Synnytyskertomus: Yö helvetistä ja Raivo

Tämä on synnytyskertomuksen kolmas osa. Lue myös osat ”Lähtö” ja ”Tuskaista odottelua”.

Yöllä vuoroon tuli eläkeikää lähestyvä, vihaisen näköinen kätilö, joka antoi ensitöikseen ymmärtää, ettei minulla voinut olla kipuja tai vaikea olla, koska olin pyörinyt sairaalassa jo vaikka kuinka pitkään saamatta mitään aikaiseksi. Olisi kiinnostanut tietää, mitä minun olisi pitänyt tai ennen kaikkea, mitä olisin voinut tehdä hänen mielestään synnytykseni jouduttamiseksi.

En ollut syönyt mitään lauantai-illan jälkeen, sillä mikään ei pysynyt sisälläni ja vessaan lähteminen oli tehty piuhaviidakolla lähes mahdottomaksi. Jonkin verran olin hörppinyt mehua. Kätilö irrotti oksitosiinitipan ja sätti minua vielä hieman siitä, että synnytystä oli alun alkaenkaan lähdetty käynnistämään. Sitten hän käski minun juoda lisää mehua ja mennä synnytyssalin sängylle makaamaan. Sanoin asialliseen sävyyn, etten pysty makaamaan, koska selkäsärky oli pahentunut sellaiseksi, että makuuasennossa oleminen sai aikaan pyörryttävän tunteen ja tarpeen oksentaa.

Kätilö ilmoitti, että: ”-Nyt kuules levätään”, ja painoi minut väkivalloin sängylle makuulle. Silmissäni pimeni samantien hetkeksi enkä muista muutaman kymmenen sekunnin ajalta mitään. Sitten oksettava tunne havahdutti minut ja ponkaisin pystyyn. Voin vannoa, että jos en olisi ollut edelleen pyörryksissä, olisin lyönyt sitä kätilöä. Ilmeeni oli ehkä sellainen, että kätilö ei yrittänyt enää toistamiseen käsitellä minua väkipakolla. Tämä antoi minulle ilokaasumaskin ja käski närkästyneeseen sävyyn hengitellä siitä ja etsiä sängyltä asennon, jossa ”kelpaa olla”. Niine hyvineen kätilö poistui paikalta joksikin aikaa.

Koetin sitten matalammalle sängylle nostetun säkkituolin avulla etsiä puolimakaavan ja istuvan asennon välimaastosta kulmaa, jossa voisin olla muutoin kuin seisaallani. Vain ilokaasun jatkuva naukkailu esti selkäkivun humahtamisen päähän ja tajun lähtemisen. Ilokaasu sai aikaan sekavan ja eri tavalla pahoinvoivan tunteen. Varmistin vielä ilokaasupöhnässäni L:ltä, että eihän ilokaasu vahingoittaisi vauvaa mitenkään. Koetin tarkentaa katseeni katossa olleeseen valaisimeen, mutta se leijaili kummasti katsettani pakoon. Minusta tuntui, että puhuin ihan sekavia. Kysyin asiaa L:ltä ja pyysin esittämään jonkin kysymyksen. Tämä kysyi jotain matemaattista laskutoimitusta, muistaakseni jotain potenssilaskua, mihin protestoin vaistomaisesti että ”-En osaisi tuota muutenkaan.” mutta vastasin sen jälkeen kuitenkin oikein. Olin torkahtanut ilmeisesti noin vartiksi ja höpissyt sinäkin aikana koko ajan jotain unissani. Tuo viistoista minuuttia olikin ainut hetki, jonka nukuin koko yönä. (Kätilö muuten haukkui minut ilokaasun käyttämisestä palatessaan.)

Synnytyssalissa oli kuulemma kylmä, sillä synnytyssalista ulos vievä ovi oli tilkitty vain teipeillä ja ulkona oli täysi talvi. Henkilökunnan jäsenistä monilla oli villatakit työasunsa päällä ja L käytti synnytyssaliin varattua vilttiä pysyäkseen lämpimänä. Olin alusvaatteisillani ja silloin tällöin kietaisin ohuen aamutakin päälleni, mutta luovuin siitä aina pikaisesti. Hikeä valui kaikkialta ja tärisin koko ajan. 

