Päivä kanssani eli opiskeluhommiin ja takaisin

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Oma elämä, Opiskelu 2 kommenttia

7.00
Herätyskello soi. Miehellä on rästihommille varattu etäpäivä ja tämä jää vielä makaamaan sänkyyn epämääräisenä myttynä. Lapsikin herää tai havahtuu jalkeille uudestaan – muistelen hämärästi miehen palauttaneen tämän unilleen joskus kuuden jälkeen. Kasaan paperikassiin aamupäivän opiskeluhommiin tarvittavaa tavarakasaa: juomapullon, lusikoita, keiloja, kameran, koneen ja muistitikun. Opiskelukaverini on luvannut tuoda ämpäreitä, perunoita ja lennokkeja.

Tänään pääsen aamuhommien suhteen helpolla, sillä mies ehtii viemään lapsen päiväkotiin ja aamu-ulkoiluttamaan koiran. Ohjeistan lasta pukemaan sisävaatteitaan samalla kun valikoin itselleni asua sillä perusteella, että sen pitää soveltua liikuntakerhon ohjaamiseen, koululla syömiseen, matkojen taittamiseen sekä nettipäivystämiseen Turvatalolla – joustavaa, helppoa ja pehmeää siis ylle. Meikit naamaan ja tukka pipon alle piiloon.

Lapsi on pukeissa ja tahtoo jotain aamiaista, vaikka syökin vielä päiväkodille ehdittyään puuroa. Annan tälle tomaatin ja eilisillalta ylijääneen, kotitekoisen pizzan minisiivun. Lapan rahkaa jogurtilla naamaani ja luovutan Kuutin hoitovuoron miehelle, joka hortoilee kalsarisillaan ja tukka pystyssä sammuttamaan herätystään. Koska tiedän kotityösaldoni jäävän aamulla päälle napattavaan pyykkisatsiin iltapäivän levityksineen, osaan arvostaa erityisen paljon sitä, että tiedän miehen ehtivän jossain vaiheessa, puuhiaan aikataulujumppaamalla, myös imuroimaan ja kipaisemaan kaupassa.

Köpöttelen juna-asemalle ja tunnen oloni kuormajuhdaksi kamera- ja käsilaukkua sekä isoa varustekassia raahatessani. Enkä muuten ensimmäistä tai viimeistä kertaa kuluvan päivän aikana. Ajelen täpötäydellä työmatka-ajan junalla Tikkurilaan.

9.00
Patikoituani paikalliselle päiväkodille, palaveeraamme pikaisesti hankeparini ja liikuntakerhon vakiohjaajien kanssa aamupäivän kulusta. Koko aamupäivä hujahtaa ohi erilaisten heittoharjoitusten kuten hernepussien, kenkien ja pehmeiden keilapallojen heittelemisen merkeissä. Ohjaamme myös yhteisleikkejä, aarteenetsinnän sekä lennokkikisat.

Kuljetan perunaa suussani lusikassa, joudun peikon nappaamaksi, piilotan lasten evästuokion aikana huulurasvani painimattojen rakoon, avaimeni patterin alle sekä muistikirjani katonrajaan, leikin mustekalaa ja hoilotan epävireisesti laululeikin sanoja. Ilahdun huomatessani päässeeni erään kerholaisen piirustukseen, vaikka olemmekin vain lyhyen ajan kerhoarjessa vierailevia tähtiä. Lasten lähdettyä vanhempiensa kanssa kotiin käymme vielä kokoavan palautekeskustelun kaikista ohjauskerroistamme.

13.00 
Kotimatkalla teen lounaspysähdyksen oppilaitoksellani. Kasaan lautaselle salaattia sekä uuniperunan, jonka feta-oliivitäytteestä jätän aikuiseen tapaan oliivit syömättä. Haukkaan junamatkalla jälkiruokapullan, päivän kulkua samalla kännykän muistioon kirjaten. Nautin kävellessäni auringosta ja siitä ajatuksesta, että kevään opiskeluhommien loppukiriä vauhdittaa sentään koko ajan hiljaksiin lisääntyvä valon määrä. 

Olen kotona puoli kolmen maissa. Nappaan teen kiehumaan, tökkään muistikortin koneeseen kiinni ja alan siirtää ohjauksemme kuvia koneelle. Kirjaan saamamme palautteen ylös ja listaan hieman päällimmäisiä fiiliksiä muistiin (tulevaa raportin kirjoittamista varten). Vaihdan miehen kanssa pikaisesti kuulumisia. Kun odotan kuvien siirtymistä, kopioin postauksen tekstit kännykästä luonnokseksi Lilyyn ja muokkailen postausta kuntoon.

15.00
Alamme sumplia, kumpi hakee lapsen, kun puhelin pirisee. ”Pappa” kyselee lasta leikkikaveriksi ja mies lupaa lapsen isovanhemmilleen kylään päiväkotipäivän jälkeen. Tiedän, että lapsella tulee olemaan hauskaa kylässä ja tämä on erikseen toivonutkin pääsevänsä Papalle ja Fammulle käymään. Silti jotain vanhemmuuteen olennaisesti kuuluvaa syyllisyyssikermää kouraisee hieman, kun tajuan näkeväni lapseni ajan kanssa seuraavan kerran vasta lauantain puolella.

