Valoa pimeyden keskellä

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Sisustus Kommentoi

img_0160 img_0183img_0174 img_0176 img_0170img_0190 img_2068

Pian on käsillä vuoden pimein päivä. Luonnonvaloa saa kotona ollessaan metsästää ajoittain tosissaan, autot tööttäilevät ohittaessaan loskassa puuskuttavaa pyöräilijää katuvalottomalla tiellä. Jouluvalot on kiedottu jo lähes kaikkiin neliöihin, joissa enemmälti oleilen ja teekupponen tulee nautittua aika usein kirkasvalolampun välittömässä läheisyydessä.

Sängynpohja ja flanellilakanat, nuo viettelevän törkypehmeät pirulaiset kutsuvat silti entistä useammin. Työmatkapyöräilyn ulkopuolinen liikunta on vähissä ja talviunille mönkiminen houkuttaisi. Liekö alkutalven aurinkolataus etelänreissulla auttanut vai onko kiittäminen uusien ammatillisten haasteiden tuomaa draivia, mutta olo on moneen aikaisempaan talveen verrattuna varsin kohtuullinen.

Ja pian on joulu, tuo ilon, valon ja hyvän ruoan juhla. Kuten rakas aviomieheni totesi joskus, vuoteni koostuu pääsiäisestä, kesästä, halloweenista ja joulusta. Yhtä juhlaa koko elämä. Tai sitten ei. Ei muuten ainakaan tänään aamusta tuntunut siltä, että olisi ollut matkalla juhlahumusta toiseen.

Kasvattamisen sietämätön raskaus – eli kaikki se mitä voimme jälkeemme jättää.

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Oma elämä, Rakkaus & suhteet, Työ, Uutiset & yhteiskunta, Vanhemmuus, Ystävät & perhe Kommentoi

img_1960

Ketä me kasvatamme? Miksi me kasvatamme? Millaisia taitoja haluamme antaa elämään sen jälkeen, kun se pitkä tai lyhyt aika, jonka saamme olla osana lapsen, nuoren, miksei aikuisenkin elämää, päättyy?

Näitä kysymyksiä pyörittelen päässäni, en toisinaan, vaan oikeasti päivittäin. Oman lapsen, aikanaan opiskelujen ja harrastusten, viime vuosina myös työn puitteissa kohdattujen kasvatettavien osalta.

Mitkä taidot ovat tärkeitä osata?

On helppo listata konkreettisia valmiuksia ja kikkoja eri ikävaiheissa oleville lapsille ja nuorille: kynäote, kurahousujen pukeminen, yhdellä jalalla hyppiminen, polkupyörällä ajo, hampaiden peseminen, numerot, aakkoset, erilaisten ruokien maisteleminen ja perunan kuoriminen. Ai niin ja pyykinpesukoneen käyttäminen, verokortin tilaaminen, rintaliivien valitseminen, riittävän unen saaminen, villasukkien käyttäminen kylmällä, opiskelu-urakan jakaminen kalenterin avulla sopiviin paloihin ja niin edelleen…

Näiden taitojen oppimiseen ja opettamiseen on korkeintaan pari, kolme väylää ja tapaa. Ja olkoonkin että ne vievät aikansa, ne ovat useimmille helpohkosti opittavissa, ainakin riittävällä toistolla; Koska kyse on niin kouriintuntuvista valmiuksista, ei niiden opettelua myöskään tarvitse perustella kohtuuttoman monisanaisesti, isoille tai pienille.

Toista ovat sitten muiden henkisen ja fyysisen tilan kunnioittaminen, tunteiden sanoittaminen ja niiden kanavoiminen rakentavilla ja korjaavilla tavoilla, arjen ja aikataulujen hallinta. Tai omaa henkistä hyvinvointia tukevat keinot ja rakenteet, sydänsuruista selviäminen, itsetunnon vahvistaminen, omien vahvuuksien ja kehitystarpeiden tunnistaminen. Saati epäonnistumisen pelosta huolimatta eteenpäin ponnisteleminen ja häviöiden sekä virheiden sietäminen ja niistä oppiminen, analyyttinen ja kriittinen ajattelu, medialukutaito, itsetutkiskelu, seksuaalisuuden hahmottaminen moniulotteisena ja muuttuvana ilmiönä…

Vaikka päivästä toiseen selviäisikin, edes pintatasolla, aiemmin esitettyjen konkreettisten taitojen avulla, iskee kylmä suihku päin näköä yllättävän nopeasti jos unohtaa harjoitella ja toisaalta myös opettaa toisille näitä ihmisenä olemisen ydintä lähempänä olevia taitoja.

