kihelmöi ja sydän muuttaa rytmiään.

Mutta tämä kappale saa pysähtymään ja tirauttamaan kyyneleitä, kerta toisensa jälkeen. Jokin siinä osuu olemukseni ytimeen juuri nyt, tässä mielen- ja elämäntilanteessa. Kyynikon silmäkulma kostuu nyyhkybiisistä – ruksi seinään!

 

 

 

Aika on aika suhteellista

Kun ei ole vielä palannut työhommiin, elo on toisaalta melko lailla aikatauluvapaata – mikä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että olen täysin itsenäisesti vastuussa kirjallisten tehtävieni valmistumisesta aikataulussaan. Olenkin laatinut kullekin hommalle omat deadlinensa, joiden puitteissa pidän välillä lähes yksinomaan kotitöihin, liikuntaan ja perhe-elämään liittyviä päiviä ja toisinaan kirjoitan aamusta yön pikkutunneille.

Osaan olla hyvinkin tehokas, siedän painetta vähintäänkin kohtalaisesti, kivojen projektien osalta tappiin asti. En ole kuitenkaan kokenut pakottavaa tarvetta sännätä nyt-heti-saman-tien ihan mihin tahansa hommiin, jalkaterät vielä puoliksi koulun oven välissä. ”Leppoistetaan” nyt loppujen kirjallisten hommien lomassa ja kesällä remontin merkeissä; Syksymmällä on varmasti paukkuja muodostaa työtoveruuksia, erikoistua ja perehtyä hommiinsa – joita toivottavasti silloin on, melkoisella palolla.

Ehtii niitä töitä paiskia loppukesästä tai alkusyksystä eteenpäin kymmeniä vuosia. Ja olkoon tämä loppukevennys pieni selkääntaputus 3,5 vuodessa suoritettavaksi suositeltujen opintojen tahkoamisesta 2,5 vuodessa, osan ajasta raskaana ja loput pienen lapsen vanhempana.

Mutta oikeastaan piti hieman syylliseltä kalskahtavan selittelyn sijaan lätisemäni siitä, mitä vapaampi aikataulutus käytännössä tarkoittaa; Kun on luvannut itselleen tehdä kouluhommia vähintään tietyn tuntimäärän päivässä, varata asunnon kunnossapitoon tietyt hetket ja jättää lounastunnille ja yleiselle jumitukselle, jota myös pään nollaamiseksi kutsutaan, tietyn palasen käytettävissä olevasta tehokkaasta työajasta, saattaa äkkiä huomata prioriteettiensa olevan ehkä vähän vinksallaan. Nimittäin sen nollaukseen ja hyvinvointin varatun ajan jakautumisen osalta.

Liikunta olisi tunnetusti hyväksi, sekä keholle että päälle ja alun perin olin suunnitellut käyttäväni siihen tänään tunnista kahteen. Loppupeleissä päädyin kuitenkin selailemaan harmillisen pitkäksi aikaa miehen lähettämää linkkiä aiheesta ”näin sisustat pikselilinnasi, jonka sait käyttöösi viime yönä”. Jos joku teistä tietäisi, kuinka paljon aikaa olen vuosia sitten Sims 3:sta pelatessani käyttänyt oikean metallisävyn löytämiseksi rakentamani ja sisustamani talon vessan hanoihin… Sanotaan, ettei lipsahdukseni pitäisi tulla yllätyksenä.

Liikuntaan käytettävä aika typistyi siis 45 minuuttiin, jossa arvioin hölkkäileväni ainakin 7 kilometriä. Kotiovella kello näytti 44 minuuttia 28 sekuntia ja 7,00 kilometriä. Sanotaan näin, että tästä voinee päätellä, kumpaa teen mieluummin: selailenko pikseliverhoja vai juoksenko. Kun toiseen puuhaan saa vahingossa kulumaan aivan liikaa aikaa ja toista suorittaa juuri itsensä kanssa sopimansa minimimatkan tai -ajan, huomaa ajan kulun olevan todellakin erittäin suhteellista.

Tietääkö muuten tekevänsä automaattisesti onnellistavia asioita, jos unohtuu puuhaamaan asiaa ajan kulusta irrallaan?

P.S. Täällä on täten virallisesti kevät, koska juosta tarkeni jo pelkässä topissa ja pururata oli yhtä pätkää lukuunottamatta sula sekä kohtuullisen mudaton.