17.00
Postaus alkaa olla kasassa kuvien osalta, asunto on imuroitu, lapsi on ehtinyt siivoilla apulaisena ja lähteä kylään. Pyykit on levitetty. Mies lopettaa päivän askareet ja istahtaa koneen ääreen pelaamaan. Muistan keittäneeni teen, mutta jättäneeni sen juomatta; Joudun kiehauttamaan veden uudelleen. Kasailen iltapäivystyksen tavaroita laukkuun, järjestelen asuntoa ja nappaan välipalaksi vähän rahkaa sekä pari hedelmää.

Mietin, ottaisinko pienet torkut, kun en kerran leikikään lapsen kanssa tässä välissä hetkeä, kuten olin alun perin kaavaillut. Riskinä on kuitenkin se, että vaivun liian syvään uneen ja herään kahta väsyneempänä ja kiukkuisempana kuin ennen päiväunia. Päätän sinnitellä hereillä ja tehdä jotain mahdollisimman vähäistä keskittymistä vaativaa jumitushommaa – sääli, ettei Netflixissä ole enempää Supernaturalin jaksoja.

18.30
Seisoskelen juna-asemalla ja asennoidun perjantain opiskelurupeamaan numero kaksi. Illan ohjelmassa on vielä nettipäivystysvuoro läheisellä Turvatalolla. Päivään mahtuukin melkoisen monta tuntia palkattomana työvoimana toimimista. En ole koskaan tehnyt nettipäivystyshommia ja luvassa on vielä erityinen teemailta. Ainakin pääsen siis kokeilemaan jos jonkinsorttista uutta, opettelua vaativaa ja paikka paikoin myös mukavuusalueen äärilaidoilla huojuvaa duunia saman päivän aikana. Ja mikäli edellisen yövuoroni päätteeksi käyty keskustelu pitää edelleen paikkansa, ahdan mahani pinkeäksi dippijuureksilla siinä sivussa. 

24.00
Nettipäivystysvuoro perehdytyksineen kestää yhteentoista asti. Nähtäväksi jää, onnistunko ruinaamaan veljeltäni kyydin kotiin vai matkaanko vaihtelevassa määrin humalaisten sekä humalatilaansa eri tavoin ilmaisevien kanssamatkustajien seassa kotiin junalla. Jos kukaan ei ole kolkannut minua kotimatkalla, pääsen kaatumaan sängyn pohjalle puolenyön aikoihin. Josko lauantaina olisin vähemmän opiskelija ja ehtisin sen sijaan olla enemmän vaimo, äiti ja bloggaaja?
 

Löytyykö linjoilta muita, joiden opiskeluhommat tuntuvat tai tuntuivat aikanaan vievän sen ”päätoimisen päiväopiskelun” sijaan aika usein myös illat ja yöt?

Päivän kysymys: Vesirokko – rokottamalla vai arpapelillä

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Terveys, Vanhemmuus 51 kommenttia

Kuutti täyttää pian kolme. Hieno homma, hengissä ja likipitäen täysipäisinä on selvitty tähän asti! Synttärisuunnittelut täytyisi aloittaa ja neuvola-aikakin pitäisi soitella ja varata… Mutta hemmetti soikoon, lapsihan on tosiaan kohta kolme eikä ole tietääksemme vieläkään sairastanut vesirokkoa. Ja jos rokko on sairastettukin niin se on iskenyt sikäli lievänä, ettei kuumetta tai näppyjä ole edes huomattu, joten suojan muodostuminen on epätodennäköistä.

Lapsuudenperheessäni on ollut vähän huono karma vesirokon suhteen. Olen itse saanut taudin vasta kouluiän korvilla ja sairastanut sen todella rajuna; Silmäluomissani, selässäni, sormieni väleissä, korvien sisäpinnoilla ja aika lailla kaikissa muissakin kuviteltavissa olevissa ihoalueissa on edelleen pieniä arpia. Muistan taudin kutittavana, kirvelevänä, paikka paikoin tulehtuvana kiusauksena, joka pukkasi myös rajun kuumeen ja useamman päivän kurjan olon. Makaaminen, vessassa käyminen, silmien avaaminen ja hikoileminen sattuivat. Uh, yh, aijai.

Osalle perheenjäsenistäni tauti ei ole kenties tarttunut koskaan ja toisille rokosta on seurannut vakaviakin jälkitauteja kuten osittainen ja väliaikainen kasvohalvaus. Kutsukaa vaan luulosairaaksi, mutta jotenkin vaikuttaisi siltä, että näillä geeneillä taudin lievimmät muodot eivät ota tarttuakseen, mutta kun sopivan tömäkkä versio osuu kohdalle, se sairastuttaa ja pahasti.

Mitä sairastamiseen, pöpöjen välttelyyn, desifiointiin ja neuroottiseen bakteerikammoisuuteen tulee, olen yleisesti sillä linjalla, että liika on liikaa. Nimittäin hysterian kanssakin voi kiskaista pallon takarajan yli ja rennosti laittoman pitkälle. Flunssat, vatsataudit ja kohtuullisen vaarattomat muutkin basillit sekä virukset saavat puolestani tulla kylään, kun meillä ei kerran asu ketään immuunipuutteista perheenjäsentä. Lapsi pussailee koiraa, syö toisinaan lunta ja leikkii sellaisten lasten kanssa, joiden poskella keinuu iloisesti pitkä, vihreä räkänoro.

