Vai sittenkin vanhaa? Nimittäin steampunk-henkiset vaatteet ja goottiestetiikkakin kolahtavat tällä hetkellä lähes yhtä kovasti pukeutumisen saralla kuin aikanaan yläasteella ja lukion alussa.
Shoppailin itselleni parit korsetit ja niitä on tullut käytettyä ahkerasti niin osina asua kuin tyköistuvampien vaatteiden allakin. Ja täytyy sanoa että alun epämukavuuden jälkeen osaan kyllä arvostaa sitä kaventunutta ja tukevaa fiilistä keskivartalolla.
Ja jos olette seurailleet kuulumisiani instagramissa (phocahispida), olette ehkä huomanneet, ettei pienestä kesäaikaisesta painonpudotuksesta ja korsetoinnista ole ollut ainakaan haittaa vyötäröakselilla.
Eli näin omakohtaisen kokemuksen perusteella voin suositella, sekä nykyaikaisia korsetteja kierreteräsluineen että historiallisilla vaikutteilla ratsastavaa röyhelötyyliä.
Reissattu jos siltä tuntuu. Syöty, juotu, uitu, nautittu sängyssä löhöämisestä, poltettu nahka auringossa, minkä tosin olisi voinut jättää tekemättä. Pidetty kädestä, katsottu kokkoa, kerätty oman maan mansikoita. Vietetty aikaa perheidemme kanssa, luettu kirjoja, satoja sivuja päivässä, sateen ropistessa mökin kattoon. Imetty sisään taidetta niin Helsingissä kuin Kuopiossakin.
Syöty torilla burgereita, ajeltu kaupunkijunalla, kahlattu helmat märkinä ja mäntysuovassa mattopyykillä. Tehty kesäasioita ja annettu tilaa ja aikaa hetkiin, joista ne toisinaan puuttuvat. Ja vaikka kesäisestä Suomesta olisi löytynyt satoja asioita ja paikkoja, missä olisi voinut olla ja koti- tai mökkityölistalta kohtia vaikka muille jakaa, on projektit jätetty hetkeksi enimmäkseen hyllylle.
Ei ole kehitetty habaa tai maalattu portaikkoa vaan pussailtu ja syöty laiskasti mustikoita puskasta. Koska, kuten otsikko ja Parasta ikinä-kappale tietävät kertoa elämä ja kesä on tarkoitettu nautittavaksi. Sillä mitä niitä tuhlaamaan, kumpaakaan kun ei saa takaisin niiden vilahtaessa ohi ja valuessa sormien läpi.
Sopivan leppoinen kesäsää, virkeät eläimet, suloiset, touhukkaat karhunpennut, vanhoine taloineen ja kukkivine puutarhoineen huikea miljöö, näköalat yli kaupungin ja lapsi, jolle riitti ihmeteltävää tuntikausiksi.
Oli niin hyvä ajatus suunnata Skanseniin. Voin sanoa ihan vilpittömästi, että koko perhe nautti reissusta, jokainen omista syistään – joku historiallisten kohteiden koluamisen vuoksi, toinen hyljefiilistelyn ja kolmas lemurien ihastelun takia.
// Strong recommendation for Skansen. Whole family enjoyed our visit and we could’ve spent hours sorting through the historical houses and watching animals. Unique and breathtaking surroundings. Go there of be square!
( Näe kuvat isompina klikkaamalla ne auki ”kuvarullaan” – Get better look at pictures by clicking them open into a slideshow type of view )
Päätettiin potkaista loma kunnolla käyntiin ökyhytillä, aurinkoisella kannella paistattelulla, syömisellä, Tukholmapyrähdyksellä ja ylipäätään maisemanvaihdoksella.
Että jos teistä joku osuu Siljalle samaan aikaan, moikkailkaa ja loput kertokaa parhaat vinkkinne kesäiseen Tukholmaan!