Kun miettii, miten paljon on itsekin hakannut päätään seinään monissa monimutkaisemmissa: tunteisiin, egoon, minäkuvaan sekä sosiaalisiin paineisiin ja suhteisiin liittyvissä asioissa, toivoisin voivani, josko ei ohittaa niin ainakin tasoittaa isoimpia esteitä eri kokoisten ja näköisten kasvatettavieni kanssa ja heidän matkansa tulevan varrelta.

Eikä minulla ole suinkaan ollut  poikkeuksellisen huonot edellytykset oppia tunnetaitoja tai itsesäätelyyn liittyviä valmiuksia. Silti oma kantapääni on lyhentynyt senttikaupalla, niin paljon sen kautta on sanonnan mukaisesti opittu asioita. Voi vain kuvitella, miten paljon enemmän elämä heittää eteen piikkimattoa ja tervaa sekä höyheniä, jos perheolot, lapsuuden kasvuolosuhteet tai parisuhteet ovat menneet yksilötason ongelmien, yhteiskunnallisten tai globaalien katastrofien vuoksi perustavalla tavalla pieleen.

Minulla oli sentään muutoin voimavaroja, joilla selättää vaikeuksia niillä paremmin sujuvilla elämän osa-alueilla: ystäviä, aikuista tukea, seurustelukumppani…Sen sijaan osa lapsista, nuorista ja aikusista putoaa joka kulmassa, lähes jokaiselta askelmalta tyhjän päälle, vailla hyväksi todettua polkua, pahimmat silmäkkeet kiertäviä pitkospuita. Kenkien kastuminen kuuluu tästä suosta läpi tarpomiseen, elämä kun on tutuksi tulleen videonpätkän mukaisesti usein melkoinen *****nan työmaa.

Mutta pitäisi siihen silti mahtua myös iloa, onnistumisia, vahvistavia kokemuksia, rakkautta, tukea ja joku, jonka olkapäätä vasten voi itkeä, jolle voi luvan kanssa kaataa ylitse vuotavat tunteensa, joka ohjaa ja auttaa kanavoimaan kehää kiertävät, toivottomat ajatukset säie säikeeltä kohti uutta ratkaisua ja uraa.

Jos meidät jätetään yksin, toistamaan samaa virhettä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, siitä huonosta, tuhoisasta, rikkovasta tavasta käsitellä itseämme ja muita, tulee jossain kohtaa osa minuuttamme. Ajatus siitä, että ”minä nyt vain olen tällainen”, syö muutoksen mahdollisuuden, sementoi pelkäksi pintakerrokseksi tarkoitetun asian osaksi perustusta ja ikään kuin vapauttaa huonoon toimintamalliinsa urautuneen yksilön vastuusta.

Ja siksi kasvattajan ajatus siitä, että ”kyllä elämä aikanaan opettaa”, on äärimmäisen vaarallinen. Se ei ole sinällään väärä toteamus, sillä elämänkoululaisia ovat torit ja turut väärällään. Onhan tässä oman osaamisensa ja pärjäämisensä varaan jättämisen ja päin honkia menemisen välillä ihan mukavaa korrelaation katkua…

Kuinka moni on ehdoin tahdoin valinnut alkoholisoituvansa, syrjäytyvänsä, putoavansa yhteiskunnan tukiverkoston ammottavista aukoista tyhjän päälle, roikkuvansa minimitoimeentulolla, hakkaavansa lapsiaan ja puolisoaan, päätyvänsä asunnottomaksi, siirtävänsä kurjuutta, osattomuutta, vähävaraisuutta ja yhteiskunnan näkökulmasta riittämätöntä koulutusta myös seuraaville sukupolville?

Olisiko siinä matkan varrella ollut jonkun aikuisen paikka puuttua tilanteeseen? Vanhemman, isovanhemman, sisaruksen, kummin, lastentarhan- tai alakoulun luokanopettajan, opinto-ohjaajan, nuorisotyöntekijän, naapurin. Sanoa, että autan sinua tämän vaikean aineen haltuun ottamisessa tai etsin voimaa tuovan harrastuksen. Vahvistaa lapsen tai nuoren itsetuntoa ja minäkuvaa, auttaa tunnetaidoissa. Halata, rakastaa, kohdata, sanoa, että olet arvokas ja pärjäät. Ja jos asiat menevät pieleen kaikesta huolimatta, olen tässä, sinua varten. Sinun tiimissäsi, puolellasi.

Kun ajattelee urakan massiivisuutta, kokonaisvaltaisuutta, sen mukanaan tuomaa valtavaa vastuuta, se on ajoittain tukahduttava, lamaannuttava, hallitsemattoman kokoinen vyyhti tarpeita, toiveita ja odotuksia. Mutta kuten joulusiivouksessa ja muissa konkreettisemmissa urakoissa, täytyy vain kääriä hihat, määrittää kriittisimmät kaaoksen vallassa olevat nurkkaukset, pilkkoa savotta-aluetta, jakaa vastuuta tiimilleen ronskisti delegoiden, unohtaa hetkeksi tyystin muut hommat, olla läsnä ja lopulta vielä itselleen armollinen.