Kun katson historiallisten maalausten, kuvien ja historiasta kertovien dokumenttien ruumiskasoja, joissa makaa lomittain niin lapsia, vanhuksia kuin aikuisiakin, olen kuitenkin onnellinen, että monet todella vaaralliset kulkutaudit on saatu katoamaan laajoilta alueilta, jopa koko maailmasta, siinä määrin, että niitä esiintyy enää yksittäisten maiden laboratorioissa.

En siis missään nimessä ole rokoteskeptikko ja pidän aidosti typeränä ja vastuuttomana itsensä tai lapsensa rokottamatta jättämistä – vähän kuin luistaisi verojen maksamisesta ja rapauttaisi siten julkista taloutta ja koko yhteiskunnan rahoituspohjaa – paitsi että kyseessä on paljon pahempi teko. Sen lisäksi, että vaarantaa tieten tahtoen oman lapsensa elämän ja terveyden, altistaa kaikki rokotetutkin aikuiset ja lapset sairastumisen tai kuoleman vaaralle. Kun tautia ei ole enää aikoihin riehunut jollain alueella, on vaikea sanoa, suojaisiko rokotus edes kaikkia rokotettujakaan – todennäköisesti ei.

Kun aloin pohtia, mitä vesirokkoasian kanssa tehtäisiin, törmäsin äitikollegoideni kanssa keskustellessa monenlaisiin vesirokkokokemuksiin sekä rokotus- ja rokottamatta-jättämis-näkemyksiin, joista kaikki ovat varmasti valideja ja monella tapaa oikeassa; Osa myönsi suoraan, ettei ollut pohtinut koko rokotusasiaa. Toiset olivat sitä mieltä, että lievennetty tai väliin jäävä vesirokko on rokotteen hinnan arvoista, kun mietitään säästettyjä hermoja, sairaspäiviä, lapsen kutinoita sekä mahdollisia lääkärireissuja ja jälkitauteja. Ja kolmannet olivat sitä mieltä, että vesirokko on parasta sairastaa pois, kuten aina ennenkin on tehty.

Lääketieteen tohtori ja rokotusohjelmayksikön päällikkö Hanna Nohynek toteaa vesirokon voivan olla ilkeä tauti ja pahimmillaan se voi olla jopa elämää uhkaava. Tuskinpa kukaan kuitenkaan haluaa lapsensa kärsivän minkään kauhean taudin kourissa. Omassa tuttavapiirissä on voitu sairastaa vesirokon lievempiä muotoja tai tautia on podettu niin nuorena, ettei siitä ole jäänyt muistoja. Nohynek epäileekin, että ne vanhemmat, jotka pitävät taudin sairastamista rokottamista parempana vaihtoehtona eivät ole nähneet taudin hurjimpia muotoja.

Arvioiden mukaan vuosittain noin 57 000 suomalaista sairastuu vesirokkoon. Heistä joka kymmenes tarvitsee terveydenhuollon hoitoa sairauteen. Vesirokkoa pidetään usein täysin harmittomana sairautena ja siitä mahdollisesti aiheutuvista jälkitaudeista on harvoin puhetta, vaikka vesirokko saattaa pahimmillaan johtaa keuhko- tai aivokuumeeseen ja ihon bakteeritulehdukseen.Virus voi myös jäädä piileväksi hermosolmukkeisiin ja vuosia myöhemmin, jonkin tekijän heikentäessä puolustuskykyä, aktivoitua aiheuttaen vyöruusuihottuman.

Kansallinen rokoteasiantuntijatyöryhmä on suositellut vesirokkorokotetta kansalliseen rokoteohjelmaan ja aiheesta on käyty vilkasta keskustelua. Myös THL suosittelee rokotette otettavaksi osaksi rokoteohjelmaa, jossa on nykyisellään rokotteet muun muassa rotavirusta ja tuhkarokkoa vastaan. Rokotteen kustannushyöty on arvioitu niin suureksi, että se kannattaisi antaa lapsille neuvolassa. Kustannushyötyjä laskiessa on otettu huomioon muun muassa jälkitautien sairastamisen riski ja vanhempien poissaolopäivät työpaikoilta. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos toteaa myös vesirokkorokoituksesta sen antaneen yhden annoksen saaneille potilaille (Yhdysvalloissa) 80–85-prosenttisen suojan kaikkia vesirokkotartuntoja vastaan ja yli 95-prosenttisen suojan vaikeita tapauksia vastaan. Rokotukset olivat pienentäneet merkitsevästi vesirokon ilmaantuvuutta ja vähentäneet sairaalahoidon tarvetta. Rokotus suojaakin erityisesti vaikealta vesirokolta, joka on korkeakuumeinen ja voi etenkin aikuisilla vaatia sairaalahoitoa. Kun ei sairastu, välttyy samalla myös vesirokon jälkitaudeilta. Yli 13-vuotiaille, jotka eivät ole vesirokkoa sairastaneet, rokotetta suositellaankin vahvasti. Rokotetta suositellaan usein myös esimerkiksi atooppisille lapsille.