Yö tuntui kestävän ikuisuuden. Jossain vaiheessa kokeilimme kivunlievitykseen aqua-rakkuloita, jotka sattuivat kuin kiukkuinen ampiasjoukkio olisi hyökännyt selkäni kimppuun, mutteivät lievittäneet kipua lainkaan. Sain kiusakseni jatkuvan selkäkivun lisäksi siis kirvelyä edelleen penisilliinin taikia kutiavaan nahkaani. Onneksi sentään se vanha kätilönhaahka oli vaihtanut vuoroa tai siirtynyt jonnekin muualle. Yön loppupuolella selkäkipu oli muuttunut ja siirtynyt osittain takapuolen suuntaan. Se tuntui samalta, kun monen kuvaus ponnistamisen tarpeesta (ananas ahterissa), mutta jatkui ja sattui aina vaan, vaikkei synnytys ollut edennyt vähääkään lähemmäs loppuaan.

Aamulla saimme kuulla tulehdusarvojen olevan koholla ja sain jälleen lisää antibioottia. Minut kytkettiin jälleen oksitosiinitippaan ja annosta lisättiin entisestään. Seuraavalla lisäyskerralla se nostettiin maksimiannokseensa, jota enemmän ei saisi kuulemma antaa ilman lupaa korkeammalta taholta. 

Lääkäri kävi paikalla ja kun kysyin jatkosta, tämä totesi, että tämän vuorokauden puolella lapsi olisi saatava ulos, tavalla tai toisella. Kerroin selkäkivustani ja takaliston kivuista. Lääkäri alkoi kysellä mielestäni täysin irrationaalisia asioita, kuten selkähistoriaani. Annoin kärkkääseen sävyyn ymmärtää, että ellei joskus muinoin kipuillut selkäni ollut reagoinut raskauden aikana mitenkään, se tuskin olisi antanut periksi juuri nyt. Koetin selittää, että kipu oli myös aivan erilaista kuin mikään aikaisemmin kokemani selkäkipu, mutta lääkäri ei reagoinut selityksiini mitenkään.

Puoleen päivään mennessä oksitosiini ei ollut vaikuttanut toivotusti. Supistuksia ei oltu saatu yön jälkeen alkamaan käytännössä ollenkaan ja kymmenen jälkeen käyrällä ei ollut näkynyt yhtään supistusta. Oli vain jatkuva, lamaannuttava selkäkipu. Oksitosiini aiheutti minulle jyskyttävää päänsärkyä ja puristavaa paineentunnetta rinnassa. Tuntui, että sydän löi ihan miten sattuun. Kun sanoin siitä, sanomaani ei noteerattu mitenkään.

Kahdeltatoista oksitosiinia oli mennyt jo jonkin aikaa maksimiannoksellaan. Lääkäri päätti, että minut laitettaisiin makuulle ja kohtuuni asennettaisiin laite, jolla mitattaisiin kohdun supistusvoimaa ja että oksitosiinin määrää lisättäisiin entisestään. Olin todella väsynyt, koska en ollut nukkunut kahtena kuluneena yönä käytännössä ollenkaan ja olin ollut lähes jatkuvasti seisaallani jo useamman vuorokauden. Supistuksia ei ollut näkynyt koko aamuna tai aamupäivänä, joten ihmettelin, miten kohdun supistusvoimaa voitaisiin mitata. Oksitosiinin aiheuttama ahdistus sydänalassa paheni koko ajan. Lisäksi makuulla olo oli edelleen täysin mahdotonta. Ilmoitin, etten suostu kyseiseen toimenpiteeseen, koska se on täysin järjetön ja mahdoton.

Raivo nousi jostain. Ei sellainen kylmä viha vaan sellainen aggressiivinen, polttava raivo, joka saa suun kuivumaan, kaikki lihakset jännittymään, veren syöksymään suoniin ja sykkimään valtimoiden kohdilla ja otsassa jyskyttäen. Sellaisen raivon iskiessä näkö sumenee muutoin ja tarkentuu yhteen pisteeseen, puhuminen on hankalaa, koska tekisi mieli vain purra, raapia, lyödä ja potkia tai juosta. Niin raivoissani en ole ollut koskaan aiemmin tai sen jälkeen.