Sillä jokaista listaa ja vaatekaapin pohjaa ei aina ehdi tomuttaa, mutta ero entiseen on silti jo valtava. Tulee uusi viikko, uusi vuosi, uusi joulusiivous; Toisaalta ihmisten kanssa tehtävä työ on sikäli paljon palkitsevampaa, että yhdellä keskustelulla, hyvällä kokemuksella voi olla vuosikymmenten yli kestävä vaikutus, toisin kuin sillä pahuksen imuroimisella.

Sen vuoksi jätinkin lukioaikaisen rappukäytävien siivoamisen taakseni ja istuin koulun penkille. Siksi otan vastuun kantaakseni, opin virheistäni ja iloitsen aidoista kohtaamisista sekä yritän avata mieleni ja jossain määrin myös sydämeni, joka päivä, olemaan ihmiselle ihminen. Kotona ja kodin ulkopuolella. Se on raskasta, kuluttavaa ja menee joskus tunteisiin, vaikkei sitä näyttäisikään. Mutta silti ehkä parasta, mitä tällä maailmalla on antaa.

 

…..

Uusi keittiö – kyllä, viimeinkin!

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Itse tehty, Muu koti, Sisustus 2 kommenttia

img_0087 img_0115img_0121img_0141img_0111img_0094 img_0124img_0126img_0103img_0108img_0114img_0098 img_0132 img_0105img_0140 img_0144

Keittiöremontti valmistui, enimmäkseen miehen uskomattoman sitkeän työpäivien jälkeen painaman urakan ja perhetuttavamme suosiollisen avustuksen kantamana, jo ennen kuin lähdimme Kanariansaarille. Siitäkin syystä loma oli ihan paikallaan käytännössä tupladuunia useamman viikon painaneelle puolisolle ja lomatunteja kasaan paiskineelle vaimolle.

Uudet kuviot ovat imaisseet aikani ja ajatukseni sen verran tehokkaasti, että blogi on jäänyt täysin hunningolle ja silloinkin, kun olisin ollut kameran kanssa kytiksellä, päivänvalo on paennut minua tai asunto on ollut mullinmallin seuraavan remonttiprojektin (oi kyllä vaan!) vuoksi. Tuo meillä asuva kun mies sai ilmeisesti tarpeekseen vaimonsa vitkuttelusta ja maalasi viimein ajan ja auringon kellastamat sekä kolhuuntuneet mäntyportaat kyyhkysenharmaiksi ja ah, rakkautta, ne tekivät ihmeitä eteisaulallemme.

Keittiöstä vaihdettiin siis pois puhkikulunut parketti, johon kosteus oli tehnyt tehtävänsä jo edellisen asukkaan aikana. Vanhat kaapit ja kodinkoneet purettiin pois kokonaisuudessaan ja Ikeasta tilattiin uusi, paremmin hankalat kulmat, kattoon kurkottavat tilat ja täyskorkeat kaapit mahdollistavat nurkat hyödyntävä keittiön runkoratkaisu. Uudet ovet ja vetimet vaikuttavat tietysti eniten keittiön yleisilmeeseen, mutta lisälaatikot, integroidut kodinkoneet ja uudet ylähyllyt…

Sanotaan että meillä on nyt tyhjiä laatikoita ja hyllyjä keittiössä, vaikka olohuoneen astiakaapin painetta saatiin purettua reilusti. Ja keittiötä enimmäkseen käyttävä puolisko kiittelee uutta uunia, liettä ja päivitettyjä kodinkoneita noin muutenkin eli toiminnallisuudessa ei kaiken sen loputtomalta tuntuvan keittiösuunnitelman pyörittelyn jälkeen onneksi ole enää kauheasti viilattavaa.

Ja onhan se nyt kaunis, hitto vie. Sielu ja silmä lepää.

Okraa, hiekkaa ja auringonlaskuja

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Matkat, Ystävät & perhe Kommentoi

img_1600img_1596

Makaan aurinkotuolissa ja mietin, miten valtavan etuoikeutettu olenkaan, kun voin olla onnellinen ja kokonainen täällä ja siellä, kotona ja lomalla, auringonpaahteessa ja yön kylmyydessä, kaartuvan tähtitaivaan alla.