Kuluneella viikolla takana oleva, lähes yhtäjaksoinen työvuosi on tuntunut harteilla. Olen huomannut selvästi sen, että kun lomia ei ole ollut kerättynä eikä palkattomia päiviä ole kehdannut montaa pitää, keskellä remonttia ja asunnon ostoa ja muita rahaa nieleviä projekteja, olo on ollut välillä aika väsynyt.
Ne muutamat kilot, joita sain raskauden jälkeen himoliikunnalla ja varsin tarkalla syömisten syynäämisellä karistettua ovat hiipineet takaisin ja liikuntamotivaaton ja -ajan löytäminen töiden ja muun elämän oheen ovat hukassa.
Ensimmäinen työvuosi on ollut monella tapaa raskas: on ollut paljon vaihtuvia sijaisia, lukuisien uusien työtehtävien haltuun ottamista, hintsusti vapaata, paljon lapsia, uudet kollegat ja puolittain uuden työkielenkin omaksumista. Ammatillinen tuki on ollut niukkaa ja kaikki saatu palaute pitkälti jälkijättöistä eikä välitöntä tai ratkaisukeskeistä.
Tuntuu että puheliaalle, sanavalmiille (siviilissä esiintyvät kirosanat sujuvasti tilanteen vaatiessa pois karsivanakin ) värikkäästi asioita ilmaisevalle on kuluttavaa, kun joka ikinen sana ja liike on suurennuslasin alla kokonaisuuden punnitsemisen sijaan; Välitetyillä taidoilla, tiedoilla, arvoilla, rehellisyydellä ja kohtaamisella ei ole väliä, jos sanoo joskus jonkin asian niin eikä näin. Ja huumori, kielletty, kielletty, kielletty.
Välillä tuntuu, että on yhdentekevää, kuinka hyvät askartelut, jumpat, kielen kehitystä tukevat kerhot tai pienryhmätoiminnat suunnittelet, miten koetat huomioida erityispiirteitä tilaratkaisuissa tai toiminnoissa tai miten kuuntelet päivästä toiseen isot ja pienet asiat. Sillä aina löytyy jokin yksittäinen, kehno sanavalinta tai tilanne, josta voi kritisoida.
Olen mielestäni oikeasti valmis ottamaan palautetta vastaan. Ei niin että kuuntelen kyllä asian, mutta syytän muita tai selittelen kaiken omalta kannaltani parhain päin. Mutta tämä edellyttää sitä, että palaute se on oikea-aikaista ja paikkaansapitävää eikä monen suun kautta kierrettyään tunnistamattomaksi muuttunutta ja sekaisin mennyttä huhupuhetta.
Fiksusti esitetyt kehittämisideat käsittelen mielestäni varsin rationaalisesti ja myönteisesti. Mutta olen saanut tässä muutamaan kertaan huomata, että kasvokkain annetun palautteen ja reilun kohtaamisen idea taitaa olla utopiaa. Tulkinnat tehdään jo ennen kuin asianosaisia on kuultu ja syytös on paras puolustus.
Koetin viime viikolla tarkkailla tässä ei-niin-rakentavassa hengessä kanssatyöskentelijöitäni oikein kriittisesti. Ahaa, keskeytti toisen! Haa käski vaan eikä selittänyt! Tsk, tsk, ei edes tervehtinyt kollegaa… Voi voi, antoi ristiriitaisen ohjeen!
Ja hei, siitä huolimatta että oltiin inhimillisiä, tehtiin työtä jokainen omana persoonanaan, välillä omaan, työn alla olevaan kohtaamiseen tai puuhaan keskittyen, saatiin siinä sivussa myös halauksia, syliin kiipeäviä pikkutyyppejä, jakaa monet kivat hetket. Mikä parasta, muutamaan otteeseen tuli suoraa, positiivista palautetta ja kiitosta palvelun loppukäyttäjiltä.
Näin kesäloman korvilla on hyvä sanoa, että kiva että edes siltä suunnalta sitten.