Mielessäni ei ollut niinkään ajatus siitä, että tämä täysin mielivaltainen ja päämäärätiedoton rääkkääminen saisi loppua vaan ajatus siitä, etten antaisi näiden ihmisten jahkailun vahingoittaa vauvaani. En ollut käynyt läpi sitä henkistä kriisiä ja odottanut yhdeksää kuukautta synnyttääkseni lasta, joka jouduttaisiin repimään ulos mustelmilla ja kasvojen luut murtuneena, saisi vaikea-asteisen aivovaurion tai pahimmillaan kuolisi. Tiesin, että monissa muissa sairaaloissa tilanteeseen olisi puututtu tehokkaammin jo aiemmin, synnytyksen etenemisen pysähtymisen ja tulehdusarvojen takia.

Pelasin korttini ja ilmoitin lääkärille, että jos mitään ei tehtäisi nyt, kiskoisin vaatteet päälleni ja ajaisin kotiin tai johonkin toiseen sairaalaan. Jos kerran sairaalla ei ollut tarjota keinoja synnytyksen saattamiseksi loppuun, minun olisi sama katsoa tilanne loppuun kotioloissa ja tarpeen tullen siirtyä sairaalaan, jossa hoitoa saisi.

L yritti sovitella tilannetta ja tinkiä ajasta. Josko pystyisin olemaan ehdotetussa toimenpiteessä edes jonkin aikaa. Hän ei kuulemma haluaisi lähteä ajamaan minua pois, koska sen vaarantaisi vauvan hengen. Ilmoitin, etten pysty ja ajan täältä pois vaikka taksilla, jos tilanne niin vaatii. Ja että yhtä lailla sairaalan toiminta vaarantaisi vauvan hyvinvoinnin, jos mitään ei tehtäisi pian. Vauvoja kun kuolee paljon sairaaloissa puutteellisen ja virheellisen hoidon seurauksena. Sen jälkeen L ilmeisesti totesi, ettei hän voisi vaikuttaa päätökseeni.

Nuorelle naislääkärille tuntui tulevan yllätyksenä ja järkytyksenä, että joku turvautui potilaan oikeuksiinsa saada tasapuolista hoitoa (verrattuna muiden hoitavien tahojen potilaisiin) ja päättää itselleen tehtävistä toimenpiteistä. Hän vain seisoi ja tuijotti hetken, koetti selittää minulle, että kotiin lähteminen tässä tilanteessa olisi vaarallista. Kun kysyin, miten kotona seisominen ja seinän tuijottaminen vuorokausikaupalla eroaa saman tekemisestä sairaalassa, (ja että antibiootit voi syödä kotonakin), hän poistui synnytyssalista. Hän palasi pian ja kertoi puhuneensa ylilääkärin kanssa. 

Sitten alkoi viimein tapahtua.

 

Oi lämmintä piparia pikkujouluissa!

… Vai miten se menikään Tallink-Silja Line?
Onko mahdollista, että kyseessä on täysin kirkkain silmin tehty kampanja
vai onko tarkoituksellisella puoliksi kaksimielisellä kampanjalla haettu medianäkyvyyttä?

Siljan sivuilla tiedetään kertoa muun muassa, että
Ohjelmassa myös pipariaiheisia kisoja, upeita piparitanssijoita, jatkobileet sekä taatusti vauhdikasta pikkujoulunajan bilemeininkiä!

Ja että Pipariristeilyn juontajana toimii ihana pipariemäntä Tea Khalifa.
–Mikä on ruskea, tuoksuu hyvältä ja maistuu vielä paremmalta?
Kerro ja tule kysymään pipariemännältämme Tea Khalifalta osuitko oikeaan!

Hieman käy Tea-parkaa sääliksi, keskimääräisen risteilyvieraan humaltuneisuusasteen
ja sielun sivistyksen tuntien.

Kampanja on herättänyt myös median kiinnostuksen ja
Facebook-kampanjan saama vastaanottokin oli aika huvittava.

Hyvää pikkujoulukautta kaikille teillekin!
Millaisia ajatuksia piparikampanja teissä herättää?

Kuva täältä.

 

Tänään on…

… Kirjoiteltu synnytyskertomuksen viimeistä osaa, intouduttu kirjoittamaan ja tekemään taustatyötä myös paria muuta postausta silmällä pitäen, tehty perheellemme ominaiseen tapaan sopimuksia muun muassa vauvan syöttövuoroista ja maistettu Fazerin mansikka-vanilija-suklaata.

