Kulunut viikko oli aika kuluttava. Onnistumisen kokemuksia sai etsiä.
Vauvan motoristen taitojen äkillistä kehitysnykäystä on ollut ilo seurata, mutta sekään ei ole omaa ansiotani.
M osaa nykyään sekä ryömiä, kontata että nousta tukea vasten polvien varaan ja huojuvaan seisoma-asentoon. Vauvauinnissa veden räiskiminen, kauhominen ja jaloilla potkiminen kiinnostaa. Sukeltaminenkin sujuu hyvin. Neuvolan kehut kehitystason edellä kulkevasta liikkumisen kehityksestä olisi ollut mukava kuitata sillä, että kovasti olemme treenanneet, monipuolisilla alustoilla on harjoiteltu ja vauvajumpassa käyty. Mutta kun ei. Olemme eläneet ihan normaalisti ja vauva vaan oppii taitoja pikkuhiljaa.
Partiohommat turhauttavat tällä hetkellä eniten. Huomaan olevani tilanteessa, jossa niskaani ei ole kenekään toimesta kaadettu erään toisen henkilön tehtäviä vaan ne ovat kaatuneet niskaani ikään kuin itsestään. Tiedän, että ellen hoida asioita kyseisen henkilön puolesta, ne jäävät aivan retuperälle ja siitä kärsivät asiaan täysin syyttömät nuoret, joilla olisi oikeus mielekkääseen, asiasisällöltään asianmukaiseen ja mukavaan harrastukseen.
Kun olen yrittänyt nostaa ongelmia esille, osa asianosaisista on ymmärtänyt yskän ja osa on vain todennut, että näin on menetelty aina ennenkin. Valitettavasti se miten aina ennenkin on tehty, ei selkeästi toimi sillä kyseisestä ”aina ennenkin” ikäluokasta on vain rippeet jäljellä, osa on vaihtanut lippukuntaa ja osa lopettanut koko harrastuksen. Sen lisäksi torstaina, kun olin muutenkin väsynyt ja orientoitunut siten, että saisin tuotua kaksi mielestäni todella olennaista asiaa esille, sellaiset henkilöt, jotka eivät ole aktiivisesti toiminnassa mukana, keskittyivät toissijaisten asioiden vatvomiseen enkä saanut kumpaakaan asiaa hoidettua ennen kuin minun oli pakko suunnata kotiin.
Käytän omaa aikaani joinain viikkoina viidestä kymmeneen tuntia erilaisten partioon liittyvien asioiden hoitamiseen. Siihen nähden olisi mukavaa, jos joku viitsisi kuunnella, mitä minulla olisi sanottavaa. Viime aikoina on tuntunut koko ajan houkuttelevammalta etsiä itselleen toinen yhteisö, jossa jatkaa harrastusta.
Lisäksi voimia söi toki lähipiirissä sattunut ikävä liikennetapaturma sekä huolen, fyysisen rasituksen että ajankäytön uudelleen suunnittelemisen merkeissä. Kunnolliset unet olisivat riittäneet korjaamaan tilanteen, mutta viime viikolle sattui myös useampi yö, jona sain nukuttua kolmesta viiteen tuntia ja senkin lyhyissä pätkissä.
Yleinen alavireisyys vaikuttaa myös siihen, että omissa nahoissaan ei meinaa viihtyä. Iho kukkii, toisen silmän ympärys on täynnä mystistä ihottumaa ja harmittaa, ettei paino ole useampaan viikkoon pudonnut lainkaan.
Aamut ovat nahkeita; Pimeässä herääminen aamukuudelta on tuttua jo työelämässä vietetyiltä vuosilta, mutta se on toisaalta erilaista, kun joku vaatii huomiota, keskittymistä ja toimintaa välittömästi eikä aamua voi aloittaa hiljaksiin. Olenkin laittanut kirkasvalolampun monena aamuna päälle ja tuijottanut vauva seuranani sitä parikymmentä minuuttia ennen kuin olen noussut päivän puuhiin. Se on auttanut jähmeiden aivojen käynnistymisessä merkittävästi.
L tekee vauvan hoidon osalta paljon, mutta aamuisin tämä tuntuu olevan fyysisesti kykenemätön mihinkään järkevään ennen kello kahdeksaa, yleensä yhdeksää. ”Aamuvuoro” ennen niin sanotun työajan alkamista jääkin siis käytännössä täysin minun vastuulleni.
Osaan kyllä iloita pienistäkin asioista, joten en ole varsinaisesti huolissani mielialastani. Eilenkin naureskelin varpusille, jotka istuivat Rautatientorilla junan etupuskurilla ikään kuin aikoen matkustaa ilmaiseksi junan kyydissä.
