Miten on taas maanantai?
Luulisi, ettei viikonpäivillä olisi niin paljon merkitystä, kun on äitiyslomalla, mutta on niillä.
Viikonloppuisin saan nukkua joskus kokonaisen yön ja
vastuu vauvan hoidosta jakautuu ymmärrettävistä syistä muutenkin tasaisemmin.
Huomaan, että ollessani tarpeeksi väsynyt, en jaksa olla samalla lailla läsnä M:n touhuissa.
Syötän toki hänet, nukutan, lohdutan, pidän sylissä, huolehdin, ettei tämä kaadu kiipeillessään,
vaihdan vaipat ja vaatteet sekä touhuan kaikkea, mutta ajatus ei pysy siinä, mitä teen.
Kun M ehdottaa omalla tavallaan jotain leikkiä, vaikkapa ”kädensyömistä” ojentamalla kätensä ja
katsomalla velmusti, reaktioni tulee viiveellä. Se harmittaa.
Haluaisin olla niin virkeä, että vauvan kanssa oleminen ei olisi hoitorutiinien suorittamista. Olisi mukavaa, jos jaksaisin innostua tämän kanssa puuhailusta ja keksiä uusia lauluja tai leikkejä tämän hauskuuttamiseksi. Haluaisin kehittää ja vaalia vuorovaikutustamme, mutten pysty tekemään sitä kunnolla, koska aivot toimivat koko ajan vajaateholla. Väsyneenä myös ärähtelee ja tiuskii muille paljon herkemmin.
Tosiasiassa en tiedä, kuinka paljon muutkaan käyttävät päivässä aikaa vauvan ”aktivoimiseen”. Kuinka paljon vauvalle luetaan, lauletaan, tälle pelleillään tai tämän kanssa leikitään yhdessä leluilla. Ja kuinka paljon aikaa vauvan kanssa ehtii viettää, jos perheessä on isompia sisaruksia, joiden hoidosta täytyy myös huolehtia. Ehkä poden huonoa omatuntoa turhaan, jos asian suhteuttaa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että voisin tehdä tämän(kin) asian kovemmin, paremmin ja nopeammin.
Kissakin katsoo syyttävästi!
Mutta muihin asioihin vielä:
Partiossa järjestetään tänään johtajailta, jossa on mahdollista puida omia kokemuksia muissa lippukunnissa omaa pestiä vastaavia hommia hoitavien kanssa sekä etsiä ratkaisumalleja ongelmiin ja uusia eväitä tekemiseen. Ajatus kuulostaa hyvältä, nähtäväksi jää, miten toteutus on hoidettu. Käymme joka tapauksessa M:n kanssa piipahtamassa paikalla.
Koristeluprojektit etenevät pienin askelin. Tänään sain väkerrettyä eteiskäytävälle valosarjan ja muutaman koristepallon makuuhuoneen kattokruunuun. Isomman tekstiilien vaihtoon keskittyneen rykäyksen jälkeen projektit ovat olleet juuri tällaista yhden tai kahden pienen asian hoitamista. Kiire näillä hommilla ei missään nimessä ole ja näin niistä saa myös enemmän iloa.
Ja vauvan nukahdettua luvassa on joka maanantain ilot eli Huippumalli haussa ja Grand Designs. Ah.
Palaan vielä nopeasti tuohon väsymysasiaan:
Joku voisi sanoa, että älä käy partiossa tai kuvataidekoululla, unohda sisustusprojektit ja blogin pitäminen sekä kyläilyt ja muut sosiaaliset kontaktit. Keskity vauvaasi ja silloin kun joku muu hoitaa vauvaa, käytä kaikki se aika nukkumiseen. Vaikka tekisinkin niin, se ei korvaisi kunnollisia tai edes siedettäviä yöunia. Fyysinen väsymys toki vähenisi, mutta henkisessä puolessa tuskin olisi paljon kehumista, jos kaikki henkireikänikin vietäisiin.
Ja hyvät lukijat, mielenkiinnosta kysyn:
Mistä te syyllistytte tai syyllistätte itseänne? (Syyttä tai syystä.)
PS.
Huomenna suuntaamme perhekuvaukseen ”yliliikkuvan” vauvan ja hieman neuroottisen mäyräkoiran kanssa.
Iiks.
Mulla on kotona 2 kk:n ikäinen vauva ja poden jo nyt huonoa omaatuntoa juurikin samojen asioiden takia. Hävettää myöntää, mutta kyllä meillä vauva vaan hengailee sohvalla katsoen seinää, kun mä nautin siitä, että se joskus on tyytyväinen vaan siihen ja mä luen lehteä tai surffailen netissä samalla. Ja sitten mietin, että oonpa huono äiti, kun en viihdytä ja laula ja naurata sitä… Taidan olla aika itsekäs.
Aika moni varmaan miettii tuota samaa. Me kun ollaan Kainin kanssa yleensä kahdestaan, niin se on aika tiiviisti mussa kiinni – eli tuosta en pode syyllisyyttä, kun me tehdään melkein kaikki asiat kahdestaan, esim käydään yhdessä vessassa ja suihkussa jne. Tänään olen potenut syyllisyyttä siitä, että minulla ei ole niin pitkä pinna kun pienen lapsen kanssa pitäisi olla. Johtuuko väsymyksestä, en tiedä, mutta olen pari kertaa tiuskassut Kainille kun se on miljoonatta kertaa sylkenyt bataattikinkkumössöt lattialla. Samantien olen kyllä pyytänyt anteeksi, mutta kyllä se harmitti.