Olen myös myynyt partion perinteisiä adventtikalentereita sormet kohmeessa Keravan keskustassa, päässyt sen jälkeen sulamaan saunaan, huomannut, miten mukavia asioita elämään tuo avoimella mielellä olemisen muistaminen, harkinnut itselleni epätyypillisiä asioita ja ollut itselleni hyvinkin tyypilliseen tapaan huolestunut useistakin asioista.

 

Synnytyskertomus: Tuskaista odottelua

Tämä on synnytyskertomuksen toinen osa, ensimmäisen osan voit lukea tästä.

Kun pääsimme sisään synnytysosastolle, meiltä kerättiin tarpeelliset tiedot ja meidät ohjattiin yhteen huoneista. Rojautin kassini huoneen nurkkaan, laitoin ulkovaatteet kaappiin ja asettauduin huoneeseen. Keittiön jääkaappia ei saanutkaan käyttää, vaikka osastolla sellainen oli; Pohdin ilmennyttä ongelmaa hetken ja avasin pienen tuuletusikkunan sekä sujautin evääni raollaan olevan ikkunan väliin. 

Minulla oli muutamia toiveita synnytyksen suhteen. Olen aina viihtynyt vedessä ja lämmin vesi on tuntunut ihanalta helpotukselta kuukautiskivuissa ja muissa kolotuksissa. Yhtenä toiveena olisin siis halunnut kokeilla ammeen käyttöä, mutta koska lapsivedet olivat menneet, sitä ei voitu harkitakaan.

Vuorossa oleva kätilö kävi tervehtimässä ja ilmoitti, että minulta otettaisiin jonkin verran verta ja tulehdusarvojen tilanne tarkistettaisiin. Tulehdusarvoja seurattiin koko synnytyksen ajan ja ne kohosivat tasaista tahtia loppua kohden. Jonkin ajan kuluttua minulle tehtiin sisätutkimus ja kätilö arvioi kohdunsuun olevan 2cm auki.

Sain antibioottia ehkäisemään tulehduksia. Kun käsivarsiani alkoi hetki antibiootin saamisen jälkeen kutittaa ja kitalaki sekä kieli olivat samanaikaisesti kutinakohtauksen kourissa, aloin epäillä minua lääkinneiden lukutaitoa. Ja aivan oikein, lääke sisälsi penisilliiniä, jolle olen allerginen. Allergia oli kyllä mainittu selvästi osaston kansliassa olevissa tiedoissani. Antibiootti vaihdettiin ja kiitin onneani, että allerginen reaktio oli ollut noin lievä. Se olisi voinut olla todella pahakin, koska en ollut saanut penisilliiniä sen jälkeen kun olin pieni lapsi enkä tiennyt, miten kehoni siihen reagoisi. 

L ei saanut jäädä sairaalaan seurakseni ja totesimme, että olisi joka tapauksessa hyvä, että edes toinen meistä saisi nukutuksi. Vielä illalla kätilö totesi, että ellei synnytys lähtisi etenemään reippaammin yön aikana, käynnistys aloitettaisiin heti aamulla, koska silloin on kulunut vuorokausi lapsivesien menosta. Tiedon huojentamina toivotimme toisillemme hyvät yöt.

Nukuin yöllä jonkin verran, mutta todella huonosti. Jouduin ravaamaan vessassa vähän väliä ja supistukset herättivät minut aina juuri kun olin ehtinyt vajota uneen. Supistuksia oli noin 15 minuutin välein ja välillä useamminkin. Sängyssä en pystynyt nukkumaan ollenkaan vaan torkuin isossa nojatuolissa huoneen nurkassa. Erityisen tiheän supistussarjan aikana lueskelin lehteä nojaten ikkunalautaan ja syöden irtokarkkeja, heilutellen samalla lantiota edestakaisin.

Aamulla heräsin ja jälleen tehtiin sisätutkimus, öiset supistukset eivät olleet avanneet kohdunsuuta lainkaan. Tieto oli hieman masentava. L ilmaantui aamun kuluessa paikalle ja kun koetimme kysyä pitkän ajan päästä paikalle ilmaantuneelta kätilöltä tilannetta, tämä kertoi, ettei käynnistystä aloitettaisi ennen kuin iltapäivällä. Mitään syytä tai selitystä päätökseen emme saaneet. 