On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka lapsen rokottaisi, taudilta ei välttämättä voi välttyä. Jos rokotettu ihminen saa taudin myöhemmin, se sairastetaan kuitenkin paljon lievempänä. Suomessa villi virus kiertää päiväkodeissa ja kausittain vielä alakouluikäisissäkin. Jos virus tarttuu tuolloin kerran rokotettuihin, se toimii samoin kuin toinen rokoteannos toimisi, eli tehostaa suojaa. Joissain tapauksissa tämä viruskohtaaminen voi näkyä siten, että lapsi saa lievän vesirokon. Lievänkin taudin sairastaneille tulee elinikäinen immuniteetti.

Eikä rokote tietysti riskitön ole. Vesirokkorokotteessa on kuitenkin elävää virusta, joten rokotteen annon jälkeen voi ilmetä kuumetta, muutamia näppylöitä tai turvotusta tai muutamia näppylöitä. Kuten surullisen kuuluisa sikainfluenssa-narkolepsia-tapaus osoittaa, täysin turvallista rokotetta tuskin on olemassakaan eikä rokotteita tulisi myöskään täysin turvallisina mainostaa – jonkun keho voi aina reagoida eri tavalla kuin kaikkien testattujen koehenkilöiden. On kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi tuhkarokon sairastaminen johtaa aivokuumeeseen 400 kertaa todennäköisemmin kuin tuhkarokkorokotteen ottaminen.

Meillä käydään siis tiukkaa pohdintaa näin kolmivuotisneuvolan korvilla. Lapsemme kohdalle voi osua lievä ja helposti ohi menevä vesirokkotapaus, joka tokenee muumeja tapittamalla ja vähäisellä raapimisella sekä kuumeella. Tämä voi toisaalta sairastua vasta vanhempana tai saada erityisen rajun taudin vaarallisine jälkitauteineen riesakseen. Perimmäisenä kysymyksenä lieneekin, haluammeko pelata tässä(kään) asiassa arpapeliä, mitä lapsen terveyteen tulee. Mutta mitä sanotte, kannattaako…

A) Luottaa että vesirokko on ollut lapsella todella lievänä ja suoja on silti muodostunut
B) Ostaa rokote ja pistätyttää se neuvolassa
C) Laittaa paikalliseen puistokaveriryhmään etsintäkuulutus vesirokkoisesta leikkikaverista

Miten teillä on toimittu asian suhteen?

P.S. Kuvituksessa on yritetty mukahauskasti muistuttaa, ettei siihen vesirokkoon yleensä kuole. Ainakaan pahasti. 

ONE LITTLE INDIAN BOY

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Muu kulttuuri Kommentoi

 

Noudatin teidän neuvojanne – ja vähän omianikin. Tein jotain, mikä on meditatiivista, ajatukset tehokkaasti itseensä liimaavaa ja mieluisaa. Ihan pienen pienen hetken lapsen kanssa maalaamisen ja iltapalahommien välissä, mutta kuitenkin. Olipas erittäin jees!

 

 

Aika pelle olo!

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Meikki, Opiskelu, Päivän tyyli 4 kommenttia

Ai mitä tein tänään koulussa? 

Kävelin ämpärikengillä, sain pienen käden silityksen olkapäälleni, loikin ponnahdusludalta telinevoimistelupatjalle, kehuin ja kannustin, ”trapetsitaiteilin” penkillä…

Jonglöörasin hernepusseilla, jäin banaaniksi, soitin sirkusmusiikkia minikaiuttimesta, räpsin kuvia, puhalsin kolahtanutta jalkaa, ohjeistin, olin limahippa, keräsin palautetta sekä ihastelin miten fiksua joukkoa nuo kerhossa touhuavat 4-6-vuotiaat olivatkaan.

Koulun ruokalassa pellenenä sai osakseen vaihtelevassa määrin hymyjä ja kummastuneita mulkaisuja. Mutta eikös meikillä pitäisikin korostaa ominaispiirteitään kuten kestopunaista nenää? Ehe-ehe.

Iltapäivän taidelähtöisen varhaiskasvatuksen luennolle (liikuntaa, estetiikkaa ja musiikkia yhdistäneen) sirkustuokion vetämisestä kielivä asu ja meikki sentään sopivat kuin… nenä päähän.

 

Hame, paita ja leggingsit: H&M / Korvakorut ja kaulahuivi: Fida Kerava / Päähuivi: Seppälä / Kaulakoru: Häämatkamuisto

Mitä tehdä kun mikään ei tunnu miltään?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Sisustus 27 kommenttia

Ylä- ja alamäet kuuluvat elämään. Sairastelut, epäonnistumiset, irtisanomiset, pääsykokeissa rannalle jäämiset, taloudelliset menetykset, suunitelmien kariutumiset ja ihmissuhteiden nokkakolarit. Hautajaiset ja käsittämättömät tragediat. Ja toisaalta yhteiset juhlat, lapsen kasvun virstanpylväät, matkat, elämykset, kauniit asiat, tavarat ja hetket, halaukset, yhteisymmärryksen tunne ja harmonia. Häät, syntymät ja voitonjuhlat.

