Nyt olisi perjantailenkkiaika. Lähes vuoden juoksuttoman kauden jälkeen kiskoimme viime viikolla miehen ja vaunujen kanssa kaksi kuuden kilometrin lenkkiä ja yhden seitsemän kilometrin lenkin. Tiistaina hölkkäilin taas seitsikon lenkin kaverin kanssa. 

Kipulista näyttää tässä vaiheessa seuraavalta:

Juostessa oksettaa koko ajan, lisäksi hartioihin, kylkiin ja koko keskivartaloon pistää vaihtelevassa kiertojärjestyksessä, koska niihin ei riitä happea. Heti lenkin jälkeen iskee päänsärky, joka kestää laajalla haarukalla muutamasta tunnista (ensimmäisen lenkin jälkeiseen) parin päivän mittaluokkaan asti. Ja käsistä häviää osoittain tunto joksikin aikaa.

Koko ajan, silloinkin kun ei juokse, sattuu joka askeleella polvien sisäsyrjiin. Istuma-asennosta ylös pääseminen on hankalaa ja polvet paukkuvat niin että kaikuu. Viime viikon särki myös lonkkia ja nilkkoja, mutta se onneksi loppui. Nyt särkee iskiastyyppisesti toispuoleisesti alaselkää. Ja jalat ovat täynnä mustelmia, joiden alkuperästä ei ole mitään tietoa. Mihinkään ne eivät ole ainakaan osuneet.

Kyllä liikunta tekee ihmeitä kropalle. Tässä menee selvästi kahden psykofyysisen olotilan rajapinta:

Ennen lenkkeilyn aloittamista uudelleen tunsin itseni hyvinvoivaksi. 

Lenkkeilyn aloitettuani tunnen itseni äkkiä valmiiksi kellahtamaan kipupumppuun ja hengityskoneeseen saattohoito-osastolle.

Kuva on täältä. En todellakaan laita itsestäni ”juoksu”kuvia blogiin. Hah!