Nautin tämänhetkisestä kiireettömyydestä lapsen ja miehen kanssa, mutta toisaalta myös hektisistä, tarpeiden ja toiveiden ja askareiden täyttämistä työpäivistä ja -rupeamista. Uusista ihmisistä, suhteiden muodostamisesta ele, sana, lupaus ja kohtaaminen kerrallaan. Onnistumisista, jopa takapakeista, aidosta, sanattomasta palautteesta.

Jos jotain olen kuluneen kuukauden aikana oppinut niin sen, että kaipaan haastetta, vaihtelua, liikettä ja jatkuvaa oppimista ollakseni onnellinen. Liika tekemättömyys väsyttää, pysähtyminen lamaannuttaa ja liian toistuva arki apatisoi. Viikon loma tuntuu juuri nyt ihan maksimilevolta, juuri kun olen muistanut, miten elossa olen käydessäni isommilla kierroksilla.

Mutta lupasin itselleni, että tästä lomasta aion myös nauttia, sillä tuleva, pitkä talvi tulee kyllä viemään veronsa ja loskan keskellä fillarini kanssa kiroillessani ja repiessäni tulen kaihoamaan takaisin shortsikeleihin ja sandaalikävelylle dyyneillä.

Eilen, kun lentokenttätaksi irtautui parkkihallista, silmäni nauliutuivat ensitöikseen vuoriin. Voi vuoret, vuoret, vuoret, miten saatoinkaan unohtaa teidät. Jos jollekin luonnosta löytyvälle asialle voisin sanoa sydämeni laulavan, olisi se vuorijonojen kaukaisuuteen katoavat siluetit jyrkänteineen, kanjoneineen, laaksoineen ja rosoisine huippuineen. Aakean, laakean maiseman ja havumetsän peittämien kumpareiden keskellä sitä unohtaa, miten kovasti kaipaakaan vuoren kupeeseen, rinteille ja ihan vain pysähtymään niiden majesteettisuuden äärelle. Voinette arvata, kuka järjesti jo itselleen kyydin vuoristoon ja aikoo suunnata viikon keskivaiheilla 14 km patikointiretkelle. Onneksi tuli lenkkarit mukaan!

Vuorten lisäksi aiomme vierailla ainakin lasipohjaveneajelulla bongaamassa luonnonvaraisia kilpikonnia, delfiinejä, valaita ja muita mereneläviä sekä polskimassa jossain kallioiden reunustamassa laguunissa. Ja jos merinisäkkäät ja muut otukset ovat pakosalla, saanee veneretkellä ainakin hyvin aurinkoa ja raitista meri-ilmaa!

Olen myös nähnyt elämäni ensimmäisen luonnonvaraisen torakan, kyllä kuulitte oikein. Useampi Turkin, Espanjan, Kanariansaarten ja jopa Egyptin reissu on takana ja silti sain nyt vasta kokea tämän hienouden. Pyydystin uuden ystäväni hetimiten lasin alle ja aioin esitellä tälle lapsenikin, mutta voitteko kuvitella julmuutta, jonka tuo jalo ja kaunis luontokappale oli yön aikana kohdannut… Mieheni, tuo julma ja kivisydäminen olento, oli vetänyt torakkaparan pöntöstä alas.

Istuimme äsken miehen kanssa loma-asunnon terassilla, lapsen jo nukkuessa omassa petilaatikossaan ja säkkipimeän yön kuljettaessa kaukaista jumputusta yökerhosta ja vaimeita ääniä muiden alueen asukkaiden puuhista. Laseissa oli Pinã Coladaa ja Californiaksi duunissa uudelleennimetyllä vaimolla San Fransiscoa. Jos päivällä on ollut pilvistä huolimatta hikistä ja juoda on pitänyt ahkerasti, niin illan sikeässä hämärässä oli puolestaan täydellisen, lempeän lämpöistä. Kukaan ei kaivannut tai vaatinut mitään, ei edes se vieressä istuva puoliso.

Huomenna suuntaamme dyyneille päivänvalon aikaan, selviydymme auringonpaisteen puolella merenrannalle ja hyödynnämme matkalle osuvat Pokéstopit. Lapsi pääsee pakenemaan aaltoja ja mutsi etsimään matkamuistokiviä sekä häivyttämään kuluneen kesän palamisesta jääneitä rusketusrajoja.