Koen olevani aika hyvä kriisitilanteiden hallitsija. Se tyyppi, joka kestää loppupeleissä aika paljon, etenee päivä kerrallaan, pyörittää arjen pikkuasioita silloinkin, kun elämän tasapaino järkkyy. Itse asiassa ehkä jopa parempi niiden negatiivisten aallonpohjien hallitsemisessa kuin yltiöpositiivisiin korkeuksiin kohoamisessa – niissä huippuhetkissäkin kun jonkun pitää muistaa täyttää kahvinkeitin, laittaa kukkaparat maljakkoon ja siivota spontaanien skumppakestien jäljet.

Mutta sitten on arki. Enemmän tai vähemmän itseään toistavien askareiden loputon virta, jossa tiskataan, kuoritaan omenoita, keitetään teetä, pyyhitään takapuolta, pestään hiuksia, pedataan sänkyjä, ulkoilutetaan koiraa, istutaan lähijunassa, levitetään sukkia pyykkitelineeseen, roikutaan netissä, kiristellään hampaita uhmaikäisen kanssa tai koetetaan saada omiin ajatuksiinsa uponneen miehen huomio kiinnitettyä. Nukahdetaan liian aikaisin ja herätään liian myöhään, kirotaan haisevaa viemäriä, nauretaan lapsen jutuille tai venytetään miehen vieressä löhöämistä hieman pidempään kuin olisi hyväksi. 

Yleensä arki riittää minulle hyvin – tai niin ainakin olen luullut. Olen kuitenkin kipuillut jo pidempään sen kanssa että elämästäni tuntuu puuttuvan sellainen intohimo, joka kantaisi kaiken sen tavallisten askareiden mekaanisen suorittamisen, väkisin tehtävien opiskeluhommien tai enimmäkseen vastenmielisten hoidettavien tehtävien kuten rikostaustaotteiden ja verokorttien tilaamisen tai laskujen maksamisen yli. (Ai miten vihaankaan laskujen maksamista!) 

Eräs rakas ystäväni sanoi määritelleensä itsensä pitkään ihmiseksi, jolle aina sattuu ja tapahtuu. Jonka elämästä ei puutu draamaa: omia tai läheisten eroja, perhetragedioita tai muuta säätöä. Tunteiden ylä- ja alamäkiä, ihastumisia, hullaantumisia tai kriisejä. Ja kun jossain vaiheessa tajusi, ettei haluakaan elää koko aikuisikäänsä siinä sekopäisessä draaman pyörityksessä, aloilleen asettuminen, matalampiin tunneaaltoihin totuttautuminen ja sen hyväksyminen, ettei elämässä ehkä kuulu tai tarvitsekaan tapahtua koko ajan niin kauheasti, on ollut yllättävän kivinen ja pitkä prosessi. 

Ihailin ystäväni viisautta ja mietin toisaalta, onko oma elämäni ollut toisaalta liiankin tasaista. Olisiko myrskyisempi murrosikä vatsahuuhteluun päätymisineen, satunnaisine seksisuhteineen tai lukuisine ihmissuhdesäätöineen tuonut jonkinlaista seesteisyyttä tai rauhaa aikuisikään? Vai podenko jotain ennenaikaista kolmenkympin kriisiä kaivatessani elämääni jotain uutta? Harrastusta, ei-romanttista ihmissuhdetta, aatetta – mitä tahansa, mistä voisin innostua niin että se tuntuisi kehossa asti, pyörisi päässä aamusta nukkumaanmenoon ja valaisisi niitä tasaisenharmaita hetkiäkin.

En ole koskaan pitänyt itseäni sen ihmistyypin edustajana, joka varaa äkkilähdön ja karkaa kuukaudeksi ulkomaille, hankkii kakkosmiehen tai ööh ykkösnaisen, aloittaa riidan pikkuasiasta tai tekee jonkin rajun ulkonäöllisen muutoksen ihan vain silkkaa tylsyyttään. Mutta mitä tässä sitten pitäisi tehdä?

Koska en halua enkä aio pistää elämääni täysremonttiin vain siksi, että poden yleistä levottomuutta, olemisen vaikeutta tai ikäkriisiä, ulkoistan ongelman ja kysyn: Mitä tehdä kun mikään ei tunnu kovin vahvasti miltään? 

Sain jo pari vinkkiä tutultani. Ne olivat karkin syönti ja käteen vetäminen. Irtoaisiko teiltä mitään korkealentoisempaa?

Lähdin niin, liikuin

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Liikunta & ravinto, Muu hyvinvointi Kommentoi

Jos olette ehtineet ihmetellä, että missä se Norppaemo luuraa, kun se ei roiku koneella päivittämässä blogia, Instagramia tai vastailemassa kommentteihin, niin vastaus on yksinkertaisuudessaan liikkumassa. Tai on tässä tullut vähän muutakin puuhattua, mutta edellisen liikuntakerran jäljiltä edelleen hikiset urheilurintsikat ovat olleet kiinteä osa asuani viime päivinä.