Saimme käskyn lähteä liikkeelle, joten kävelimme portaita ylös alas ja pitkin käytäviä. Kun vauvan sydänäänet oli tarkistettu, saimme luvan lähteä ulos ja kävimme kävelyllä. Yöllä oli satanut lunta. Meren jää kimalsi valkoisen peittonsa raoista, oksat olivat saaneet lumikuorrutteen ja aurinko porotti ja lämmitti ihanasti aina kun mereltä puhaltava jäätävä tuuli laantui hetkeksi. Supisteli jatkuvasti, mutta koetin keskittyä kävelemiseen ja hengittämiseen ja ponnistella eteenpäin sillä ajatuksella, että synnytys saataisiin kenties etenemään nopeammin.

Porvoon sairaalan lähellä sijaitsee Partiopoukama, jossa olemme viettäneet useana vuonna pääsiäisleirin merkeissä pitkän viikonlopun. Ehdotin, että kävelisimme Partiopoukamaan. Jotenkin ajatus tutusta ja mieluisia muistoja herättävästä paikasta tuntui mukavalta. L purskahti nauruun ja totesi matkaa olevan suuntaansa 18 kilometriä ja epäili, että 36 kilometrin kävelylenkki voisi nykyisessä olotilassani olla hieman liikaa. Totesin, että kaipa matka vaan tuntui autolla lyhyemmältä. L mainitsi asiasta myös kätilölle palatessamme takaisin ja tämänkin mielestä ajatus viimeisillään raskaana olevasta naisesta paarustamassa hangessa kohti määränpäätään, välillä supistuksien takia pysähdellen, oli ilmeisen huvittava.

Myöhään iltapäivästä synnytys viimein käynnistettiin ja meidät siirrettiin synnytyssaliin. Minuun kiinitettiin oksitosiinitipan lisäksi useampia erilaisia mittareita ja johtoja, jotka rajoittivat liikkumista merkittävästi. Supistuksien aikana minun oli todella vaikean tuntuista istua tai olla makuulla, joten olin seisonut koko päivän ja osan edellisestä illasta sekä yöstä turvonneilla ja kipeillä jaloillani.

Yhden piuhapariskunnan tehtävänä oli kertoa, millaisia supistuksia oksitosiinilla saataisiin aikaan. Aluksi mitään ei tapahtunut, sitten saatiin aikaan jotenkin mukiinmeneviä supistuksia, jotka tuntuivat siltä, kuin alaselkäni yli olisi ajettu hitaasti nelivetomaasturin etupyörällä ja hurautettu sitten pois selän päältä. Myös vauvan sydänääniä seurattiin koko ajan.

Jotain tapahtui oksitosiinitipassa huojuessani. Vauva alkoi liikkua äkkiä rajusti, tämän sykettä seuraava käyräkin riehaantui hetkeksi ja tuntui, että vauva koetti tulla ulos vatsani läpi. En ollut kertaakaan tuntenut vauvan liikkeitä niin voimakkaina ja säikähdinkin hieman; Oliko vauvalla jokin hätänä, kun hän noin sätki?

Hieman vauvan rajun liikehdinnän jälkeen selkäkipuni muutti muotoaan. Se ei tuntunut enää vain silloin kun supisti vaan jatkui jomottavana koko ajan, hitaasti voimistuen. Supistukset tuntuivat vain vaimenevan ja supistuskäyräkin näytti vain heikkoja supistuksia. Kun tähän asti oli tuntunut siltä, että kaikki eteni, joskin tuskallisen hitaasti, mieleen iski äkkiä huoli ja tunne siitä, että jokin oli vialla. 

Sisätutkimuksessa saatiin myöhään illalla arvioksi 2-3cm aukeaminen kohdunsuulla eli koko päivänä ei oltu menty yhtään eteenpäin. Käynnistys päätettiin lopettaa yöksi, jotta saisin levättyä vähän…

 

Synnytyskertomus: Lähtö

Laskettuun aikaan oli yli kaksi viikkoa.