Mutta mikä sitten on ollut hienointa lomassa tähän mennessä? Miehestä oli kuulemma huvittavaa, että omien sanojeni mukaan se kaikista paras asia on ollut se, ettei kukaan syö housuja, vaikka ne heittäisi kiireessä nurkkaan. Matkatoimisto saa lisätä tämän hotelliarvioonsa vaikka heti suositukseksi! (Ja Suomeen jätetylle koiralle vaan terveisiä…)

 

Veemäisestä taistelutahdosta puheenollen

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Höpsöä, Liikunta & ravinto, Uutiset & yhteiskunta Kommentoi

14492362_10210371055101073_589641109471700051_n-2 img_1437-2

Ari Paunonen oli Juoksija-lehdessä sitä mieltä, ettei veemäinen taistelutahto sovi kauniimmalle sukupuolelle. Taidan olla sitten sitä rumempaa sukupuolta, sillä edellämainittua nimittäin löytyy; Eräs sukulaiseni tuppasi sanomaan, että jos ei tiedolla tai taidolla, painat sitten kiukulla. Ja niin olen tehnyt opiskeluissa, arjen kaaoksessa, lenkkipoluilla ja muissa urheiluhommissa. On painettu eteenpäin jäätävällä univelalla, hiellä, verellä ja kyynelillä.

Edellisestä 15 km lenkistäni oli vierähtänyt melkein vuosi, mutta kymmenen kilometrin hilppaisuja oli toki kertynyt paljonkin. Kun töissä tuli heitettyä puolivillainen veto aiheesta, irtoaisiko viisitoista tai kaksikymmentä kilometriä näin puolikylmiltään, lähdin tietysti leikkiin mukaan. Jopa parikymppinen olisi houkuttanut, mutta siitä juoksukaverini kieltäytyi ykskantaan.

Kestän kyllä lyöntejä ja potkujakin ottaa treeneissä vastaan, mutta voin sanoa, että se vihoviimeinen, lähes parin kilometrin pituinen mäki lenkin lopussa vaati myös sitä veemäistä taistelutahtoa. Kun ikäeroa oli häviökseni yli kymmenen vuotta ja painoeroa ainakin viisitoista kiloa ja sukupuolikin osaltani ”väärä”, olin tyytyväinen etten ottanut juoksuvauhdinkaan osalta pahasti kuonooni. Minuuttipeliä ja sillai.

Sen verran täytyy sanoa, että seuraavan vastaavan tilanteen osuessa kohdalle, sivustaseuraajat huikkasivat jo etukäteen, että tästä et sitten lähde lyömään vetoa! Ai miten niin yllytyshullu ja jääräpäinen? Ei koskaan.

Jäi hiertämään lenkkarinsyrjää siinä määrin, että se puheena ollut kaksikymmentä kilometriä pitää oikeasti juosta taas jossain vaiheessa…

 

 

Hyppää nainen, hyppää!

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Työ Kommentoi

img_9845img_1349 img_9836img_1359 img_1361 img_9847img_1375
Uutta työtä on kohta kaksi viikkoa takana ja nyt voinen jo kirjoitella hieman tunnelmia tuntemattomaan loikkaamisesta, se kun ei perinteisesti ole ollut allekirjoittaneen vahvuuksia; Mitä tulee elämän isoihin linjoihin, riskinotto ei kuulu normaaleihin toimintatapoihini – voin toki heittäytyä improvisaatioharjoituksiin tai hetkellisiin hölmöilyhin, mutta tapanani ei ole sotkea asioitani hetken huumassa. Siksi vakituinen, vähemmän mieluinen työpaikka järkevällä sijainnilla ajaa päässäni pääsääntöisesti edelle jännittävämmältä kuulostavan epävarmemman työn, joka sisältäisi matkustamista tai muuta arkielämää vahvasti sotkevia elementtejä.

Voitte siis varmasti kuvitella että olisin halunnut ehtiä puntaroimaan pitkään vakituisesta työpaikasta luopumista, varsinkin kun olin juuri ehtinyt tottua aikaisemman työpaikan työyhteisöön ja saada tietynlaista rauhaa työtehtäviin ja niihin liittyvien rutiineihin. Ihan uudentyyppisiin hommiin siirtyminen lyhempääkin lyhyemmällä varoitusajalla ja kolmivuorotyöhön vaihtaminen kesken keittiöremonttitouhujen ja etelänreissun laskujen maksamisen oli monella tapaa riski, josta puolisokin oli ehkä alunperin hieman epävarma. Mutta täytyy sanoa että ainakin näiden parin viikon perusteella se kyllä kannatti.

Isäni kysyi tuossa päivänä eräänä, että mitä oikein teen siellä töissä. Alkoi hihityttämään ihan mahdottomasti, sillä sepä oli tiedustelu, johon ei vastatakaan ihan parissa minuutissa.
Viimeisen puolentoista viikon aikana olen nimittäin muun muassa koonnut sänkyjä ja lipastoja, täyttänyt sisustustyynyjä, auttanut läksyissä, pessyt vessoja, luovinut suomen ja englannin välissä etsien kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten sopivaa kommunikointikieltä, ruukuttanut viherkasveja, pelannut korttia, käynyt yhteisjuoksulenkillä…

Ai niin ja keskustellut perhetaustoista, opetellut lähes kolmisenkymmentä nuorten ja ohjaajien nimeä, istunut nuotiolla, kirjoittanut raportteja, opetellut tekemään hieman erilaisella twistillä munakasta ja uuniriisiä, kokannut ylipäätään kaikkea aamu- ja yöpalojen väliltä, keskustellut tulevaisuudensuunnitelmista, etsinyt imaamien puhelinnumeroita, opastanut bussiaikatauluja, herätellyt ja patistanut koulutielle sekä pessyt pyykkiä.