Ryhmäliikuntatunnin ja juoksulenkin lisäksi olen:

– Jumittanut eteisen lattialla toppatakissani ja selaillut Tumblria
– Lajitellut loputtomalta tuntuvan kasan pyykkiä paikoilleen
– Huudattanut musiikkia ja itkenyt joidenkin kappaleiden kohdalla tietämättä miksi
– Silittänyt huomionkipeitä kissoja
– Imuroinut karvanlähtöajan kunniaksi pöllyttävän koiran karvakasoja pari kertaa päivässä
– Koonnut uutta soittolistaa jo useiden tuntien ajan
– Lakannut kynteni
– Saanut lakat rullattua pariinkin otteeseen pois paikoiltaan
– Potenut tarkoituksettomuuden tunnetta ja innottomuutta
– Lukenut tenttiin peitto- ja eläinkasan alla
– Nauttinut auringon pilkahduksista 
– Hiuskriiseillyt
– Kaivannut jotain sellaista, mishin voisin ihastua tai mistä hullaantua palavasti
– Miettinyt paljon kasvatusasioita

Jos joku kysyisi, mitä kuuluu, vasraisin että vähän alavireistä ja omissa ajatuksissa vellovaa viikonloppua tässä vietellään.

Mitäs teidän viikonloppuihinne kuuluu?
 

 

Niitä hyviä hetkiä

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Muu kulttuuri, Vanhemmuus 9 kommenttia

Jos keskiviikkona oli jotenkin erityisen raskaan tuntuista pakertaa arkea läpi – siitä paljon puhutusta aamusta alkaen (kiitos muuten kaikille keskusteluun osallistuneille!), oli tiistaina huomattavasti letkeämpi päivä.

Olikin ihan paikallaan käydä läpi näitä toissapäiväisiä kuvia, sillä niitä karsiessani ja muokatessani palasi hyvin mieleen, että reissussa, menossa ja meiningissä lapseni osaa käyttäytyä varsin mallikelpoistesti. Eikä niitä kiukkukohtauksia saada pahemmin myöskään isovanhemmilla tai kylässä – pitäisi ehkä pyytää useammin vieraita meille, jos vieraskoreus siirtyisi kotiinkin.

Kävimme tiistaina Liikenneturvan järjestämässä tilaisuudessa keskustelemassa lasten autossa kuljettamiseen liittyvistä turvallisuusasioista sekä kyselemässä asiantuntijoilta turvavälineiden valinnasta – isommille tai pienemmille lapsille. Poimin tilaisuudesta ajateltavaksi ja taskuun muutamia vinkkejä sekä yhden postausaiheen. 

Kuutti oli puolestaan omassa elementissään eli santsaamassa hedelmiä ja minismoothieita aamiaispöydästä, tutkimassa tilaa, piirtämässä ja mopoilemassa leikkipisteessä uusien sekä ennalta tuttujen kavereiden kanssa. Ei mitään nitinöitä siirtymisissä tai muissa peruspuuhissa, kun tiedossa oli riittävän hyvää sapuskaa ja tekemistä…

Suuntasimme Puutalon porukan kanssa vielä Luonnontieteelliseen museoon, jossa lapsia kiinnostivat vaihtelevassa määrin eniten tähtöset, puisen sillan yli edestakaisin juokseminen, pimeässä huoneessa ihmettely, eri eläinten kakat, levähdyspenkkien väliin jäävä kolo sekä dinosaurusten luurankojen hampaat, joiden pesuun olisi kuulemma kaivattu jätti-isoa hammasharjaa. Mainiot tyypit ja aika erilaiset näkökulmat museovierailuun kuin keskivertoaikuisella, veikkaisin. (Olisi varmaan aika jännää olla yhtäkkiä reippaasti alle kaksikymmentäkiloinen ja metrin mittainen.)

Koetin välillä käydä opettavaista keskustelua eri eläinlajeista, mutta suurin osa horinoistani taisi kaikua kuuroille korville. Onneksi museokäyntejä olisi varaa tehdä useamminkin, ainakin näin opiskelijahintaisilla lipuilla, joten en kasannut reissulle paineita oppimistavoitteista. Muutenkin lasten kanssa liikkuessa pysyy tyytyväisempänä, kun unohtaa lähtökohtaisesti ajatuksen omasta tutkiskelusta tai kuvaamisesta ja keskittyy pitämään museon kokoelmat ehjinä ja lapsen näköpiirissään, sen verran liukkaasti nuo naperot jo kipittävät omille teilleen.

Museosta poistuttuamme kävimme vielä ravintolassa pizzoilla ja Kuutti nukahti sovitusti rattaisiinsa ennen kuin ehdimme edes ulos kauppakeskuksen yläkerrasta, jonne olimme vetäytyneet syömään. Sarjassamme malliesimerkki tilanteista, joissa se etukäteisvalmistelu ja -keskustelu oikeasti toimi; Jos lapselle olisi tullut täysin yllätyksenä tieto rattaissa nukuttavista päiväunista, olisi tilanteessa, (väsyneen lapsen ja lounasaikaan varsin täyden ravintolan huomioon ottaen), ollut kaikki katastrofin ainekset kasassa. Kun unia oli povattu ja pohjustettu useaan otteeseen aiemmin, Kuutti tiesi, että nyt nukuttaisiin rattaissa tällä kertaa ja se siitä. Kaveri kiipesikin mukisematta vankkureihinsa, pyysi sadesuojaa rattaiden päälle näkösuojaksi ja simahti saman tien.