Mutta se siitä, puhdistakoon juhannussauna kehon ja kokko sielun, ladatkoon rakkaiden kanssa vietetty aika akkuja, hyvä ruoka ja juoma kirkastakoon mielen. Ehkä keskikesän juhla voisi olla yhtä lailla uusien alkujen taitekohta kuin uusi vuosikin?
Keravan keskustasta on viime vuosina tyhjentynyt kaupungin kokoon nähden mittava kuutiomäärä liiketilaa ja autioina seisovat rakennukset ovat olleet aika masentava näky. Elokuussa rytisee, kun pytingit viimein kaatuvat uuden tieltä, mutta mikä parasta, ennen purkupallon ensimmäisiä iskuja kunnialla palvelleet seinät saavat vielä uuden elämän vapaaehtoisten tuottaman graffiti- ja katutaiteen näyttämönä.
Muutos ei jää vain ulkoseiniin, sillä paikallisaktiiviit pistivät tuulemaan ja Petterin liikekiinteistöä saa varata tämän kesän aikana ilmaiseksi yhteishyödyllisiin tapahtumiin, kuten kirppiskäyttöön, pop up-tempauksiin tai keikkoja varten – saa nähdä, mitä kaikkea kivaa keskustaan keksitään!
Olen aina sanonut, että Keravan paras myyntivaltti sijainnin (20min keskustasta Helsingin ytimeen) lisäksi ovat ihmiset ja meininki. Tänäkin kesänä muun muassa Keravan kesäkartano viihdyttää ja yhteisöllistää kaupunkilaisia ja nämä vapaasti varattavissa olevat keskustan tilat tuovat toivottavasti vielä lisää säpinää.
Tapahtumiakin näkyvämpi kaupunkikuvaan vaikuttava tekijä saattaa olla väri; Rakennusten ulkoseinät sekä Petterin sisätilat koristellaan näyttävin maalauksin. Purkutaiteen teosten yhteiskoko on nykyisellään 1300 neliömetriä ja kasvaa ennen projektin loppumista yli kahteentuhanteen neliöön, ellei enempäänkin.
Kiinteistöt omistava SRV myönsi rakennusten ulkoseinien käyttöluvan Keravan kulttuuripalveluille, joka on välittänyt tiloja eteenpäin taiteilijoille ilmaiseksi ja välikätenä on toiminut Keravalla paljon puuhannut graffititaiteilija Jouni Väänänen, joka on ollut myös koko projektin alkuunpaneva voima. Projektia ovat mahdollistaneet omalta osaltaan sponsorit, joilta on saatu materiaaleja kuten maaleja ja ruokaa nälkätaiteilijoiden hengenpitimiksi.
Suurin kuhina kulmilla kävi viime viikonlopun Keravan päivässä, mutta pullojen suhinaa kuului tänäänkin, kun kävimme Kuutin kanssa kuvauskierroksella. Projektia luotsannut Väänänen on valinnut seiniä työstämään parikymmentä erilaista taidemuotonsa edustajaa Suomesta Yhdysvalloista tänne rantautuneisiin tekijöihin asti ja ikähaitarikin on laaja: nuorin taiteilijoista on 16 vuotia ja vanhin 62.
Lapsuudesta, nuoruudesta, koko elämän varrelta tutut kadunkulmat, parkkihallit, takakujat, joilta on ostettu kukkia, haettu paistopisteestä berliininmunkkeja, haisteltu pizzantuoksua ja tajuttu vaatekaupassa, rekkien välissä, Within Temptationsin Memoriesin soidessa, että reissussa olevan poikaystävän viesteissä on lopun alku… Niiden nurkkien autioituminen on surettanut ja toisaalta niiden räjähtäminen väri-iloon ja moninaisiin kuviin viimeisinä hetkinään kosketti yhtä lailla.
Perheen nelivuotiaan teokset pysäyttivät ihmetykseen, vaikka tämä rakentaa oman suhteensa aikanaan vasta niihin uusiin kulmiin.