On tullut istuttua kokouksissa, pohdittua ruokalistoja ja ruokailuun liittyviä käytäntöjä, leikattua hiuksia, siivottua huoneita, kirjattua raportteja, leviteltyä liukuestemattoja ja keskusteltua yhteisistä säännöistä ja aikatauluista aina uudestaan ja uudestaan. Olen pohtinut paljon opiskeluissa oppimaani ja näkemyksiäni omaohjaajuuden luonteesta ja siitä, mitä toivon, odotan ja koen haastavaksi sillä saralla.

Aikanaan ulkomaanreissuilla ja syntymänuukana ostostelijana huippuunsa hiotut tinkaamistaidot on tullut kaivettua taas esiin, sillä neuvotteluhalua ja -taitoa löytyy kyllä myös nuorilta; Ensin lähdetään liikkeelle ääripäistä ja päädytään usein lopputulokseen, jossa hommat toimivat edelleen aikuistenkin mielestä täysipäisesti, mutta nuorten ääni ja toiveet ja kokemus pääsevät esille, näkyviin eikä heitä sivuuteta. Tai siihen koetan ainakin pyrkiä joka päivä töissä.

Minut on yllättänyt iloisesti töissä kohtaamieni nuorten avoimuus, auttavaisuus, seurallisuus, yhteisöllisyys ja kyky keskustella asioista, ilmiöistä ja ongelmista. Siinä missä kaikki edellämainitut ilmiöt voivat ajoittain muodostua myös haasteiksi, ne ovat ominaisuuksia, joita on ollut hieno todistaa ja toivon etteivät ne katoa tässä toisinaan omiin oloihinsa ja hiljaisuuteensa poteroituvien ihmisten maailmankolkassa näistä nuorista ajankaan kanssa.

Opittavaa, sovittavaa ja kehitettävää on hurjasti edessä työtehtävien ja kaiken muunkin osalta. Täytyy rakentaa luottamusta, saada aikaan toimivia rutiineja ja sumplia myös työ- ja perhe-elämän välissä tasapainotteluun sekä vuorotyön lomassa nukkumiseen liittyviä järjestelyitä.

Suurin ero aikaisempaan, yhtä arvokkaaseen ja tärkeään työhön verrattuna on kuitenkin ollut yleisfiilis: jaksaminen, motivaatio ja noh, se miltä tuntuu tulla ja lähteä töihin. Aika monestakin syystä edellisessä työssä takki oli tyhjä jo kuuden tunnin päivän jälkeen, mutta tällä viikolla neljäntoista tunninkaan jälkeen ei kypsyttänyt olla töissä, väsytti toki fyysisesti, mutta muuten olisi kyllä jaksanut hoitaa vielä pari hommaa ennen kotiinlähtöä.

Lienee pakko todeta, ettei kaikelle aina ole selkeitä järkisyitä. Analyyttisen varmistelijatyypinkin on joskus pakko myöntää, että jos jokin tuntuu näin oikealta, tuntemattomaan hyppääminen on saattanut kannattaa.

Se asia, mitä en koskaan muista tehdä

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Muu koti Kommentoi

img_1265 img_1281img_1271 img_1268img_1272 img_1286img_1273 img_1279

Eli ottaa kuvia ennen uuden projektin alkua, muistoksi niin hyvistä kuin vähemmän hyvistä ideoista, ominaisuuksista ja ratkaisuista vanhoissa nurkissa, tässä tapauksessa keittiössä.

Vaikkapa vanhasta kylppäristämme ei oikein ollut tallella materiaalia siinä määrin, että niistä olisi voinut muodostaa kunnon ennen-jälkeen-kuvaparia, saati makuuhuoneesta. Ja itselleni ne ovat usein remonttijuttujen suola. Joten tässäpä ennen-materiaalia oikein kokonaisen postauksen verran.

Miksi lähdemme remontoimaan keittiötä? Vanha keittiö on säilytysratkaisuiltaan vähintäänkin kummallinen: kulmakaapit jatkuvat toisen kaappirivin sisään, kadottaen tavarat pimeään nieluunsa ikuisiksi ajoiksi. Laatikoita on vähän tai ei ollenkaan, katonrajan säilytystila on hukattu sokkeliin, saranat lenksuvat eikä mitään kodinkoneita ole integroitu.