Kuuttihan käyttäytyi ikäisekseen erittäin mallikelpoisesti koko kierroksen. Tuollainen päivän uni- ja ruokarytmiä sotkeva paikasta toiseen matkaaminen sekä monet kivat, mutta kuitenkin uudet ja siten kuormittavat tilanteet ovat yhdistelmänä tavallaan aika stressaavia. Pitäisikin antaa lapselle erityisen iso annos kehuja sekä päänsisäistä tunnustusta tämän kiskaistessa neljäsosavuorokauden mittaisen hyvän käytöksen putken. Ehkäpä taputella myös itseään hieman olalle.

Pitipä nyt sanomani, eilisen vuodatuksen jälkimainingeissa, että on niitä hyviäkin hetkiä. Myös tässä myrskyisemmässä vaiheessa, tuhoa ja kauhua kylvävän uhma-aallon pyyhkiessä kaiken irtaimen ja mutsin kärsivällisyyden viimeisetkin puuntyngät mennessään säännöllisin väliajoin.

Pahimpia on (ne vitun) aamut

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Vanhemmuus, Vauvat ja taaperot 50 kommenttia

Pardon my French, mutta voi helvetti mikä aamu taas! 

Kuutti huusi koko aamun ettei halua päiväkotiin. Piti jutella näin erityisen pitkän viikonlopun jäljiltä tämän ryhmän hoitajien kanssa, olisiko lapsen vastentahtoisuudele jokin syy, kuten uudet, koti-ikävää potevat ja alati itkeskelevät lapset. Pidimme maanantain sairastelupäivää, vaikka kuumetta taisi olla vain sunnuntaina. Tiistaina humppasimme lapsen kanssa Helsingissä – ei vissiin kannata tehdä koskaan mitään kivaa, kun arkeen paluu on Kuutin puolelta kahta enemmän ärseestä sen jälkeen. Että kiitti vaan.

Eipä tullut juteltua kun aamusekoilussa kesti niin kauan, että ehdin hädin tuskin aiottuun junaan. Opiskeluhommissa odotti vajaat parikymmentä päiväkoti-ikäistä lasta liikunnanohjaajaansa, joten pelivara mielipuoliseen säätämiseen yksinkertaisesti loppui tietyssä pisteessä.

Tappelu alkoi jo sisävaatteiden kohdalla. Leijonapaidan vetskari pitää laittaa justiinsa sopivan verran alkuun – ei liikaa tai penskan pelihousut repesivät. Vaatteiden kanssa käydään muutenkin jatkuvaa kissanhännänvetoa ja vanhempia koetetaan vedättää ja kyykytää tanssimaan 2,5-vuotiaan tahtiin vähän väliä.

Mummonmehua piti saada, mutta lasi ei kelvannut vaan mehu olisi pitänyt kaataa juomapulloon. Ilmoitin, että mehu juodaan lasistaan tai ei ollenkaan. Kun menin pakkaamaan konetta ja jumppakamojani laukkuun, lapsi kaatoi mehun pulloon, pöydälle, lattialle ja päälleen. Join pulloon asti päätyneen mehun ja pistin lapsen kuuraamaan lattian ja pöydän.

Tässä vaiheessa alkoi jo olla kiire ja kehotin Kuuttia pukemaan ulkovaatteensa tai joutuisin pukemaan ne tälle. Lopulta raahasin ulkohousuttoman ja -hanskattoman lapsen kainalossani vastapäisessä talossa sijaitsevaan päiväkotiin. Tämä karjui koko matkan kimeällä äänellä käskyjä palauttaa kengät kaappiinsa, pipon koriinsa ja lapsen kotiinsa pukemaan.

Ilmeisen kuuroille korville kaikuivat muistutukseni siitä, että tälle oli tarjottu peräti puoli tuntia pukeutumisaikaa, joka oli kuitenkin käytetty huutamiseen, kierimiseen sekä mehu- ja vetoketjutaisteluihin.

Joku kysyy, että kannattaako tapella. Hyvä kysymys, mutta vastaukseni on että kannattaa; Näen leikkipuistoissa, töissä ja opiskeluhommissa toistuvasti pikkutyranneja, jotka pompottavat vanhempiaan kaikessa alle kouluikäisestä alkaen; Vanhemmat tarjoavat epätoivoisina neljää eri ruokaa saadakseen lapsen syömään tai poistuvat puistosta säännönmukaisesti siksi, etteivät saa lapseen minkäänlaista kuria.

Enkä jaksa edes aloittaa jauhamista niistä vastuuntunnottomista, tapalaiskoista ja itsekeskeisistä teini-ikäisistä ihmisperseistä, joita riittää takuuvarmasti jokaiselle yläasteluokalle kautta maan havainnollistamaan jatkuvan periksiantamisen ja täysihoidon seurauksia.

Ainahan sanotaan, että kyse on sekä temperamenttierosta että vaiheesta; Toisilla on kovempi pää ja oma tahto koko ikänsä ja uhma- tai tahtoikäkin laantuu joskus, alkaakseen aivojen kehityksen myötä viimeistään murrosiässä kahta kauheampana…

Olkoot vaan vaihe, mutta olen entistä varmempi siitä että tätäkään paskavaihetta en halua ehdoin tahdoin kokea uudestaan. Näillä geeneillä ei nimittäin ole mahdollista saada aikaan säyseänpehmeitä, helppoja ja neuvottelukykyisiä lapsia.