Perjantaina olin koululla ja paahdoin ryhmätyötä kiireessä. Halusin saada sen loppuun ja sanoinkin koulukavereilleni, etten tiedä, olenko maanantaina tekemässä sitä enää. Työ oli lähes valmis ja lähdin syömään koulun ruokalaan. Jätin tavarani kolmannen kerroksen tietokoneluokkaan. Lopeteltuani ateriani, tajusin äkkiä, että tietokoneluokka menisi kohta lukkoon koko viikonlopuksi. Ulkovaatteeni, laukkuni, koulukirjani ja kaikki muut tavarat kännykkää sekä lompakkoa lukuunottamatta jäisivät pian lukkojen taakse. Hölkkäsin hissille, joka oli tietenkin jumittunut viidenteen kerrokseen. Juoksin portaat ylös kolmanteen kerrokseen ja sain kuin sainkin pelastettua tavarani minuuttia ennen kuin ovet menivät lukkoon.

Olo oli siis varsin mainio ja fyysisesti jaksoin puuhata paljonkin, mutta keho tuntui kummalliselta, hieman kuin olisin ollut tulossa kipeäksi tai jännittänyt jotain oikein kovasti. Mietin, etten kyllä kaipaisi mitään kauheaa kevätflunssaa saati vatsatautia vaivoikseni juuri nyt. En ottanut tosissani lukuun synnytyksen alkamisen mahdollisuutta, sillä tiesinhän ensisynnyttäjien joutuvan usein odottamaan reippaastikin yli lasketun ajan.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä nukuin levottomasti ja kevyesti, vaikka normaalisti olen todella sikeäuninen. Olin tuntevinani jotain kummallista pariin otteeseen yön aikana, ikään kuin outoa kosteutta ja ajatelleeni, että jos se on lapsivettä, en jaksa pohtia sitä nyt, nukutaanpas ensin aamuun. Kun lauantaiaamuna nousin sängystä vähän ennen kello seitsemää, lorahti lattialle kerralla melkoinen lammikko vettä. Hain kylpyhuoneesta pyyhkeen ja siivosin lätäkön. Lapsivettä oli vähän lakanassakin, läntti oli hieman vaaleanpunertava ja imeytyi kovaa vauhtia kohti petauspatjaa. Ravistelin siis L:n varovasti hereille. ”Älä nyt säikähdä, mutta multa tuli lapsivedet äsken. Vaihdan vaan lakanan, jatka unia sitten, jos siltä tuntuu” 

L sinkosi ylös sängystä kuin säikytetty mangusti kolostaan. Hän pyöri sängyn toisella puolella tukka pystyssä ja kasvot tyynynpainaumia täynnä, täysin sekavassa tilassa: ”Mitä pitää tehdä?”
”Ei mitään vielä, jos haluat tehdä jotain, laita uusi lakana, vien tämän pesuun.”
 Saatuani vesiensiivousoperaation valmiiksi ja kiskottua yöpuvun päälleni, soitin Porvoon sairaalan synnytysosastolle ja ilmoitin vesien menosta. Nämä kehottivat tulemaan paikalle 12 tunnin kuluttua vesien menosta, elleivät supistukset säännöllistyisi ja voimistuisi sitä ennen riittävästi.

L oli lupautunut lähtemään tuolloin lauantaina yhteen isompaan partiotapahtumaan ja hän kysyi, pitäisikö osallistuminen nyt perua. Minulla oli vaihtoehtoinen kyyti sairaalalle tiedossa, joten lupasin, että koska tilanne oli ihan rauhallinen, niin lähteköön vain. Ilmoitin muutamille lähimmille ystäville vesien menosta ja tulin maininneeksi, että tulen odottelemaan kotona yksikseni. Nämä olivat molemmat sitä mieltä, etteivät haluaisi itse olla vastaavassa tilaneessa yksinään, joten lopulta minulla oli kaksikin ystävää seuranani –
(mieluisena) yllätyksenä ja pyytämättä.