Kaiken kaikkiaan keittiö on melko ruma, mutta ennen kaikkea pohjattoman epäkäytännöllinen; Jouduimme tunkemaan ruokalautasemme alakaappiin uunivuokien ja kattiloiden kaveriksi, koska ne eivät mahdu yläkaappien hyllyille! Ja olohuoneeseen täytyi ostaa erillinen astiakaappi. Neliöiltään paljon pienempään, edellisen kotimme keittiöön astiamme mahtuivat ongelmitta ja silloin niitä oli enemmän kuin nyt. Myös kuiva-aineilla ja kierrätysjärjestelmillä oli paremmat ja selkeämmät paikat.

Toivommekin uuden keittiön olevan lopulta kauniimpi, uljaampi ja ennen kaikkea noh, paremmin suunniteltu.

Isoja tilaratkaisullisia muutoksia emme lähteneet tekemään käytännössä tai edes suunnitelmatasolla, sillä vesipisteen siirto tai suuret sähköremontit olisivat suuritöisyyden lisäksi myös julmetun kalliita. Liesi tuulettimineen, pesuallas hanoineen sekä jääkaapin, mikron ja lieden paikat pysyvät lähes entisillä paikoillaan, uudempina versioina toki. Vain uuni siirtyy lattianrajasta korkeammalle kaappiin.

Aika pieneen L:n muotoiseen kulmaukseen täytyi mahduttaa kaikki toiminnot ja optimaalinen määrä säilytystilaa… Saa nähdä, miten onnistuimme!

Kodin sydänkohtaus

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Uncategorised Kommentoi

Nyt se on tehty, keittiötilaus. 

Kyllä muuten sydän jyskytti, kun kassaneiti sanoi ääneen nelinumeroisen summan – ei sitä joka päivä tunge laukkuunsa yli viidentuhannen euron ostoksista todentavaa kuittia!

Kassakin totesi, että siinäpä on pitkä kuitti. Vastasin, että ainakin yhden mojovan avioriidan pituinen. Ja olen aika varma, että profetiani tulee osumaa  oikeaan. Siitä huolimatta, että olemme jo koonneet ja asentaneet yhden keittiön aiempaan kotiimme. Vaikka apuna onkin perhetuttu urakoitsija, todennäköisesti kummankin isät ja ehkä vielä muitakin käsipareja. 

Mutta optimistisesti arvioituna viikko tai pari ilman keittiötä, purkukaaoksen keskellä, tavaroita etsiskellen ja duunipäivää ennen ja niiden jälkeen puurtaen on omiaan kiristämään pinnaa. Mutta tulkoot ainakin yksi höyhensarjan hermoromahdus, parit kilarit ja itkukohtaukset, kunhan saadaan uutuudenkarhea keittiö viimein valmiiksi.

Ja uskokaa pois, siitä tulee ihan helv… hillittömän nätti! 

Yllä olisi pari inspiraatiokuvaa ja lupaan ottaa tällä viikolla vielä ”ennen-kuvat” nykyisestä keitttiöstämme, jotta ne teistä, joita en neljäsosakarjalaiseen tapaanikaan ole saanut pakotettua käymään kylässä, tiedätte mistä lähdemme liikkeelle.

Olisiko teitä kiinnostanut kuulla enemmän varsinaista remonttia edeltäneistä vaiheista, kuten suunnittelun haasteista tai kokemuksistamme Ikean keittiöistä, joiden pohjalta uskalsimme tilata uudenkin keittiömme sieltä?

Joka tapauksessa pysykää kuulolla, keittiöseikailumme jatkuu samalla paikalla, samalla lepakkokanavalla!

// Inspiraatiokuvat: Ikea 

Se on taas täällä: arki

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Liikunta & ravinto, Työ, Ystävät & perhe Kommentoi

IMG_0559 IMG_0575 IMG_0612 IMG_0672 IMG_0751 (1)IMG_0785 IMG_0673 IMG_0701IMG_0772 IMG_0718 IMG_0722 IMG_0756 (1) IMG_0786 IMG_0800IMG_0833IMG_0780

Ja niinhän siinä vaan kävi, että ensimmäisinä arkiviikkoina kamera jäi pölyttymään eteisen säilytysnurkkaan, pyykit kasaantuivat kylpyhuoneeseen, iltaisin kokislasi ja romaani kiinnostivat enemmän kuin blogiin tai muuallekaan kirjoittaminen ja kaikenlainen muukin aikaansaaminen oli työpäivien jälkeen aika vähissä.