Joten tunteellinen kiitos kaikille tämän projektin mahdollistaneille!
Seitsemän vuotta partioryhmän ohjaamista ja melkein saman verran Seikkailija-ikäkauden vastaavana toimimista oli antoisaa aikaa. Nuo vuodet pitivät sisällään lukemattomia Koloiltoja, partiotaitokisoja, metsäretkiä, autiotupaviikonloppuja. Ensiapu-, erä- ja kädentaitoja, kansalaiskasvatusta, leikkejä, yhdessäoloa ja jakamista.
Koko viime vuoden partiotakki oli kuitenkin niin tyhjä, että päätös sapattivapaasta syntyi kuin itsestään. Ei-niin-suuret saappaani oli täytetty innostuneella, osaavalla, pitkän linjan partiolaisella, jolla oli vuosien varrella muuttuneelle ryhmälle uutta annettavaa.
Se, etten ainakaan pariin vuoteen ohjaa omaa ryhmää, ei tarkoita sitä, ettenkö suuntaisi elokuussa alueleirille tai änkäisi vaikkapa lippukunnan hallitukseen. Roolini ehkä muuttuu, ihan viikottaista hommaa ei toivottovasti ole, mutta harrastus pysyy.
Juuri eilen eräs kollegani sanoi, että on aika harvinaista ja hienoa, jos koko perheelle löytyy yhteinen, innostava harrastus ja niinhän se on. Siitäkin syystä haluan pysyä toiminnan syrjässä mukana, vaikken omaa ryhmää luotsaakaan. Ja uhkasinpa olla mukana perustamassa uutta sudenpentulaumaa sitten kun Kuutti saavuttaa sopivan iän harrastuksen täydellä teholla aloittamiseen.
Aika aikaansa kutakin, mutta hieman haikein mielin tämän porukan jättää silti jatkamaan partiotaivaltaan. Jos sinä, kanssajohtaja, vanhempi tai johtajakollega, miksei Haukkakin, luet tätä, haluan sanoa että kiitos ja kylillä ja leireillä törmäillään!
P.S. Nyt kun yksi arki-ilta ja useampi viikonloppu vapautui muihin hommiin, on miehen kanssa syksyn suunnitelmissa yhteinen urheiluharrastus, josta olen aika innoissani, mutta siitä lisää lähempänä!
P.P.S. Kuvituksena partioseikkailuja kuluneen kevään ja kevättalven varrelta.
Tuo lukaalimme ulkoalue nimittäin. Pensasaita räjähti toissa viikolla kukkaan, samoin kuin tontinreunan koristeomenapuu. Pihjalakin kukkii pian, tomaatit saavat väriä ja marjapensaat tohottavat kasvaa kovaa vauhtia. Suihkulähde solisee pihalla, terassi on hiottu ja lakattu, huonekalut on ostettu ja koottu. Vaatimaton parintuhannen kilon kivikuormakin saatiin viimein kotiin toimitettuna viikonlopun iloksi.
Väittäisin että tulee kiva myös piha-askareita pitkin hampain tekevän miehenkin mielestä. Ei sillä, että puutarhatyöt olisivat omiakaan suosikkejani, mutta niin ne vain imaisevat mukaansa; Lupasin äidilleni esiteini-iän kuohuissa, etten kerää enää ikinä yhtään rikkaruohoa, ainakaan ilman palkkaa. Arvatkaa vaan, mitä lopulta tein perjantaina siinä yhdentoista aikaan yöllä, kätevästi risteilyä edeltävänä päivänä… Kyllä, kiskoin ja nyhdin puhtaaksi pensasaidan alusen, joka oli melkoisessa luonnontilassa. Tuli neljä 25kg säkillistä kitkemisjätettä!