Tuntuu vain siltä, etten tee asioita riittävän hyvin. En syö tarpeeksi terveellisesti ja juon liian vähän, partioasioissa en veny tarpeeksi moneen suuntaan, kavereihin ja sukulaisiin olen pitänyt yhteyttä laiskanlaisesti, ulkoilla en ole jaksanut, kissoja rapsutan liian harvoin ajan kanssa, vauvan puuhissa voisin olla enemmän läsnä ja parisuhteen toiselle osapuolelle kiukutella vähemmän.
Jopa blogi tuottaa päänvaivaa; Pitäisi tuottaa mielenkiintoisempaa ja perehtyneempää sisältöä, välttää kirjoitus- ja asiavirheitä, hakea omaa tyyliä ajatuksen kanssa ja panostaa laatuun, jos ensin tietäisi, mitä se on.
Ehkä ei ole kauhean aikuista toivoa kiitosta. Välillä kaipaisin sitä silti.
Että joku sanoisi: Ihanaa kun hoidit tuon homman (kenties jonkun toisen puolesta). Tai että: Ompa täällä siistiä. Oletpa nähnyt vaivaa ulkonäkösi eteen tänään. Kiitos kun käytit aikaasi tähän. Lapsellani on ollut harratuksessa hauskaa. Mukavaa että jaksat nähdä vaivaa.
Joskus kaipaisi palautetta siitä että tekee asiat tarpeeksi hyvin tai hiukan paremmin. Entä jos ei teekään? Mistä sen tietää ja kuka sen määrittelee?
Tänä sunnuntaina väsyttää.
Kuvissa muutama viikon ilonaiheista eli
koko ajan enemmän omia puuhiaan keksivä M,
jonka mielestä on hauska kurkkia tuota animelaukkuani sänkynsä pinnojen välistä,
pedatut sängyt, kauniit, lapsellisetkin asiat,
sekä uskollinen assistenttini Vanja.
Seuraan säännöllisesti blogiasi ja olen moneen kertaan ihmetellyt mielessäni, mistä löydät aikaa ja energiaa blogisi hyvin aktiiviseen ylläpitoon. Tuskin olisin itse löytänyt 30 vuotta sitten, kun olin samassa elämäntilasteessa.
Blogissasi olet ainakin onnistunut (enhän muuten tätä, todellakaan, seuraisi), ihailen myös omaa, iloista tyyliäsi pukeutumisessasi.
Munsta on lähinnä normaalia ja tervettä kokea välillä tuollaisia riittämättömyyden ja alakulonkin ajatuksia; ilman niitähän mikään ei tuntuisi miltään. Mutta on myös tervettä miettiä omia resurssejaan ja ehkä intressejäänkin suhteessa siihen partioon ja tuoda ne ajatukset reilusti esille niissä ympyröissä! Sitähän ei kukaan muu tee puolestasi.
Ja on tervettä kirjoittaa blogiinkin välillä vähän ankeampiakin ajatuksia; olisi valheellista jos kaikki kokoajan olisi yhtä onnistumisen iloa.
Tsemppiä!
Partioähky on tuttua täälläkin, olen itse ollut viimeiset 12 vuotta (eli 15v lähtien) aktiivinen laumanjohtaja, 6 vuotta lpkja ja olin myös 4 vuotta sudariosaston johdossa. Myös tapahtumien, retkien ja leirien järjestelyt tuntui viime vuosina jäävän aina samojen ihmisten harteille toisten sluibaillessa vain mukana. Nyt tullut tauko viikottaiseen toimintaan oli erittäin tervetullut, mutta toki takaraivossa on hitunen huonoa omaatuntoa siitä että pahennan johtajapulaa ennestään..
Meillä tosin onneksi on ihana lpkj joka muistaa jakaa kiitosta (ja tarvittaessa ansiomerkkejä) sitä ansaitseville sekä uudelleen käynnistetty syksyinen johtajahuoltoviikonloppu. Tehtiin myös päätös siitä että jokaiselle retkelle ja tapahtumalle täytyy olla järjestäjä kauden alkaessa jotta se järjestelyvastuu ei kuukautta aikaisemmin tule kenellekkään yllärinakkina.
Mutta tuo alakuloisuus kuuluu mulla ainakin hyvin tiukasti tähän pimeään syksyyn ja sit joulun jälkeen myös pimeään ja kylmään talveen. Kauhulla tosin odotan että tuo mies vajoaa myös synkkyyteen, sillä kun se tuntuu olevan paljon syvempää kuin itsellä. Onneksi meidän vauva (eilen nimen saanut J) on vanhempiinsa tullut ja ainakin vielä on aika aamu-uninen. Aika monena aamuna saa itsekin nukkua kymmeneen tai jopa kahteentoista. Kasin aikaan vaan pidetään ähinä-vaipantäyttöhetki. Mutta aamuvuorot on aika vahvasti meilläkin äitin hommia.