Sairaalasta oli annettu ohjeeksi olla hermoilematta ja puuhata kaikkea mahdollisimman normaalisti. Etenin siis kyseiselle lauantaille kaavailemani työlistan mukaisesti. Ruokin eläimet ja (työlistan ulkopuolella) ilmoitin koiran hoitopaikkaan, että sairaalaan oltaisiin lähdössä viimeistään illalla. Pesin, kuivasin ja lajittelin kolme koneellista pyykkiä, imuroin ja pyyhin pölyt asunnosta, pesin kaikki tiskit pois ja kastelin kukat. (Oli muuten ihanaa tulla sairaalasta siivottuun kotiin, jossa ei ollut pyykkejä, tiskejä, kuolleita kasveja tai haisevia roskia odottamassa!)

Tarkistin vielä sairaalakassin sisällön, pakkasin sinne uusimmat sisustuslehdet, joita en ollut ehtinyt lukea ja totesin eväiden puuttuvan. Suuntasimme siis Keravan Prismaan, jossa kasasin evääksi muun muassa kolmiovoileipiä itselleni ja L:lle, vanukasta, Pepsiä ja irtokarkkeja. Olin päättänyt, että kun kerran oletettavissa on kurjuutta ja lisää kurjuutta, minulla on oikeus ainakin syödä ja napostella karkkeja, sanokoot sairaalassa ihan mitä haluavat. Kävimme myös hakemassa McDonald’sista ruokaa pitkän päivän päätteeksi.

Ystäväni nurisivat, että olin ärsyttävän rauhallinen. Kaipa olinkin, enkä vain vaikuttanut siltä. Siinä vaiheessa minulla oli ihan hyvä olo synnytyksen suhteen ja tuntui siltä, että asioiden olisi parasta antaa sujua omalla painollaan. Hieman toki huolehdin siitä, ettei supistuksissa ollut paljonkaan kehumista; Minulla oli ollut pitkin päivää supistuksia, muttei todella kipeitä sellaisia. Välillä niitä tuli muutaman minuutin välein ja toisinaan välissä oli viitisentoista minuuttia. 

Päivä kääntyi iltaan, L palasi sovittuun aikaan ajaakseen minut sairaalalle ja ystäväni suuntasivat omille teilleen.  Ajoimme pimenevässä illassa lähes tunnin matkan Porvooseen. Matka sujui ruuhkattomilla teillä hyvin eikä parkkipaikkaakaan tarvinnut etsiä.

Soitin synnytysosaston ulko-oven summeria, enkä tiennyt, että synnytys tulisi kestämään vielä 43 tuntia, osastolla olo venyisi kolmipäiväiseksi ja kotiin lähtiessä pystyisin hädin tuskin selviämään autoon…

(Kuva on otetty Baby Showereissa, reilua kuukautta ennen synnytystä.)

 

Maanantaimorkkis

Miten on taas maanantai?
Luulisi, ettei viikonpäivillä olisi niin paljon merkitystä, kun on äitiyslomalla, mutta on niillä.
Viikonloppuisin saan nukkua joskus kokonaisen yön ja
vastuu vauvan hoidosta jakautuu ymmärrettävistä syistä muutenkin tasaisemmin.

Huomaan, että ollessani tarpeeksi väsynyt, en jaksa olla samalla lailla läsnä M:n touhuissa.
Syötän toki hänet, nukutan, lohdutan, pidän sylissä, huolehdin, ettei tämä kaadu kiipeillessään,
vaihdan vaipat ja vaatteet sekä touhuan kaikkea, mutta ajatus ei pysy siinä, mitä teen.
Kun M ehdottaa omalla tavallaan jotain leikkiä, vaikkapa ”kädensyömistä” ojentamalla kätensä ja
katsomalla velmusti, reaktioni tulee viiveellä. Se harmittaa.

Haluaisin olla niin virkeä, että vauvan kanssa oleminen ei olisi hoitorutiinien suorittamista. Olisi mukavaa, jos jaksaisin innostua tämän kanssa puuhailusta ja keksiä uusia lauluja tai leikkejä tämän hauskuuttamiseksi. Haluaisin kehittää ja vaalia vuorovaikutustamme, mutten pysty tekemään sitä kunnolla, koska aivot toimivat koko ajan vajaateholla. Väsyneenä myös ärähtelee ja tiuskii muille paljon herkemmin.