Sekasin on Ylen, Suomen Mielenterveysseuran, Mielenterveyden keskusliiton ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton kampanja, joka pyrkii arkipäiväistämään mielenterveyden ongelmia. Tällä viikolla sekasin247.fi -palvelu tarjoaa myös anonyymia, kahdenkeskistä keskusteluapua aamusta iltaan.
Tämä videopostaus oli mun panokseni kampanjaan ei-ammattipuhujana ja terapeuttipätevyyttä vailla olevana ammattiauttajana. Olisi kiva kuulla ajatuksianne videoon, sen sisältöön tai omiin kokemuksiinne liittyen. Koska hei, jakamisesta ei ole koskaan haittaa!
Pitkin poikin YLEn mediakenttää on nyt käynnissä aika Sekasin-kampanja ja se näkyy tietysti myös somessa. Lisäksi samanniminen tv-sarja löytyy Areenasta. Koska mulla itselläkin on ollut vaikeampia vaiheita elämässä, ei mitään diagnoosia tai hoitojaksoja vaativaa, mutta selkeitä aallonpohjia silti ja lähi- sekä kaveripiiristäkin löytyy mielenterveysongelmia – keneltäpä ei löytyis, tällainen nuorten mielenterveysongelmia esille tuova kamppanja on sellainen, johon halusin antaa oma panokseni.
Pohdin pitkään, miten lähestyä aihetta muutenkin kuin pelkkien omassa päässä kelattujen juttujen kautta ja päätin, että haluaisin lähteä liikkeelle esimerkin kautta;
Otetaan tilanne, jossa istut hyvän kaverisi tai jonkun muun sellaisen kanssa, josta välität kahvilla tai juttelet puhelimessa. Tunnet sen kaverin sikäli hyvin, että tiedät, ettei sillä ole kaikki hyvin. Sitä ahdistaa, se on surullinen, sen on vaikea selvitä toisinaan läpi päivistä, sen ei ole hyvä olla itsensä kanssa.
Tällä kaverilla on joku vaikka ystävä tai seurustelukumpani, joka puhuu sille tosi törkeitä juttuja, eikä sillain hyvällä tavalla törkeitä vaan sellaisia, jotka satuttaa, lamaannuttaa, tekee epävarmaksi, vie voimia. Eikä puhta siitä, että joskus riidellessä lipsahtaa joku sammakko vaan jatkuvasti, aina ohimennessä kommentoimisesta:
”Sä oot niin ruma, ettei kukaan voi koskaan rakastaa sua.”
”Kuvitteletsä että muita auttamalla ja asiat hyvin hoitamalla sä saat noista kavereita? Ei niitä sun seura kiinnosta, nauraa vaan selän takana.”
”Ei niitä kiinnosta sun jutut, oo vaan hiljaa, niin kaikilla on parempi olla.”
”Sä et osaa mitään, sä et oo oppinut sun koulutuksessa tai elämässä tai töissä mitään, muut osaa paremmin, älä mee tekee itseäsi naurunalaiseksi.”
Jos joku laukoisi kaverillesi tällaisia kommentteja, mitä neuvoisit tekemään? Kehottaisitko sanomaan, että toi satuttaa, älä tee noin? Neuvoisitko jättämään puolison joka koettaa lytätä toisen sanoillaan maanrakoon? Ihmettelisitkö, millainen ihmisperse, pardon my French, kehtaa edes sanoa tommosta?
Mutta mitä pitäisi tehdä, kun se tyyppi, joka näitä juttuja syytää niskaan, asuukin omassa päässä? Mistä se on sinne tullut?
Ne ajatukset ei synny itsestään, ne on poimittuja, opittuja, usein jo ihan lapsena. Median ihmiskuva, ikuiset laihdutusjutut, ulkonäköpaineet, läheisten sanat, koulukaverien huutelemat jutut. Ehkä ala-asteella naurettiin ja huudettiin perään jotain klassista ja takuulla pilkkaavaa, kuten vaikka l ä s k i . Oli läski tai ei, se ääni jäi soimaan päähän. Se kaikui uimahallin lokerokäytävillä, kauppakeskusten pukukopeissa, alasti sänkyyn kiivetessä.