Äiti on ihan perkeleen väsynyt.

Päivän lötkösiisti tätiasu

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Hiukset, Päivän tyyli 8 kommenttia

Välillä tekee mieli pukeutua johonkin lötkösiistiin. Ai mihin? No huonosti istuviin – tai hienommin sanottuna rennosti leikattuihin vaatteisiin, joissa materiaalina on kuitenkin jokin muu kuin nyppyinen college.

Perussiistiin kostyymiin, jonka tarkoituksenakaan ei ole aikaansaada tissivakoa tai korostaa vyötärölinjaa, mutta jonka pitäisi näyttää kuitenkin inasen verran asiallisemmalta kuin kotilökäreiden ja kuppikakkuprintillisen t-paidan sekä villasukkien kombon.

Saanko esitellä: tätiasu.

Harrastatteko te koskaan lötkösiistejä asuja tai tätilookkia silloin kun kotiasu on liian vähän, mutta ajatus tiukoista pöksyistä ja siitä napakasta puserosta ei houkuttele? Mitkä vaatteet ovat rennon letkeän, mutta kuitenkin ihmisten ilmoille kelpaavan asun kulmakiviä?

 

Paita: Lindex / Housut, korvakorut ja sukat: H&M / Kengät: Zalando
 

 

Lyhyen miehen kanssa elämisen iloja

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Höpsöä, Rakkaus & suhteet 3 kommenttia

 

…Ja nyt en viittaa otsikolla siihen, että kunnon korkokenkiä käyttäessäni miehen naama asettuu napakasti tissikorkeudelle.

Oma fysiikka vaikuttaa loppupeleissä tässä älyllisessäkin maailmassamme aika moneen asiaan; Oli sitten pitkäjalkainen tai -selkäinen, jotain muuta kuin juuri mallivaatteen mukaisen muotoinen, vaatteita on vaikeaa löytää. Pitkät kolauttelevat päitään lamppuiihin ja lyhyet eivät ylety keittiön kaappien ylähyllyille tungettuihin tavaroihin.

Tulkitsemme median viestejä oman kehomme kautta; Kun kurvikkaiden naisten asiaa koetetaan ajaa visuaalisessa kuvastossa vallalla olevien hoikkien naisten rinnalle, sorrutaan välillä pilkkaamaan laihoja naisia siinä sivussa. Syntymälaihalle, jolle niitä ihailtuja kurveja ei kerry koettamallakaan, vastakkainasettelu tuntuu yhtäläisen pahalta kuin pullukammasta toiseen suuntaan. Lihaksikas nainen voi tulkita fitnessbuumin ympärillä pyörivän keskustelun näkökannat joko vapauttaviksi tai jälleen naiseuttaan mitätöiviksi.

Usein median vaikutuksista puhutaankin nimenomaan naisiin liittyen, mutta eivätköhän sanotut tai sanomattomat normit ja oletukset vaikuta kuitenkin myös miehiin. Toki miehiä roolitetaan elokuviin realistisemmin mitä ikään tulee eikä parikymppisen roolihahmon viisikymppistä äitiä esitä hädin tuskin kolmikymppinen näyttelijätär. Mutta ei mainosten, televisiosarjojen tai kirjojen ihannemieskuva ole kuitenkaan kovin laaja; Hintelät, nörttimäiset, vähemmän huippuunsa trimmatut tai ylipainoiset miehet esitetään useimmiten ainakin jossain määrin koomisessa valossa. Ja kuinka monta alle keskimittaista kaveria löytyy vaikkapa unelmien poikamiehiä tai muita vastaavia valiouroksia esittelevistä sarjoista?

Näistä lähtökohdista huolimatta hihittelen edelleen sille, miten mieheni vaatimaton pituus ohjaa toisinaan tämän reaktioita ja tulkintoja mitä median kulutukseen tulee. Päivänä eräänä sain osakseni kiukkuista mulkoilua, kun nauroin The Big Bang Theorya katsoessamme Leonardin ja Pennyn keskustelulle juhlakenkävalinnoista.

Yhtenä parhaimpana juttuna pidän silti taannoista väärin kuultua. Mies kun puhisi erääseen kappaleeseen liittyen siinä olevan hänen mielestään aika ankeat sanat. Kävi ilmi, että kyseessä oli Natalie Imbruglian Torn-ysärihitti. Kappaleessahan lauletaan:

I’m all out of faith / This is how I feel I’m cold and I am shamed / Lying naked on the floor
Illusion never changed / Into something real I’m wide awake and I can see / The perfect sky is torn

Kun mies oli onnistunut poimimaan kertosäkeen kahdesta osasta seuraavanlaisen kombinaation:
I’m a little late / This is how I feel
I’m wide awake and see / The perfect guy is tall

Lienee tarpeetonta sanoa, että alan edelleen kikattelemaan, kun kuulen kyseisen kappaleen missä tahansa yhteydessään…

Mitkä ovat teidän parhaimmat väärin kuulemanne tai ymmärtämänne kappaleet tai median viestit? Ja miten oma kehonkuva tai fysiikka vaikuttavat tulkintoihin?

Katso myös: Runoutta ghetosta eli muita kuolemattomia väärinkuultuja vuosien varrelta