Kun lisätään kaupan päälle jokin puolikasta sairaalabakteerikantaa vastaava syysflunssa, joka kaatoi asiakaskunnasta valtaosan sairasvuoteeseen ja poiki allekirjoittaneellekin kolmen päivän sairasloman… Noh, sanotaan että sohvannurkka on tullut aika tutuksi.

Ai että mitä Norppalaan kuuluu, näin kesäloman jälkeen?

Aloitimme keittiöremontin suunnittelun (apua!), varasimme lomamatkan kymmenennen vuosipäivämme kunniaksi loka-marraskuulle (kymmenen vuotta yhdessä!), lapsi aloitti 4-6-vuotiaiden poikien tempputanssissa ja vanhemmat (yhdessä!) vapaaotteluharjoituksissa, jotka tosin katkesivat ikävästi tämän flunssani takia.

Kesällä putosi odotetusti reippaat viisi kiloa elopainoa ja nyt vaan lihasta koneistoon pikkuhiljaa, niin olo on taas napakampi ja sopivasti vaarallisempi!

Töissä puolet ryhmästä vaihtui ja uusien kanssa riittää totuttelua ja arkitoimintojen opettelua – osan kanssa treenataan sellaisiakin perusasioita kuin suomen kieltä. On juhlavalmisteluja, ryhmätilojen siivousta ja järjestelyä kesäkaaoksen jäljiltä ja jos jonkinlaista taiteiluprojektiakin pukkaa. Syksyyn ajoittuvat myös monet koulutukset ja iltamenot kuten vanhempainillat.

Olen kuitenkin selvinnyt käymään reiveissä vanhassa purkukiinteistössä, järkkäillyt polttareita, Mekkoiltamia sekä synttärijuhlia, jottei syksy ja alkutalvi ihan yksin nököttäessä kuluisi. Ja koonnut vinkkejä parhaiksi luettaviksi kirjoiksi sekä uutuudenkiiltävää soittolistaa pimeän kauden hengenpitimiksi.

Ja lisäksi päätin viimein rohkaistua ja lähteä selvittelemään, olisiko minulla rahkeita kunnallispoliitikan kautta vaikuttamiseen.

Pelkkä listamuotoisten kuulumisten kirjoittaminenkin alkoi hieman hikoiluttaa (vai liekö asialla edelleen flunssa?), joten ehkei tätä vaihetta turhaan kutsuta ruuhkavuosiksi. Tosin itse tuppaan kutsumaan tällaista menoa ihan vaan elämäksi, koska ei se ole sitten lukioajan ollut kovinkaan paljon hiljaisempaa, oli lapsi eli ei.

Mitäs teidän ruuhkavuosiinne elämäänne kuuluu?

Tokko partiomieles tallella on

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Matkat, Muu suhteet 1 kommentti

IMG_9992IMG_0006 IMG_0125IMG_0007 IMG_9949 IMG_0653IMG_9957 IMG_9958 IMG_9961 IMG_9967 IMG_0629IMG_9972 IMG_0010IMG_9982 IMG_0616IMG_9985 IMG_9978IMG_0628IMG_9987 IMG_9996 IMG_0022 IMG_0027 IMG_0031 IMG_0036 IMG_9953IMG_9993IMG_0047 IMG_0055 IMG_0058 IMG_0061 IMG_0070 IMG_0079 IMG_0076 IMG_0081 IMG_0095 IMG_0092 IMG_0106 IMG_0110 IMG_0119 IMG_0129 IMG_0660

Kesätauon jälkeen partiomieltä löytyi itseltäni ainakin puoleksitoista vuorokaudeksi. Sen verran ehdin nimittäin piipahtaa kolmen lippukunnan ja kolmen kunnan alueilta kasattujen partiolaisten voimin pystyyn pistetyllä Sudenpentu-Seikkailija-leirillä Roihahduksella.

Harmi kyllä, en saanut kuvia iltanuotiolta, sillä sain viime hetken yllätysnakin kyseisen spektaakkelin järjestämisestä, mutta toivottavasti näistä päiväsaikaisia touhuja ikuistaneista kuvista välittyy vähän alkuleirin tunnelmia kotikoneiden tai kännykän näyttöjen kautta teillekin.

Olipa mukavaa olla leirillä, jossa ei ollut joko leirinjohtajana tai keittiöllä isossa pestissä tai muutoin vain ison kokonaisuuden vastuuhenkilönä. Ehti tutustua ihmisiin ja hengähtää luonnon helmassa ihan eri tavalla, jopa nukkuakin. Aikamoista luksusta, mutta teki partioväsymyksen kannalta varmasti hyvää.

Joten kiitos Roihahduksen porukalle, hyvin vedetty ja jaksakaa vielä loppuun asti yhtä hyvin!