Mutta haluaisin sinulle jakaa kiitosta tästä ihanasta, kauniista, inspiroivasta, päivää piristävästä, suloisesta ja hyvin kirjoitetusta blogista. Kiitos myös ihanasta mäyräkoiragrafiikasta joka sai kehykset ja piristää ihanasti lastenhuoneen kirjahyllyä (tosin se lapsi ei vielä siellä nuku, mutta aikanaan).
Ja yksi ajatus jolla olen pärjännyt muuten tuossa partiomaailmassa, on se, että niin kauan kun lapset viihtyy siellä niin kai sitä tekee jotain oikein. Mulla tosin on maailmassa ihanin tyttölauma siellä odottamassa ”parasta johtajaa”. Muutama on myös ilmoittanut että heistä tulee ison partionjohtajia. Näillä tytöillä (muutamalla) on myms ihania vanhempia jotka muistaa kiittää. Niistä ne voimavarat on revittävä.
Tulipa pitkä vuodatus, mutta pääasia oli se, että tsemppiä. Kyllä sitä kiitosta välillä tulee, moni sitä ei vaan hoksaa ääneen sanoa vaikka ajattelisi – ne huonot asiat sanotaan valitettavasti useammin ääneen :/
Älä nyt ainakaan tästä blogista stressaa, tämähän on aivan täydellinen! Käyn monta kertaa päivässä kurkkimassa josko olisi uutta sisältöä tullut, ja ilahduttavan usein onkin 🙂 Kiitos siis ihanasta blogistasi, jatka samaa rataa!
Minäkin tykkään blogistasi 🙂
Kiitokset kaikille kommenteista ja kiitos kiitoksista! Josko ne ovat reaalimaailmassa jääneet vähiin niin nytpä niitä sai näin blogin kautta. Ihanaa. 🙂
Ensimmäiselle Vierailijalle vastaus pohdintaan siitä, miten aikaa blogin kirjoittamiselle löytyy niin vastaus piilee varmaankin aktiivisesti lapsen hoitoon osallistuvassa miehessä, hallittavan kokoisessa kotitaloudessa töineen ja halussa käyttää liikenevät hetket kirjoittamiseen ja kuvaamiseen.
Toivoisin tuon partion pattitilanteen ratkeavan lähiviikkoina johonkin suuntaan, viitteitä siihen nimittäin on. Ellei näin käy, pitänee jälleen vähän metelöidä.
Toivoinkin, ettei ajoittainen harmituksenaiheiden purkaminen mielestä blogissa tyystin karkottaisi kaikkia lukijoita.
Amman kuvaus järjestelyvastuiden kasaantumisesta kuulostaa tosi tutulta; Toisaalta ainakin meidän lippukunnassa hommia ei edes kannata antaa tietyille tyypeille, kun ne eivät lopulta kuitenkaan tule hoidetuiksi.
Lasten hyvä fiilis on yksi palkitsevimmista jutuista, mutta olen ehkä siinä mielessä hieman takakireä, että haluaisin harrastuksen olevan leimallisesti partiota, ei mikään iltapäiväkerho, jossa vähän syödään eväitä ja leikitään pihalla. Sellaisessakin toiminnassa lapset voivat olla tyytyväisiä, mutta haluaisin sekä menetelmien että sisällön olevan partiomaisia. En siis mitenkään sano, ettei tämä toteutuisi teidän lpk:nne toiminnassa, mutta tietyissä rymissä ja tietyillä ihmisillä se tuppaa meidän lpk:ssa unohtumaan.
Syksyn ja talven pimentyessä on pakko sytyttää kaikki valoköynnökset ja kynttilät! Vaikka meillä mies ei puolestaan kärsikään kaamosankeudesta, kahdehdin hieman aamu-unista vauvaanne, olkoonkin, että olen itse melko aamuvirkku.
Moi! Olen lukenut blogiasi säännöllisen epäsäännöllisesti kesästä asti. Tämä oli ihanan rehellinen ja aito kirjoitus! Välillä tuntuu että onko muiden (vauva-)arki tosiaan yhtä ruusuillatanssimista ja parisuhteen hekumaa. Mukavaa huomata että samaa vuoristorataa se taitaa olla itse kullakin… 😉 Kiitos kivasta blogista!
Terv. S ja poitsu 4kk
Eihän tämä vauva-arki mitään ainaista auvoa ole, mutta huonoimpina päivinä koetan muistutella itselleni, että olen halunnut lapsen/lapsia ja että tämä vaihe kestää aika vähän aikaa. Tavallaan sitä ei halua pilata itseltään olemalla koko ajan väsynyt ja kiukkuinen vaan niin kauan kun fysiikka ei petä niin ainakin ajatella positiivisesti.
Parisuhdeasiasta täytyy todeta, että useimmissa ns. mammablogeissa ei kyllä paljoa miehistä puhuta… Onkohan raukat unohdettu johonkin nurkkaan…