Mulle ne asiat, jotka jäytävät ovat olleet paino, kehonkuva ja omanarvontunto. Sen ymmärtäminen, ettei itseään voi määrittää vain suoritusten, numeraalisten arvojen tai aikaansaavuuden perusteella. Jollekulle muulle ne päässä huutelevan tyypin jutut on muuta: rillipää, ryssä, lauta, homo, huora, idiootti. Tuut aina olemaan yksin. Olet likainen, huono, väärin.
Mutta miten sen tyypin kanssa voi elää? Oikea vastaus lienee ettei oikein voikaan. Se jatkuva, alaspäin vievä kierre, pohjaton negatiivisuus myrkyttää mielen, nakertaa itsetuntoa koko ajan kuin pikkukivi kallionkoloa, vie ilon, estää ottamasta riskejä.
Jos sisäistä ääntään ei voi kokonaan vaientaa, sen valtaa elämässä voi ainakin vähentää.
Jos ihmiset elämässäsi on sanoneet tai antaneet ymmärtää että vain teot ja aikaan saadut asiat, voitot, onnistumiset merkitsee, vietä aikaa ihmisten kanssa, joille riittää vaan seurasi ja läsnäolosi. Kun tuntuu ettei sinussa ole mitään hyvää, ole niiden kanssa, jotka ovat nähneet ne parhaat päivät ja puolet ja jotka osaa sanoittaa ne.
Jos sinua on sanottu rumaksi, nauti siitä että joku sanoo sua kauniiksi, älä vähättele, epäile tai kursaile. Ja jos kuulut niihin, jotka listaa päässään mokiaan, epäonnistumisiaan, häviöitään, listaathan yhtä ankarasti myös voittoja, onnistumisia, pieniä edistysaskeleita. Tee aina silloin kun vaan on mahdollista niitä juttuja joissa olet hyvä, loistat ja saat onnistumisen kokemuksia.
Unohda välillä itsesi, oma napa, kehää kiertävät ajatukset, ei päihteillä, ainakaan aina vaan jollain, millä et vahingoita itseäsi: lue kirja, katso elokuva, uppoudu muihin maailmoihin. Tee vapaehtoistyötä, laajenna maailmankuvaa, ole mieli ja sydän avoinna muille. Jossain kohtaa huomaat ehkä, ettei sillä tyypillä ole ollut aikaa huudella, kun mielessä ei ole ollut sille tilaa.
Joku päivä ehkä huomaat että voit näyttää sille tyypille ovea, tai ainakin tiedät sanoa sille, ettei tarvitse jäädä pidemmäksi ajaksi kylään. Tai nostaa sen laatikkoon, jonka päälle voit kirjoittaa ihan mitä haluat:
AHDISTUS ITSEINHO ALAKULO MASENNUS ITSETUHOISUUS
Siinä pahimmassa vaiheessa voi tuntua siltä, että itsestä ei ole mitään jäljellä, ei jaksa enää tapella vastaan, ei pysty tekemään mitään, lamaantuu, haluaa kuolla. On vaan voimaton ja tyhjiin puristettu kasa sängyn pohjalla.
Silloin tarvitsee toisia: jonkun joka kuuntelee, auttaa näkemään ne ajatusten solmut, sen missä kohtaa palaa aina kiertämään samaa kehää. Jonkun joka sanoo että olet arvokas, kaikki järjestyy, sun ei tarvitse jaksaa yksin. Jonkun johon voi luottaa, joka nostaa sanoilla tai teoilla siihen asti, että omat jalat jaksavat taas kantaa.
Se voi olla ystävä, puoliso, kummi, opettaja, pappi, sukulainen tai terapeutti. Tai vapaaehtoinen tukichatin tai auttavan puhelimen päässä. Joskus voi olla jopa parempi, helpompi jutella jollekulle jota ei tunne, jonka reaktiota ei tarvitse arvailla tai pahimmillaan kokea että kuormittaa ongelmillaan läheisiään.