Tosiasiassa en tiedä, kuinka paljon muutkaan käyttävät päivässä aikaa vauvan ”aktivoimiseen”. Kuinka paljon vauvalle luetaan, lauletaan, tälle pelleillään tai tämän kanssa leikitään yhdessä leluilla. Ja kuinka paljon aikaa vauvan kanssa ehtii viettää, jos perheessä on isompia sisaruksia, joiden hoidosta täytyy myös huolehtia. Ehkä poden huonoa omatuntoa turhaan, jos asian suhteuttaa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että voisin tehdä tämän(kin) asian kovemmin, paremmin ja nopeammin.

Kissakin katsoo syyttävästi! 

Mutta muihin asioihin vielä:
Partiossa järjestetään tänään johtajailta, jossa on mahdollista puida omia kokemuksia muissa lippukunnissa omaa pestiä vastaavia hommia hoitavien kanssa sekä etsiä ratkaisumalleja ongelmiin ja uusia eväitä tekemiseen. Ajatus kuulostaa hyvältä, nähtäväksi jää, miten toteutus on hoidettu. Käymme joka tapauksessa M:n kanssa piipahtamassa paikalla.

Koristeluprojektit etenevät pienin askelin. Tänään sain väkerrettyä eteiskäytävälle valosarjan ja muutaman koristepallon makuuhuoneen kattokruunuun. Isomman tekstiilien vaihtoon keskittyneen rykäyksen jälkeen projektit ovat olleet juuri tällaista yhden tai kahden pienen asian hoitamista. Kiire näillä hommilla ei missään nimessä ole ja näin niistä saa myös enemmän iloa.

Ja vauvan nukahdettua luvassa on joka maanantain ilot eli Huippumalli haussa ja Grand Designs. Ah.

Palaan vielä nopeasti tuohon väsymysasiaan:
Joku voisi sanoa, että älä käy partiossa tai kuvataidekoululla, unohda sisustusprojektit ja blogin pitäminen sekä kyläilyt ja muut sosiaaliset kontaktit. Keskity vauvaasi ja silloin kun joku muu hoitaa vauvaa, käytä kaikki se aika nukkumiseen. Vaikka tekisinkin niin, se ei korvaisi kunnollisia tai edes siedettäviä yöunia. Fyysinen väsymys toki vähenisi, mutta henkisessä puolessa tuskin olisi paljon kehumista, jos kaikki henkireikänikin vietäisiin.

Ja hyvät lukijat, mielenkiinnosta kysyn:
Mistä te syyllistytte tai syyllistätte itseänne? (Syyttä tai syystä.)

PS.
Huomenna suuntaamme perhekuvaukseen ”yliliikkuvan” vauvan ja hieman neuroottisen mäyräkoiran kanssa.
Iiks.

 

Parasta päivässä…

…Olivat miehen ihan itse leipomat sämpylät sekä tämän tekemä porkkana-fetakeitto ja halloumi-tomaattisalaatti.

Mukava vieras, taidepaussi kuvataidekoululla sekä pyörähdys taidekeskus Sinkan mainiossa
Orno -valoa-näyttelyssä kruunasivat päivän.

 

 

Viimeinkin

Paljon on vettä virrannut Keravanjoen vanhan kivisillan alitse sen jälkeen kun viimeksi mainitsin uudesta talvitakista. Nyt siitä on viimein kuvallista todistusaineistoakin.

Tuosta hupusta käytiin jo kova kinaaminen. Ei saatu vieläkään selvyyttä siitä onko se enemmän punahilkkamainen, jedimestarihuppu vai viekö se ajatukset Tarun sormusten herrasta maailmaan.

Takissa ei ole paksua vuoriosaa, mutta se riittää varmasti lämmittämään tällaisen luonnostaan alati ylilämmitetyn naisen. Lisäksi materiaali on aivan ihanan tuntuinen. Takin villapitoisuus lähentelee kahdeksaakymmentä prosenttia. Aiempi villakangastakkini oli hyvä, muttei läheskään näin villava.

Pidän myös takin piilonapeista ja siitä, että vyötärön voi itse säätää vyöllä suhteessa kapeammaksi kuin mitä takin muu koko antaisi olettaa. Näin takin saa istumaan rintavalle, lanteikkaalle ja isotakamuksiselle, mutta pienivyötäröiselle hyvin.

Takki: Ellos / Kengät, sukkahousut ja sukat: H&M / Mekko: Prisma
 Laukku: Lehden kylkiäinen / Sormikkaat: Lindex / Kaulahuivi: Fida Kerava