*lattialle
Ai niin ja niistä yksistä bileistä, mut en mä sitä enää murehdi.
Samaa huonoäiti-syndroomaa täälläkin. Imettäessä luen blogeja puhelimesta, iltaisin katsomme telkkaria koko perhe ilan että lasta viihdytetään koko ajan. Poika tykkää actionista ja jostain kumman syystä kaikesta jossa tapetaan porukkaa, mutta lohduttaudun sillä että ei kai se vielä kolmikuisena ymmärrä.. Sitten käyn yleensä laittamassa pojan makkariin yksinään nukkumaan.
Yritän myös selittää itselleni tätä sillä, että opetan nyt jo poikaa tekemään asioita itsenäisesti. Tää on semmosta pehmesti lapsesta ranskalainen bebe-meininkiä.
Ja hei, vaikka meillä nukutaankin 10h yössä, itsekin kaipaan niitä yli 4h:n pituisia uniapätkiä. Ja omaa aikaa pitää olla muuhukin kuin nukkumiseen.
Pystyisitkö saamaan pojan kokonaiseksi yöksi hoitoon joko miehelle tai mummolaan? Lähinn siis syökö poika pulloa? Yksikin yö saattaisi tehdä ihmeit, hetkeksi ainakin. Tosin muistan, kun eka koira oli 5 ekaa viikkoa sellanen, että heräili öisin, niin heräilin vielä pari viikkoa senkin jälkeen öisin ihan olemattomiin ääniin..
Olen sellainen höyrypää, etten edes lupaa itselleni, etten koskaan huutaisi lapselleni. Koska se ei nyt vaan ole mahdollista. Olen luvannut yrittää huutaa mahdollisimman vähän. Kun ei ole lehmän hermoja niin ei vaan ole lehmän hermoja.
M syö kyllä pullosta maitoa mainiosti. Välillä olen nukkunut yhtä herätystä vaille kokonaisen yön eli hoitanut vaan yösyötön – ihan siksi, että nukun huonosti, jos rinnat ovat kipeät jalkapallot. En halua laittaa miestä ”yövuoroon” kuin ehkä kerran kuukaudessa, sillä tästä tulee väsyneenä todella äreä eikä tämä saa töissä mitään aikaan, kun pää ”sakkaa”. (Ja me tarvitaan kyllä ne palkat…)
Mummoloihinkaan ei oikein viitsi edes kysyä yöhoitoon, kun kaikki isovanhemmat paahtavat vielä täyttä häkää työelämässä ja arvostavat siksi yöuniaan.
Nukuin hetki sitten kokonaisen yön, mutta heräsin itsestään pari kertaa, kun olen niin tottunut rikkonaisiin uniin. Täytyy sanoa, että seuraavana päivänä oli ihanaa, kun ajatukset kulkivat ihan eri tavalla. Univelkaa on vaan niin paljon, että satunnaiset hyvät yöt pitävät järjen tallella, mutteivät riitä palauttamaan tilannetta.
Olen itsekin pohtinut tota ajoittaista läsnäolemisen vaikeutta. (Omakin blogipostaus suunnitteilla…) Mutta ei kukaan pysty koko aikaa vain keskittymään lapseen. Pääasia on, että lapsi saa sitä aitoa vuorovaikutusta vanhemmiltaan, mutta ei nyt koko ajan. Tuskin kukaan haluaa kasvattaa lapsestaan sellaista omaan napaan tuijottavaa lelliprinsessaa/prinssiä.
Mun lapseni (10kk) nukkuu niin hyvin, ettei mulla ole mitään oikeutta valittaa. Mutta olen silti aamuisin väsynyt (ja joskus todella kiukkuinen). Oma vikani etten saa itseäni sänkyyn ja unten maille heti kun lapsikin menee, ja sitten kun herätys on kuudelta, v*tuttaa. Ei ole lapsen vika mutta kyllä se joutuu silti vähän kärsimään aamukooma-äidistä. Siinä olen kyllä samaa mieltä että pitää olla omiakin juttuja, muuta kuin lapsi, koti ja nukkuminen. Aika vaan meinaa joskus loppua kesken 😀
Ja sitten tää ulkoilu. Jota vihaan. Toki siis haluan käydä ihmisten ilmoilla säännöllisesti ja tehdä juttuja poissa kotoa, mutta ulkoilu ulkoilun vuoksi, ei kiitos. Varsinkin jos on pilvistä ja sataa, ääh! Mutta kyllä se siitä!:)
Ulkoilu. Ai sellainen ulkoilu, jossa ei käydä partioretkellä, käytetä koiraa ulkona tai siirrytä paikasta a paikkaan b. Ei me sellaista harrasteta, tai ainakaan päivittäin.
Anna-Leena Härkönen sen sanoi hyvin jossain haastattelussaan:
”Mitä tapahtuu lapselle, jos tämä ei pääse ulos päivään tai kahteen. Ei niin mitään.”
Kerran L oli partiokisoissa ja ulkona puhkesi koko Etelä-Suomen kattava jäätävä räntäsade. Istuin raskausmaha pystyssä kotona viltin alla, hörpin kaakaota kermavaahdolla ja luin kynttilänvalossa. Ja nauroin vahingonilosta.
Minun oma versioni on.
Sisällä. Perillä.
😀