Jos olet juuri nyt siinä tilanteessa, että tarvitset apua, kuuntelijaa, jonkun joka on siinä tilanteessa kanssasi tuomitsematta ja reilusti, Sekasin-chat on auki 23.5-29.5 välisenä aikana ja sinne voi käydä juttelemassa jos tuntuu siltä. Ympäri vuorokauden.
Olin juuri päässyt kotiin iltavuorosta. Koira tuli hyppien ja haukkuen vastaan heti ovensuussa, kieli ulkona roikkuen ja tohisten onnellisena. Kissa puski jalkaani ja kurkkasin keittiöön. Mies ja lapsi olivat kokkaushommissa, Lähempi tarkastelu paljasti pinaattilettutaikinan olevan työn alla – ilmeisesti suhteellisen uusi hankinta eli takapihalle ostettu Kesäkeittiö muurikkapannulla oli saanut aikaan kokkausinspiraation.
En ehtinyt edes riisua ulkovaatteitani ennen kuin ovikello soi ja pikkuveljistäni vanhempi kurkisti sisään. Olin kuulemma luvannut ajella tämän hiuksia, mutta unohtanut asian työpäivän tohinassa sittemmin täysin. Eipä siinä mitään, kone surisemaan ja tukka lyhyemmäksi. Mies siirtyi koko ajan höpöttävän lapsen kanssa takapihalle paistohommiin ja ryhdyin viimeistelemään tonnikala-pastasalaattia.
Ovikello kilahti jälleen ja miehen sisko ilmaantui eteiseen. Tälle oli kuulemma luvattu apua laskutehtävissä. Ja niin ruokapöytä katettiinkin lopulta kolmen sijaan viidelle, testilettuerästä riitti hieman vähemmän syötävää jokaiselle ja iso salaattikulho tyhjeni kerralla. Mutta ei se mitään, ruokaa saa lisää kaupasta ja ainakin itselleni on kunnia-asia, että vieraille löytyy aina jotain syötävää. Jos ei muuten, niin äkkiä leipomalla!
Se oivalluksellinen osio tuossa maanantaisessa iltapäivässä ja illassa oli se, että juuri tuollaista elämää haluankin elää. Sellaista jossa yllätysvierailuille, tärkeille ihmisille ja arkisille iloille löytyy aikaa kipuilematta kalenterin ääressä.
Tahdon, että minulle jää työpäivän jälkeen aikaa olla kotona. Viettää aikaa perheeni kanssa, sisustaa, tehdä pihahommia, nauttia ruoasta, ottaa vastaan pitkään odotettuja tai ovensuuhun ilmestyviä vieraita – välillä vain olla tekemättä kunnolla mitään. Ja se ei onnistu, jos työt, treenaaminen tai jokin muu puuha syövät kaiken aikani ja jaksamiseni.
Tällä hetkellä haluaisin tehdä sitä tätä ja tuota paremmin, kovemmin, tavoitteellisemmin: urheilla, tehdä enemmän vapaaehtoistyötä, kehittää blogia, revetä joka suuntaan ja näyttää olevani samanlainen supernainen kuin mitä lehdistä ja tuttavapiiristä löytyy.
Mutta toisaalta mietin, haluanko sitä todella, olenko valmis luopumaan vapudestani, tästä sisäisestä rauhasta, henkisestä tasapainosta, jonka olen löytänyt vasta alettuani olemaan armollisempi itselleni?
Ehkä joskus pitää hidastaa olemisensa ja tekemisensä ihan minimiin ja palauttaa arkeensa sitten vain ne asiat, joita senhetkisessä elämäntilanteessa jaksaa säännöllisesti ilman ajoittaisia hermoromahduksia? Kenties siten saa karsittua pois epäolennaisen ja kirkastettua tärkeimmät asiat esiin?
