Laskettuun aikaan oli yli kaksi viikkoa.

Perjantaina olin koululla ja paahdoin ryhmätyötä kiireessä. Halusin saada sen loppuun ja sanoinkin koulukavereilleni, etten tiedä, olenko maanantaina tekemässä sitä enää. Työ oli lähes valmis ja lähdin syömään koulun ruokalaan. Jätin tavarani kolmannen kerroksen tietokoneluokkaan. Lopeteltuani ateriani, tajusin äkkiä, että tietokoneluokka menisi kohta lukkoon koko viikonlopuksi. Ulkovaatteeni, laukkuni, koulukirjani ja kaikki muut tavarat kännykkää sekä lompakkoa lukuunottamatta jäisivät pian lukkojen taakse. Hölkkäsin hissille, joka oli tietenkin jumittunut viidenteen kerrokseen. Juoksin portaat ylös kolmanteen kerrokseen ja sain kuin sainkin pelastettua tavarani minuuttia ennen kuin ovet menivät lukkoon.

Olo oli siis varsin mainio ja fyysisesti jaksoin puuhata paljonkin, mutta keho tuntui kummalliselta, hieman kuin olisin ollut tulossa kipeäksi tai jännittänyt jotain oikein kovasti. Mietin, etten kyllä kaipaisi mitään kauheaa kevätflunssaa saati vatsatautia vaivoikseni juuri nyt. En ottanut tosissani lukuun synnytyksen alkamisen mahdollisuutta, sillä tiesinhän ensisynnyttäjien joutuvan usein odottamaan reippaastikin yli lasketun ajan.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä nukuin levottomasti ja kevyesti, vaikka normaalisti olen todella sikeäuninen. Olin tuntevinani jotain kummallista pariin otteeseen yön aikana, ikään kuin outoa kosteutta ja ajatelleeni, että jos se on lapsivettä, en jaksa pohtia sitä nyt, nukutaanpas ensin aamuun. Kun lauantaiaamuna nousin sängystä vähän ennen kello seitsemää, lorahti lattialle kerralla melkoinen lammikko vettä. Hain kylpyhuoneesta pyyhkeen ja siivosin lätäkön. Lapsivettä oli vähän lakanassakin, läntti oli hieman vaaleanpunertava ja imeytyi kovaa vauhtia kohti petauspatjaa. Ravistelin siis L:n varovasti hereille. ”Älä nyt säikähdä, mutta multa tuli lapsivedet äsken. Vaihdan vaan lakanan, jatka unia sitten, jos siltä tuntuu” 

L sinkosi ylös sängystä kuin säikytetty mangusti kolostaan. Hän pyöri sängyn toisella puolella tukka pystyssä ja kasvot tyynynpainaumia täynnä, täysin sekavassa tilassa: ”Mitä pitää tehdä?”
”Ei mitään vielä, jos haluat tehdä jotain, laita uusi lakana, vien tämän pesuun.” Saatuani vesiensiivousoperaation valmiiksi ja kiskottua yöpuvun päälleni, soitin Porvoon sairaalan synnytysosastolle ja ilmoitin vesien menosta. Nämä kehottivat tulemaan paikalle 12 tunnin kuluttua vesien menosta, elleivät supistukset säännöllistyisi ja voimistuisi sitä ennen riittävästi.

L oli lupautunut lähtemään tuolloin lauantaina yhteen isompaan partiotapahtumaan ja hän kysyi, pitäisikö osallistuminen nyt perua. Minulla oli vaihtoehtoinen kyyti sairaalalle tiedossa, joten lupasin, että koska tilanne oli ihan rauhallinen, niin lähteköön vain. Ilmoitin muutamille lähimmille ystäville vesien menosta ja tulin maininneeksi, että tulen odottelemaan kotona yksikseni. Nämä olivat molemmat sitä mieltä, etteivät haluaisi itse olla vastaavassa tilaneessa yksinään, joten lopulta minulla oli kaksikin ystävää seuranani –
(mieluisena) yllätyksenä ja pyytämättä.

Sairaalasta oli annettu ohjeeksi olla hermoilematta ja puuhata kaikkea mahdollisimman normaalisti. Etenin siis kyseiselle lauantaille kaavailemani työlistan mukaisesti. Ruokin eläimet ja (työlistan ulkopuolella) ilmoitin koiran hoitopaikkaan, että sairaalaan oltaisiin lähdössä viimeistään illalla. Pesin, kuivasin ja lajittelin kolme koneellista pyykkiä, imuroin ja pyyhin pölyt asunnosta, pesin kaikki tiskit pois ja kastelin kukat. (Oli muuten ihanaa tulla sairaalasta siivottuun kotiin, jossa ei ollut pyykkejä, tiskejä, kuolleita kasveja tai haisevia roskia odottamassa!)

Tarkistin vielä sairaalakassin sisällön, pakkasin sinne uusimmat sisustuslehdet, joita en ollut ehtinyt lukea ja totesin eväiden puuttuvan. Suuntasimme siis Keravan Prismaan, jossa kasasin evääksi muun muassa kolmiovoileipiä itselleni ja L:lle, vanukasta, Pepsiä ja irtokarkkeja. Olin päättänyt, että kun kerran oletettavissa on kurjuutta ja lisää kurjuutta, minulla on oikeus ainakin syödä ja napostella karkkeja, sanokoot sairaalassa ihan mitä haluavat. Kävimme myös hakemassa McDonald’sista ruokaa pitkän päivän päätteeksi.

Ystäväni nurisivat, että olin ärsyttävän rauhallinen. Kaipa olinkin, enkä vain vaikuttanut siltä. Siinä vaiheessa minulla oli ihan hyvä olo synnytyksen suhteen ja tuntui siltä, että asioiden olisi parasta antaa sujua omalla painollaan. Hieman toki huolehdin siitä, ettei supistuksissa ollut paljonkaan kehumista; Minulla oli ollut pitkin päivää supistuksia, muttei todella kipeitä sellaisia. Välillä niitä tuli muutaman minuutin välein ja toisinaan välissä oli viitisentoista minuuttia. 

Päivä kääntyi iltaan, L palasi sovittuun aikaan ajaakseen minut sairaalalle ja ystäväni suuntasivat omille teilleen.  Ajoimme pimenevässä illassa lähes tunnin matkan Porvooseen. Matka sujui ruuhkattomilla teillä hyvin eikä parkkipaikkaakaan tarvinnut etsiä.

Soitin synnytysosaston ulko-oven summeria, enkä tiennyt, että synnytys tulisi kestämään vielä 43 tuntia, osastolla olo venyisi kolmipäiväiseksi ja kotiin lähtiessä pystyisin hädin tuskin selviämään autoon…

(Kuva on otetty Baby Showereissa, reilua kuukautta ennen synnytystä.)